Olet täällä

Pääkirjoitus 1/18

Pääkirjoitus 1/18

niin & näin 1/18

”Moderni pyrkimys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon on uskoakseni uusin vaihe kansalaisuuden kehityskulussa, jota on viimeiset 250 vuotta määrittänyt jatkuva edistys.”1 Brittisosiologi T. H. Marshallin Cambridgessa 1949 pitämät luennot eivät ole jääneet historiaan vain toisen maailmansodan jälkeistä sosiaaliliberaalia uudistusmielisyyttä ilmentävänä aikalaispuheenvuorona. Luennoilla luotiin myös hyvinvointivaltion käsitteellistä perustaa ja oikeutusta: kansalaisille kuuluvat vapausoikeuksien ja poliittisten oikeuksien lisäksi myös yhtäläiset sosiaaliset oikeudet, kuten koulutus ja perusturva.


Kuva: Antti Salminen

Marshallin pelkistetyssä historiallis-evolutiivisessa esityksessä liberaali kansalaisuuskäsitys muovautui kolmessa vaiheessa. 1700-lukua määritti yksilöllisten kansalaisoikeuksien eteneminen: suvaitsevaisuus ja sensuurin kitkeminen laajensivat sanan-, uskonnon- ja ajatuksenvapautta, ja omistus- ja sopimusoikeus vahvistuivat. 1800-luku puolestaan jäsentyy poliittisten oikeuksien vuosisatana: järjestäytyminen ja kollektiivinen sopiminen tukivat ja täydensivät laajenevaa äänioikeutta ja poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Marshall näki sodanjälkeisessä Britanniassa lupauksen 1900-luvusta sosiaalisten oikeuksien vuosisatana. Omaisuuteen tai luokka-asemaan sidotut etuoikeudet ja sopimuksin saavutetut edut oli määrä ohittaa yhtäläisillä oikeuksilla. Jos 1700-luvulla avautuivat oikeuslaitoksen ovet ja 1800-luvulla parlamentti, 1900-luvun kansalaisia tukivat koulut ja kehittyvät sosiaalipalvelut.

Jälkikatsannossa Marshallin jäsennystä voi moittia siitä, että kansalaisoikeuksien edistys näyttäytyy turhankin kitkattomana ja vääjäämättömänäkin kehityskulkuna. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksessa sorron vastustaminen valjastettiin ensin kumouksen käyttövoimaksi ja kirjattiin sitten ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa perusoikeudeksi. Kamppailu naisten oikeuksista jää luennossa maininnan tasolle, eikä Britannian historiaan ja nykytolaan keskittyvässä erittelyssä huomioida vähemmistökysymyksiä, esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikehdintää. Ammattiyhdistysliikkeen ponnistelut synnyttävät kuitenkin Marshallin mukaan demokraattisen kansalaisuuden ohelle ”teollisuuskansalaisuutta”, joka vähintäänkin siirtymävaiheessa voi edistää minimipalkan ja perusturvan kaltaisia sosiaalisia oikeuksia kollektiivisin neuvotteluoikeuksin.

Yhtä kaikki Marshallin ennustuksen mukaisesti sosiaaliset oikeudet laajenivat sodanjälkeisinä vuosikymmeninä hyvinvointivaltion eri muunnelmissa. Britanniassa ajettiin tasa-arvoisen kansalaisuuden ihanteesta ammentaen universaaleja tasaetuuksia. Saksassa turvauduttiin korporatistiseen sosiaalivakuutusmalliin, siinä missä pohjoismaisessa sosiaalidemokratiassa yhdistyivät sosiaaliset oikeudet, ansioperustainen turva, tulontasaukset ja eturistiriitojen selvittely kamppailuineen, kompromisseineen ja konsensuksineen.2

Suomessa sosiaaliset oikeudet laajenivat merkittävästi aina 1980-luvulle asti, kunnes lama muutti niin sosiaali- ja työvoimapolitiikan kurssia kuin kansalaistenkin itseymmärrystä. Siirryttiin aktivoidun kansalaisen aikakauteen.

