Olet täällä

Vastine Ajatuspajoista innovaatiokumpanuuksiin –raporttiin

Vastine Ajatuspajoista innovaatiokumpanuuksiin –raporttiin

[Tämä teksti pdf-tiedostona.]

Olen lukenut Huhtalan, Syrjämäen ja Tuusvuoren hiljattain ilmestynyttä raporttia ristiriitaisin tunnelmin.

Ensinnäkin haluan kiittää raportin tekijöitä siitä tunnustuksesta, jota he antavat työlleni. On mukava kuulla että he uskovat, että ”Martelasta (ja Riekistä) voi hyvinkin tulla tutkijana merkittävä tekijä“ (s. 241), että heidän mielestään minä ja Järvilehto olemme ”varmasti antaumuksellisia filosofeja” (s. 242) ja että minulla olisi ”hyvinkin edellytyksiä” yhteiskunnalliseen ajatteluun (s. 423). Liioittelun puolelle taidetaan mennä siinä kohtaa, kun esitetään että minusta “on tullut näkyvimpiä suomalaisia filosofeja” (s. 240), etenkin kun julkinen asiantuntijanasemani ja akateeminen julkaisutoimintani rakentuu enemmän psykologian kuin filosofian osaamisen varaan.

Paikoitellen esiintyvä kehuminen ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että raportissa esitetään myös sekä perättömäksi osoitettavia että perustelematta jääviä vakavia syytöksiä koskien julkista toimintaani, joihin olen pakotettu reagoimaan.

Harkitsin aluksi, että jättäisin vastineen kirjoittamatta, koska politiikasta olemme oppineet, että erilaisiin loanheittokampanjoihin reagointi helposti vain vahvistaa perättömiäkin syytöksiä. Valtio-opin professori Arthur Lupia totesi 28.7.2016 osuvasti New York Timesissa, että tutkimusten mukaan ”jos henkilö toistaa virheellisiä väittämiä tai muuten kiinnittää huomiota niihin yrittäessään korjata näitä väitteitä, alkuperäinen väite voi heikentymisen sijasta vahvistua ihmisten mielissä.” Voisi siis olla järkevää vain olla hiljaa.

Mutta koska niin & näin on lehti ja kustantamo, johon olen suhtautunut suurella kunnioituksella ja joka tekee tärkeätä työtä suomenkielisen filosofisen perinteen edistämisessä, en katsonut voivani sivuuttaa raporttia hiljaisuudella. Toivottavasti vastineeni auttaa lehteä ja kustantamoa vahvistamaan laadunvalvontaansa tulevaisuudessa.

Ensinnäkin on hyvä selventää mitä raportin syytökset koskevat ja mitä eivät koske. Raportissa kirjoittajat toteavat suoraan, että “Tässä raportissa ei arvioida heidän akateemisia töitään“ ja totta tosiaan, kaikki akateemiset julkaisuni on jätetty raportissa tarkastelematta. Niiden osalta raportin kirjoittajat tyytyvät vain tunnustamaan ”Martelan huomattavan asiantuntemuksen Decin & Ryanin teorioista” (s. 390) ja kehaisemaan että tieteellisten tutkimusteni tulokset ovat ”ilmeisen huomattavia” (s. 353).

Perustelematta jäävät syytökset

Käyn ensiksi läpi joukon varsin rankkojakin syytöksiä, joita raportin kirjoittajat esittävät toimintaani kohtaan. Tarkoitukseni on katsoa, onko heillä riittävät perusteet esittää tällaisia väitteitä. On syytä huomioida, että tässä vastineessani keskityn vain suoraan itseeni kohdistuviin syytöksiin ja jätän tarkastelun ulkopuolelle muihin yksilöihin ja yhteisöihin kohdistuvat syytökset. Tämä on siis henkilökohtainen vastineeni suoraan minua vastaan esitettyihin syytöksiin.

Ensinnäkin, huolimatta siitä, että raportissa eksplisiittisesti ja useaan otteeseen kielletään sen koskevan tieteellisiä julkaisuja, raportin lehdistötiedotteessa tekijät ilmoittavat tarkastelevansa “filosofianakatemialaisten julkaisuissa” esiintyviä väitteitä. Tästä tulee vaikutelma, että lukijaa halutaan johtaa harhaan, etenkin kun tieteellisten julkaisujen sijasta luennot ja radiohaastattelut – joista ei parhaalla tahdollakaan voi käyttää määrettä “julkaisu” – kuuluvat raportin tarkastelun piiriin.

Toiseksi, raportti ei sisällä yhtäkään yksilöityä syytöstä koskien tapaani referoida tieteellisiä tutkimuksia. Suurelle yleisölle kirjoitetuissa kirjoissani ja muissa julkaisuissa viitataan satoihin empiirisiin tieteellisiin tutkimuksiin. Valonöörit-kirjassa on esimerkiksi 273 lähdeviitettä, Draivissa 147 ja Tahdonvoiman käyttöohjeessa 194. Näistä iso osa on nimenomaan viittauksia tieteellisiin tutkimuksiin. Kuten raportin kirjoittajat itsekin toteavat: ”Martela kirjoittaa melko harvoin vetoamatta johonkin empiiriseen tutkimukseen” (s. 336). Yhtäkään näistä viittauksista empiirisiin tutkimuksiin raportin kirjoittajat eivät edes yritä kyseenalaistaa. Kolmessa kohdassa he mainitsevat jonkin viittaamani empiirisen tutkimuksen (ks liite 1), mutta näissäkään kohdassa he eivät varsinaisesti yritä niitä kyseenalaistaa. Heillä selvästi ei ole kiinnostusta tai asiantuntemusta tarkastella sitä, ovatko väitteet, joita esitän viittaamistani tieteellisistä tutkimuksista paikkansapitäviä. Mutta se että he jättävät asian kokonaan tarkastelunsa ulkopuolelle ei estä heitä väittämästä että kirjoissani ”vaalittu tapa kertoa tutkimuksista yleensä paljaat ja kärkevimmät tulokset vailla epävarmuuksia, moniselitteisyyksiä, taustoja, kiistoja tai pulmia istuu hahmoteltuun tottumukseen tutustua lähteistä vain välittömimmin irtoavaan antiin” (s. 279).

Miten he tämän väitteensä perustelevat? Vetoamalla siihen, että Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2013 ja Olivian haastattelussa vuonna 2015 kerroin lukiossa ja opiskeluaikana käyttäneeni lukutekniikka, jossa ”hahmotettiin ensin sisällysluettelon teemoista kokonaiskuva ja vasta sitten alettiin lukea – eikä silloinkaan sanasta sanaan. Tavoitteena oli oppia hakemaan toistuvia teemoja ja päästä siten käsiksi oleelliseen.” Raportin kirjoittajien mukaan näissä haastatteluissa kerrotut tarinat “selittävät Martelan kirjojen luonnetta.” Tätä lausetta seuraa välittömästi edellä lainattu syytös. Voimakas syytös siitä, että en kerro kirjoissani tutkimuksista muuta kuin kärkevimmät tulokset perustellaan siis pelkästään sillä, että olen haastatteluissa kertonut että opiskeluaikana käytin tiettyjä lukutekniikoita.

Väite olisi uskottavampi, jos kirjoittajat jossakin kohtaa 617-sivuista raporttiaan osoittaisivat jonkin tietyn kohdan kirjoistani, jossa vetoan tieteelliseen tutkimukseen nostamatta esiin siihen liittyviä relevantteja epävarmuuksia tai moniselitteisyyksiä. Näin he eivät kuitenkaan tee. Niissä kolmessakin kohdassa, joissa he ottavat jonkun käyttämäni tutkimuksen esiin kriittisessä valossa, heillä ei lopulta ole siitä varsinaista kriittistä sanottavaa (ks. liite 1). Ilman perusteluita – tai vetoamalla siihen että olen joskus käyttänyt lukutekniikoita – tällainen väite on vaikea tulkita muuta kuin haluksi tahallaan vähätellä allekirjoittaneen kirjoituksien tieteellistä pohjaa.

On myös hämmentävää, että he väittävät että olen tutustunut lähteideni osalta “vain välittömimmin irtoavaan antiin.” Teen työkseni motivaatio-teemoihin liittyvää tutkimusta ja olen julkaissut aiheesta useamman tieteellisen artikkelin. Työssäni tutkijana luen siis päivittäin motivaatiotutkimusta. Myös se, että olen tutkimuksiani saanut julkaistua laadukkaissa alan lehdissä kertoo, että toiset aihealueen tieteelliset asiantuntijat uskovat minun tuntevan alaa koskevan tutkimuksen. Valonöörit-kirjani – kuten myös valtaosa luennoistani ja puheenvuoroistani – rakentuu paljolti tämän saman tutkimuksen varaan, jota siis työkseni luen ja käytän. Raportin kirjoittajat tietävät tämän. He toteavat, että allekirjoittaneesta “on selvästikin tulossa yksi sisäismotivaatiotutkimuksen jatkajista” (s. 347), jonka ”ilmeisen huomattavia tuloksiaan puidaan vertaiskritiikin keinoin osana tieteen itsekorjaavuutta” (s. 353). On siis vaikea uskoa, että raportin kirjoittajat itsekään uskovat, että olisin tutustunut motivaatiotutkimusta koskevien lähteideni osalta “vain välittömimmin irtoavaan antiin”. Silti he haluavat näin väittää.

Mustamaalaus, jota on edellä mainitun valossa vaikea pitää muuna kuin tietoisena, jatkuu: ”Paljastuvat Martelan työn tausta ja kehys. Julkisuudessa synnytetty kuva itseohjautuneesta halusta todistaa auttamisen perustarveasema on vino. Sekä neljännen tarpeen etsintä sinänsä että sen etsiminen juuri mielekkään yleishyväksi koituvista kontribuutioista on osa nykyistä organisaatiokehittämistä ja yritysvalmennusta.” (s. 353.) Vuoden 2013 alusta lähtien olen puolen vuoden jaksoa lukuun ottamatta toiminut päätoimisena tutkijana ja se psykologinen perustutkimus, jota olen tehnyt, on koskenut nimenomaisesti tätä ajatusta neljännestä perustarpeesta. Kuten raportin kirjoittajat itsekin toisaalla myöntävät, ”Martela on jopa hankkiutunut Ryanin työpariksi ja julkaissut skolaareja artikkeleita hyväntekemisestä osana inhimillisten perustarpeitten ja -vaikutinten kirjoa” (s. 357). Olen tosiaan julkaissut hyväntekemisestä perustarpeena kaksi vertaisarvioitua journaaliartikkelia yhdessä Ryanin kanssa ja muutama muu on tällä hetkellä under review. Julkaisijana on esimerkiksi Journal of Personality, jonka Julkaisufoorumi luokittaa kolmanteen eli korkeimpaan luokkaan. On varsin absurdia väittää, että vuosia jatkunut päätoiminen empiirisen tieteellisen tutkimuksen tekeminen tietystä aiheesta olisi vain ”osa nykyistä organisaatiokehittämistä ja yritysvalmennusta.”

Mikä sitten on raportin kirjoittajien todistusaineisto tälle väittämälleen? Se että he ovat löytäneet vuonna 2007 julkaistun konsultti Ken Hultmanin kirjan sivuilta maininnan siitä että ”väärtiystuntoisuus” voisi olla perustarve. On vaikea ymmärtää miksi jokin heppoinen ”uskonnollisesti virittynyt” (s. 352) kirja, jolla ei ole mitään tekemistä Decin & Ryanin tieteellisen tutkimustyön tai oman tieteellisen tutkimustyöni kanssa, olisi mitenkään relevantti tutkimustyöni asemoinnissa. Erityisesti kun väärtiystuntoisuus ei lähtökohtaisesti edes kuulosta yhtään samalta asialta kuin hyväntekeminen.

