Olet täällä

Sosialismi ja utopia tänään – Vastausvuorossa Erik Olin Wright

Sosialismi ja utopia tänään – Vastausvuorossa Erik Olin Wright

niin & näin 1/18

”On mahdollista ajatella pyrkimystä uudistaa yhteiskuntaa perinpohjaisesti.” Erik Olin Wright (s. 1947) on kuulunut maailman huomatuimpiin sosiologeihin 70-luvulta lähtien. Yhdysvaltalaisprofessorin vahva panos tuntuu erityisesti teorioissa luokasta ja työstä. Hän on tullut tunnetuksi myös tavastaan käyttää ’utopian’ käsitettä marxilaisessa yhteiskunta-analyysissa. Oikeaoppisuuden sijaan Wrightia ohjaa halu selvittää, miten maailma toimii. ”Kompromisseista kieltäytyminen ja vaatimus puhtaudesta johtavat epäonnistumisiin.”

Miten kuvailisitte ajattelunne kehittymistä omin sanoin? Mitä on jäänyt aiemmista tutkimuksistanne nykyiseen työhönne? Mitä teorioita ja käsitteitä olette hylännyt, purkanut tai uudistanut matkan varrella?

Erik Olin Wright luennoimassa
Kuva: Aliona Lyasheva/Wikimedia Commons

Ennen kuin aloitin lopputyöni tekemisen sosiologiassa Kalifornian yliopistossa 70-luvun alussa, värväydyin unitaristiseminaariin. Yksi tapa välttää asepalvelus Vietnamin sodan aikaan oli opiskella papiksi. Unitaarioppilaitoksessa järjestin tapahtuman nimeltä ”Utopia ja vallankumous”. Nauhoitin keskustelut ja purin ne kirjoituskoneella. Kun viimeistelin teostani Envisioning Real Utopias (2010), palasin ensimmäistä kertaa noihin ajatustenvaihtoihin.

Kaksi asiaa kävi selväksi. Ensinnäkin minua askarruttavat samat ongelmat kuin puoli vuosisataa sitten. Kuinka pohtia yhteiskunnallista muutosta maailmassa, jossa vallitsevat instituutiot aiheuttavat valtavaa vahinkoa ihmisille?

Toisekseen pidän yhä kiinni käsiteparista ’utopia’ ja ’vallankumous’. Puhunhan minä vivahteikkaammin nykyään. Mutta voisin joidenkin lauseiden pientä muokkaamista lukuun ottamatta sanoa samat asiat tänään kuin 23-vuotiaana.

Tuolloin korostin demokraattisen kokeilemisen tärkeyttä. Uuden maailman rakentamisen oppii vain tekemällä, ei seuraamalla valmiita pohjapiirroksia. Olen yhä tätä mieltä. Vaikka maailma ja oma teoreettinen ymmärrykseni ovat muuttuneet, agendani ja ongelmat ovat pysyneet. Työssäni tuskin on isoja katkoksia.

Berkeleyn tutkijakouluun mennessäni 1971 oli meneillään marxilaisen ajattelun renessanssin huippu. Jos sitoutui vakavaan akateemiseen ja älylliseen työhön ja oli radikaali, poliittisesti edistyksellinen, marxismi oli ainoa vaihtoehto. Ei tarvinnut tunnustautua marxistiksi, mutta tuosta aatteesta tai ideakokonaisuudesta oli välttämätöntä keskustella.

Sukelsin keskusteluun mitä tarmokkaimmin ja innokkaimmin. Pian tunsin suurimman osan tärkeistä marxilaisen ajattelun virtauksista. Ymmärsin parin vuoden sisällä, mitkä olivat hedelmällisimpiä suuntauksia ja mitkä parhaimmillaankin hämäriä. Abstraktius minulle kyllä kelpaa, mutta obskurantismi ei. Se kielii sekaannuksista ajattelussa.

Vahvat hegeliläiset juonteet marxismissa eivät olleet minua varten. En kokenut, että ne syventäisivät ymmärrystäni mistään. Puhtaan filosofisten marxismin suuntausten sijaan suuntauduin kohti empiiristä tutkimusta, joka tunnisti mekanismeja ja selitti ilmiöitä. Yritän edelleen kehittää sitä. Hyödyntämääni erityistä ”marxismien” (monikossa) joukkoa on joskus kutsuttu ”analyyttiseksi marxismiksi”. Se korostaa käsitteellistä selvyyttä ja tunnustaa tarvittaessa ymmärryksensä rajallisuuden. Jotkut marxistit teeskentelevät absurdisti osaavansa vastata kaikkiin kysymyksiin.

Mitä sitten olen hylännyt? Ensimmäisissä julkaisuissani hyväksyin työnarvoteorian järkevänä tapana ymmärtää taloudellisia dynamiikkoja ja rakenteita. En enää pidä sitä välttämättä tarkoituksenmukaisena.

Aiemmin olin myös paljon valmiimpi hyväksymään yleisen marxilaisen historiateorian. Se oli paikantanut ratkaisevia syy-seuraussuhteita, jotka auttoivat ymmärtämään kehityskulkuja. Ja lisäksi tuli yleinen teoria tuosta kehityskulusta, tulevaisuuden historiasta. Minä ja muut 70-lukulaiset marxistit olimme melko vakuuttuneita siitä, että kapitalismi tuhoaa ennen pitkää oman olemassaolonsa mahdollisuudet. Kuvittelimme pystyvämme ennustamaan sen lopun, vaikkemme tienneet, mitä tulisi sen jälkeen.

Marxilaisella argumentilla oli vahvin muotonsa. Sen mukaan voimme esittää todennäköisyysväitteitä sosialistisen vaihtoehdon voimistumisesta kapitalismin sisällä sen suoranaiseksi kohtaloksi. Monet marxilaiset usein kavahtavat teleologista näkyä ja kiistävät tietävänsä tulevaa. Mutta kun todella katsotaan heidän todistelujaan, niissä ei ole mitään muutakaan kuviteltavissa olevaa tulevaisuutta. En usko enää tähän klassiseen marxilaiseen teoriaan historiasta.

Mitä olen säilyttänyt? Ajatuksen luokasta ihmisten elämää ja mahdollisuuksia määrittävänä ja rajoittavana päätekijänä. Se ei ole vain yksi monista muttei liioin ainoa asia. Luokalle ei pidä antaa mitään universaalia ensisijaisuutta vallitsevien yhteiskuntien analyysissa, mutta avainasema sille kuuluu.

En ole jättänyt kapitalismin kritiikkiäkään. Sen perustana ovat yhä ’riiston’ ja ’herruuden’ käsitteet. Näen yhä, että emansipatorinen vaihtoehto tarvitsee perustavanlaatuisia muutoksia luokkasuhteissa. Marxilaisen teorian maastossa liikutaan silloin, kun luokka-analyysi omaksutaan osana kapitalismikritiikkiä, joka kohdistuu kapitalismin ylivaltaan ja hyväksikäyttöön pohjaaviin sosiaalisiin suhteisiin, ja kun etusijalla on kysymys vaihtoehdoista ja emansipaatiosta. Historia- ja työnarvoteorian lisäksi ideologiateoriakin on avoin kannatettavaksi tai torjuttavaksi tai muunneltavaksi.

Jatkan työskentelyä marxilaisessa perinteessä. Pitäydyn sen teorian perusasetuksissa.

Termi ”marxismi” on kylläkin omituinen. Ymmärrettävästi mutta poikkeuksellisesti tämä intellektuaalinen traditio on nimetty henkilön mukaan. Emme kutsu modernia fysiikkaa ”einsteinismiksi” tai evoluutiobiologiaa ”darwinismiksi”. Emme lue Darwinia muodostaaksemme argumentteja tämän päivän elämätieteissä. Häntä luetaan tieteenhistoriallisiin tarkoituksiin tai uteliaisuudesta mutta ei tiedon saamiseksi siitä, kuinka biologian maailma toimii. Traditio nimetään henkilön mukaan, kun halutaan antaa hänen kirjoituksilleen auktoriteettiasema. Tämä on leimallisesti ideologian piirre: tieteessä muutetaan eikä varjella perustajien työtä.

Kaiken lisäksi Marx itse kielsi olevansa marxisti. Mielestäni hän tarkoitti, että hän ei ole minkään erityisen doktriinin vaan yhteiskunnan tieteellisen tutkimuksen puolustaja. Vielä tänäkin päivänä marxilaiset siteeraavat taajaan Pääomaa. Vaikka onkin tärkeää, ”mitä Marx todella sanoi”, minusta tähdellisintä on ymmärtää Marxia aatehistoriallisesti ja tieteensosiologisesti sekä seurata hänen käsitystensä muuttumista. Minulle perustavanlaatuista ei ole, mitä Marx tarkoitti. Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: ”Miten maailma toimii?”

Luokkia eritellessäni yhdistän Marxia Weberiin Bourdieu-maustein. En näe tässä mitään ongelmaa, jos se syventää tulkintaa ja selventää ongelmia. Marxismin perinne on palvellut monia yhteensopimattomia tavoitteita. Ideat eivät vain viipyile ihmisten päässä tai kirjan sivuilla, vaan niitä käytetään yhteiskunnassa. Marxismia on hyödynnetty sekä mobilisoimaan ihmiset poliittisiin kamppailuihin että kehikkona tutkimukselle. Tiedollisina rakenteina nämä kaksi ovat suorastaan vastakkaisia. Ideologisesti käytetty marxismi tarjoaa koossa pysyvää yhteiskunnallista näkemystä ja vastauksia mihin tahansa. Se on suljettu järjestelmä, joka pönkittää tiettyä ajatusrakennelmaa. Marxismi toimii puolestaan tieteellisenä viitekehyksenä silloin, kun argumentit ja näyttö muuttavat olemassa olevia idearakenteita ja vallitsevaa maailmaa.