*

Vuodenvaihteessa Suomessa astui voimaan surullisenkuuluisa aktiivimalli. Se edellyttää työttömiltä työnhakijoilta osallistumista palkkatyöhön, yritystoimintaan tai työllistymistä edistäviin palveluihin. Valmistelussa on jatkoksi omatoimisen työnhaun malli, joka esityksen perusteella velvoittaisi työttömät hakemaan vähintään yhtä avointa työpaikkaa joka viikko karenssin uhalla. Ansiosidonnaista työttömyysturvaa leikattiin aktivoinnin nimissä jo hallituskauden alkupuoliskolla. Myös hallituksen perustulokokeilun ensisijaisena päämääränä on selvittää tuensaajien aktivoitumista, ei niinkään turvata toimeentuloa.

Emeritalehtori Raija Julkunen on luonnehtinut aktivointia sosiaalipoliittisen kansalaisuuden muovaamisen perusideologiaksi3. Aktiivitoimenpiteiden piiriin kuuluneiden määrä tuplaantui suurtyöttömyyden seurauksena lamavuosina 1990–1996. Tuolloin omaksutusta aktivointilinjasta Julkunen nostaa parinkymmenen vuoden ajalta esimerkeiksi kymmeniä työvoima- ja sosiaalipoliittisia uudistuksia. Työnhakijan yleisten velvollisuuksien (aktiivinen työnhaku, käytettävyys työmarkkinoilla, velvollisuus vastaanottaa työtä) lisäksi on hyväksytty sanktioita ja vastikkeellistamista etenkin työmarkkina- ja toimeentulotukeen, kuntouttavaa työtoimintaa ja aktivointisuunnitelmia, kirjava joukko työurien pidentämiseen tähtääviä toimia ja niin pitkäaikaistyöttömien kuin nuorten yhteiskuntatakuu. Vastaavasti EU:n työllisyysstrategiassa on ajettu ”työystävällistä” sosiaaliturvaa. Kansainvälisessä tutkimuksessa onkin reilut 10 vuotta puhuttu aktiivi- tai aktivointiparadigmasta, jonka tavoitteena on Julkusen sanoin ”luoda työmarkkinoiden osapuolille kannustimia, kykyä ja velvoitteita työllistää ja työllistyä”. Yhteiskunnan eri sektorit läpäisevää aktivointipolitiikkaa Julkunen luonnehtii koko hyvinvointivaltion paradigman muutokseksi.4

Samaan aikaan kun aktivointi nousi sosiaalipolitiikan uudistusten ohjenuoraksi, hyväksytyn ”aktiivisuuden” merkitys kaventui. Julkunen huomauttaa, että esimerkiksi OECD tunnusti vielä 1988 muitakin sosiaalisia rooleja kuin ansiotyön esitellessään ’aktiivisen yhteiskunnan’ linjauksiaan. Viimeistään 90-luvun lopulla käsitys työvoima- ja sosiaalipoliittisesti tuotetusta aktiivisesta kansalaisesta tuli uudeksi normaaliksi:

”Tältä erää vaatimus palkkatyöstä riippumattomasta kansalaisuudesta […] on saanut väistyä niin Suomessa kuin muuallakin. Aktiivisuus pyritään lukitsemaan ansiotyöksi tai siihen valmentavaksi toiminnaksi.”5

Tästä näkökulmasta vuoden 2018 aktiivimallit istuvat sosiaalipolitiikan pitkään linjaan, kapeaan työn käsitteeseen ja köyhtyneeseen käsitykseen aktiivisesta kansalaisuudesta.

Millaisia merkityksiä työkeskeiselle kansalaisuudelle on tarjottu 2010-luvun tarpeisiin? On alettu puhua niin työllistyvyydestään huolehtivasta ’työmarkkinakansalaisesta’ kuin itseään brändäävästä ’yrittäjäkansalaisesta’. Avainkäsitteeksi nousee kuitenkin ’kuluttajakansalainen’, jossa yhdistyvät ahkeran ja vastuullisen kansalaisen sekä laatutietoisen kuluttajan piirteet. Esimerkiksi sote-uudistukseen koplattu ”asiakkaan valinnanvapaus” jättää kansalaiselle julkisten palvelujen kuluttajan ja kilpailuttajan roolin. Kuluttajakansalaisuus sopii aktivointipolitiikan yleiskuvaan: kansalaiset eivät enää näyttäydy valtion etuuksien passiivisina vastaanottajina vaan aktiivisina yksilöinä, jotka muovaavat omia palvelujaan ja huolehtivat omasta hyvinvoinnistaan asiantuntevin valinnoin.6