Tämän lisäksi raportin kirjoittajat ovat löytäneet yhden blogikirjoituksen – kyllä, yhden blogikirjoituksen – vuodelta 2010, jossa Robert Brooks niminen psykologi ”kehitteli neljänneksi perustarpeeksi ’hyväntekeväisyyttä’, ’anteliaisuutta’ tai ’toisten hyvinvoinnissa avustamista’” (s. 353). Tämä on jo itsessään aika käsittämätön ajatusloikka. Miksi joku satunnainen blogikirjoitus josta en ole koskaan kuullutkaan toimisi avaimena, jonka avulla ”paljastuvat Martelan työn tausta ja kehys”? Vielä oudommaksi asian tekee se, että raportin kirjoittajat valehtelevat mitä tulee kyseisen blogikirjoituksen sisältöön. Kyseinen blogiteksti referoi Dan Pinkin Drive-kirjaa ja kyseisessä kirjassa mainittuja kolmea perustarvetta (autonomy, mastery, purpose) – jotka eivät ensinnäkään ole sama asia kuin Decin & Ryanin tieteellisen teorian kolme perustarvetta. Vielä olennaisemmin: Missään kohtaa kyseinen teksti ei esitä ajatusta neljännestä perustarpeesta, vaan keskustelee pelkästään mainituista Pinkin kolmesta psykologisesta tarpeesta. Kolmannesta tarpeesta keskustellessaan Brooks ottaa esiin anteliaisuuteen liittyviä teemoja, mutta ei neljäntenä perustarpeena, vaan osana kolmatta. Jään odottamaan mielenkiinnolla kirjoittajien selitystä siitä, a) miksi yksittäinen omaan työhöni liittymätön blogiteksti paljastaisi mitään oman tieteellisen työni taustasta ja kehyksestä, b) miksi he antavat väärää tietoa kyseisen blogitekstin sisällöstä.

Samalla tavalla tyhjäksi jää syyte siitä, että Tahdonvoiman käyttöohjeen osalta tieteellistä tutkimusta ”merkittävästi suurempana ainesosana” voidaan pitää ”jo valmiiksi popularisoitua ja edelleen itse- ja yhteisökehittämisoppaisiin [...] vietyä tahdonvoimasta kirjoittelua” (s. 230).

Tahdonvoiman käyttöohje -kirjassa viittaan 151:een psykologiseen alkuperäistutkimukseen. Olen myös jokaisen tutkimuksen, johon viittaan, tarkastanut. Siksi voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tahdonvoimaa koskeva tieteellinen tutkimus ja oma tulkintani näistä tutkimuksista on kirjan väitteiden osalta keskeisessä roolissa.

Kohdassa, jossa kyseinen syytös esitetään, ei anneta yhtäkään esimerkkiä tai perustelua kyseiselle väitteelle. Väite heitetään ilmoille ilman pohjustusta ja sitä seuraavassa lauseessa keskitytään jo muihin aiheisiin. Jää siis avoimeksi miksi ja millä perusteilla kirjoittajat haluavat väittää, että itse- ja yhteisökehittämisoppaat ovat kirjassa ”merkittävästi suurempi ainesosa” kuin nämä 151 tieteellistä tutkimusta, joihin viittaan. Olisiko liian rohkeaa veikata, että väite kuvastanee enemmän raportin kirjoittajien ennakkoluuloja kuin aitoa perehtymistä tahdonvoiman tieteelliseen tutkimukseen?

Onko raportin kirjoittajilla asiantuntemusta arvioida psykologista tutkimusta?

Raportin tekijät ajavat miinaan viimeistään siinä kohtaa, kun he pyrkivät kritisoimaan sisäistä motivaatiota ja itseohjautuvuusteoriaa (self-determination theory) koskevia kirjoituksiani ja kyseistä teoriaa ylipäänsä. He aloittavat arvostelemalla sitä että teoriaa esitelleessä blogikirjoituksessa ”Martela ei liioin selostanut, että Decin & Ryanin ei-hierarkinen tarvekolmikko kuuluu pitkään ketjuun parannusyrityksiä Maslow’n malliin” (s. 351).

Tästä kommentista näkee etteivät kirjoittajat tunne kyseistä tutkimustraditiota. Vaikka Maslow onkin iso nimi kirjoittajien viittaamissa populaarikirjoissa ja muissa sekundäärilähteissä, ei Maslow’n tarvehierarkia ole varsinaisen psykologisen tutkimuksen piirissä ollut isossa roolissa vuosikymmeniin. Alan tutkijat ovat jo kauan sitten todenneet, että kyseinen spekulatiivinen teoria ei perustunut empiiriseen tutkimukseen (ks. esim Baumeister & Leary 1995) ja myöhemmät empiiriset tutkimukset eivät ole onnistuneet antamaan näyttöä sen paikkansapitävyydestä. Niinpä on väärin sanoa, että Decin ja Ryanin teoria olisi ”parannusyritys” suhteessa Maslowiin. Maslowin teoria on yksi teoria siinä pitkässä ketjussa ’perustarveteorioita’, johon kuuluvat esimerkiksi Murrayn (1938) ja Hullin (1943) teoriat. Vaikka itsekehityskirjoissa siitä usein puhutaan, tieteellisenä teoriana sillä ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muihin perustarpeita koskeviin teorioihin ja tämänhetkisessä tieteellisessä perustarvekeskustelussa sillä on hyvin marginaalinen rooli. Moni muu näistä muista perustarveteorioista – kuten Murrayn ja Hullin teoriat – ovat SDT:n kehityksen kannalta tärkeämpiä kuin Maslow, joten jos olisi tarve viitata aiempiin perustarveteorioihin, esimerkiksi jompikumpi niistä olisi mielekkäämpi viitepiste kuin Maslow.

Toiseksi kirjoittajat eivät osaa erottaa toisistaan tieteellistä psykologista tutkimusta ja suurelle yleisölle kirjoitettuja populääriteoksia. Käsitelleessään itseohjautuvuusteorian kolmea perustarvetta he kertovat kuinka ”Lawrence & Nohria hahmottelevat tarvenelikon” ja väittävät sen olevan yksi täydennysyritys Decin & Ryanin kolmen perustarpeen listalle (s. 351). Ensinnäkin Lawrence & Nohrian teoria on itsenäinen teoria, joka ei edes pyri täydentämään itseohjautuvuusteoriaa, joten väite on jo lähtökohdiltaan virheellinen. Vielä vakavampaa on, että raportin kirjoittajat unohtavat mainita, että Lawrencen ja Nohrian (2002) kirja on pelkkä populääri johtajille suunnattu kirja eikä tieteellinen tutkimus. Välittömästi tämän jälkeen he jälleen viittaavat Keyesin (2002) tieteelliseen tutkimukseen. Mikään heidän kirjoituksessaan ei anna lukijalle mahdollisuutta ymmärtää, että – toisin kuin Decin & Ryanin tai Keyesin artikkeleissa esitellyt teoriat – Lawrence & Nohrian tarvenelikko ei ole tieteellinen teoria, vaan suurelle yleisölle kirjoitettu yleistajuinen kiteytys. Tämä on anteeksiantamatonta ja osoittaa hämmentävää piittaamattomuutta tieteellisen tutkimuksen ymmärtämisessä. Vaikka kirjoittajat eivät ole psykologian tutkijoita, uskoisin että filosofiankin pohjakoulutuksen perusteella on selvää, että tieteellinen kirjoittaminen ja suurelle yleisölle kirjoittaminen ovat kaksi eri asiaa.

Kolmanneksi, asiantuntemattomuuttaan kirjoittajat tekevät selkeitä virheitä tulkitessaan psykologisia tutkimuksia. Psykologisia perustarpeita koskevassa osiossa he esittävät että Corey Keyesin (2002) esittelemät positiivisen toimivuuden viisi sosiaalidimensiota olisivat perustarpeita ja parannusyrityksiä ”Maslow’n malliin” (s. 351). Tämä on täysin virheellinen tulkinta. Keyes ei artikkelissaan pyrkinyt lainkaan osallistumaan keskusteluun perustarpeista, vaan keskusteluun psykologisen hyvinvoinnin osa-alueista, jotka ovat kaksi täysin erillistä keskustelua. Tämä olisi selvinnyt jo pelkästään lukemalla artikkelin abstraktin.

Kirjoittajat myös väittävät, että Keyes puhuisi näistä sosiaalidimensioista ”Maslow pohjanaan.” Jälleen väärä tulkinta. Kyseisen artikkelin lähdeluettelosta ei löydy Maslow’ta lainkaan, joten jää epäselväksi miksi raportin kirjoittajat haluavat johtaa lukijoitaan harhaan väittämällä sen pohjautuvan Maslowiin, vaikka artikkeli ensinnäkin käsittelee aivan eri asiaa (hyvinvointia, ei perustarpeita) eikä lisäksi edes lainkaan viittaa kyseiseen hahmoon.

Lisäksi, toisin kuin kirjoittajat väittävät, Keyes ei suinkaan esitellyt positiivisen toimivuuden sosiaalidimensioita kyseisessä vuoden 2002 artikkelissa. Hän teki sen jo vuoden 1998 artikkelissaan ’Social well-being’. Vuoden 2002 artikkelissa hän viittaa selkeästi tuohon artikkeliin puhuessaan sosiaalidimensioista (”Elsewhere (Keyes 1998) I have argued that positive functioning includes social challenges and tasks, and I proposed five dimensions of social well-being.”), joten alkuperäislähde olisi ollut helposti paikannettavissa, jos raportin kirjoittajat olisivat kyseisen artikkelin lukeneet. Valitettavasti kolme selkeää virhettä Keyesin 2002 artikkelia koskevassa käsittelyssä antaa vaikutelman, että raportin kirjoittajat eivät ole edes lukeneet kyseistä artikkelia, vaan heidän käsittelynsä perustuu johonkin populääriin toissijaiseen lähteeseen.

Mitä tulee itseohjautuvuusteorian kolmeen perustarpeeseen – vapaaehtoisuuteen (autonomy), kyvykkyyteen (competence) ja läheisyyteen (relatedness) – kirjoittajien mukaan trion ”kukin jäsen onkin saanut jollekin ulottuvuudelleen osittaista empiiristä näyttöä” (s. 355). Jälleen näkyy selvästi, että kirjoittajat eivät tiedä mistä puhuvat. Ryanin & Decin vuoden 2000 artikkeli – joka näiden perustarpeiden osalta on perusreferenssi ja johon raportissa ei viitata – oli vuoden 2000-2010 välisenä aikana julkaistuista psykologisista artikkeleista kymmenen viitatuimman joukossa. Kolmesta perustarpeesta on julkaistu kirjaimellisesti satoja empiirisiä tieteellisiä artikkeleita. Lisäksi läheisyyttä perustarpeena erityisesti tarkasteleva Baumeisterin ja Learyn (1995) artikkeli on laajasti viitattu perusreferenssi kaikessa psykologisia perustarpeita koskevassa keskustelussa ja ajatus läheisyydestä perustarpeena hyväksytty hyvin laajasti psykologian piirissä.

Väite siitä, että nämä perustarpeet ovat saaneet ”jollekin ulottuvuudelleen osittaista empiiristä näyttöä” osoittaa siis joko a) että raportin kirjoittajat eivät lainkaan tunne teoriaa tai sitä tukevaa empiiristä aineistoa eivätkä ole vaivautuneet ottamaan asiasta selvää, tai b) että raportin kirjoittajat tietoisesti esittävät muunneltua totuutta. Kumpikaan vaihtoehto ei ole kovinkaan mairitteleva.

Sitaattien oikeellisuus

Ehkä kovin syytös, jonka raportin tekijät minua kohtaan esittävät tulee sivulla 281: “Yksittäisiin kömmähdyksiin puuttuminen olisi saivartelua ja niistä liikojen johteleminen vääristelyä. Käy kuitenkin ilmi, että filosofianakatemialaisista ainakin Järvilehto, Lahti ja Martela ovat jakaneet epäaitoja sitaatteja hyvin runsaasti ja suorastaan johdonmukaisesti.” He siis esittävät, että olisin omissa kirjoituksissani jakanut epäaitoja sitaatteja runsaasti ja jopa johdonmukaisesti.

Suhtaudun tällaiseen syytökseen erittäin vakavasti, koska tutkijana olen pyrkinyt olemaan huolellinen käyttämieni lähteiden ja sitaattien alkuperän suhteen. Siksi kävin läpi raportin ja kokosin sieltä kaikki ne kohdat, joissa tekijät ottavat kantaa johonkin käyttämääni sitaattiin. Koostettuani listan lähetin sen vielä raportin tekijöille pyytäen heitä täydentämään listaa, jos siitä puuttuu jokin kohta. Kaikki nämä kohdat on koostettu liitteeseen 1.