Ideologiset marxistit syyttävät tutkijoita ”revisionisteiksi”. Sitä pitäisi päinvastoin juhlistaa. Haluamme olla revisionisteja, haluamme jatkuvasti uudistaa.

Marxin teokset ovat hyvin kiintoisa joukko historiallisia dokumentteja, eivät oppikirjoja maailman ymmärtämiseen. Minulla on usein erimielisyyttä opiskelijoiden kanssa, kun pidän marxilaisen sosiologian kursseja, emmekä lue lainkaan Marxia. Ei ole kysymystä, josta ajattelisin, että juuri Karl olisi kirjoittanut parhaiten. Göran Therbornin kirja The Ideology of Power and the Power of Ideology on paljon parempi kuin Saksalainen ideologia tai Marxin muut hajanaiset kirjoitukset aiheesta. Therborn käsittelee paljon paremmin ideologian ongelmaa, suhdetta luokkaan, sisäisiä ristiriitoja ja käsitteen muutosta. Valitsen siis Therbornin loistavan kirjan. Kaikkien tulisi lukea se. En valitse Marxia.

Kuinka yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet teorioihinne?

Nostan esiin kaksi asiaa. Toinen oli yllätys, jota juuri kukaan ei ennakoinut, ja toista taas odoteltiin jo 70-luvulla. Kukaan ei silloin aavistanut, että uusliberalismi hyökkää menestyksekkäästi hyvinvointivaltion kimppuun ja purkaa valtion roolin talouden säätelyssä ja kapitalististen suhteiden uusintamisessa.

70-luvulla olin mukana Capitalist State -ryhmässä. Sillä oli oma lehtensä, jota ilmestyi kymmenen numeroa. Kirjoittajia saatiin Wisconsinista, Bremenistä, Kanadasta ja Britanniasta. Keskustelimme paljon hyvinvointivaltion ristiriidoista. Ne ajateltiin ratkaistaviksi kehittämällä valtion roolia edelleen. Kukaan ei ennakoinut onnistunutta hyökkäystä sitä konsensusta vastaan, jonka mukaan valtiolla oli merkittävä rooli riskien pienentämisessä hallitsemalla negatiivisia ulkoisvaikutuksia ja julkishyödykkeiden tarjoamisessa. Mietittiin vain, kenen ehdoilla käytäntöjä toteutettaisiin.

En totta puhuen vieläkään täysin ymmärrä uusliberalistista hyökkäystä. Monet uusliberalismin aineksista vaikuttavat haitallisilta pääoman eduille. Veikkaisin, että vahva versio uusliberalismista on jo poistumassa nykyisen kriisin takia. Uusliberalistisella politiikalla ei kyetä hallinnoimaan kapitalismin ristiriitoja. Tosin on vaikea ennustaa seurauksia sen väistymisestä.

Uusliberalismissa elämä hyödykkeistetään. 70-luvulla puhuimme työn ”dekommodifikaatiosta”, jossa sen uusintaminen olisi vähemmän riippuvaista markkinoista. Nyttemmin olemme menneet täysin toiseen suuntaan: rekommodifioimme kaikkia elämän osa-alueita. Tähän kuuluu myös valtion onnistuneesti hoitamien tehtävien rampauttava yksityistäminen. Tyypillisesti valtio vastaa jostakin toimesta menestyksekkäästi, kunnes se aliresursoidaan. Sitten todetaan valtion hoitavan homman huonosti ja vaaditaan yksityistämistä. Lopuksi nuo tehtävät yksityistetään.

Mainiosti sujuneella junamatkallani Helsingistä Jyväskylään kuulin haluista yksityistää mahtava rautatieorganisaationne. Tilanteesta tekee ironisen se, että raideliikennettä ei ole teillä ensin päästetty hunningolle, jotta voitaisiin puhua sen pelastamisesta yksityisten yritysten voimin. Se toimii upeasti. Silti asialistalla on pyrkimys purkaa valtion osuutta rautateiden hallinnassa. Se on minusta hullua. Todella hyvin toimivien laitosten yksityistäminen on kummallista.

Sitten se vähemmän yllättävä murros: työväenluokan kiihtyvä hajaannus. Asiasta keskusteltiin jo 70-luvulla. Yksi kannustin omallekin luokka-analyysilleni oli oivallus, jonka mukaan yksinkertainen polarisoitunut näkemys luokkarakenteesta ei käy järkeen. Mutta en osannut aavistaa, tuskinpa kukaan muukaan, että fragmentoituminen levisi niin laajalle ja palkansaajien keskinäiset välit polarisoituivat. Emme varautuneet globalisaatioon, joka kasvatti työväenluokkaa etelässä. Kehityskulut olisivat kyllä olleet havaittavissa.

Jos minulle olisi luokkarakenteesta ja tulojen tasaamisesta vuonna 1976 väiteltyäni sanottu, että painisin samojen ongelmien parissa 40 vuotta myöhemminkin, olisin kauhistunut. Juuri julkaistussa kirjassani Understanding Class (2017) pohdin kuitenkin jälleen luokkakysymyksiä. Uutuusteos hahmottelee tapoja tuoda erilaiset teoriat yhteen. Eniten välitin ja innostuin 70-luvulla valtion, yhteiskunnallisen muutoksen ja kapitalismin vaihtoehtojen teemoista. Aioin vain vähän siivota luokkateorian sotkuja, puutarhuroida maiseman kuntoon, jotta voisin tutkia näitä aiheita. En koskaan ajatellut siitä tulevan tällaista päähänpinttymää.

Mitä mieltä olette ilmiöstä, jota kuvataan käsitteellä ’prekariaatti’?

Understanding Class sisältää yhdeksän esseetä, jotka olin kirjoittanut edellisen luokkaa käsittelevän kirjani Class Counts (1997) jälkeen. Kun kokosin ja muokkasin tekstejä, huomasin, että on muutamia aiheita, joita minun tulisi kirjassani käsitellä. Yksi niistä oli prekariaatti. Toinen oli amerikkalaisen sosiologin David Gruskyn tuotanto ”uusdurkheimilaisesta mikroluokka-analyysista”. Kolmas oli Bourdieau, joka kuitenkin jää maininnoiksi. Hänen laaja tuotantonsa on vaikeaa: Distinctionin (1979) lisäksi hänen kirjoituksensa luokasta ovat palasina eri kirjoissa…

Prekariaattia käsittelen aihetta systemaattisimmin ruotineen Guy Standingin pohjalta1. Arvioidessani vaihtoehtoisia näkökulmia koetan kritiikin ohessa yhdentää kantoja omaan lähestymistapaani luokka-analyysiin. Mieluummin kuin kohtelen niitä vastakkaisina omalleni pyrin ymmärtämään, mitä toisessa perspektiivissä tapahtuu ja miten sen liittäisi omaani. Kritiikkini näkyy siinä, mitä en yhdistä omaani.

Standing ei ole kovin huolellinen, analyyttinen teoreetikko. Hän kirjoittaa suostutellakseen suurta yleisöä havahtumaan aiheen tärkeyteen. Hän esittää yliampuvia väitteitä pyrkien vakavan teorian sijasta herättelemään mielikuvitusta.

Standingille prekariaatti on ilmiö, joka kielii uudenlaisen luokan muodostumisesta. Termi perustuu tietenkin sanaleikkiin ”proletariaatin” kanssa. Hän näkee prekaarisuuden keskeisenä asemana luokkaranteessa ja potentiaalisena kollektiivisena toimijuutena luokkataistelussa. Standing seuraa tarkasti eräänlaista marxilaista sapluunaa, jossa luokat ovat olemassa yhtäältä rakenteellisina asemina ja toisaalta kollektiivisina kamppailijoina.

Minusta hän on tunnistanut todellisen ilmiön. ’Prekaarisuus’ on tärkeä puoli tiettyjen henkilöiden asemaa yhteiskunnallisessa rakenteessa. Ja se on eittämättä yleistynyt monilla yhteiskunnallisten suhteiden osa-alueilla. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että prekariaatti määrittää jonkin erityisen yhteiskunnallisen aseman luokkarakenteessa: se on pikemminkin aspekti luokkasuhteissa. Voi puhua prekaarisuuden asteista työväenluokkaisissa positioissa väittämättä, että prekaarisuus on tietyn sosioekonomisen aseman määrittävä piirre. Prekaarisuus on jopa kapitalistisen yhteiskunnan normaali olotila. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin tilanteessa, jossa suuri osa työväenluokasta ei ollut prekaaria. Nyt prekaarisuus on palannut, siinä ei varsinaisesti ole mitään uutta.

Standingin kolmijako ei vakuuta. Hänen mielestään prekariaatti käsittää 1) teollisuuden työläiset eli vanhan rapautuneen proletariaatin, 2) nuoret korkeasti koulutetut ihmiset, jotka pysyvän työn puutteessa toimivat keikkatyöläisinä ja muissa epävarmoissa työsuhteissa, sekä 3) (erityisesti pimeän) siirtolaistyövoiman. Mielestäni näiden kolmen kategorian yhteiset intressit ja identiteetit sekä yhteispotentiaali ryhmätoimintaan ovat äärimmäisen rajalliset. Niillä on hyvin erilaiset intressit, minkä vuoksi niiden etuja ajetaan hyvin erilaisilla elämän perusturvallisuutta kohottavilla käytännöillä. Prekaarisuutta on niin monta eri lajia, että en näe siinä perustaa koherentille luokkapositiolle. Minusta prekaarisuus on parempi ymmärtää pikemminkin tietynlaisen luokkasuhteen kärjistymisenä kuin erityisenä suhteena

Lähestymistapaasi on moitittu epähistorialliseksi. Voisiko voimakkaampi historiallinen painotus tuoda jotain hyödyllistä?