*

Marshallin määrittelyssä kansalaisuus nähdään yhteisön täysjäsenyytenä, joka tuo mukanaan oikeuksia ja velvollisuuksia pelkän statuksen nojalla. Sosiaalinen kansalaisuus ja siihen kuuluvat oikeudet perustuvat ainakin ideaalisesti yhtäläiseen kansalaisuuteen, jota ei pidä erikseen ansaita tai jatkuvasti todistella. Aktivointiparadigma puolestaan muovaa monista sosiaalisista oikeuksista sopimuksellisia. Vaikkapa työttömyysetuuksista ja aktivoivista toimista sovitaan tai ”neuvotellaan” muodollisesti velvoittavissa ja moraalisesti sitouttavissa suunnitelmissa. Esimerkiksi sanktiot ja jopa päätös viimesijaisesta toimeentuloturvasta ovat riippuvaisia niin hakijan käyttäytymisestä kuin viranomaisen harkinnasta.7

Marshall suhtautui epäilevästi mahdollisuuteen määritellä yleispätevästi oikeuksien ja velvollisuuksien sisältöä ja suhdetta. Tarkkaan rajattujen oikeuksien sekä veronmaksun, asepalveluksen ja oppivelvollisuuden kaltaisten pakollisten velvollisuuksien ohella on koko joukko ”hyvän kansalaisen elämään” tai ”yhteisön hyvinvoinnin edistämiseen” liitettyjä häilyvämpiä velvoitteita. Esimerkiksi velvollisuus tehdä töitä on Marshallille henkilökohtaisen sitoumuksen, yhteisöllisen lojaalisuuden ja moraalisen velvoittavuuden kysymys. Yhteiskuntien tehtäväksi jää luoda omat kansalaisuuden ihanteensa pyrintöjen päämääräksi ja tasa-arvon edistämisen mittapuuksi.8

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. T. H. Marshall, Citizenship and Social Class and Other Essays. Cambridge University Press, Cambridge 1950, 10.
  • 2. Hyvinvointivaltion kehityskuluista Euroopan eri maissa, ks. erit. Raija Julkunen, Muuttuvat hyvinvointivaltiot. Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina. SoPhi 137, Jyväskylän yliopisto 2017.
  • 3. Raija Julkunen, Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes, Helsinki 2006, 206.
  • 4. Raija Julkunen, Aktivointipolitiikka hyvinvointivaltion paradigman muutoksena. Teoksessa Kaikki työuralle! Työttömien aktiivipolitiikka Suomessa. Toim. Vappu Karjalainen & Elsa Keskitalo. THL, Helsinki 2013, 21–44 (35–39).
  • 5. Raija Julkunen, Aktivoivan sosiaalipolitiikan hämmennykset. Yhteiskuntapolitiikka 2/1998, 180–189 (182–183).
  • 6. Ilmauksen citizen-consumer esitteli Britannian uudistunut työväenpuolue Labour vuonna 1998. Ks. Mikko Lehtonen & Anu Koivunen, Kansalainen minä: Median ihannesubjektit ja suostumuksen tuottaminen. Teoksessa Valta Suomessa. Toim. Petteri Pietikäinen. Gaudeamus Helsinki University Press, Helsinki 2010, 229–250 (242–243).
  • 7. Ks. Elsa Keskitalo, Tavoitteena aktiivinen kansalaisuus. Teoksessa Kaikki työuralle! THL, Helsinki 2013, 45–72 (52, 55–56).
  • 8. Marshall 1950, 28–29, 78–79.

Asiasanat: hyvinvointivaltio, kansalaisuus, kansalaisoikeudet, sosiaalipolitiikka, työ
Teema/osio: Pääkirjoitus
Henkilöviitteet: Julkunen, Raija, Marshall, T. H.
Paperilehden sivut: 3–4

Jaa tämä