Ovatko raportin kirjoittajat onnistuneet löytämään teksteistäni niin runsaasti epäaitoja sitaatteja, että heidän syytöksensä olisi perusteltu? Yhden tällaisen virheellisen sitaatin he tosiaan löytävät teksteistäni. Mutta, tämä on siis yksi ainoa virheellinen sitaatti kolmessa kirjassa, kahdessa raportissa ja sadoissa blogikirjoituksissa sun muissa kirjoituksissa. Tämän lisäksi he löytävät yhdestä suullisesta esiintymisestäni väärälle henkilölle attribuoidun sitaatin, mutta live-esiintymistilanne ei – kuten he varmasti tietävät – mahdollista sitaatin oikeellisuuden tarkistamista. Kun käytin samaa sitaattia kirjassani, tarkistin asian ja annoin sille oikean lähdeviitteen. Joka tapauksessa, yksi suullinen ja yksi kirjallinen virhe satojen siteerauksien joukossa on hyvin kaukana siitä, että olisin jakanut epäaitoja sitaatteja ”runsaasti” tai ”johdonmukaisesti”, kuten he väittävät.

Liitteestä 1 löytyvät kaikki raportin kohdat, joissa otetaan kantaa käyttämiini sitaatteihin. Sieltä voi jokainen käydä tutustumassa tilanteeseen ja tehdä omat johtopäätöksensä raportin kirjoittajien syytöksen paikkansapitävyydestä. Itse koen että vaikka vääriä sitaatteja olisi muutama enemmänkin, olisi määrä silti varsin maltillinen, ottaen huomioon, että pelkästään kolmessa kirjassani on yhteensä 614 (194 + 273 + 147) loppuviitettä. Sen sijaan että väitettäisiin vääriä sitaatteja olevan “runsaasti” ja toiminnan olevan “johdonmukaista” olisi mielestäni totuudenmukaisempaa todeta – kirjoittajia siteeraten (s. 281) –, että “yksittäisiin kömmähdyksiin puuttuminen olisi saivartelua ja niistä liikojen johteleminen vääristelyä.”

Tämä syytös väärien sitaattien levittämisestä tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta, koska olen pyrkinyt omassa toiminnassani nimenomaan ylläpitämään korkealaatuista lähdekriitiikkiä. Raportin kirjoittajat itsekin nostavat esiin kolme tapausta, jossa nimenomaisesti osoitan, että joku yleisesti tietyn henkilön nimiin laitettu sitaatti ei ole hänen sanomansa. Valonöörit-teoksessa kerron, että ’Kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’ – sitaatilla ei ole mitään tekemistä Aristoteleen kanssa ja paikannan sen juuret samaan Buechnerin lausumaan, johon raportin kirjoittajatkin sen paikantavat (s. 246). Samaten kerron että eräs tietty sitaatti ei ole Henry Fordilta, vaikka monissa bisneskirjoissa näin väitetään (s. 591). Ja totean, että populäärissä bisneskirjallisuudessa usein siteerattua Harvard-tutkimusta tavoitteenasettelusta ei ole oikeasti olemassakaan, viitaten samaan lähteeseen kuin raportin kirjoittajat (s. 283). Eli olen kirjoissani tehnyt juuri sitä samaa lähdekriittistä työtä, jota raportin kirjoittajat jatkuvasti peräänkuuluttavat.

Siksi uskonkin olevani samalla missiolla raportin kirjoittajien kanssa. Pyrin kirjoituksissani ja julkisissa esiintymisissäni tuomaan tieteellisesti perusteltuja näkemyksiä sellaisille foorumeilla, joissa on usein kritiikittömästi hyväksytty heppoisesti perusteltuja näkemyksiä. Mutta sivusta huutelemisen sijasta olen pyrkinyt vaikuttamaan ilmiöön laittamalla itseni peliin, kirjoittamalla kirjoja ja osallistumalla aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Ylen Suomi-tekoja koskevassa verkkojutussa, jota raportti siteeraa, ammun alas yleisen harhaluulon siitä, että suomalainen yhteisöllisyys olisi laskussa: Ilmoitan että ”ei ole varsinaista tutkimusnäyttöä siitä, että suomalaisten yhteisöllisyys olisi laskenut.” (Samassa jutussa en muuten missään väitä positiivisen ajattelun olevan negatiivista ajattelua tähdellisempää, vaikka raportin kirjoittajat niin väittävät. Kehotan heitä lukemaan tarkemmin käyttämänsä lähteet, jotta tällaisilta virheiltä vältyttäisiin.) Samaten Helsingin Sanomien kesäkuun 2016 jutun lyhyessä sitaatissa – jota raportin kirjoittajat hyväksyvästi siteeraavat (s. 469) – vastaan kysymykseen siitä, onko Suomi toipumassa henkisestä lamasta toteamalla näin: “Minulla ei ole asiasta mitään tieteellistä näyttöä. En osaa sanoa.” Näissä esimerkeissä tuon siis juuri sitä kriittistä näkemystä julkiseen keskusteluun, jota raportin kirjoittajat kovasti peräänkuuluttavat.

Lopuksi

Arvostan tekijöiden peruspyrkimystä muistuttaa kriittisyyden merkityksestä julkisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa. On myös aivan oikein ja tervetullutta, että he pyrkivät tarkastelemaan kriittisesti myös omaa julkista toimintaani. Julkisesti esitettyjä väitteitä tulee voida koetella ja kritisoida, ja on perusteltua tarkistaa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyydet. Pyrin suhtautumaan vakavasti siihen kritiikkiin, jota oma työni saa osakseen ja asiallisen kritiikin pohjalta pyrin jatkuvasti kehittämään toimintaani.

Valitettavasti en koe, että ilman perusteita esitetyt syytökset ja vihjaukset olisivat asiallista kritiikkiä. Kriittisyys ei voi tarkoittaa sitä, että heitetään ilmaan väitteitä, joita ei vaivauduta perustelemaan tai joiden perustelut lähemmässä tarkastelussa osoittautuvat ontuviksi, asiaan liittymättömiksi tai suoraan virheellisiksi. Valheelliset syytökset eivät ole tervettä kriittisyyttä.

Siksi olen lopulta lähinnä hämmentynyt tästä raportista. Miksi tekijät halusivat nähdä näin suuren vaivan mustamaalatakseen julkista toimintaani? Luulin monessa asiassa olevani samalla asialla heidän kanssaan ja tuovani tieteellisesti koeteltuja näkemyksiä sellaisille foorumeille, joissa kriittisyyttä nimenomaan tarvitaan.

Tavallaan tekisi mieli pyytää tekijöiltä jonkinlaista anteeksipyyntöä vääristä syytöksistä. Mutta se lienee naiivi ajatus nykyisessä keskustelukulttuurissa.

Siksi tyydyn toivomaan, että raportin kirjoittajat jatkossa olisivat tarkempia omassa työssään ja tutustuisivat käyttämiinsä lähteisiin huolellisesti ja ennakkoluulottomasti ennen kuin tekevät niistä tuomionsa. Kriittisyyttä tarvitaan, mutta lähinnä sellaista joka on asiallisesti perusteltua.

 

Helsingissä 9.8.2016,
Frank Martela

 

 

Liite 1

Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin -raportin kaikki ne kohdat, joissa otetaan kantaa Frank Martelan käyttämiin siteerauksiin

Tähän liitteeseen olen siis kerännyt kaikki ne kohdat Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin -raportista, joissa otetaan kantaan yksittäisiin käyttämiini siteerauksiin. Olen myös pyytänyt kirjallisesti raportin kirjoittajia täydentämään tätä listaa, jos siitä heidän mielestään puuttuu jokin kohta, mutta en ole saanut heiltä lisäyksiä.

 

Kirjallisista tuotoksista löytyneet paikkansa pitävät osoitukset väärästä siteerauksesta

s. 579
Jarenko & Martela lainaavat Draivissaan Järvilehdollekin tärkeän Edward de Bonon ajatusta. Sen mukaan tuhannesta oivalluksesta vain kymmenen on jatkopohdinnan arvoisia ja kenties yksi ainoa osoittautuu toteuttamiskelpoiseksi. Lähdeviitettä ei jaeta.

Sanoiko de Bono noin? Tokkopa, eikä ainakaan tekijänoikeudellisin äänenpainoin.

”Jos minulla on tuhat ideaa, ja vain yksikin niistä on hyvä, ole tyytyväinen”, kerrotaan useimmiten ruotsalaisen kemisti-insinöörin Alfred Nobelin (1833–1896) tokaisseen. Sekin mietelmä on epävarma: anekdoottina sen mainitsi 1957 historioitsija Birger Steckzén (1892–1966) SKF-firmasaagassaan. Saman toistaa 1960 liikemieskirjailija Erik Bergengren (1900–1977) Nobel-elämäkerrassaan, joka myös käännettiin 1962 englanniksi. Sittemmin viisautta ovat jakaneet esimerkiksi Meisenheimerin The 12 Best Questions to Ask Customers (2001) ja Wilsonin Brainstorming and Beyond (2013).

Manchesterin kauppakorkeakoulun luovuuden ja organisaatiomuutoksen professorina toimineen Tudor Rickardsin (s. 1941) 70–80-lukujen tutkimuksissa keskityttiin ideoiden etsintään, kehittämiseen ja kaupallistamiseen. Hän arvioi innovaatioselvitystensä valossa, että ”noin 10 000 järjestelmällisesti synnytetystä ja arvioidusta ideasta” satakunta osoittautui kohtuullisen tuottaviksi, ja ainakin 100 idean erä tarvittiin aina yhteen tuottoisaan kaupalliseen tuotteeseen yltämiseksi. Hamel & Välikangas puolestaan laskivat 2003, että tuhansista ideoista syntyy kymmeniä lupaavuuksia ja muutama iso juttu. Fassin taas esitti 2012, että 1 000 ideasta syntyi 100 prototyyppiä, 10 tuotetta ja 1 menestys. Tv-tuotantojen maailmaan katseensa tarkentaen Neece kirjoitti vuorostaan samana vuonna, että 1 000 ideasta 100 pääsi kehiteltäväksi, näistä 10 pilotiksi ja 1 levitykseen.

Kiitän kirjoittajia tarkkuudesta. Pyrin kirjoissani kaikki sitaatit tarkistamaan (kuten tekijät varmasti kirjoja lukiessaan huomasivat), mutta tässä kohden on jostakin syystä väärä nimi päässyt seulan lävitse. On siis myönnettävä, että Draivin 147 viitteen joukossa on yksi valitettava virhe.

 

Suullisista esiintymisistä löytyneet paikkansa pitävät osoitukset väärästä siteerauksesta

s. 595
”Niinpä myös samaa lausetta Senaatti-Areenassa marraskuussa 2015 Ford-sitaattina tarjoillut Martela puhui asian sijasta palturia.”

Kun kesken luennon mieleeni tulee sitaatti, jonka monet ovat sanoneet olevan Henry Fordin, ei minulla ole mitään mahdollisuutta tällaisessa elävässä tilanteessa sitä tarkistaa. Kirjallisessa tuotannossani olen tarkempi, mutta nämä suulliset esiintymistilanteet eivät luonnollisestikaan mahdollista sitaattien tarkistamista.

Ja kuten alla huomaamme, käyttäessäni samaa lausetta kirjassani tarkistin asian, ja ilmoitin aivan oikein, että se ei ole Henry Fordin lausuma.