Moitteita on kahta lajia. Ensimmäisen syytöksen mukaan en huomioi tarpeeksi huolellisesti käyttämieni ideoiden historiallisuutta. Tähän mennessä vihamielisimmän kritiikin Envisioning Real Utopiastani kohtaan on esittänyt aatehistorioitsija Russel Jacoby. Hänen hyökkäyksenä kärkenä on se, että en kiinnitä tarpeeksi huomiota utopian idean historiaan. Analyyttisyys ja kiinnostus käsitteiden koherenssiin ja loogiseen rakenteeseen on kyllä eräänlaista epähistoriallisuutta. Joskus on välttämätöntä tarkastella aiempaa tutkimusta, koska se auttaa ymmärtämään eri käsitteitä ja erotteluja. Teoreettisten ideoiden analyyttinen rekonstruktio on kuitenkin erilainen kognitiivinen prosessi kuin älyllisten ideoiden alkuperän kartoittaminen. Jos arvelee, että käsityksiä voi ymmärtää ainoastaan historiallisesti, erittely luisuu etymologiseksi. Toisin kuin lingvistiikassa, minusta sosiologisessa ja yhteiskuntatieteellisessä käsitteenmuodostuksessa ei kuitenkaan ole kysymys ensisijaisesti sanoista ja niiden kehittymisestä, vaan ideoista, käsitteistä ja niiden ottamisesta parhaiten käyttöön.

Osuvampi syytös epähistoriallisuudesta kytkeytyy tapoihin eritellä empiirisiä kysymyksiä. Kuinka kauas historiassa jäljitetään olosuhteita, jotka määrittävät nykytilannetta? Jos ongelma on vahvasti polkuriippuvainen, jäljittäminen on tärkeää nykyisten umpikujien selvittämiseksi. Polkuriippuvuusargumentit ovat historiallisia argumentteja. Ymmärtääkseen niitä täytyy tutkia, kuinka tiettyyn rakenteeseen lukitutaan. Syytös epähistoriallisuudesta on aiheellinen vain silloin, kun historiallisuuden jäljittäminen on relevantti asia ongelman ratkaisemiseksi.

Moittiessaan minua epähistoriallisuudesta ihmiset luultavasti tarkoittavatkin, etten huomioi riittävästi kontekstia. Selitys voi olla kontekstiriippuvainen, vaikka se ei ole polkuriippuvainen. Polkuriippuvuus on vain yksi kontekstiriippuvuuden muoto. Empiiriset kysymykset ovat mielestäni aina kontekstiriippuvaisia. Tarkoitan kaikkia rakenteellisia olosuhteita ja yhteiskunnallisia voimia, jotka ympäröivät tutkittavaa ongelmaa.

Otetaan esimerkiksi vastikkeeton perustulo. Se on tulonjakojärjestelmän muutos, jolla on mielestäni dramaattisesti mahdollisuuksia avata uusia horisontteja. Olen vahvasti perustulon kannalla. Olisi kuitenkin hullua tutkia sitä kontekstitta. Vastikkeeton perustulo kohtaa pohjoisen Euroopan avokätisissä hyvinvointivaltioissa hyvin erilaisia haasteita kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Alankomaissa tai pohjoisessa Euroopassa perustuloa voidaan puoltaa sanomalla sen yksinkertaistavan monimutkaisia toimeentulotukirakenteita. Sen voi sanoa tarjoavan perustoimeentulon ihmisille paljon halvemmalla kuin nykyisten järjestelmien. Vaikka se voi vaatia maltillisia veronkorotuksia, se järkeistää olemassa olevia rakenteita. Yhdysvalloissa taas avokätinen vastikkeeton perustulo loisi ensimmäistä kertaa varsinaisen toimeentulotukijärjestelmän. Tulee tutkia näiden yhteiskuntien historiaa.

Kuinka ymmärtää ’todellisen utopian’ käsitettäsi. Arkikielessähän ”utopia” viittaa johonkin ”mahdottomaan” tai eletyn maailman ylittävään. Esimerkiksi Rainer E. Zimmermann on ehdottanut käsitettä ’metopia’ käytettäväksi silloin, kun puhumme mahdollisista utooppisista tavoitteista, koska sanan ”utopia” etymologia viittaa olemattomaan tai mahdottomaan paikkaan2.

Ei ole mitään väärää ehdottaa ”metopian” kaltaisia uudissanoja. Epäilen kuitenkin, ettei se yleisty eikä auta terävöittämään analyysia, vaikka se olisikin etymologisesti totta. Mielestäni sana ”utopia” on syvästi juurtunut yhteiskuntiimme. Ehkä tämä johtuu kristilliseen maailmankatsomukseen palautuvista uskonnollisista piirteistä, täydellisyyden unelmista. Sana kehitettiin rohkaisemaan ajatuskokeisiin.

Thomas Morea voidaan ajatella yhteiskuntateoreetikoksi. Hän loi Utopiassaan abstraktin mallin ja katsoi, millaiselta asiat näyttäisivät, jos maailma olisi sen mukainen. Uusklassiset taloustieteilijät tekevät samaa. Heidän matemaattiset yhtälönsä ovat abstrakteja malleja siitä, millainen maailma olisi, jos se olisi tuon mallin kaltainen. Aivan kuten fysiikassa käytetään ajatusta kitkattomasta tasosta, jotta voitaisiin ymmärtää tietynlaisia liikkeitä. Kukaan fyysikko ei ajattele, että voisi olla koskaan kitkatonta tasoa, mutta silti ajatus on käyttökelpoinen. Mielestäni myös utopian idea on käyttökelpoinen tiettyjen syvimpien pyrkimystemme terävöittämisessä. Ei se tietenkään ole todellinen. Emme voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä.

Jospa manaisin esiin lisää länsimaisissa kulttuureissa läsnä olevia uskonnollisia ideoita? Ihmiset tulevat aina olemaa syntisiä! Pappisseminaarissa kävin mahtavan kurssin modernista teologiasta. Kurssia veti afrikkalais-amerikkalainen teologi nimeltään Howard Thurman. Hän sanoi, että Jeesuksen funktio on antaa ihmisille täydellisyyden idea, vaikka nämä tietävätkin, etteivät he koskaan kykene saavuttamaan sitä. Aina voi verrata itseään Jeesukseen ja kysyä: ”Kuinka lähelle olen pääsemässä?” Se on ihmisen toimintaa sääntelevä idea. Thurmanille synti oli täydellisyyden ja yksilön nykytilan väli. Hänestä voimme soveltaa tätä ajatusta yksilöiden lisäksi yhteiskuntaan. Tuo idea todellakin iski lujaa minuun, koska muistan sen vielä 45 vuotta myöhemmin. Mielestäni utopia toimii eräänlaisena yhteiskuntatutkimuksen Jeesuksena.

Laittaessani sanan ”utopia” eteen sanan ”todellinen” pyrin tietysti sisäisesti ristiriitaiseen ajatukseen. Yhtälö on mahdoton. Emme voi saavuttaa täydellisyyttä. Miksi sitten puhun ”todellisista utopioista”? Provosoin. Haluan ihmisten samanaikaisesti pitävän kiinni ideaaleistaan ja tunnustavan tosiseikat. En halua ihmisten kyynistyvän. En halua mitätöidä ihanteita tai laittaa niitä sopeutumaan realiteetteihin, vaan viestittää: pidä nämä ideaalit etusijalla, mutta kiinnitä huomiota myös siihen, mikä lopulta on todella mahdollista. Ole huolissasi ristiriidoista ja kaikista niistä tragedioista, joita voi seurata, kun ihmiset yrittävät toteuttaa ihanteitaan.

Utopioiden ”todellisuudella” on kaksi yhtä tärkeää merkitystä. Ensimmäisen ilmaisee parhaiten sana ”realistinen”. Tämä merkitsee huolehtimista tarkoittamattomista seurauksista. Jos toteuttaa ihanteitaan ja parantaa maailmaa typerästi, voi tuottaa vapautuksen sijaan murhenäytelmiä. Jäykkyys, kieltäytyminen kompromisseista ja puhtauden vaatimus – nämä kaikki johtavat epäonnistumisiin. Tämä pätee kai uskontoihinkin. Tiedämme, mitä tapahtuu, kun suurinkvisiittorit käyttävät syntiä hyökkäysaseena eikä kannustaakseen kehittymään...

Sitten on ”todellisia” eli todella olemassa olevia pyrkimyksiä toteuttaa utooppisia ihanteita. Tosimaailman utooppisia pyrkimyksiä voi tutkia empiirisesti: kuinka ihmiset yrittävät rakentaa käytäntöjä ideaalejaan seuraten. Tutkimus auttaa ymmärtämään, kuinka parantaa tuollaisten aloitteiden onnistumisen mahdollisuuksia, sekä ajattelemaan niiden ja laajempien maailmaa muuttavien poliittisten projektien välistä yhteyttä. Muuttaako maailmaa rakentamalla tiloja tuollaisille aloitteille vai haastamalla valtio vallan saamiseksi ja vaihtoehdon rakentamiseksi? Olen lähestynyt näitä ideoita hiukan molemmista näkökulmista, mutta ytimessä on aina ollut ajatus utopian tuomisesta todellisuuteen niin paljon kuin on mahdollista.

Envisioning Real Utopias esittelee kolme päätapaa utopioiden toteutukseen. Raottavalla (interstitial), symbioottisella (symbiotic) ja rikkovalla (ruptural) strategialla on omat etunsa ja mahdollisuushorisonttinsa eri vaiheissa. Raottamis- ja symbioosistrategioita voinee pitää reformismina, koska niiden muutospotentiaali on hitaampaa. Me ymmärrämme symbioosistrategian jotakuinkin sosiaalidemokraattiseksi: tavoitellaan sosialismia asteittaisin mutta melko kokonaisvaltaisin parannuksin. Raottamisstrategia puolestaan tarkoittaa hankkeita ja käytäntöjä, jotka toimivat vastoin kapitalismin logiikkaa ja pyrkivät tarjoamaan vaihtoehtoja tässä ja nyt. Se ei välttämättä sisällä systemaattista pyrkimystä muutokseen. Kumpikin nakertaa kapitalismia pala kerrallaan erilaisten vaihtoehtoisten käytäntöjen avulla. Millaisia kokonaisvaltaisempia muutosmahdollisuuksia raottamisstrategiaan sisältyy? Ja onko olemassa vaara, että strategioita ajavat käytännöt kaapataan kapitalismin kehittämisen palvelukseen?

