Olet täällä

Pääkirjoitus 3/17

Pääkirjoitus 3/17

niin & näin 3/17


Kuva: Tommi Kakko

Ilmeisesti ei saa enää

Heteromies-botti luettelee Twitterissä, mitä kaikkea valkoinen, lihaa syövä heteromies ei ilmeisesti enää saa tehdä. Tuorein twiitti arvelee: ”[i]lmeisesti valkoinen, lihaa syövä heteromies ei saa enää tyrskytä myrskytä”. Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että ilmeisesti valkoinen, lihaa syövä heteromies ei saa enää ”meloa español”, ”kerskailla på” saati ”kaitsea tuonelan karjaa”?

Sosiaalisessa mediassa ja perinteisemmissä tiedotusvälineissä tilaa valtaavat marttyroivat ulostulot siitä, mitä kaikkea ei saa enää tehdä tai sanoa. Heinäkuussa Jussi Lehmusvesi teki laajan haastattelun toimittaja Asta Lepästä, jolta on ilmestynyt esseekokoelma Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa (2017). Helsingin Sanomien verkkosivuilla juttu otsikoitiin härnäävästi ja hyökkäävästi: ”Mitä keskiluokkainen saa sanoa köyhän elämästä? Kirjailija Asta Leppä: ’Olisi tärkeää kertoa myös heistä, jotka ovat omaa torveuttaan pudonneet yhteiskunnan pohjalle’”.1 Aivan kuin Lepän tarkoitus olisi puolustaa parempiosaisten oikeutta lällätellä vähäväkisille. Itse jutun perusteella näin ei toki ole, mutta otsikointi heijastelee klikinnälkäisen median pyrkimystä paisuteltuihin mutta yksinkertaistaviin vastakkainasetteluihin.

Osaa älymystö itsekin. Pirkko Saisio osallistui keväällä ääripääpuheeseen ja valitteli, kuinka ”työperäisestä maahanmuutosta ja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista pitäisi voida puhua”2. Kun Saisiota arvosteltiin populistiseen retoriikkaan lankeamisesta, hän sai aihetta julistaa syyskuussa jatkohaastattelussa, ettei suinkaan ”aio vaieta” häneen kohdistuneista ”hyökkäyksistä” huolimatta3. En epäile, etteikö Pirkko Saisio ole saanut myös asiattoman aggressiivista palautetta. Kaksi laajaa, tuoreen näytelmän kantaesitystä puffaavaa haastattelua Suomen suurimmassa päivälehdessä on silti kaukana vaikenemisesta tai suoranaisesta puhevallan tai sananvapauden rajoittamisesta.

Saisiota ennen Jari Tervo ”jyrähteli” Imagen vauhdikkaassa kansihaastattelussa, kuinka hänen taistelunsa hyvien asioiden puolesta ei kelpaa tiedostavaistolle vain siksi, että hän on keski-ikäinen valkoinen lihaa syövä heteromies. Sen sijaan penätään, millä oikeudella hän kertoo arabinaisen tai inkerinsuomalaisten kokemuksista.4 Tervon varjonyrkkeily kytkeytyy laajempaan debattiin, jonka yksi keskeinen välietappi oli esseisti Koko Hubaran käynnistämä Oneiron-kiista5. Hubaran Laura Lindstedtin Finlandia-palkittuun romaaniin kohdistama kritiikki selvästi kiihdytti keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin representaatioiden etiikasta. Kuka saa puhua kenenkin puolesta?6

Antti Hurskainen rinnasti Nuoren Voiman Kritiikki-lehden esseessään Hubaran Ruskeat tytöt -esseekokoelman (2017) äärioikeistolaiskirjailija Timo Hännikäisen Lihamyllyyn (2017) ja luokitteli kummankin teoksen uhriutuvaksi7. Syttyi uusi jupakka, tällä kertaa Hurskaisen analyysin puolesta tai sitä vastaan. Puoltajat vetosivat Hurskaisen pikkuilkeältä tuntuvan lähtöasetelman olevan kirjallisuusesseeseen sopiva harkittu tyylikeino. Kritisoijat huomauttivat, ettei Hurskainen huomioi tarpeeksi etuoikeuksiaan eikä kyseenalaista valkoista neutriasemaansa vähätellessään Hubaran halua etsiä fiktiosta itsensä, ”ruskean tytön”, näköisiä samastumiskohteita. 

Hiljattain myrskyn silmään ovat joutuneet myös saamenpukua hyväksikäyttävä Jenni Hiltusen tanssivideo Grind (2012) sekä kotimaisen viihteen rodullistavat stereotypiat Pekan ja Pätkän surullisenkuuluisista blackfaceista aina Putouksen sketsihahmoihin. Parhaimmillaan tarkkanäköistä kritiikkiä tuotetaan taidekentän sisällä, taiteen keinoin. Anna Paavilaisen Play Rape -monologi (2016) on auttanut paikantamaan esittävän taiteen syvälle juurtunutta seksismiä: miksi mieshahmon synkkää ristiriitaisuutta kuvataan laittamalla tämä näyttämöraiskaamaan näyttelijätärkollega?