 

Kohdat joissa siteerauksiani käsitellään, mutta joissa ei onnistuta osoittamaan suoria virheitä

s. 207
Martelan toukokuussa 2016 postaama kuvaus opettavaisesta piipahduksestaan poikansa kanssa autokorjaamolla tiivistyy näin: ”Ihmisiä johdettaessa olisikin hyvä muistaa Immanuel Kantin kategorinen johtamisimperatiivi: ’Kohtele aina työntekijöitä kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.’ Älä siis kuvittele heidän olevan mekaanisia koneita, joita ohjataan parhaiten töksähtävillä käskylauseilla. Kun tiedostat heidän olevan ihmisiä, joudut ottamaan heidän psykologiansa huomioon.” Tämä on hyvinkin suora tapa kertoa tilanteesta. Martela käyttää kategorisen imperatiivin universalisointimuodon (”Toimi vain sellaisten maksiimien mukaan, joista voit samalla tahtoa, että niistä tulee yleinen laki”) sijasta Kantin itse käytännöllistämää itsetarkoitusmuotoa (”Sillä järkiolennot alistuvat laille, jonka mukaan kukaan ei kohtele itseään eikä muita ikinä keinona vaan aina päämääränä sinänsä”), jonka hän entisestään käytännöllistää sovelletuksi johtamisopiksi ja edelleen johtamisohjeeksi. Vaikka sovelluksen sovellus on sinänsä moitteeton ja juttu huolettoman humoristinen, se ei hengeltään eroa filosofisia meriittejä vailla olevan Lahden suruttomasta tavasta…

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten raportin kirjoittajat itse toteavat ”sovelluksen sovellus on sinänsä moitteeton” ja kirjoituksesta käy selvästi ilmi, että lausahdus edustaa tuossa huumoria. Eli tässä raportin kirjoittajat eivät edes esitä, että sitaatinkäytössäni olisi jotakin virhettä.

 

s. 247Valonöörit-kirjan toinen Aristoteles-maininta menee metsään: Martela väittää kreikkalaisen pitäneen ihmistä ”sosiaalisena eläimenä”, vaikka yleistietoonkin pitäisi kuulua aristoteelinen käsite ’poliittinen eläin’. Tämä epätarkkuus kuuluu kuitenkin harmittomimpiin FA:n tavassa väärinkäyttää filosofiaa.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kiitän kirjoittajia tarkkuudesta. Tämä toki on hivenen nolo epätarkkuus filosofiasta maisterintutkinnon tehneelle. Mutta kuten kirjoittajat itsekin toteavat, tämä “epätarkkuus kuuluu kuitenkin harmittomimpiin.”

Kyse ei siis ole siitä, että olen laittanut sitaatin väärän henkilön suuhun, vaan siitä että olen tässä lainannut Aristoteleen yleistiedoksi kohonnutta käsitettä huolimattomasti.

Samaan huolimattomuuteen ovat muuten syyllistyneet monet minua meritoituneemmatkin filosofit, kuten Adolfo Levi vuoden 1940 artikkelissaan The Ethical and Social Thought of Protagoras, joka julkaistiin arvostetussa Mind-lehdessä. Valitettavaa huolimattomuutta silti, mutta onneksi tekijöidenkin mielestä yksi harmittomimpia.

 

s. 248–249
Myös Martela ottaa vauhtia Senecasta. ”Aivan kuten näytelmässä, niin myös elämässä merkitsee enemmän se, kuinka hyvää se on, kuin se, kuinka pitkä se on”, Valonöörit siteeraa, mutta pystyy vain neuvottomana mainitsemaan lauseen englanninkielisen version, joka ”lienee hieman tyylitelty versio” alkuperäisestä. Tohtorisfilosofin otaksuisi osaavan vähintäänkin täsmentää, että It is with life as it is with a play, – it matters not how long the action is spun out, but how good the acting is on yhdysvaltalaisen latinan opettajan Richard Mott Gummeren (1883–1969) ensi kertaa 1920 julkaistu käännös Senecan niin sanottujen moraalisten kirjeitten toisesta osasta. Ei pitäisi olla ylivoimaista lisätä, että alkuteksti Epistulae morales ad Lucillium kuuluu sanatarkasti näin: ”Millä mallilla näytelmä, siten elämäkin: ei väliä, kuinka pitkä, vaan kuinka hyvää on toiminta.” Aina parempaa, jos viitattaisiin uuteen hienoon suomennokseen Kirjeet Luciliukselle: ”Niin elämässä kuin näytelmissäkin: ei ole mitään väliä, miten kauan vaan miten hyvin niissä on näytelty.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Alaviitteessä totean kirjoituksen olevan “Richard Gummeren englanniksi kääntämässä teoksessa moral letters to Lucilius (kirjeet Luciliukselle) hän toteaa kirjeessä numero 77 näin: ‘It is with life as it is with a play, – it matters not how long the action is spun out, but how good the acting is’

On siis virheellistä todeta, että: “Tohtorisfilosofin otaksuisi osaavan vähintäänkin täsmentää, että It is with life as it is with a play, – it matters not how long the action is spun out, but how good the acting is on yhdysvaltalaisen latinan opettajan Richard Mott Gummeren (1883–1969) ensi kertaa 1920 julkaistu käännös Senecan niin sanottujen moraalisten kirjeitten toisesta osasta.”

Alaviitteessä, jota siteeraan yllä, annan lukijalle täsmälleen nuo kaivatut tiedot (kääntäjän nimen, teoksen nimen ja alkuperäisen englanninkielisen sitaatin). Eli teen juuri sen täsmennyksen, jota he minulta vaativat.

 

s. 268Lev Vygotskin (1896–1934) käsitteestä ’lähikehityksen vyöhyke’. Sillä tarkoitetaan oppivan lapsen nykyhetkisen taitotason ja mahdollisen tulevan tason väliin jäävää aluetta: itseään etevämpien seurassa yksilö pystyy hallitsemaan tavallista vaativampia tehtäviä. Lähteeksi Järvilehto tarjoaa Vygotskin nimissä postuumisti julkaistua koosteteosta Mind in Society (1978). Sama toistuu FA-oppaissa Päätä viisaasti ja Draivi. Käytöissä ei kuitenkaan ole mitään, mitä ei olisi Lordin & Brownin Leadership Processes and Follower Self- Identityssa (2004), Gower Handbook of Leadership and Management Developmentissa (2010), Eardleyn & Udenin Innovative Knowledge Managementissa (2011) tai Phillipsonien pariskunnan Developing Leadershipissä (2014).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Lähikehityksen vyöhyke on Vygotskyn käsite eli mitään virhettä tässä ei edes esitetä olevan.

Ja vaikka tässä kirjassa Vygotskya sivutaan vain ohimennen, olen kyllä lukenut hänen kirjansa, joten voin mielestäni hyvällä omallatunnolla häneen viitata.

 

s. 271–272Mutta Shaw joutuu Martelankin syleilyyn. Valonöörit lainaa britiltä kahdesti, jos kohta Järvilehdonkin hyödyntämän sutkautuksen kohdalta jätetään häveliäästi nootti pois. Niiden kanssa tulisikin olla varovainen. ”Kuinka voin tietää, mitä ajattelen ennen kuin näen mitä olen kirjoittanut”, kuulostaa niin hyvältä, ettei Martela malta olla lainaamatta sitäkin. Hän kertoo nootissa, että katkelma juontuu englantilaisen kirjailijan E. M. Forsterin (1879– 1970) teoksesta Aspects of the Novel (1927). Lähdekriittistä tyyliä tavoitellen Martela selittää, että ”sitaatti on irroitettu [sic] kontekstistaan ja muokkautunut aikojen saatossa” eri muotoihin: ”Mutta riippumatta sanojasta erittäin osuvasti sanottu.” Jää tarkentamatta, miksi tämä on sattuvaa. Ainakin sekä suomennos että lähdetieto menevät ohi maalin.

Forsterin luentokoosteeseen sisältyy kyllä kuvaus ”anekdootin vanhasta leidistä”. Hän siis antaa ymmärtää, että puhe on tunnetusta tarinasta – tai senkaltaisesta rakennelmasta – eikä omasta originellista luomuksestaan. Rouva tuhahtaa: ”Logiikka, herttinen sentään! Roskaa! Kuinka minä voin tietää, mitä minä ajattelen, ennen kuin minä näen, mitä minä ajattelen?” Forsterin mukaan ladyn nuoret sukulaiset pitivät häntä hassahtaneena, mutta hänestä tämä oli päinvastoin päivittänyt tietonsa näitä paremmin, koska hänen lauseensa sointui yhteen André Giden (1869–1951) modernin sanataiteen kanssa. Mutta Forsterin maanmies George Wallas (1858–1932) oli lausunut Martelan lainaaman mietteen The Art of Thoughtissaan (1926). Sosialistinen yhteiskuntateoreetikko oli London School of Economicsin (1895–) perustajia ja Labour-puolueen ajatushautomona nykyään toimivan Fabian Societyn (1884–) nokkamies. Wallasille antaa aiheellisesti kunnian esimerkiksi Decockin & Horstenin antologia Quine (2000), joka voisi olla filosofille tuttu. Managerikirjallisuudessa lausumaa on kuuluisimmin käyttänyt sen Sensemaking in Organizationissaan (1995) asiallisesti Wallasille kirjaava yhdysvaltalainen organisaatiopsykologian professori Karl E. Weick (s. 1936), jonka omaksi keksinnöksi sitä ovat väittäneet niin Eden & Bird kuin Stratikin. Yhtä kaikki kymmenissä kirjoittamisoppaissa, kuten Davidsonin Business Writingissa (1994/2001), aforismi kulkee Forsterin nimellä. Jos Martela olisikin käyttänyt niiden tai hätäisten nettihakujen sijaan Rothenbergin & Hausmanin hienoa luovuustekstikoostetta, asia olisi tullut reilaan.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Forsterin teoksessa Aspects of the Novel on kohta, jossa “old lady in the anecdote” lausuu sanat “How can I tell you what I think till I see what I say?”

Eli alaviitteessäni oleva tieto pitää paikkansa sivunumeroa myöten. Ilmeisesti on ollut toinenkin taho, joka on vuotta aiemmin tästä tapauksesta erikseen käyttänyt samaa lausetta eri teoksessa. Kiitoksia tästä tiedosta raportin kirjoittajille.

Kun otetaan huomioon raportin kirjoittajienkin toteama seikka, että “kymmenissä kirjoittamisoppaissa … aforismi kulkee Forsterin nimellä” ja että Forsterin teoksesta todella löytyy kyseinen sitaatti – eikä Forster käytä sitä lainausmerkeissä tai kerro sen olevan peräisin joltakulta toiselta –, on mielestäni sitaatin tarkastaminen tehty riittävän asianmukaisesti.

 

s. 283Samaan tapaan Valonöörit tietää hylätä yhden suositun bisnessadun. Robbins, Sarasvuo ja moni muu on levittänyt tietoa, jonka mukaan Yalesta 1935 tai 1953 tai Harvardista 1979 valmistuneita tutkittaessa olisi selvinnyt drastinen vaurastumisero tavoitteita aikanaan itselleen asettaneitten ja päämäärien asettelusta laistaneitten kurssilaisten välillä. Kuten Martela valistaa nootissa, mitään tällaista seurantatutkimusta ei ole tehty, vaan se on keksitty antamaan maalien ylöskirjaamiselle tieteellisenkuuloista tukea. Tämä ei kuitenkaan johda siihen, että Valonöörit luopuisi leipätekstissään suosittelemasta tavoitteenasettelua ja viittaamasta sen tueksi nimenomaan filosofianakatemialaisia julkisesti joulukuussa 2013 kehuneeseen Sarasvuohon ja tämän innoittamiin kokeiluihin: Martela kertoo omien Sarasvuo-herätteisten kirjaustensa todella johtaneen päämäärien saavuttamiseen. Sopivan tutkimuksen puutteessa siis anekdoottievidenssikin käy, kun halutaan ajaa jotain asiaa. Viitteessä Martela antaa Yale/Harvard-hämäyksen paljastamisesta sinänsä korrektin lähdetiedon, mutta koska hän ei kerro asiasta jutun tehneen kirjoittajan nimeä, vaikuttaa siltä, että hän käyttääkin toisen käden lähdettä. Huijauksesta ovatkin kirjoittaneet esimerkiksi Kraus & Wiseman sekä Shapiro, joka Martelan tapaan jättää alkuperäisen jutun tekijän mainitsematta.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

He itsekin toteavat, että “Martela antaa Yale/Harvard-hämäyksen paljastamisestasinänsä korrektin lähdetiedon.”

He jäävät vain epäilemään että käyttäisin toisen käden lähdettä, koska en mainitse asiasta jutun tehneen kirjoittajan nimeä. Tämä on outo epäilys ottaen huomioon, että Fast Companyn juttu, johon alaviitteessä viittaan, löytyy helposti verkosta osoitteesta: http://www.fastcompany.com/27953/if-your-goal-success-dont-consult-these-gurus.