Rikkomisstrategia on klassinen vallankumouksellinen idea. Se tarkoittaa kokonaisyhteiskunnallista, sosiaaliset suhteet uudistavaa revoluutiota itsessään vallankumouksellisin keinoin. Kuvaan kuuluvat sekä näky rikkomista seuraavasta tulevaisuudesta että sen saavuttamiseksi vaadittava ”rikkova” prosessi. ”Reformismi” kielii epäilyksistä niin murtavaan katkokseen kuin vallankumouksen päämäärään.

André Gorz käytti 70-luvulla nimitystä ”ei-reformistinen reformi”. Toisinaan ihmiset puhuvat vallankumouksellisista uudistuksista, kun he viittaavat kumoukselliseen visioon toisenlaisesta yhteiskunnasta, perustavanlaatuisesti erilaisesta elämäntavasta. Mutta heille siirtymä näistä olosuhteista toisenlaiseen elämäntapaan ei voi olla pelkästään vanhaa rikkovaa: systeemistä toiseen ei voi hypätä tuosta vain. Tämä on periaatteessa se näkökulma, jonka olen itse ottanut. En toki vastusta vanhaa systeemiä murtavia katkoksia, jos ne tuottavat vapautta ja tasa-arvoa lisääviä vaihtoehtoja. Mutta viime vuosisadan esimerkit todistavat vahvasti, että täysyhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät murrokset eivät johda olosuhteisiin, joita alun perin oli tavoiteltu ja toivottu. Ne ovat itse asiassa tuottaneet oloja ja järjestelmiä, jotka eivät ole kovin houkuttelevia. Ajattelen siis yleisesti, että rikkomisstrategia on harvoin menestyksekäs. Tarvitsemme muitakin tapoja kumota valta, jos tätä ylipäätään haluamme.

Murrosten epäonnistumiseen voidaan tietenkin vastata, ettei kannata edes yrittää, koska vallankumous on mahdotonta saavuttaa. Tämän vastauksen kannattajien mukaan muutospolitiikan tulisi yksinkertaisesti pyrkiä tekemään ihmisten elämästä parempaa. Elämän parantaminen on mahdollista vailla suurempia päämääriä. Ihminen näkee ongelmia tietyssä järjestelmässä ja taistelee korjatakseen ne. Kun nähdään, että kapitalismi aiheuttaa ympäristötuhoja, pyritään vahvistamaan ympäristölakeja ja -säädöksiä kumoamatta itse kapitalistista systeemiä. Ei siis pyritä hankkiutumaan eroon kapitalismista, vaan yksinkertaisesti tekemään asioista kestävämpiä kapitalismin sisällä. Ja on hyvin mahdollista, että se tosiaan on parasta, mihin pystymme. Tiedämme, että strategioilla voi neutralisoida joitain kapitalismin aiheuttamia haittoja. Meillä on myös kokemusta korjaavien strategioiden onnistumisista ja epäonnistumisista. Tiedämme siis, että niitä on mahdollista käyttää.

Kapitalismin pelisäännöt voivat olla suhteellisen suotuisia tai epäsuotuisia. Emme tiedä, pystymmekö muuttamaan sääntöjä niin paljon, että itse peli muuttuisi, että syntyisi jotain muuta kuin kapitalismia.

Yhtä kaikki minusta on mahdollista ajatella pyrkimystä uudistaa yhteiskuntaa perinpohjaisesti. Mutta se ei voi perustua yksistään rikkomisstrategioihin. En usko, että ne toimivat toivotusti. Siksi olen kehittänyt muita. Raottamisstrategiat koostuvat hyvin laajasta joukosta asioita, joita ihmiset voivat tehdä rakentaakseen vaihtoehtoja siellä, missä se on mahdollista olemassa olevan maailman eri paikoissa ja murtumissa. Nämä rakennelmat sisältävät arvoja sekä utooppisia haluja ja odotuksia.

Sana ”raottava” tulee alun perin geologiasta. Se on maankerrosten väliin jäävän tilan ominaisuus. Repeämiin muodostuu jotain uutta. On mahdollista, että niihin rakentaminen on ihmisille vain mieluinen juttu tehdä, koska se parantaa heidän elämäänsä. Mutta se ei välttämättä vielä sinänsä sisällä muutoksen mahdollisuutta. Itse asiassa raottaminen koostuu suurelta osin raottavasta toiminnasta pikemmin kuin varsinaisesta raottamisstrategiasta.

Jossain yhteisössä voi esimerkiksi olla käyttämättömiä tiloja. Yhteisöt yhdistävät voimansa ja ostavat ne keinolla tai toisella käyttäen myös julkista rahaa. Tilat muutetaan yhteisöviljelmiksi. Ne tekevät jäsenten elämästä monin tavoin parempaa, koska ne tuottavat helposti ja halvalla ruokaa. Viljelykset parantavat elämänlaatua. Parannus on utooppinen, koska yhteisöviljelys vaatii horisontaalista yhteistyötä eikä perustu voiton maksimointiin. Se luo sisäsyntyistä mielihyvää ja solidaarisuutta. Mutta yhteisöviljelmän utooppinen unelma tai toteutuskaan ei haasta kapitalismia millään tavalla.

Voiko raottamisstrategialla olla merkittävämpiä kerrannaisvaikutuksia? Voiko sillä muuttaa yhteiskunnallisia rakenteita syvällisemmin? Kysymyksissä piilee raottavan strategian yhteys enimmäkseen valtiotasolla vaikuttavaan symbioottiseen strategiaan. Symbioosistrategia luo lisätilaa raottamisstrategialle.

Työntekijöiden osuuskunnat ovat yksi esimerkki raottavasta toiminnasta. Ne ovat ei-kapitalistinen tapa organisoida tuotantoyksikkö tai yritys sisäiseen demokratiaan perustuen riistämättä ja alistamatta. Ne ovat demokraattisia, solidaarisuuteen perustuvia ja tasa-arvoisempia kuin kapitalistiset yritykset. Silti ne tuottavat tuotteita tai palveluja markkinoille. Tällainen on raottavaa toimintaa, mutta monet siihen osallistuvat ihmiset näkevät sen myös strategisena. Heillä on visio osuustoimintapohjaisesta, ei-kapitalistisesta markkinataloudesta. Perustamalla omansa he vähintäänkin symbolisesti osallistuvat osuustoiminnan laajentamiseen.

Markkinoihin kuuluu paljon epävakaisuutta. Se aiheuttaa epävarmuutta. Työttömyysjaksot aiheuttavat sirpaleisuutta ja epävarmuutta ihmisen elämässä. Yksi syy tähän on se, että markkinaorientoitunut taloudellinen toiminta ei ole kovin hyvin juurtunutta. Yritykset, joissa työpaikat ovat, eivät ole välttämättä riippuvaisia sijainnista. Siitä syystä julkisen paikallis- ja aluehallinnon on vaikea tehokkaasti kontrolloida talouden syklejä. Jos valtio yrittää hallita ongelmia yrityksistä hankalalta tuntuvalla tavalla, ne saattavat vaihtaa paikkakuntaa tai jopa maata. Työntekijöiden osuuskunnat eivät sen sijaan muuta herkästi paikkakunnalta toiselle. Vaikka ne menestyisivät hyvin, ne eivät muuta halvan työvoiman paikkakunnille tai muihin maihin parantaakseen tulostaan entisestään. Ne ovat maantieteellisesti juurtuneita. Kunnallisia viranomaisia askarruttaa, kuinka rakentaa paikallinen ja alueellinen talous vähemmän liikkuvien – paikallisesti juurtuneiden – organisaatioiden varaan. Tällöin julkisten toimijoiden olisi paikallistasolla helpompi tehdä kompromisseja säätelevistä toimista, jotka rakentavat vakaata toimintaympäristöä.

Työntekijöiden osuuskunnat ovat yksi keino vakauttaa taloutta. Olisi monesti kuntien etu helpottaa niiden perustamista. Monet kunnat ovat kärsineet teollisuustyöpaikkojen katoamisesta. Isoja varastohalleja tai muita valtavia tiloja seisoo hylättynä tai vajaakäytöllä. Joissain tapauksissa kunnat ovat ostaneet niitä edullisesti ja tehneet niistä tiloja pienyrityksille ja työntekijöiden osuuskunnille. Toisinaan näitä kutsutaan ”tekijöiden tiloiksi”. Minusta yksi symbioosi- ja raottamisstrategioiden leikkauspiste avautuu juuri kunnallishallinnon tavassa käyttää valtaansa sellaisten tilojen luomiseen, joissa raottamisstrategiat voivat tapahtua. Tila on monille osuuskunnille ja yrityksille pullonkaula.

Tästä seuraa muutosvisio. Jos tällaisia tiloja luodaan ajan oloon tarpeeksi ja niiden jatkuvuus turvataan, muuttuvat itse pelin säännöt. Ja kun ne muuttuvat, tilat eivät ole enää prekaareja. Tilan valtaaminen voi olla oiva siirto kapitalismin vastaisessa taistelussa, mutta se ei todennäköisesti muodosta vakiintuneita parannuksia. Symbioottiset taistelut vakiinnuttavat raottamisstrategioita. Uudet raottamisstrategiat puolestaan koettelevat rajoja, mistä seuraa taas uusia symbioosistrategioita.

