Olet täällä

Pääkirjoitus 4/16: Pilkkujen kulttuuripolitiikkaa

Pääkirjoitus 4/16: Pilkkujen kulttuuripolitiikkaa

niin & näin 4/16


Kuva: Tytti Rantanen

”Kymmenen bopoa [boheemia porvaria] on ihas­televinaan kahta punaista pilkkua kankaalla, koska spekulatiiviset markkinat ovat määrän­neet taiteilijalla olevan jotain arvoa – tätä ei suoraan sanottuna voi minun mielestäni kutsua kulttuuripolitiikaksi.”

Ranskan äärioikeistolaisen Front National -puolueen nuorimpiin kansanedustajiin kuuluva Marion Maréchal-Le Pen (s. 1989) laukoi mielipiteitään kulttuuri-instituu­tioista puolueen kesäkoulun päättäjäisissä Marseillessa 2015. Hänen tätinsä, puolueen nykyinen keulakuva Marine Le Pen (s. 1968) seurasi kulttuuripoliittisten ulostulojen sarjaa pian Pariisin marraskuun terrori-iskujen jälkeen. Avoimessa vetoomuksessaan taiteilijoille Le Pen lupaa perustaa ”taiteilijoiden taimitarhoja” vasti­neeksi elitistisiksi leimaamilleen alueellisille taidetoimi­kunnille. Kunniakas gallialainen kulttuuriperintö (patri­moine) on saatettava paraatipaikoille aina Grand Palais’ta myöten. Sitä vastoin maahanmuuttajia käsitteleville näyttelyille ja tapahtumille ei tule kohdentaa euroakaan.1

Kumpikin lausunto nostatti myräkän. Libération-leh­dessä julkaistussa vastineessa useat sadat taiteilijat tuo­mitsevat Marine Le Penin puheet mauttomiksi hetkenä, jona on avattava sydämet, ikkunat ja ovet ummehtu­neeseen kansallistuntoon käpertymisen sijaan2. Myös Marseillessa tartuttiin toimeen. Taide- ja kulttuurityön­tekijöiden ammattiliitto järjesti ”Prière de déranger (Pitää häiritä)” -kulttuuritapahtumakokonaisuuden ja otti kaiken irti paheksutuista punaisista pilkuista. Samalla julkaistiin manifesti ”Punaisten pilkkujen välttämättö­myydestä”, 250 allekirjoittajan joukossa muiden muassa 1980-luvun maineikas kulttuuriministeri Jack Lang (s. 1939).3

***

Onko nykytaide turmiollista tai onko sen puolustaminen radikaalia? Vaikka Front National on muovannut kult­tuuripoliittisen ohjelmansa vasta viime vuosien aikana, siinä on ilmeisiä yhtymäkohtia perussuomalaisten linjauksiin. Myös vastareaktiot yhtenevät: perussuoma­laisten kulttuuripoliittisia puheita seurasi keväällä 2011 aimo äläkkä sekä kokonainen rappiotaiteelle omistettu festivaali Helsingissä.

”Rappiollinen” nykytaide on ilmiselvä äärioikeisto­lainen olkiukko, mutta se ei jätä koskaan kylmäksi. Kerta toisensa jälkeen populistitrollit provosoivat kulttuuriväen puolustamaan sille tärkeitä asioita tavoilla, jotka uh­kaavat kääntyä trivialiteeteiksi tai parodiaksi itsestään – kuten vaikka pilkuille omistettu manifesti. Modernismin lehtiä ei revitä aikakirjoista eivätkä punaiset pilkut liene vaarassa.

Ainakin Helsingissä marraskuussa 2016 kaikenvä­risillä pilkuilla pyyhkii hyvin. Helsingin taidemuseo HAM:in Yayoi Kusama -näyttelyssä on vieraillut kah­deksan viikon aikana satatuhatta kävijää. HAM:in, Kiasman, Sara Hildénin ja Serlachiuksen taidemuseoiden vetonaulat eivät ole ainakaan marginaalista nykytaidetta. Kusama-näyttely on koko kaupungin immersiivinen selfie-puuhamaa – ei häiritsevää ja haastavaa radikalismia, ei myöskään harvalle avautuva elitistinen katselmus4. Kusama (s. 1929) installoi Venetsian Biennaaliin 1966 omin luvin Narcissus Garden -teoksen ja yritti kau­pustella sen peilipalloja, kunnes hänet heitettiin ulos. Nyt kävijät tekevät koko Tennispalatsin näyttelytilasta Narkissoksen puutarhan. Kuten Theodor W. Adorno luonnehtii, taiteen autonomian kulttuurituotteeksi ja fetiššiksi taantumisen yksi ilmentymä on taiteen kulut­tajan hinku heijastaa teokseen ”oman itsensä standardi­soitu kaiku” teokseen unohtumisen sijaan5

Nykytaide ei myöskään näyttäydy radikaalina muutosvoimana jälleen käytävässä keskustelussa Gug­genheim-museon aikeista avata haarakonttori Helsinkiin. Puheenvuorojen enemmistö on vellonut taloudellisissa näkökohdissa taiteen sisältöjen tai taideinstituutioiden rakenteiden, etiikan ja mahdollisuuksien sijaan. Museon tuloa kannattava mainostoimisto Kallio yksinkertaistaa asetelmaa kampanjassaan: Guggenheim Helsingin ra­hoituspohjaa kyseenalaistavista kriitikoista rakennetaan kuva ankeuttajina, jotka mieluummin pitävät kaavaillun tontin parkkipaikkana kuin nauttisivat taiteesta – ikään kuin parkkipaikka ja Guggenheim olisivat kaupunkitilan käytön ja taiteenteon edistämisen kaksi ainoaa vaihto­ehtoa.