Lisäksi: En ymmärrä syytöstä “Sopivan tutkimuksen puutteessa siis anekdoottievidenssikin käy, kun halutaan ajaa jotain asiaa “ Kerron tekstissä omakohtaisen tarinan menetelmästä, joka toimi omalla kohdallani ja siksi haluan siitä ihmisille kertoa. Mainitsen vielä erikseen, että “en ole suoraa tutkimusta asiasta löytänytkään.” Eli kerron rehellisesti, että minulla ei ole tutkimusnäyttöä asian puolesta. Olisi kiinnostavaa kuulla mikä on se asia, jota raportin tekijät epäilevät minun tässä yrittävän ajaa.

 

s. 290
Tahdonvoiman käyttöohjeen sanoin ”klassinen ’Mitä MacGyver tekisi’ –strategia on tieteellisesti todistettu toimivaksi”, mielle lujatahtoisesta henkilöstä kun vahvistaa mieltäjän tahdonvoimaa. Martela viittaa sosiaalipsykologi Hoylen artikkeliin vuodelta 2010, mutta jättää sanomatta, ettei siinä pukahdeta MacGyverista. Hän ei kiireiltään huomaa viitata Vaughanin itseapukirjaan What Would MacGyver Do? (2006).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

En viittaa Vaughanin itseapukirjaan, koska en ole siitä koskaan kuullutkaan. En ole perehtynyt itseapukirjallisuuteen läheskään samalla harrastuneisuudella kuin raportin tekijät.

Viittaukseni MacGyveriin toimii tässä letkautuksena siitä, että usein ongelmatilanteissa saatamme pohtia ‘mitä MacGyver tai muu vastaava hahmo tässä tekisi’. Se ei siis ole viittaus mihinkään teokseen.

 

s. 326
"Sillä, että valitsee olla osa ratkaisua (sen sijaan, että on osa ongelmaa) on mittaisa vaikutus laajaan systeemiin." Myös Martela käytti aforismia huhtikuussa 2015 rasisteista puhuessaan. Yhdysvaltalaisen kansalaisoikeusaktivistin, nuoresta ex-vangista ja mustasta pantterista vanhaksi konservatiiviksi varttuneen Eldridge Cleaverin (1939– 1998) suuhun usein laitettu sanonta ”Jollei ole osa ratkaisua, on osa ongelmaa” juontuu New York Timesin 2012 julkaiseman jutun mukaan luultavasti mainosmies Charlie Rosnerin 1967 suunnittelemasta julisteesta USA:n hallinnon 1965 perustamalle k.yhyydentorjuntaohjelmalle VISTA:lle, joka julkaisi sillä nimellä myös infokirjasen 1969. Hitaasti yleiseen käyttöön otetun sutkautuksen esitti käskyn. ”Ole osa ratkaisua, älä osa ongelmaa” manageriguru Covey 7 Habitsisään (1989). ”Oletko osa ongelmaa vai osa ratkaisua?” kysyi puolestaan australialainen people industryn ja bisnesvalmennuksen konkari Ivan Herald kirjassaan 20 vuotta sitten. Oppaan nimi oli Living Outside the Box (1995). Filosofian, tieteen tai taiteen klassikkojen tai nykytapausten vetäminen boksi-, ongelma/ratkaisu- ja vastaavien sanontojen tueksi – edes virheettömästi, saati sitten perättömästi – sekä yleensä että erityisen yhteiskunnallisen vaikuttamistyön osana pitäisi huomata luokkaa arveluttavammaksi puuhaksi. Se langettaa varjon FA:n ylle.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Sanon blogissani “Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua.” En viittaa kehenkään enkä käytä ilmausta lainausmerkeissä. Se että sanoo jonkin olevan osa ongelmaa lienee yleinen puheenparsi, jota esimerkiksi googlen mukaan on käytetty 16 000 kertaa. En siis tässä kohtaa viittaa mihinkään sitaattiin, vaan käytän vakiintunutta puheenpartta.

http://frankmartela.fi/2015/04/umpiosuomalaisten-kutistuva-kupla-ja-suomen-monikulttuurisempi-tulevaisuus/

 

s. 333Martela ja Järvilehto eivät tosin ole toistaiseksi antaneet ’valonöörit’-käsitteestä edes osakunniaa Allenin 1994 perustamalle kämmentietokonesovelluksia tuottavalle Actioneer Inc. -yhtiölle.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

En ole kuullut Allenin yrityksestä saatikka sen nimestä. Valonöörit-nimen syntytarinan olen kertonut samannimisen kirjan johdannossa, josta raportin kirjoittajat varmasti sen ovat lukeneet. Kun raportin kirjoittajat tietävät valonöörit-sanan syntytarinan, on epäeettistä vihjata että siitä pitäisi antaa osakunnia jollekulle asiaan mitenkään liittymättömälle taholle.

 

s. 336
Martela kirjoittaa melko harvoin vetoamatta johonkin empiiriseen tutkimukseen, mutta maaliskuussa 2012 hän määritteli blogissaan elämän tarkoitukseksi sen, että ”tekee itsensä merkitykselliseksi muille”. Ajatuksen kohtaa vaikkapa psykologista konsultointia harjoittavan Coreyn pariskunnan kasvuoppaassa I Never Knew I Had a Choice (2008) ja Abeyn & Fordin menestysmanuaalissa How Much Is Enough? (2009).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kirjoittajat ovat selvästi perehtyneet amerikkalaiseen menestysopasgenreen huomattavasti itseäni hartaammin. Itselläni ei ole ollut aikaa eikä kiinnostusta sitä noin tarkasti lukea. Niinpä en usko koskaan kuulleeni Coreyn pariskunnan kirjasta tai Abey & Fordin menestysmanuaalista.

Sen sijaan kirjoittajilla ei selvästikään ole ollut aikaa tai kiinnostusta lukea akateemista filosofista tutkimusta elämän merkityksellisyydestä. Jos he tähän kirjallisuuteen olisivat perehtyneet, olisivat he huomanneet, että kyseisestä teesiä lähelle tulevia määritelmiä ovat esittäneet monet aiheesta kirjoittaneet filosofit. Tässä muutama esimerkki lähdeviitteineen:

  • “the greater the benefit to the greater number of lives, the greater the significance of our own” - Singer, I. (2010). Meaning in life, Volume 1: The creation of value. Cambridge, Mass.: MIT Press., p. 117.
  • ”activity … has a meaning if it has some significant culmination, some more or less lasting end that can be considered to have been the direction and purpose of the activity.” - Taylor, R. (1988). The meaning of life. In O. Hanfling (Ed.), Life And Meaning: A Philosophical Reader (pp. 39–48). Oxford: Blackwell, p. 43.
  • “one’s life is meaningful to the extent that it promotes the good.” - Smuts, A. (2013). The Good Cause Account of the Meaning of Life. The Southern Journal of Philosophy, 51(4), 536–562.

Tämä haluttomuus etsiä teesin taustaa akateemisesta tutkimuksesta on sitäkin kyseenalaisempi, kun tekijät eivät ole voineet olla huomaamatta, että olen julkaissut elämän merkityksestä myös vertaisarvioidun tieteellisen artikkelin*. Silti he väen vängällä haluavat etsiä ajatuksen alkuperää kyseenalaisista menestysoppaista.

 

* Martela, F., & Steger, M. F. (2015). The meaning of meaning in life: Coherence, purpose and significance as the three facets of meaning. Journal of Positive Psychology. Online publication ahead of print.

 

s. 336Kun Tahdonvoiman käyttöohjeessa kerrotaan yhdysvaltalaisen psykologin Walter Mischelin (s. 1930) alun perin 1960 tekemästä kuuluisasta vaahtokarkkikokeesta aina 2010-luvulle ulottuvine seurantatutkimuksineen – jossa osoittautui, että ulottuville jätettyjen namien kiusausta vastustaneet lapset pärjäsivät elämässä paremmin kuin heidän makeannälälle antautuneet toverinsa – Martela viittaa vain alkuperäisteksteihin. Hän ei mainitse, että sama artikkelien litania esitetään myös Petersonin & Seligmanin Character Strengthsissä (2004) tai että eksperimentti kuvaillaan myös Seligmanin Flourishissa (2011), johon hän seuraavaksi viittaa muissa asioissa. Martela ei liioin kerro, että Mischelin tapaus kootaan sekä hänen käyttämässään Baumeisterin & Tiernayn yleisesityksessä että hänen kirjallisuusluetteloonsa sisältymättömässä Randelin The Skinny on Will-Powerissa (2009) ja vaikkapa konsulttiguru Jack Canfieldin (s. 1944) The Success Principles for Teensissä (2008).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

He siis syyttävät tässä minua siitä, että ”Martela viittaa vain alkuperäisteksteihin.” Eli kun kerron psykologisesta tutkimuksesta, viittaan niihin tieteellisiin alkuperäisartikkeleihin, joissa kyseisestä psykologisesta tutkimuksesta raportoidaan. Tämä lienee juuri se tapa, jolla asiasta kuuluukin raportoida.

En siis ymmärrä miksi pitäisi mainita, että Canfieldin jossakin teinien menestysoppaassa puhutaan Mischelistä. Mischelin tutkimukset ovat klassikkotutkimuksia, joihin viitataan varmasti sadoissa eri kirjoissa. Kaikkien satojen kirjojen luettelointi ei ole millään tavalla relevanttia.

Viittaan alkuperäistutkimuksiin, koska olen lukenut alkuperäistutkimukset.

 

s. 341Kun Martela ehdotti blogissaan helmikuussa 2012 vanhan ”jalon individualismin” syrjäyttäneen passiivisen ”kuluttajaindividualismin” tilalle aktiivista ”myötätuntoindividualismia” antaen ymmärtää luoneensa termin, hän ei maininnut, että Kuenne käytti sitä jo 90-luvulla, jolloin myös Dunn erotti ”aitoindividualismin” ”kuluttajaindividualismista” ja Le Rider nietzscheläisen ”jalon individualismin” rappiomuodoistaan. Jacobsen taas asetti 2003 kuluttajaindividualismia vastaan kristillisen myötätuntoindividualismin.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

En jostakin syystä löydä blogistani kyseistä kirjoitusta, vaikka muistankin hämärästi aiheesta joskus kirjoittaneeni. En siis pysty asiaa varmasti kommentoimaan. Mutta ajatus myötätuntoindividualismista on kypsynyt väitöskirjassani tehdyn kirjallisuuskatsauksen pohjalta ja sen inspiraationa on osittain ollut esimerkiksi Charles Taylorin teos Sources of the Self (1989). En usko kuulleeni Jacobsenin käyttämästä kristillisestä käsitteestä ja koska raportti ei – tyypilliseen tapaansa – tarjoa lähdeviitettä, en pysty sitä jäljittämään tässä kohtaa. Joka tapauksessa, uskon keksineeni termin itse, vaikka voi toki olla että joku on aiemmin keksinyt termin jossakin toisessa yhteydessä.

Tästä riippumatta, kyseessä ei siis edes ole syytös väärästä siteeraamisesta.

 

s. 558
Martelan Valonöörit pystyy vahvistamaan paljon käytetyn Dylansitaatin. Lause A man is a success if he gets up in the morning and gets to bed at night, and in between he does what he wants to do on todella alkuaan napattu laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin (s. 1941) New York Daily Newsille 1967 antamasta haastattelusta. Martela jättää sanomatta, että sitaattia on Suomessa viljellyt FA kaukaa haettuna todistusaineistona kannattamilleen sisäisen motivaation teoriasovelluksilleen. Järvilehdon blogissa se esitettiin lokakuussa 2013 lähteettä muodossa: ”Menestyksekäs ihminen on sellainen, joka herää aamulla ja menee illalla nukkumaan – ja tekee siinä välissä niitä asioita, joita haluaa.” Eikä Valonööritkään aseta Dylanin menestyksekkyydelle palttua antavaa lausumaa minkäänlaiseen kontekstiin tai yritä tulkita sen merkitystä. Viitettä esimerkiksi McGregorin asiallisesti lähteistettyyn Dylan-kompilaatioon ei saada, joten todettakoon, että sitaattia ovat aiemmin käyttäneet FA:n hengessä muiden muassa Dan ”The Leadership Publishing Team” Spainhourin Coach Yourself (2007), John ”Infinite Ideas Inc.” Middletonin Detox Your Finances (2004) ja James ”Intellectual Talent Management Inc.” Reillyn Shake The World. It’s Not About Finding a Job, It’s About Creating a Life (2011).