Tämä voi tietysti kuulostaa enemmän kuvittelulta kuin tieteeltä. Mutta kapitalistiseksi taloudeksi kutsuttu viitekehys ei koskaan ole puhdasta kapitalismia. Se yhdistää aina kapitalismiin erilaisia ei-kapitalistisia suhteita. Taloutta nimitetään kapitalistiseksi yksinkertaistaen silloin, kun halutaan sanoa, että kapitalismi on sen hallitseva elementti. Kokonaisuutta voidaan luonnehtia ”taloudellisten suhteiden ekosysteemiksi”, mutta kapitalismi on siis nykyisin siinä hallitsevassa asemassa. Kapitalismi joko suoraan tai epäsuoraan muokkaa olennaisesti niitä olosuhteita, joissa suurin osa ihmisistä harjoittaa elinkeinoaan. Ja siksi kapitalismi perustavalla tavalla rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan luoda vaihtoehtoja. Siitä huolimatta vaihtoehtoja voi rakentaa tällaiseen ekosysteemiin.

Strategiaksi nousisi siirtää kapitalismin hallinta paikaltaan. Se ei enää sanelisikaan taloudellisen elämän muita muotoja ja niiden olemassaolon edellytyksiä. Sen sijaan niillä olisi riittävä autonomia uusintaa itseään ja laajentua samalla, kun niistä tulee elinvoimainen ja vakiintunut osa sosiaalista toimintaa. Tällaiset strategiat kattavat myös valtiosektorin. Minusta valtio on tärkeä taloudellisen toiminnan organisaattori, jopa näin uusliberaalina aikana. Strategiat kattavat myös perheet ja yksilöt, jotka ottavat osaa kaikenlaisiin ei-kapitalistisiin ja ei-valtiollisiin tekemisiin. Painokkaimmin: ne kattavat kaikki osuustoiminnan ja solidaarisuustalouden muodot.

Millainen rooli taloudellisella ja sosiaalisella suunnittelulla on todellisen utopian projekteissa? Kuinka paljon suunnittelua tulisi mielestänne harjoittaa? Paljonko tilaa tulisi jättää spontaanille toiminnalle?

Uskon, että monimutkaisissa taloudellisissa järjestelmissä markkinat ovat tarpeellisia. Ja jos markkinat tukahdutetaan, ne jossain vaiheessa ilmaantuvat uudestaan ratkaisuna ongelmiin. Tämä nähtiin tapahtuvan vanhoissa keskusjohtoisissa suunnitelmatalouksissa. Ajatus siitä, että Neuvostoliitto olisi ollut kokonaisvaltaisesti suunniteltu talousjärjestelmä, oli myytti. Se oli sen itsensä tuottama ideologinen myytti, joka ei kuvannut, miten asiat todellisuudessa olivat. Neuvostoliitossa kyllä pyrittiin kokonaisvaltaiseen suunnitteluun. Mutta koska se aiheutti niin monia toimintahäiriöitä, järjestelmän pinnan alle syntyi monenlaisia ”markkinoidenkaltaisia” vaihtosuhteita korjaamaan kokonaisvaltaisen suunnittelun typeryyksiä.

Robin Hahnel ja Michael Albert ovat hahmotelleet osallistuvan talouden mallia3. He puhuvat ”mukautumisista”. Malliin kuuluu kokonaisvaltainen ihmisten kulutuksen demokraattinen suunnittelu vuoden mittaisella – tai vastaavalla – ajanjaksolla. Jokainen täyttää inventaariolomakkeen kaikista asioista, joita he aikovat kuluttaa seuraavan vuoden aikana. Tämä on toistuvan suunnitteluprosessin lähtökohta.

Mutta kenelläkään ei tietenkään ole ennakkoon lopullista näkemystä siitä, mitä kaikkea he tulevat kuluttamaan tulevan vuoden aikana. Mitä he siis tekevät? Hahnelin mukaan useimmat ihmiset yksinkertaisesti katsovat, mitä ovat kuluttaneet edellisenä vuonna, koska se on helppo tapa hoitaa asia. Tämä on minusta naurettava ajatus. Jos viime vuonna osti laadukkaan sinisen silkkipaidan, niin seuraavana vuonna haluaa todennäköisimmin keltaisen kuin sinisen. Luonnollisesti paitavalmistajat ovat kiinnostuneita siitä, kuinka monta sinistä paitaa ja kuinka monta keltaista paitaa heidän tulee tehdä. Paitavalmistajat eivät vain tee paitoja ylisummaan. He tekevät erilaisia erityisiä paitoja.

Hahnelin ja Albertin mukautumiset ovat kaiken toiminnan alueita. Paitoja valmistavat työntekijöiden osuuskunnat kyllä tietävät, mitä ihmiset kuluttivat edellisenä vuonna. Ne voivat käyttää sitä tietoa jonkinlaisena ohjenuorana, mutta ne myös tietävät, että ihmisten maut muuttuvat. Siitähän markkinoissa on kysymys: testataan millainen on kysyntä tietylle tuotteelle ja tehdään korjauksia tuotantoon sen mukaan mahdollisimman reaaliaikaisesti. Siihen ei tarvita Hahnelin ja Albertin ehdottamaa ”pseudo-osallistavaa suunnittelua”. Uskon myös, että markkinat johtavat tällaisen suunnittelujärjestelmän hajoamiseen, koska siihenkin kuuluu kaikenlaisia virheitä, kuten kaikkiin markkinoihin.

Markkinoiden ongelma ei ole puutteellisesta suunnittelusta aiheutuva virheellisyys. Ongelmallista on jako voittajiin ja häviäjiin eli kasautuvan hyödyn tuottaminen, mistä seuraa vallan kumuloitumista. Toisin sanoen ne tuottavat pääoman kasautumista, joka on vallan muoto. Tämä asia tulee korjata. Tarvitaan sosialistista markkinataloutta tai osuustoiminnallista markkinataloutta ja riittävän vaikutusvaltaisia valtioinstituutioita, jotta voidaan demokraattisesti ja menestyksekkäästi säätää rajoituksia tälle vallan kasautumiselle. Esimerkki tällaisista rajoituksista on progressiivinen verotus, joka verottaa erityisesti suureksi nousevaa hyötyä ja muut vastaavat säätelevät mekanismit. Ja kaikki tämä vaatii tietenkin suunnittelua.

Nähdäkseni kollektiivisia päätöksiä investointien toteuttamiseksi ei voi jättää yksittäisille ihmisille. Onhan kaikessa taloudellisessa toiminnassa aina mukana myös julkishyödykkeellisyyden aspekti. En tarkoita ainoastaan taloudellista toimintaa, jota kutsumme julkishyödykkeeksi, vaan myös yksityishyödykkeitä, joihin sisältyy public goodsin tai yleisen hyvän aspekti. Sellaista kutsutaan toisinaan ”positiiviseksi ulkoisvaikutukseksi”. Ja sitä tulee säädellä demokraattisesti. Ihmisten täytyy saada päättää prioriteeteista. Se tarkoittaa sitä, että investointeja ei tule jättää täysin markkinoiden päätettäviksi, vaan on julkisen hallinnon asettamia investointiprioriteetteja. Nämä prioriteetit ovat sekä valtioiden että työntekijöiden osuuskuntien taloudellisia toimia. On kuitenkin toimintoja, jotka tulee organisoida julkisesti. Mielestäni Suomen erinomaista julkista raideliikennettä ei tulisi rakentaa työntekijöiden osuuskuntien tai yksityisten yritysten varaan.

Meidän tulisi puhua ennemmin markkinoiden suunnittelusta kuin suunnittelusta markkinoiden vastavoimana. Kuinka demokraattisesti organisoitua tuo suunnittelu voi olla? Missä valtasuhteissa suunnitellaan? Minulla ei ole taikaratkaisua tähän vaikeaan ongelmaan. Pitää kokeilla. Ongelmaa voi ratkoa valtiota demokratisoimalla. Merkittävästi kansanvaltaisempi valtio demokratisoi vääjäämättä myös suunnittelua. Tarkoittaapa se sitten erityisiä suunnitteluelimiä, jotka ovat suoraan demokraattisesti vastuullisia tai sitä, että ne ovat valtion demokraattisesti asettamia.

Ette ole kirjoittanut paljoakaan ympäristökriisien roolista sosialististen nykyutopioiden hahmottelussa. Ne murentavat pian vääjäämättä kapitalismia. Emansipatoristen voimien tulisi reagoida nopeasti ja uskottavasti avautuviin mahdollisuuksiin. Kuinka näiden kriisien murtavaa tai hajottavaa potentiaalia voitaisiin kanavoida positiiviseksi voimaksi sosialistiselle muutokselle?

Minun olisi tietenkin pitänyt heti alussa mainita ympäristökriisi ajatteluni muuttajana. Jo 70-luvulla tiedostettiin näitä ongelmia, vaikka useimmiten puhuttiinkin vain ”saastumisesta”. Maan päivän viettäminen alkoi 1970. Silloin esitettiin myös terävää kritiikkiä siitä, että kapitalismi on syyllinen ympäristön pilaantumiseen. Tuolloin ei vain ollut vihiä siitä, että ongelma tekisi muutakin kuin ihmisten elämästä epämukavampaa. Sitä pidettiin yhtenä inhimillisen kärsimyksen muotona. Katastrofitietoisuus puuttui. Ilmastonlämpeneminen ei ollut tapetilla.

Koko maapalloa uhkaava ympäristötuho häämöttää nyt edessämme koko laajuudessaan. En totta vie ole työssäni systemaattisesti ottanut kantaa ympäristökriisiin. Olen lisännyt sen pitkään listaan syitä, joiden vuoksi kapitalismi on niin tuhoisa, vaihtoehtoja vaativa järjestelmä. Ympäristökriisit olisivat minusta helpommin ratkaistavissa demokraattisessa sosialismissa kuin kapitalismissa. Monet vasemmistolaiset tutkijat, jotka eivät ole ympäristötieteilijöitä, ovat nostaneet ympäristökysymyksen esille viime aikoina. Niiden joukossa, jotka sanovat maailmanlopun olevan käsillä, ovat niin Naomi Klein kuin ekstremistitkin. Heistä useat esittävät, että kapitalismin aikaansaama romahdus tekee elämästä kestämätöntä.