***

Taide, edistys, kulttuuri, politiikka ja sivistys ovat kaikki häilyviä käsitteitä, joihin voi ladata mitä vain. Oskari Onninen etsi Imagessa kadonnutta suomalaista sivis­tysporvaria, joka eroaa Maréchal-Le Penin irvailemasta boheemista jälkeläisestään. Jäljet johtavat 1920–1940-lukujen äärioikeistolaiseen eliittiin, jonka arvot ja ohjelma muistuttivat patriotismissaan ja ultrakonservatiivisuu­dessaan Front Nationalin ja perussuomalaisten taidekä­sitystä. Pitkän feature-jutun välipalana Matti Klinge hai­kailee ranskalaisten sivistyneisyyttä: ”Kun ranskalainen menee rannikolle, vanhemmat keskustelevat Platonista ja Cicerosta samalla, kun lapset leikkii hiekalla.” ”Klassinen sivistys ei ole enää arvossaan”, lausuu Onninenkin teks­tissään.6

Klingen ihailemilla ranskalaisilla on omat etanapih­tinsä pannussa, jos jäljitetään sodanjälkeisen Euroopan sivistyksen ja kulttuurin kriisipisteitä. Teoksessaan Hätä on tarpeen Tommi Uschanov kuvailee yksityiskohtaisesti 1960-luvun puolivälin ja jälkipuoliskon yhdysvaltalaista poliittista maisemaa yhtenä siitä lähtien piinanneen kult­tuuripessimismin alkusysäyksistä7. Uschanov on valinnut rajata Ranskan pois laajemmasta käsittelystään, mutta kiehtovasti Pariisin 1968 opiskelijamellakoiden aattona ja aikaan keskusteluun yhtyi jopa kulttuurinihilistisiä ääniä. Radikaaleimmat ajattelijat kokivat ongelmaksi itse kulttuurin ja sivistyksen, sillä ne ovat porvarillisen järjes­tyksen tuotteita.

Samana vuonna, jonka Kusama kaupitteli peilipal­lojaan, laati kansainvälisiin situationisteihin kuulunut Mustapha Khayati pamfletin ”Opiskelijaympäristön kurjuudesta” (1966). Alaotsikkonsa mukaisesti teos kä­sittelee kysymystä talouden, politiikan, psykologian, seksuaalisuuden ja ”varsinkin intellektualismin” näkö­kulmasta. Khayati julistaa, että massaviihteen ja kor­keakulttuurin kuluttamisella ei ole järin suurta eroa – Georges Perecin, Alain Robbe-Grillet’n ja Jean-Luc Go­dardin teoksia voidaan märehtiä yhtä ajatuksettomasti kuin mitä tahansa muuta.8 Samoin Adorno esittää, että kriittistenkin teosten särmä laimentuu harmittomaksi ja mukavaksi, kun ne ”haudataan kulttuuritavaroiden pantheoniin” eli erilaisiin kulttuuri-instituutioihin9. Khaya­tille nämä teokset ovat jo syntyhetkellään kuolleita. Vain luova vallankumouksellinen toiminta voi johtaa autent­tiseen runouteen ja juhlaan.10

***

Mitä tapahtui sivistykselle ja kulttuurille? Kampesivatko 60-luvun radikaalit ne korokkeiltaan vai kuolivatko ne patsaiden mukana? Jos kampesivat, ei tilalle näytä nousseen ainakaan omaehtoista runoutta ja juhlaa. Ehkä tilalle on tullut tyhjiö, jota täytetään lehtijutuilla kadon­neesta sivistysporvarista. Todennäköisemmin sivistys ja kulttuuri ovat yhä tärkättyinä staattisiksi kunniaviireiksi, omistamisen kohteiksi, joiden verukkeella voidaan ajaa erilaisia tarkoitusperiä museorahoituksesta patrimoinen pimeimpiin puoliin. Sen sijaan että sivistystä, kulttuuria ja taidetta pidetään yllä rakentamalla seiniä, sulkemalla rajoja ja tukemalla eriarvoistavia rakenteita, tulisi ne kä­sittää osaksi eläviä ja uutta luovia ajattelutaitoja.

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. Marine Le Pen aux artistes: ”Vous comptez à mes yeux…” Le Monde 25.11.2015.
  • 2. Lettre ouverte des artistes à Marine Le Pen. Libération 30.11.2015.
  • 3. Les artistes réagissent aux attaques des Le Pen contre la culture. Les Inrocks 30.11.2015.
  • 4. Kusaman kaupallisuuden monista kerrostumista ks. Saara Hack­lin, Kusaman vallattomat pilkut. Elämyksen ja analyysin välissä. Mustekala.
  • 5. Theodor Adorno, Esteettinen teoria (Ästhetische Theorie, 1970). Toim. Gretel Adorno & Rolf Tiedemann. Suom. Arto Kuori­koski. Vastapaino, Tampere 2006, 56–57.
  • 6. Oskari Onninen, Mihin katosi sivistysporvari? Image 10/16.
  • 7. Tommi Uschanov, Hätä on tarpeen. Teos, Helsinki 2015.
  • 8. Mustapha Khayati, De la misère en milieu étudiant, considérée sous ses aspects économique, politique, psychologique, sexuel et notamment intellectual et de quelques moyens d’y remédier. Suivi de Nos buts et nos methods dans le scandale de Strasbourg (1966). Editions Sul­liver, Aix-en-Provence 1995, 13–14.
  • 9. Adorno 2006, 438.
  • 10. Khayati 1995, 34.

Asiasanat: [HTML], kulttuuri, kulttuuripolitiikka, nykytaide, taidepolitiikka, sivistys
Teema/osio: Pääkirjoitus
Paperilehden sivut: 3–4

Jaa tämä