Netissä yksi lainauksen parhaimmista viitoittajista on pohjoiscarolinalainen koutsi Guillermo Villar. Hänen yrityksensä Cambio Coaching neuvoo, kuinka ”Käydään käsiksi tarkoitusperiin”. Villar avittaa asiakkaitaan löytämään ”rakastamansa työn”. Hän tuo esiin, että valmennus on ”valtaisa osa siitä, miten olen päättänyt auttaa”. Martela puolestaan toteaa, että ”käytin noin yhden tunnin elämästäni” Dylan-sitaatin selvittämiseen. Hän kokoaa, että se kuuluu netissä ”eläviin sitaatteihin, jotka pannaan jonkun kuuluisan henkilön (erityisesti Einsteinin) suuhun”, mutta ei havainnollista vertaustaan FA:n Einstein-suhteella tai muilla lainaustottumuksilla. ”Pitkään löysin vain sitaatteja ilman lähdettä”, Martela vain lisää, ja lopputulos jää vajaaksi.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten raportin kirjoittajat itsekin toteavat ” Martelan Valonöörit pystyy vahvistamaan paljon käytetyn Dylansitaatin.” Eli lähdeviite on täysin oikea ja kuten totean ”käytin noin yhden tunnin elämästäni” sen tarkistamiseen.

Jälleen: En ymmärrä miksi olisi relevanttia luetella isoa joukkoa menestyskirjoja – joita en ole lukenut – joissa samaa sitaattia on käytetty? Kuuluisia sitaatteja lainataan monissa paikoissa.

 

s. 560–561
Martela vuorostaan ammentaa Keskisuomalainen-kolumnissaan tammikuussa 2016 Aristoteleen poliittisista käsityksestä. Hän sanoo kreikkalaisen todenneen, ettei kansalaisuus ole pelkkiä oikeuksia vaan myös velvollisuuksia. Martela ei lainaa Politiikkaa tai mitään muutakaan Aristoteleen teosta. Hän ei voisikaan, sillä niissä ei sanota mitään tuollaista. Esimerkiksi Bartlett & Collins kyllä laativat 2011 kääntämäänsä Nikomakhoksen etiikkaan sanaston, jonka mukaan kansalainen (πολίτης, polites) on kaupunkivaltion (πόλις, polis) täysivaltainen jäsen poliittista elämää luonnehtivine velvollisuuksineen ja oikeuksineen. Leipätekstissä ei kuitenkaan mainita näiden termien mahdollisia kreikkalaisia vastineita. Holmes tulkitsi 1979, että Aristoteles korosti Platonin tapaan velvollisuuksia suorastaan liikaakin verrattuna oikeuksiin. Lomasky taas totesi 1987, että Aristoteleen hyveperustaisessa selitysmallissa ”velvollisuuden käsite” jää varjoon. Kraut vahvisti kommentaareissaan 2002 ja 2006, että Aristoteleen vain yleisimpiin erotteluihin pystyvä ”käsitepaletti” ei vielä ollut kyllin rikas, koska hänen tarkastelemansa polis ei vielä tarvinnut sellaisia ”(oikeuksien tapaisia) käsitteellisiä välineitä ja laitoksia, joita me nykyään tarvitsemme”. Asiaa voi pitää kiistanalaisena. Mutta on vähintäänkin arveluttavaa, että koulutettu filosofi väittää antiikin ajattelijan voivan suoraan, ilman mitään tulkitsevaa historiallista välitystyötä, antaa kansalaisneuvontaa nykyihmisille.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kolumnissani sanon siis näin: “Jo Aristoteles korosti, että kansalaisuus ei ole pelkkiä oikeuksia.” Tämän enempää en kyseistä filosofia käsittele, eikä se olisikaan mahdollista, koska kolumnin merkkiraja on tiukka: 2500 merkkiä välilyönteineen.

Olen käsitellyt Aristoteleen näkemystä kansalaisuudesta laajemmin kirjoituksessani ’Kokemus yhteisyydestä*. Kyseisessä kirjoituksessa on enemmän tilaa ”tulkitsevalle historialliselle välitystyölle” ja sen perustelemiselle, miksi näen mahdolliseksi väittää että kansalaisuus Aristoteleelle ei ole pelkkiä oikeuksia. Siinä on myös asianmukaiset lähdeviitteet Aristoteleen Politiikka-teokseen.

Sanomalehtien kolumneissa ei ole tapana käyttää akateemisia lähdeviitteitä, kuten raportin kirjoittajat varmasti tietävät.

 

* Martela, Frank 2015: Kokemus yhteisyydestä – Kohtalonyhteydessä demokratian, hyvinvointivaltion ja talouskasvun kanssa? In Antti Kaihovaara (Ed.): Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa –säätiön julkaisuja 2/2015.

 

s. 571–572
Joulukuussa 2015 Senaatti-Areenassa esitelmöineen Martelan havaintovälineslaideihin kuului mustavalkoinen otos hevoskyydillä lystiä pitävistä miehistä. Se on still-kuva Erkki Karun (1887–1937) ohjaamasta ja Aleksis Kiven (1834–1872) näytelmään (1864) perustuvasta filmistä Nummisuutarit (1923). Martela on laittanut yhdelle miehistä puhekuplaan viedyn vuorosanan: ”Maailma muuttuu, Eskoseni!” Mykkäelokuvassa moista repliikkiä ei luonnollisestikaan kuulla. Mutta sanoiko niin Kivi tai hänen näytelmänsä? Ei. Ensimmäisessä näytöksessä suutarimestari Topias lausahtaa pojalleen Eskolle: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.” Pian tämän jälkeen Esko toistaa sanat itsekseen: ”’Niin muuttuu mailma’, sanoi pappa.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

En kyseisessä heijasteessa ole laittanut lausahdusta lainausmerkkeihin tai väittänyt sen olevan peräisin Kiveltä. Käytän lausetta kuvaamaan sitä kuinka maailma – ja etenkin työelämä – on jälkiteolliseen aikaan siirryttäessä muuttunut.

Olen kyllä tietoinen siitä, miten Nummisuutareiden repliikki tarkkaan ottaen menee ja nykyisin käytössäni olevissa heijasteissa olen päätynyt käyttämään tuota suoraan Nummisuutareista peräisin olevaa muotoa.

 

s. 572Komeaa kylläkin, yhden osion mottona on sitaatti Thomas Mannin (1875–1955) romaanista Taikavuori (Der Zauberberg, 1924). Se on kuitenkin sama katkelma, jonka IBM otti mukaan Think-lehteensä jo 1954 ja ForbesQuotes- ja BrainyQuote-saitit sittemmin jaeltavakseen. Itsetreenauskirjallisuudessa sitä käyttää esimerkiksi Rochen pariskunta Write Your Own Storyssaan (2011). Se sisältyy kuitenkin myös Martelan & Järvilehdon päälähteenä toimivaan Damonin The Path to Purposeen, mistä he olisivat voineet mainitakin. He merkitsevät mieluummin lähteekseen Mannin.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Sitaatti on täysin oikea, eivätkä raportin kirjoittajat sitä edes kiistä. Kyseisessä raportissa viittaamme Kai Kailan Mann-suomennokseen, mikä käy ilmi lähdeviitteistä. Teemme näin, koska olen kirjan lukenut ja sitaatin sieltä tarkistanut.

Olen käsitellyt Mannin Taikavuori-teosta myös Kulttuurilehti Särössä (28/2015) julkaistussa kirjoituksessani “Humanismi on taistelevaa ihmisrakkautta – Lodovico Settembrinin haaste omalle ajallemme.”

 

s. 572Ammattiosaajan hyvä elämä kertoo myös tarinan espanjalaiseen kalastajakylään saapuvasta amerikkalaisesta liikemiehestä. Seurattuaan aikansa pyytäjien kiireetöntä elämänmenoa rannalla hän ehdottaa toiminnan tehostamista ja voiton tekemistä. Näin mahdollistuisi, niin, kiireetön elämänmeno rannalla. Lähdetietoa ei tällä kertaa heru. Tarinan alkuperäinen esitys on saksalaisen kirjailijan Heinrich Böllin (1917–1985) satiirisesta radioesseestä Anekdote zur Senkung der Arbeitsmoral (1963). Vaikka Martela & Järvilehto lisäävät kertomukseen hienoiset omat säätönsä, heidän tapansa käyttää sitäkin käy yksiin tutun tahon eli yhdysvaltalaisten itse- ja yrityskehitysoppaitten kanssa. Esimerkiksi Silfin One Hundred Wisdom Stories from Around the World (2003) ja Outcaltin The Best Things in Life Are Free (2005) kertovat kutakuinkin saman tarinan, nekin ilman Böll-viitettä.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Tarinaa on kerrottu monissa eri yhteyksissä ja monenlaisina variaatioina niin että siitä on tullut enemmänkin yleistarina kuin tietyn tekijän yksityisomaisuutta. Tämä versio on itse kirjoittamamme, joten emme viittaa näihin erilaisiin versioihin.

 

s. 573Senaatti-Areenan esitelmässään marraskuussa 2015 Martela jakoi yleisölle seuraavanlaisen ajatelman: ”Mikään ei ole oikeastaan työtä, ellet mieluummin tekisi jotain aivan muuta.” Hän ilmoitti sen olevan lainaa J. M. Barrielta. Sanoiko skottikirjailija Sir J. M. Barrie (1860–1937) noin? Ei. Nyt ollaan tosin lähellä osumaa. Totuudesta poikkeaminen sujuu kuitenkin jälleen tutuin ja mielenkiintoisin tavoin. Barrien teos Courage (1922) välittää kirjailijan ja koulumiehen tuoreeltaan toukokuussa 1922 pitämän rehtorinpuheen St. Andrewsin yliopistosta. Tekstiin sisältyy lause: ”Taiteelliset kutsumukset – muistanette, kuinka Stevenson niitä pieksikään – ovat pelkästään sen tekemistä, minkä pariin hinkuaakin: ei se todellista työtä olekaan, ellei kernaammin tekisi jotain muuta.” Periaatteessa siis lainaus on vain hieman vajavainen tai epätarkka taikka lyhennetty ja ehdottomaksi teesiksi muunnettu mutta korrektihko käyttösitaatti. Tarvitaan kuitenkin neljä lisähuomautusta. Ensinnäkin jos Martela olisi vaivautunut lukemaan alkutekstin, hän olisi saanut siitä kaupan päälliseksi aineistoa ’kutsumus’-puheisiinsa. Toiseksi: hän olisi huomannut, että Barrie ei suinkaan sinuttele ketään, vaan esittää sanansa satojen ihmisten kuulijakunnalle; lause siis suomentuu joko te-muotoon tai asianmukaisessa passiivissa. Kolmanneksi Martela olisi ymmärtänyt, että Barrie kertoo tässä kohdassa yhäkin syystä ylistettyä puhettaan köyhäksi syntymisen ja vapaan toimittajuuden eduista. (Hän viittaa maanmiehensä ja kirjailijakollegansa Robert Louis Stevensonin (1850–1894) piikikkääseen esseeseen ”A Letter to a Young Artist” (1888).) Neljänneksi: Martelan käyttämässä virheellisessä muodossaan sitaatti on ollut suosittu 20-luvulta alkaen. Siihen ovat ennen häntä turvautuneet esimerkiksi Bell The Salesman’s Rainbow of Successissaan (1962), Scott & Johnson Retire & Rejoicessaan (1988), Dawson The 13 Secrets of Power Performancessaan (1994), McKean Customers Are Peoplessaan (2003) ja Nicholas I Come Firstissään (2010=

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten kirjoittajat itsekin toteavat, ”lainaus on vain hieman vajavainen tai epätarkka taikka lyhennetty ja ehdottomaksi teesiksi muunnettu mutta korrektihko käyttösitaatti”. Tämä lienee hyväksyttävä tarkkuus suullisessa esiintymisessä. On siis valheellista väittää, että tässä olisi tapahtunut ”totuudesta poikkeaminen,” kun raportin kirjoittajat itsekin myöntävät lauseen olevan toimiva käyttösitaatti.