Kapitalismi tuskin haluaa tätä. Ei ole sen etujen mukaista estää sääntelyä, jolla ympäristöä turvataan. Sen sijaan kapitalistien intressissä on säilyttää valta. Eikä voi säilyttää valtaansa, jos tuhoaa planeetan.

Suurin osa ympäristötieteilijöistä poikkeaa apokalyptisesta ääriajattelusta. Heidän mukaansa maapallo tuskin autioituu. Sen sijaan kärsimys tulee lisääntymään valtavasti. Epäoikeudenmukaisuus lisääntyy paljon maailmanlaajuisesti ja pahentaa monien tilannetta entisestään. Tämä kaikki pitää mielestäni paikkansa. Ympäristökriisi luo uusia ja kasvavia murroksia useilla yhteiskunnan osa-alueilla. Nämä murrokset puolestaan asettavat valtavia haasteita taloudelle ja valtioille. Uusliberalismin nykymuodot eivät yksinkertaisesti voi selvitä. Kaikki ne mukautumisvaatimukset, joita ympäristökriisin kanssa eläminen edellyttää… Esimerkiksi merivallien pystyttäminen New Yorkin rannoille. Markkinat yksin eivät niitä rakenna.

Ympäristökriisi voi kuitenkin olla kapitalismille jopa eduksi. Toinen maailmansota oli hyväksi yhdysvaltaiselle kapitalismille. Valtio omisti taistelualukset, mutta ei rakentanut niitä. Valtio teki sopimuksia varustamoiden kanssa. Kapitalistiset yritykset tulevat rakentamaan merivallitkin. Sellainen toiminta on kuitenkin yhteensopimatonta uusliberalistisen kapitalismin kanssa, joka vastustaa laajoja julkisia investointeja ja valtion keskeistä roolia julkisten hyödykkeiden tuottamisessa sekä vaatii alhaista verotusta. Maailmansotaa käyvässä Yhdysvalloissa oli korkea verotus ja paljon valtiollista suunnittelua. Uusliberalismin näkökulmasta valtion kohdensi voimavaroja pakolla tiettyihin tarkoituksiin. Joku voisi kutsua sitä ”valtiokapitalismiksi”. Valtio pyöritti järjestelmää, mutta voitot menivät kapitalisteille.

Tämä on todennäköisempi tulevaisuuskuva kuin markkinoiden vapauteen perustuva uusliberalismi. Jonkinlainen valtiokapitalismin muoto syrjäyttää sen, mikä ei välttämättä merkitse pelkkää pahaa. Voi syntyä enemmän tilaa sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle kuin uusliberalismissa. Olen kuitenkin erityisen huolissani siitä, että hyvin todennäköisesti kohdataan autoritaarista valtiokapitalismia, johon ei kuuluu demokraattisia lähtöoletuksia.

Yhdysvalloissa ei uskoakseni siirrytä kansalaisoikeuksia peruuttavaan autoritarismiin. Mutta maassa näkyy huolestuttavia kehityskulkuja, jotka rapauttavat demokratiaa ja luovat tilaa paljon komentovaltaisemmille valtiokapitalismin muodoille kuin mitä olemme nähneet aiemmin. Donald Trump on niin perustavanlaatuisesti antidemokraattinen. Hän twiittasi, että NBC on tuottanut niin paljon valeuutisia, että siltä kannattaisi evätä lupa uutispalveluun. Diktaattorit sanovat: ”Jos julkaisette minua kritisoivia artikkeleita, teidät vaiennetaan.” En tietenkään ole yllättynyt, että poliittiset johtajat Trumpista Putiniin ajattelevat, että olisi mukava sulkea heitä vastaan hyökkäävät viestimet. Se on varmasti heidän keskuudessaan aika tavallinen tapa ajatella. Mutta kun joku heistä sanoo sen ääneen demokraattisessa yhteiskunnassa, sen tulisi johtaa tällaisen henkilön täydelliseen ulossulkemiseen politiikasta. Se ei yksinkertaisesti ole hyväksyttää. Ei voi vaatia sanomalehden lakkauttamista, koska sen arvostelu kirpaisee. Trump vaatii ja selviää kuivin jaloin. Häntä paheksutaan, mutta esimerkiksi republikaanipuolue ei ole lakannut tukemasta häntä tuollaisten möläytysten jälkeen. Se on huolestuttavaa demokraattisten normien hylkäämistä.

Millaiseksi itse oletan tulevaisuuden 25 vuoden päässä? Onko Yhdysvallat mennyt kohti todellista utopiaa, sosiaalisesti valtauttavaa demokraattista sosialismia? Vai onko siitä kehittynyt valtiokapitalismi? Otetaan nyt nuo kaksi mahdollisina tulevaisuuksina. Uskon, että häijy valtiokapitalismi on todennäköisempi vaihtoehto. Siinäkin yhä äänestetään, mutta vaalit muistuttavat kumileimasinta.

Kehityskulku ei ole vääjäämätön. Vakavat poliittiset heilahdukset ovat mahdollisia: esimerkiksi demokraattisten käytäntöjen ja mahdollisuuksien parantaminen ja uudenlainen yhteiskuntasopimus, joka on sekä markkinasuuntautunut – jopa vahvalla kapitalistisella sävyllä – mutta hengeltään tasa-arvoisempi ja nykyistä solidaarisempi. Voi myös seurata jotain sellaista, joka ei ole kulunutta retrososiaalidemokratiaa, vaan jonka voin ajatella merkitsevän laajasti sosialidemokraattisen tradition muutosta kohti demokraattista sosialismia… Minulla vain ei ole syvällisiä tai kovin originelleja ajatuksia siitä, kuinka kollektiivisista toimijoista saadaan kykeneviä rakentamaan edistyksellisiä vaihtoehtoja nykyisille ristiriidoilla.

Onko nykyisessä ympäristökriisissä mielestäsi sellaisia ominaisuuksia tai elementtejä, joita vasemmistolaiset liikkeet voisivat nykyistä paremmin hyödyntää taistelussaan esimerkiksi ilkeän valtiokapitalismin tendenssiä vastaan?

Ympäristötietoisuus saa ainakin edistyksellisiä voimia marssimaan yhteisen lipun alla. On löydettävä riittävän vahvoja yhteisiä pyyteitä erilaisille ihmisille, jotta he muodostavat yhdessä vahvan ja solidaarisen kollektiivisen toimijan. Sosialismi – demokraattisesti hallinnoitu talous – on yksi tuollaisista yhteisistä intresseistä. Katson, että alkuperäiskansojen, vähemmistöjen, naisten, prekariaatin, maahanmuuttajien ja teollisuustyöläisten elämä paranisi demokraattisemmin organisoitujen taloudellisten rakenteiden vallitessa. Sosialismissa on enemmän yhdistävää kuin erottavaa tai jakavaa potentiaalia.

Käytännössä näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Vasemmistopuolueilla – en laske näihin sosialidemokraattisia puolueita – kyllä on eri Euroopan maissa melko yhdenmukaisia visioita demokraattisesta taloudellisesta rakenteesta. Mutta ne saavat tyypillisesti noin kymmenen prosenttia äänistä. Ne eivät ole onnistuneet kasvattamaan kannatustaan 25–30 prosentin tasolle. Silloin niillä olisi aitoja poliittisia mahdollisuuksia tehdä muutoksia. Mutta eivätpä ole juuri parempaan pystyneet vihreätkään… Ympäristökriisi voi syventää yhteistä etua, ja punavihreillä alliansseilla näyttäisi toisinaan olevan mahdollisuuksia.

Selvästikin noiden poliittisten tahojen näkemykset leikkaavat ja ovat päällekkäisiä. Ainoa uskottava tapa rakentaa kestävää radikaalia ja samanaikaisesti demokraattista vasemmistolaista ympäristöprojektia on sosialistinen projekti. Vaikka kaikki vihreät eivät olekaan tätä mieltä. Ympäristökriisi voi hyvinkin olla perusta sellaiselle intressien määrittelylle, joka lujittaa tällaisen poliittisen koalition yhtenäisyyttä. Historialliset esimerkit ovat ikävä kyllä osoittaneet, että yhteiset edut eivät vielä riitä takaamaan kollektiivista solidaarisuutta, sillä kaikenlaiset muutkin asiat vaikuttavat siihen, millä tavoin ihmiset haluavat toimia. Minua kauhistuttaa yhdysvaltalaisessa – ja osin eurooppalaisessakin, ranskalaisessa ja saksalaisessa – kontekstissa se, kuinka pelko ja viha yhdistyvät niin tehokkaasti yksinkertaisiin ja helppoihin spekulaatioihin ongelmien poliittisista ratkaisumalleista.

Demokraattisen vasemmiston tarjoamat poliittiset ja yhteiskunnalliset ratkaisut ovat monimutkaisia. Se kääntyy näinä päiviä kannatusongelmaksi. Aina ei voi saada haluamiaan ratkaisuja. Jos ympäristöongelmia aiotaan ratkoa, tarvitaan uhrauksia. Ratkaisut vaativat vähintään jonkinasteista luopumista materiaalisesta hyvinvoinnista maapallon rikkaimmassa osassa. Näin vain on. Kohtaamme monimutkaisia ongelmia, jos haluamme ratkaista ympäristöongelmat niin, että myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu. On tietysti mahdollista selvitellä pulmia tavoilla, joissa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei huomioida, mutta ne ovat vaikeita vasemmistolle, koska se on sitoutunut sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen toimintaansa vahvasti ohjaavana periaatteena.