*

Menevätkö varovaisuusvaatimukset liian pitkälle? Slavoj Žižek tuomitsee poliittisen korrektiuden, joka edustaa hänelle kylmää behavioristista kontrollia. Kesäkuussa 2017 slovenialaisfilosofi julisti ironian olevan jo suorastaan kiellettyä poliittisen korrektiuden normatiivisen sensuurin puristuksessa. Pari vuotta aiemmin hän mainitsi entisen Jugoslavian alueen kansojen välisistä jännitteistä kumpuavan herjaavan huumorin esimerkkinä poliittisen epäkorrektiuden lähentävästä voimasta.8 Balkanin niemimaalla huumori voi olla hurttia, mutta ovatko kaikki vitsailutilanteet yhtä tasaväkisiä? Entä jos vitseillä hierotaan viiston toveruuden sijaan naamaa asfalttiin?

Oikeus ja vapaus ajatteluun ja ilmaisuun, myös huonoihin vitseihin, kuuluvat demokratiaan, mutta ne eivät vapauta vastuusta ja kritiikistä. Filosofi, tietokirjailija Ville Lähde käsittelee esseekirjassaan Paljon liikkuvia osia (2015) valittamiseen keskittyvää retoriikkaa. Hän huomauttaa, että ”ei saa” -puhe kääntää huomion väitetystä tai aidosta tabusta usein populistisen puhujan strategiseen performanssiin, jossa tämä julistaa tulleensa vaiennetuksi9. Valtikka on sillä, joka saa pitkitettyä keskustelua keskustelusta:

Yhteiskunnalli­sesta keskustelusta ja kiistasta yritetään vääntää väkisin sanan­vapauskysymys, jotta ei tarvitsisi enää keskustella. […] Jos toiset eivät vakuutu ja väittävät kiivaasti vastaan, he eivät rajoita sananva­pautta. He voivat käyttäytyä öykkärimäisestikin, mutta siihen törmää baarissakin ilman, että siitä nousee sananvapauskohu.10

Suoranainen häirintä on toki eri asia kuin pelkkä ”öykkärimäinen käytös”. Keskusteluilmapiirimme on henkisen väkivallan voimin jylläävän vihapuheen saastuttamaa. Kritiikkiä ei silti pidä sekoittaa kieltämiseen tai estämiseen. Se ei ole vaientamista tai sensuuria.

*

Antti Hurskaisen esseen jälkilöylyissä kirjallisuudentutkija Olli Löytty onnistui maltillisesti sanoittamaan ongelman ytimen:

[J]oku varmaan pohtii, olenko todellakin sitä mieltä, että kahta näin erilaista kirjaa [Ruskeat tytöt ja Lihamylly] ei saisi vertailla keskenään. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, saako niin tehdä, vaan sen kysymisestä, mitä niin tekemällä tavoitellaan tai millaisia vaikutuksia sillä kuvitellaan olevan.11

Kritiikillä haetaan hengitystilaa monipuolisemmalle ajattelulle ja tekemiselle. Se tosin edellyttää valmiutta kyseenalaistaa sitä, miten tähän asti on sanottu ja esitetty. Kuten Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä lohdutti Tampereen teatterikesässä Aamulehden seksipaneelissa hämmentyneitä ”keski-ikäisiä heteromieskollegoitaan”: ”Kyllä teidänkin näkökulmalle on tilaa, mutta antakaa vähän tilaa muillekin. Se kehittää niitä teidänkin tarinoita, joita on muutama tuhat vuotta nimittäin kuunneltu.”12

Keskustelu keskustelusta vie energiaa, jota olisi syytä käyttää johonkin rakentavaan ja edistävään. ”Ei saa enää” -taivastelu muistuttaa 1990-luvun kurkkudirektiivihysteriaa. Tällä viikolla on kiellettyä raiskata näytelmässä, ensi viikolla hävitettäköön kenkälankki maamme teatteritarpeistoista!

Kaikkea saa! Mutta kriittinen itsereflektiotuokio ei olisi pahitteeksi. ”Saako enää?” -kysymyksen sijaan voisi kysyä ”Tarvitseeko vieläkin?” tai ”Miksi haluat?”. Taiteilija, miksi haluat käyttää saamenpukua videoteoksessasi? Kirjailija, miksi tahdot kirjoittaa juuri tämän viiteryhmän kokemuksista? Teatteri- tai elokuva-ammattilainen, voisitko tihentää draamaa jollain yllättävämmällä keinolla kuin seksuaalista väkivaltaa tai sen uhkaa kuvaamalla? Keskiluokkainen, mitä haluat sanoa köyhän elämästä ja miksi?

Viitteet & Kirjallisuus

Teema/osio: Pääkirjoitus
Paperilehden sivut: 3–4

Jaa tämä