 

s. 574Tulevaisuuden maailma ei ole huippuosaajien – vaan huippuoppijien. Niin kuin filosofi Eric Hoffer tiettävästi sanoi, ’Muutoksen aikoina oppijat perivät maan – samalla, kun oppineet huomaavat olevansa erinomaisen hyvin varustautuneet toimimaan maailmassa, jota ei enää ole.’” Näin kirjoittivat Martela & Järvilehto pelillistä oppimista ylistävässä puheenvuorossaan toimitteessa Edutopia 2050 (2014). Outo epävarmuusele oli turha. Sen sijalla olisi pitänyt olla viittaus yhdysvaltalaisen itseoppineen filosofisen kirjailijan Eric Hofferin (1898–1983) myöhäisteokseen Reflections on the Human Condition (1973) ja tarkempi lainaus siitä: ”Rajusti muuttuvana aikakautena oppijat perivät maan. Oppineet yleensä huomaavat varustautuneensa elämään maailmassa, jota ei ole enää olemassa.” Epävarmasti annettu epätarkka sitaatti esiintyy ensimmäisen kerran samassa virheellisessä muodossa yhdysvaltalaisen mentoritreenarin H. Stephen Glennin (1941–2004) menestyjäkasvatusmanuaalissa Raising Children for Success (1987). Sen toisti esimerkiksi tietokonepohjaisen opetuksen edistämisorgaani The Computing Teacher vuosikerrassaan 1990. Sittemmin sitä ovat siteeranneet Martelan & Järvilehdon suomeenkin välittämässä muodossa lukemattomat yksilö-, pari-, perhe- ja yhtiökehittäjät. Mainittaakoon virhesitaatin kierrättäjistä koulutuskonsultti John Amatt Straight to the Top and Beyondeineen (1995), kuntodieettiekspertti Donna Michaels-Surface Fat to Fabulous in Only 28 Dayseineen (2000) ja kasvuyrittäjä Ben Casnocha What a (Very) Young CEO Learned on His Journey Through Silicon Valleyneen (2007).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Viittaamme tekstissä oikeaan tekijään (kuten raportin tekijätkin toteavat). Kirjoitus on lukiolaisten liiton julkaisemasta pamflettikokoelmasta ja pamflettimainen julkaisumuoto ei tukenut lähdeviitteiden käyttöä ja siksi kirjoituksessamme ei sellaisia ole. On totta, että sitaatti on hivenen epätarkka ja siksi olemmekin varustaneet sen klausuulilla ”niin kuin filosofi Eric Hoffer tiettävästi sanoi.”

Vaikka kyseessä onkin pamfletti, ei tämä ’tiettävästi sanoi’ ole minun mielestäni hyvä käytäntö ja pyrin sellaista välttämään, koska tavallisesti tarkistan huolella käyttämäni lähteet. Tämä lieneekin ainoa kerta kuin tällaista muotoa olen käyttänyt. Ainakaan raportin tekijät eivät muita tällaisia muotoiluja löydä.

 

s. 574Antamalla anteeksi sen[,] mitä emme voi unohtaa[,] luomme uuden tavan muistaa”, kuuluu Martelan Tahdonvoiman käyttöohjeessaan tarjoaman yhden alalukumottositaatin ydinlause. Hän nimeää sen lausujaksi Lewis B. Smedesin (1921–2002), mutta selittää nootissa, ettei ”ole onnistunut löytämään, missä tämä laajasti siteerattu lausahdus on alun perin sanottu”. Martela jatkaa, että ”Psychology Today -lehden kolumnisti [ja Fullerin teologisen seminaarin psykologian yksikän professori] Ryan Howes kertoo sen olevan hänen entisen professorinsa Smedesin lausuma, joten voinemme luottaa hänen sanaansa”. Tutkijan olettaisi kykenevän parempaan. Lainaus on peräisin ilmeisimmästä lähteestä eli kirjasta The Art of Forgiving (1996). Hieman samaan tapaan yhdysvaltalainen kalvinistiteologi ja Fullerin professori Smedes kirjoitti jo aiemmassa teoksessaan Forgive & Forget (1984), jossa hän korosti, että menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois, mutta sen aiheuttamaa kipua pystyy hoitamaan

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten he itsekin toteavat, lainaus tosiaan on Lewis Smedesiltä kuten esitän. Lisäksi heidän siteeraamassaan alaviitteessä selitän auki mitä tiedän lainauksen alkuperästä: Luotettavin lähde, jossa siihen törmäsin, oli Psychology Today -lehden blogi, jossa Smedesin oppilas kertoi sen olevan opettajansa. Uskoakseni tämä avoimilla korteilla pelaaminen on se mitä populäärissä kirjassa voidaan edellyttää.

 

s. 575Samassa oppaassaan Martela lainaa myös yhdysvaltalaista kirjailijaa Flannery O’Connoria (1925–1964). Prosaisti todella sanoi romaaninsa Wise Blood (1952) toisen painoksen esipuheessa: ”Vapaa tahto ei ole yhtä tahtoa, vaan montaa tahtoa taistelemassa keskenään yhden ihmisen sisällä.” Sitaatti on korrekti, mutta se esiintyy se myös Bayn & McPhersonin Change Your Attitudessa (1998) ja Weissin Managing for Peak Performancessa (1989).

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten he itsekin toteavat ”sitaatti on korrekti.”

 

s. 575–576

Martela vetosi Radio Suomen haastattelussa marraskuussa 2015 Tiibetin pakolaishallituksen johtajan ja tiibetinbuddhalaisuuden keulakuvan sanomisiin. Dalai-lamaksi 1939 tunnustettu Tenzin Gyatson (s. 1934) kuulemma ”sanoi hyvin” eli näin: ”Jos haluat tehdä muut ihmiset onnelliseksi, harjoita myötätuntoa. Jos halut tehdä itsesi onnelliseksi, harjoita myötätuntoa.”

Sanoiko Dalai-lama näin? Mahdollisesti jotain tuon suuntaista, mutta ehkä ei sittenkään.

Lauseet eivät sisälly hänen kirjoituskokoelmaansa Heart of Compassion (1997). Siinä kyllä puhutaan sekä myötäkärsimyksestä että onnesta, joka kumpuaa toisten onnellisena olemisen haluamisesta, mutta oman onnen haluamisen sanotaan olevan – buddhismista maallikoillekin tuttuun tapaan – kaiken kärsimyksen alkusyynä. Myötätuntoisuuteen, huomaavaisuuteen ja auttavaisuuteen johdattavat tekstit eivät ole onnen ”tekemisen” eivätkä itse itsensä onnellistuttamisen asialla. Lauseet eivät liioin lukeudu Gyatsonin yhdessä yhdysvaltalaisen psykiatrin Howard Cutlerin (s. 1953) kanssa kirjoittamaan ja edelliseen teokseen verrattuna vahvasti oma-apuisemmaksi toimitettuun oppaaseen The Art of Happiness (1998). Muualla ehti kuitenkin tapahtua. Myyntimiehestä ”kansallispuhujaksi”, ”vaurausstrategiksi” ja oman Stephen Paul Edwards Inc. -yrityksensä ruumiillistumaksi kehittynyt floridalainen Stephen Paul Edwards (s. 1955) ennätti siteerauspuuhiin ”International Academy of Mind, Body and Spirit” -nimisen kustantamonsa kasvumanuaalissa Heaven Can’t Wait (1998): ”Jos haluat toisten olevan onnellisia, harjoita myötäkärsimystä. Jos haluat olla onnellinen, harjoita myötäkärsimystä.” Näin hän väitti Dalai-laman sanoneen, eikä erkaantunut yhtä kauas Heart of Compassionin ajatuksista kuin suomalainen kollegansa parikymmentä vuotta myöhemmin. Kyseenalainen sitaatti päätyi niin psykologi Anne Wilson Schaefin self-help-niteeseen Meditations for Living In Balance. Daily Solutions for People Who Do Too Much (2000) kuin myös oman ”Universaalin ja voitokkaan” kirkkonsa ja ”Summit University Press” -nimisen kustantamonsa 70-luvulla perustaneen saarnaajan Elizabeth Clare Prophetin (1939–2009) teokseen Alchemy of the Heart (2000). Positiivisen psykologian tähtiin kuuluva Sonia Lyubomirsky puhui The How of Happinessissään (2007) Dalai-laman ”tutusta kertosäkeestä”, mutta hän lyhensi ja yksinkertaisti sen muotoon: ”Jos haluat olla onnellinen, harjoita myötäkärsimystä.” Gyatso itse tarttui asiaan The Art of Happinessin 10-vuotislaitoksessa 2009. Sen esipuheessa hän toteaa: ’Monta vuotta sitten kirjoitin: ’Jos haluat toisten olevan onnellisia, harjoita myötäkärsimystä; ja jos haluat itsesi olevan onnellinen, harjoita myötätuntoa.’” Tässä muodossa (tosin puolipisteen sijasta pistettä ja uutta lausetta käyttäen) se esiintyy Dalai-laman ”perususkomuksena” myös Gyatson & Cutlerin The Art of Happiness in a Troubled Worldissä (2009). Sitä noudattaa esimerkiksi Allisonin & Goethalsin Heroic Leadership (2013). Martelan sitaatti on siis epätarkka lainaus alkutekstistä, jota Dalai-lama ja muut ovat lainanneet ennen häntä puhumatta onnelliseksi ”tekemisestä”. Mutta sen enempää tiibetiläinen kuin kukaan muukaan ei ole kertonut, mikä tuo varhainen pohjateksti olisi. Ties vaikka se olisi Gyatsollekin kelpaava Edwardsin tulkinta Heart of Compassionin sanomasta.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten he itsekin toteavat, Dalai Lama on Art of Happiness -kirjan 10-vuotislaitoksessa todennut käyttäneensä kyseistä lausetta.

 

s. 588–589Martelan Tahdonvoiman käyttöohje käyttää yhden alalukunsa – ”Tahdonvoima on asennekysymys” – mottona neljästä nelisäkeisestä säkeistöstä koostuvaa riimittelyä. Siinä toistuu ja itseään muuntelee ajatus siitä, että voittoihin vie usko voittavuuteensa ja tappioihin arvelu häviävyydestään. Englanniksi lainatun tekstin voisi suomentaa näin: ”jos ajattelet itsesi lyödyksi, olet lyöty/ jos ajattelet, ettet uskalla/ et uskallakaan/ jos haluat voittaa, mutta ajattelet, ettet osaa/ et lähes varmasti osaakaan// jos ajattelet, että häviät, häviät/ kautta maailmanhan tiedetään/ että menestys alkaa tahdosta/ siitä mikä mielessä mielletään// jos ajattelet olevasi toista luokkaa, olet/ pitää ajatella korkeita kohotakseen/ pitää ensin olla varma itsestään/ palkinnon kerran saadakseen// elämän taisteluita ei aina voita/ vahvin tai nopeinkaan/ ennemmin tai myöhemmin voittaa/ joka ajattelee pystyvänsä voittamaan.”

Sommitelman otsikoksi Martela ilmoittaa ”Thinking” ja tekijäksi ”Walter D. Wintle”. Nootissa hän selittää, että ”1905 ensimmäisen kerran julkaistu runo on jäänyt elämään, mutta sen kirjoittajasta tai alkuperästä ei tiedetä oikeastaan muuta kuin runoilijan nimi Walter D. Windle [sic]. Sekin saattaa olla nimimerkki.”

Tämä selitys kertaa englanninkielisen Wikipedian esityksen aiheesta – virheineen päivineen – Wikipediaa mainitsematta. Elämään jäämisestä huomauttava Martela jättää tarkentamatta, että sitä on taajaan käytetty nimenomaan menestysreseptejä tarjoavissa itseapuoppaissa. Näitä ovat Tahdonvoiman käyttöohjetta lähelle tulevina esimerkkeinä Staplesin Think Like a Winner (1991), Maxwellin Developing the Leader Within You (1993), McGeen Self-Confidence (2010), Duncanin Wealth Strategies (2000), Singhin You Too Can Succeed (2004), Adelajan Money Won’t Make You Rich. God’s Principles for True Wealth, Prosperity, and Success (2009) ja Minasianin The Power of Choice (2011). Erikseen on mainittava Guptan Life Without Worries & Illness. 12 Golden Rules for Happy and Healthy Living (2006), koska se lainaa samat säkeistöt anonyymin tekijän työnä otsikkonaan ”Tahdonvoima”.