Vasemmisto on näin ankkuroinut itsensä tähän ongelmakenttään. Se haluaa ratkoa ongelmat, mutta tunnistaa samaan aikaan kontekstien monimutkaisuuden. Toisinaan osa yhteiskuntateoreetikoista kutsuu tätä ”ongelmien inhottavuudeksi”. Ne ovat inhottavia sen vuoksi, että niihin ei ole olemassa helppoja ratkaisuja. Niihin liittyy ”kaupankäyntiä”.

Sellaista on kuulua totuudesta kiinni pitävään poliittiseen liikkeeseen. Aina voisi vain harhauttaa ihmisiä äänestämään. Totuudellisuus laittaa taistelemaan hankalissa asemissa esimerkiksi syntipukkiajattelua vastaan: sosioekonomiset ongelmat muka johtuvat maahanmuuttajista, eri rotuisista tai toisista uskonnoista... Noissa syytöksissä on myös jotain ihmisten todellisuutta koskettavaa. Pelissä on varmasti jotain kokemuksellisesti aitoa, kun joku ei tunne oloaan kotoisaksi omassa maassaan kulttuurisen moninaisuuden vuoksi. Ei se täysin keksittyä ole. Mutta jos se tuodaan politiikan keskiöön ja hitsataan kiinni pelkoon ja vihaan, sekä sitten vielä esitetään, että sen turvin voidaan poistaa laajoja ongelmia, se on pelkästään hirveää. Ja helppoa… helppoheikkimäistä politikointia.

Politiikan tutkija Mark Lillaa haastateltiin hiljan Helsingin Sanomissa. Hän väitti, että yhdysvaltalainen vasemmisto häviää oikeistolle siksi, että se on niin fokusoitunut identiteettipolitiikkaan suuren enemmistön tarpeiden huomioimisen sijaan. Voiko tämä haitata utooppista ajattelua? Kuinka radikaalin, tasa-arvoa ajavan luokkataistelun tulisi mielestänne huomioida esimerkiksi sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät tai ylipäätään vähemmistöpoliittiset kysymykset?

Lillan analyysi on aivan liian pinnallinen. Oikeisto keskittyy itse asiassa paljon enemmän identiteettipolitiikkaan kuin vasemmisto. Kyllä vasemmistokin puhuu identiteettikysymyksistä. Mutta se puhuu myös terveydenhoidosta kaikille. Se ei ole identiteettikysymys. Se puhuu prekaarisuudesta. Se ei ole identiteettikysymys. Se puhuu yliopisto-opetuksen mahdollistamisesta kaikille… Vasemmisto siis puhuu monista universaaleista asioista, jotka eivät ole millään tavoin identiteettispesifejä. Näiden lisäksi se sitten puhuu rodusta, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Oikeisto sen sijaan puhuu miltei pelkästään identiteetistä. Uskonnollisesta identiteetistä, jos höristää korviaan evankelikaalisille, ja valkoisesta identiteetistä, jos vaihtoehto-oikeistoa kuuntelee… Oikeiston puhe kansallisesta edusta ja ylpeydestä – ”Amerikka ensin!” – on mitä puhtainta identiteettipolitiikkaa.

Vasemmistossa samantapainen politiikka on ehkä voimistunut ja vahingoittanut vasemmistoa. Mutta se ei ole syy siihen, miksi oikeisto on ollut vahvempi politiikassa. Viime vaaleissakin Hillary Clinton sai kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump. Hän hävisi vaalit Yhdysvaltain omintakeisen vaalijärjestelmän eli niin sanotun epäsuoran vaalitavan vuoksi.

Demokraattisen puolueen johto on nähdäkseni vaalinut uusliberalismia aina 90-luvulta lähtien. Ehkä se alkoi aiemminkin. Samoin on laita Britannian Työväenpuolueen ’kolmannen tien’ ja useiden eurooppalaisten sosiaalidemokraattisen puolueiden. Ne kaikki periaatteessa omaksuivat markkinaorientoituneen näkemyksen. Ainakin USA:ssa otettiin finanssiliberalisaatio keinoksi asioiden parantamiseen. Eivätkä nämä tahot vieläkään ole pyrkineet päättäväisesti pois tästä mallista. Minä uskon, että tämä uusliberalismin vaaliminen on tehnyt vasemmistolle paljon enemmän hallaa kuin identiteettipolitiikan harjoittaminen.

Bernie Sanders asettui 2016 vaalikampanjassaan melkein kaikkia näitä uusliberalistisia elementtejä vastaan. Siksi hän sai paljon huomiota. Jos hänestä olisi tullut demokraatti ehdokas – mikä ei ollut kaukana – varsinainen presidentinvaali olisi voinut päättyä toisin. Hän on juutalainen, ateisti ja kutsui itseään sosialistiksi kamppaillessaan Trumpia vastaan. Trumpin kampanja Hillarya vastaan meni henkilöön. Sama ei olisi toiminut Bernietä vastaan. Trump ei olisi pystynyt vakavasti kyseenalaistamaan Sandersin henkilöhahmona. Ehkä hänen ateismiaan olisi voinut käyttää lyömäaseena… juutalaisuus sen sijaan ei olisi varmastikaan noussut merkittäväksi aiheeksi. Trumpin tytär kääntyi juutalaiseksi. En siksi voi uskoa, että Trump olisi laukonut antisemitistisiä heittoja Sandersista. Mutta Sandersin ateismi olisi varmasti ollut iso asia. Sekä se, että hän kutsuu itseään sosialistiksi. Nyt kysymys kuuluu: olisivatko nuo ominaisuudet heikentäneet Sandersin suosiota ottaen huomioon kaikki Trumpin kohellukset ja piirteet? Kuka tietää… Luullakseni Sanders ei olisi lopulta voittanut. Olisin tehnyt kovasti töitä hänen valintansa puolesta, mutta arvelen, että voittoon asti hänen suosionsa ei olisi kantanut.

Onko teistä Yhdysvalloissa jo nyt ja lähitulevaisuudessa entistä enemmän tilausta sosialistisille ideoille?

Vaatimukset demokratian lisäämisestä ja talouden uudelleenorganisoimisesta tasa-arvoon ja universalismiin perustuen sointuvat hyvin yksiin monien ihmisten ajatusten kanssa. Näin on huolimatta siitä, nimitetäänkö jotain aatetta sosialismiksi tai demokraattiseksi egalitarianismiksi. Yhdysvalloissa on merkittävä osa väestöä, joka tukee noita vaatimuksia, kun heiltä erityisesti kysytään niistä paketoimatta niitä aatenimikkeellä. Monet ihmiset mobilisoivat paikallisesti poliittisia liikkeitä vaikuttaakseen seuraaviin vaaleihin tukemalla sellaisia ehdokkaita, jotka ovat sitoutuneesti edistyksellisiä vasemmistolaisia demokraatteja. He siis tekevät vähän samaa kuin Teekutsu-liike teki republikaanipiireissä ennen viime vaaleja.

Samaa on tapahtumassa muuallakin. Jeremy Corbynin nousu Työväenpuolueen kärkihahmoksi Britanniassa ja Mélenchonin menestys Ranskassa perustuvat samanlaisten asioiden politisoimiseen, joita Sanders kannattajineen politisoi Yhdysvalloissa. Ne resonoivat ihmisten sosiaalisen todellisuuden kanssa nyt, mutta silti niitä ajavat kohtaavat suuria vaikeuksia. Suurpääoma on erittäin vihamielinen niitä kohtaan, jopa Yhdysvalloissa, joissa vaatimukset ovat hyvin maltillisia. Finanssikapitalismi inhoaa niitä. Yhdysvalloissa kaikkea mutkistavat oikeiston uskonnolliset kytkennät. Uskonto ei käsittääkseni ole niin vaikuttava tekijä Euroopassa. Ehkä siitä on kaikuja täälläkin, mutta ei kai homofobia jyllää Suomen politiikassa…?

Minusta vasemmiston identiteettipolitiikassa ajetaan tiettyjä ryhmiä koskevaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Homofobia on epäoikeudenmukaista ja sorron yksi muoto. Jos tuetaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja, yhtäläisiä oikeuksia ja ollaan syrjintää vastaan… ei se ole identiteettipolitiikkaa. Se on universaalia politiikkaa, jota sovelletaan tiettyyn sorrettuun ryhmään. Se on ihan sama juttu kuin Black Lives Matter -liikkeessä. Poliisiväkivalta afrikkalaisamerikkalaista väestöä kohtaan on todellisuutta. Sen vastustaminen on epäoikeudenmukaisuuden vastustamista. Mielestäni sitä on parempi ajatella sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikkana, joka nyt sattuu liittymään tietyn sorretun väestönosan identiteettiin. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikka kiinnittyy selvästi tasa-arvoa ja solidaarisuutta tavoittelevaan luokkapolitiikkaan. Se ei ole epäpyhä pari, koska niiden molempien juuret ovat samoissa periaatteissa. Luokkapolitiikan uskottavuutta on nakertanut paremminkin sosiaalidemokraattisten puolueiden uusliberalisoituminen.

Olette moneen otteeseen kutsunut päämääräänne ’sosiaaliseksi sosialismiksi’. Se näyttää olevan jonkinlainen yhdistelmä sosialismia, sosiaalidemokratiaa, anarkismia ja tocquevilleläisiä kansalaisyhteiskuntaihanteita. Valaisisitteko tätä käsitettä niin & näin -lehden lukijoille?

Olin juuri konferenssissa Jenassa, Saksassa. Keskustelimme parhaasta tavasta kutsua niitä ideoita, joita minun työni sisältää. Arvoja, joita käytän poliittisen kantani määrittelyssä, ovat tasa-arvo ja reiluus parina, demokratia ja vapaus parina, ja yhteisö ja solidaarisuus parina. Sana sosialismi ei ilmene ydinarvojeni määritelmässä. Kun kehittelen institutionaalista mallia ajatuksilleni ja pohdin keskeisiä periaatteita, jotka ohjaavat rakenteiden ja instituutioiden jäsennystä, käytän ’sosialismia’ yleiskäsitteenä tästä rakennelmasta. Ja yritän korostaa sosialismin tiettyjä puolia, ehkä hieman jopa epätoivoisestikin, irrottamalla siitä sanan sosiaalisuus vielä laatumääreeksi.

Tällä tavoin haluan erottaa sen etatismista. Sosiaalisessa sosialismissa valta on pääasiassa ihmisillä eikä valtiolla. Eikä puhe ole taloudellisesta mahdista vaan yhteiskunnallisesta vallasta, joka perustavanlaatuisesti nojaa demokratiaan. Kun sosialismi ymmärretään tällä tavoin, se merkitsee sosiaalista demokratiaa alusta loppuun. Valtion demokratisointia, talouden demokratisointia ja kansalaisyhteiskunnan demokratisointia. Tavoitteenani on demokraattinen yhteiskunta, eikä pelkästään demokraattinen valtio, kokonaisvaltainen demokraattinen valtauttaminen. Se tarkoittaa sitä, että kansalaiset hallitsevat omaa elämäänsä niissä instituutioissa, jotka heitä koskevat. Ja taloudelliset instituutiot koskettavat ihmisen oman elämän hallintaa hyvin paljon.

Tuo on se perusidea. Ehkä osin uppiniskaisuudesta, osin aiempien aikojen aatteiden takia olen ajatellut, että termi sosialismi olisi hyvä kantamaan noita ajatuksia. Jenassa nousi esille myös paljon muita ilmaisuja ja merkitsijöitä.

Yksi henkilö puhui neososialismin puolesta. Silloin nykyideologioiden kentällä olisi neoliberalismi, neofasismi ja myös neososialismi, jonka ajatukset pohjaavat historiallisiin ajattelutapoihin ja aatteisiin, mutta saavat uusia muotoja ja ilmauksia. Sitten joku huomautti, että termiä neososialismi käytettiin Saksassa 1900-luvun alussa. Sen avulla kritisoitiin työväenliikkeen piirissä vallalla ollutta sosialistista ajattelua. Ja kun neososialistit erotettiin sosialistipuolueista kritiikkinsä vuoksi, he kääntyivät fasismiin, koska neososialismi oli itse asiassa hyvin autoritaarista ja teknokraattista sosialismia. Se soljui melko mutkatta yhteen kansallissosialismin kanssa. Neososialismista tuli äkkiä epäsuosittu käsite tässä konferenssissa.

Toiset esittivät sitten ekososialismia. Se ei suoranaisesti haasta aiemman sosialismin valtiokeskeistä luonnetta, mutta siihen kuitenkin sisältyy avoimempi määritelmä sosialismista. Yhdysvalloissahan on jo pitkään ollut ryhmä poliittisia aktiiveja, jotka ovat kutsuneet itseään ekofeministisosialisteiksi… Ja jotkut nimittävät itseään demokraattisiksi ekososialisteiksi.

Monimutkaisempi käsitteellinen avaruus antaisi kenties enemmän kommunikatiivista voimaa näille ajatuksille ja auttaisi välttämään vanhan käsitteen sudenkuoppia. Äitini, joka pitää kirjoituksistani ja hyväksyy ne, ei halua minun käyttävän sanaa ”marxismi” tai ”sosialismi”, koska ne molemmat saattavat estää ihmisiä ymmärtämästä, mitä todella yritän sanoa. Itse olen hyvin epävarma näistä käsitteistä… Termit eivät ole selviöitä, vaan niihin kertyy historian painolastia. 1800-luvulla tietyt käsitteet olivat oikein käyttökelpoisia, koska ne ilmaisivat hyvin tietyt edistykselliset ideat. Osa niistä on täysin käyttökelvottomia tänä päivänä. Ajatellaan Marxin ’proletariaatin diktatuuria’. Sehän tarkoitti alun perin juuriaan myöten demokraattista yhteiskuntaa. Se ei viitannut autoritaariseen poliisivaltioon. Mutta ei sitä voi käyttää enää, kiitos historiallisten käänteiden. Tuo käsite ei vaan enää yksinkertaisesti kanna käsitystä todellisesta kansandemokratiasta.

Samalla tavoin ajattelen sanasta ”kommunismi”. Se on aika heikosti käytettävissä oleva enää tänä päivänä. Tiedän, että on monia edistyksellisiä teoreetikoita, kuten Alain Badiou Ranskassa, jotka haluavat elvyttää sen ja antaa termille takaisin sen alkuperäisen hienon merkityksen. Minusta se vain on epärealistista. Badioun näkemys ei edusta kovin hyvää tiedonsosiologian ymmärrystä. Sanoihin kehittyy tietynlaisia merkityksiä ja tietynlaista valtaa. Ne ovat sosiaalisia ilmiöitä, eivät jotain, mitä voi valita käyttöön miten milloinkin mielii. ”Sosialismi” on moniselitteisempi termi. Oikeisto kutsui Yhdysvalloissa Obamaa sosialistiksi. Se itse asiassa auttoi poistamaan joitain termin negatiivisia konnotaatioita, koska suuri osa ihmisistä ei pitänyt häntä pahana tyyppinä, joka ajaa pahaa politiikkaa.

Mutta mistä puhun sisällöllisesti? Minusta sosialistisen talouden tulee olla institutionaalisesti heterogeenista. Minusta ei pidä vallita yhtä tiettyä sosiaalisten suhteiden muotoa, johon yritetään ruumiillistaa kaikki tärkeimmät arvot, kuten tasa-arvo, demokratia ja solidaarisuus. Niinpä meidän tulee kysyä instituutioilta, missä mitassa ne pystyvät edustamaan näitä periaatteita, jotka ohjaavat ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita. Valtionomistus on yksi tällainen muoto. Minusta valtion omistama rautatieverkosto on hyvä asia. Se voidaan toteuttaa teknokraattisesti, byrokraattis-autoritaarisesti, tai sitten rautateiden valtionomistus voi perustua demokratialle ja osallisuudelle, jolloin siihen on liitetty toimintakykyisiä kansalaisten foorumeita, joilla he voivat vaikuttaa rautatiepolitiikkaan. Vaikka minkälaisia demokratisoivia mekanismeja voidaan ottaa käyttöön rautatiehallinnossa silloin, kun omistajana on valtio. Työntekijöiden osuuskunnat ovat demokraattisia instituutioita ja perustuvat sisäiseen suoraan demokratiaan, mutta silti ne tuottavat palveluita tai tuotteita markkinoille tarkoituksenaan tehdä voittoa. Ihmisillä voi olla yhteisöjä ja järjestöjä, jotka osallistuvat talouteen organisoimalla yhteisöpuutarhoja ja yhteisömaatalouden eri muotoja. Nämä kaikki sosiaalisten suhteiden muodot ilmentävät mainittuja arvoja.

Kuvaan kirjassani Envisioning Real Utopias ”kuusi erilaista tietä sosiaaliseen valtauttamiseen”. Niitä voisi yhtä hyvin kutsua ”kuudeksi sosiaalisten valtasuhteiden rakennelmaksi”. Erilaiset institutionaaliset muodot kuvastavat näitä rakennelmien yhdistelmiä eri tavoin. Sosiaaliseen sosialismiin eli demokraattiseen talouteen voi kuulua erilaisia institutionaalisia muotoja, joissa mainitsemani arvot toteutuvat. Laajetessaan ne voisivat rajoittaa sitä tilaa, jossa kapitalistiset käytännöt tapahtuvat.

Minulla ei valitettavasti ole ennustajan lahjoja. En pysty sanomaan, millaisia mahdollisia tulevaisuuksia seuraa aikamme kollektiivisista taisteluista. En tiedä, millainen lopullinen institutionaalinen tasapaino tulee olemaan ja mikä on kapitalististen toimintamuotojen osuus siinä. Luulen, että kapitalismia tulee kyllä olemaan, mutta se on kontrolloitua kapitalismia. Angela Merkel on sanonut, että tarvitaan ”markkinoihin sopeutuvaa demokratiaa”. Minun mielestäni tarvitsemme demokratiaan sopeutuvia markkinoita. Niiden täytyy mukautua vankkarakenteisen demokratian vaatimuksiin. Ja kun markkinat heikentävät demokratiaa – ja erityisesti kun kapitalistiset markkinat heikentävät demokratiaa – nuo heikentävät prosessit täytyy pystyä neutralisoimaan. Ja silti on mahdollista, että kapitalistisille markkinoille on oma tilansa. Tällaisessa markkinataloudessa markkinat eivät määräisi rajoituksia kaikelle muulle. Demokraattisessa taloudessa markkinat voivat ratkaista joitain ongelmia.

Haastattelu tehtiin Erik Olin Wrightin käydessä Jyväskylässä Utopia metodina -hankkeen vieraana lokakuussa 2017. Wright luennoi vierailun aikana järjestetyssä Real Utopias Symposiumissa. Miikka Pyykkönen ja osa hankkeen tutkijoista ovat suomentamassa Wrightin teosta Envisioning Real Utopias. Käännös ilmestyy syksyllä 2019.

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. Ks. esim. Guy Standing, The Precariat. The New Dangerous Class. Bloomsbury Academic, London & New York 2011; Guy Standing, A Precariat Charter. From Denizens to Citizens. Bloomsbury Academic, London & New York 2014.
  • 2. Rainer E. Zimmermann, Transforming Utopian into Metopian Systems: Bloch’s Principle of Hope Revisited. Teoksessa The Privatization of Hope. Ernst Bloch and the Future of Utopia. Toim. Peter Thompson & Slavoj Žižek. Duke University Press, Durham & London 2013, 246–268.
  • 3. Ks. esim. Michael Albert & Robin Hahnel, The Political Economy of Participatory Economics. Princeton University Press, Princeton, N. J. 1991; Michael Albert & Robin Hahnel, Looking Forward. Participatory Economics for the Twenty First Century. South End Press, Boston 1991.

Jaa tämä