[...]

Missään mainituista kirjoista ei kerrota lainauksen todellista taustaa yhtään sen paremmin kuin Martelan nootissa. Englanninkielisen Wikipedian mukaan Wintle-niminen tuntematon runoilija olisi saanut sepitteensä julki ensimmäistä kertaa 1905 ilmestyneessä Unity-nimisen vapaan kirkon julkaisussa. Ensyklopediatieto on pielessä useammalla kuin yhdellä tavalla. Sattumalta siinä on kuitenkin oikea epäsuora ja eksplikoimatta jäävä kytkentä: menestysmanuaalien rakastama sitaatti tulee yhdistetyksi new thought -liikkeeseen, koska Kansas Cityssa 1889 perustettu Unity limittyy tiukasti uusajattelijoitten tarinaan ja näiden toiminta taas sukseesaarnaajiin ennen ja jälkeen Dale Carnegien. Unityn ”kristinuskokoulun” levitykseen Wintle-sitaatti päätyi kuitenkin vasta kymmenen vuotta Wikipedian väittämää ajankohtaa myöhemmin. Samoihin aikoihin sitä lainailivat jo useat muut välineet, kuten Ohio Education Monthly, Oregon Teacher’s Monthly, Canadian Woodworker ja Music Trade Review. Ensijulkaisu näyttää olleen Bulletin of the National Association of Credit Menissä 1915.

Kirjoituksen otsikkona todella oli ”Thinking” ja tekijänä Walter D. Wintle. Mutta hän ei suinkaan ollut runoilija vaan kansalliseen Luottomiesyhdistykseen kuuluvan Wichitan seuran puheenjohtaja. Wintlen porvarillisena ammattina oli työ Pottsin lääkeja terveystuoteliikkeen lainajohtajana. Nämä seikat selviävät National Fire Protection Association Yearbookista ja The Federal Reporterista. Liikemies Charles E. Pottsin (1845–1922) perustama firma jatkoi hänen poikansa johdolla vielä pitkään yhdistyen viimeistään 40-luvulla McKesson-nimiseen yritykseen. Wintle oli mukana wichitalaisyhtiössä ainakin vielä 20-luvun kynnyksellä, mutta sen enempää hänen runollisista kuin johtamistaidollisista tai taloudellisista saavutuksistaan ei ole helppo löytää enempää tietoa. Mainitussa Bulletinissa Wintle joka tapauksessa pohtii myös suorasanaisesti sitä, että luotottajien tulisi ”neuvoa asiakkaitaan menetelmistä, joilla nämä voisivat […] saada liikeyrityksensä tuottamaan

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Alaviitteessä totean, että tekijästä ei tiedetä oikeastaan muuta kuin tekijän nimi (jonka osalta päädyn samaan nimeen, jota raportin tekijätkin esittävät hänen nimekseen). Etsiessäni hänestä tietoa löysin vastaavia spekulaatioita mitä raportin tekijät tässä läpikäyvät. Mutta koska kyseessä on suurelle yleisölle tarkoitettu kirja tahdonvoimasta, ei skolaari esitys Wintlestä, en nähnyt mitään järkevää syytä lähteä asiaa kirjassa sen enempää penkomaan.

Koin että pääasia on, että en laita lainauksia sellaisten henkilöiden suuhun, jotka niitä eivät ole sanoneet ja että jos en ole varma alkuperäisestä sanojasta, ilmaisen avoimesti tekijään liittyvät epävarmuudet. Näin olen tässä toiminut. Ja kuten todettua, raportin kirjoittajat päätyvät olemaan kanssani samaa mieltä alkuperäislähteestä.

Sivumennen sanoen, haluan kiittää tekijöitä hienosta yrityksestä suomentaa runo. On suorastaan liikuttavaa, että tällaisen kriittisen raportin keskellä kirjoittajat tarttuvat kritisoimansa henkilön kirjasta löytämäänsä runoon ja päättävät oma-aloitteisesti suomentaa sen!

 

s. 591–592"Kuten on osuvasti sanottu: ’Jos uskot, että pystyt tai et pysty, olet oikeassa, jos et usko.’” Näin lainaa Martela Tahdonvoiman käyttöohjeessaan paljon käytettyä sanontaa (johon myös Järvilehto luottaa Mestariajattelijassaan ja Lahti osuudessaan Positiivisen psykologian voimaan). Hän nootittaa (toisin kuin Järvilehto ja Lahti): ”Sitaatti on tapana laittaa Henry Fordin nimiin, mutta Henry Ford Research Center – joka on pyrkinyt selvittämään, mitkä Fordin nimiin laitetut sitaatit ovat oikeasti hänen suustaan – ei ole onnistunut löytämään alkuperäistä lähdettä, jossa herra Ford olisi näin sanonut. (ks. thehenryford.org). Tämä ei tosin estä samaan organisaation lahjakauppaa myymästä t-paitaa, jossa sitaatti on hänen nimissään. Todennäköisemmin joku tuntemattomaksi jäänyt aforistikko on muotoillut viisauden Walter Wintlen yllä olevan runon pohjalta. Sanojasta riippumatta, osuvasti sanottu!”

Tässä kertautuu Martelan harrastama näennäislähdekritiikki. Kuten raportissa aiemmin nähtiin, myös hänen uusin kirjansa Valonöörit suosii samanlaista tekniikkaa. Ensin leipätekstissä lainataan jotakin sanontaa. Sitten se osoitetaan epäperäiseksi nootissa, joka jää kuitenkin puutteelliseksi ja virheelliseksi huipentuen ”tarkoitus pyhittää keinot” -tyyppiseen, holtittoman lainailun sallivaan näkemykseen.

[...]

Martelan antama Wintleen viittaava ”Ford”-selityskin jää vajaaksi ja vialliseksi. Fordin nimiin on todella viety siteeratun kaltainen mietelmä, ilmeisesti ensimmäistä kertaa The Reader’s Digestin vuosikerrassa 1947, pian hänen kuolemansa jälkeen. Valitut palat -viisauden taustalta pilkistää wichitalaisen luottomanagerin Wintlen sijasta roomalainen runoilija Publius Vergilius Maro (70–19 eaa.) ja hänen eeppinen runoelmansa Aeneis, johon sisältyy säe possunt quia posse videntur. Englanniksi se on jäänyt elämään vahvimmin englantilaisen runoilijan John Drydenin (1631–1700) käännöksenä for they can conquer who believe they can, mutta puolittain sanatarkempi varsinainen monien mahdollisuuksien englanninnos they can, because they think they can 1700-luvulta on ollut arvattavasti suosittu erilaisissa yhteyksissä. Lauseen voi kirjaimellisesti suomentaa vaikkapa ”He pystyvät, koska he näyttävät pystyvän”, mutta latinan teonsanalla videre on näkemisen ja näyttämisen lisäksi samantapainen ymmärtämisen merkitys kuin suomen ”nähdä”-verbillä tai vielä vahvemmin englannin vastaavalla seellä. Viimeistään 1905 oli valmiina käyttöaforismi ”Jos uskoo pystyvänsä, pystyy, mutta jos taas uskoo, ettei osaa, epäonnistuu” monine muunnelmineen.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Lisäksi on kirjoittajilta selkeä virhe väittää sitaattini käyttöä tässä epäperäiseksi. Epäperäinen sitaatin käyttö edellyttäisi, että väittäisin sitaatin olevan peräisin joltakin henkilöltä, jolta se ei ole. Kirjassa en kuitenkaan laita sitaattia kenenkään nimiin, vaan totean vain: “Kuten on osuvasti sanottu…” Sanon näin, koska en ole onnistunut sitaatin alkuperäistä sanojaa paikallistamaan. Eivätkä tässä onnistuneet myöskään raportin kirjoittajat.

En myöskään ymmärrä, mikä tässä on ‘näennäislähdekritiikkiä’ tai miksi tämä alaviite jäisi “puutteelliseksi ja virheelliseksi.” Mitä tulee “puutteellisuuteen”, niin en koe että suurelle yleisölle tarkoitetussa kirjassa on mitään syytä etsiä roomalaisten runoilijoiden lausahduksia, joissa on joitakin häilyviä yhtymäkohtia kyseiseen sitaattiin. Kuten raportin kirjoittajat itsekin toteavat, sanonta on elänyt jo sata vuotta omaa elämäänsä.

Kirjoittajat eivät tässä osoita myöskään kirjoituksessani olevan mitään virhettä. Syytökset siitä että noottini olisi jäänyt ”virheelliseksi” ilman, että osoitetaan mitään virhettä, on silkkaa ilkeämielistä panettelua.

 

s. 591–592Tahdonvoiman käyttöohjeessa esimerkiksi siteerataan kaikelle valmentelulle iskulausemaiseksi perusteluksi kelpaavaa ajatelmaa:

”Eteenpäin pääsemisen salaisuus on aloittaminen. Aloittamisen salaisuus on ylivoimaiselta tuntuvan monimutkaisen tehtävän hajottaminen pieniksi, hallittavissa oleviksi tehtäviksi. Ja se että sitten aloittaa niistä ensimmäisestä.”

Tätä tuntemattoman tekijän sanomaksi ilmoitettua katkelmaa saattelee Martelan nootti. Sen mukaan ajatelma on pantu usein yhdysvaltalaiskirjailija Mark Twainin (1835–1910) suuhun, kuten Järvilehdolle ja Martelalle käänteentekevässä Allenin Getting Things Donessa. Martelan sanoin ”[v]aikuttaa kuitenkin siltä, että Lause on syntynyt vasta 1990-luvulla, mutta sen ensimmäisestä lausujasta ei löydy tietoa”. Aforismin epäperäisyydestä huomauttaminen on poikkeuksellisen ansiokasta FA:n mittapuilla. Mutta ensinnäkin Twainin tekijyys pitäisi tässä kiistää selvemmin. Toiseksi Martela jättää kertomatta, että lauseen todellinen kotikenttä on itse- ja yrityskehityskirjallisuus. Niinpä sen tapaa – Twainille erheellisesti kirjattuna – esimerkiksi Fisherin & Allenin How to Think Like a Millionairesta (1997) ja Allenin A Visionary Lifesta (1998) sekä 1999 alkaen lukuisista vastaavista oma-apuoppaista. Jälleen jo pelkkä ”sen-ja-sen-salaisuus”-rakenne vihjaa alkuperästä ja käyttöympäristöstä. Jostain syystä mikään niistä monituisista sanonnoista, joissa tekemisen vaikeimmaksi osaksi nimetään tekemisen aloittaminen, ei kelpaa. Ei liioin kelpaa savolainen sananparsi ”Homma on aloittamista vaille valmis”. Näiden sijasta halutaan käyttää amerikkalaista pseudositaattia. Ehkä olisi voinut lisätä, että Montgomeryn A Master Guide to Public Speakingissä (1979) mietelmä ”Menestyksen salaisuus on aloittaminen” laitetaan kenenkäs muun kuin Henry Fordin nimiin.

Osoittavatko kirjoittajat minun käyttäneen sitaattia väärin? Eivät.

Kuten kirjoittajat itse toteavat, totean sen olevan tuntemattoman tekijän sanoma. Raportin tekijät eivät myöskään näytä itse onnistuneen jäljittämään sanonnan alkuperäistä lähdettä. Jolloin lienee ihan oikein sanoa sen olevan tuntemattoman tekijän sanoma.

Sivuhuomautuksena todettakoot, että Allenin Getting Things Done ei ole ollut minulle mitenkään ”käänteentekevä” kirja. Vaikea sen olisi ollakaan sellainen, kun en ole sitä koskaan lukenut.

 

Kohdat joissa raportin kirjoittajat ottavat kantaa empiirisiin tutkimuksiin, joihin allekirjoittanut viittaa

Kuten todettua, raportin pääpaino on käyttämieni sitaattien läpikäymisessä. On kuitenkin muutama kohta joista löytyy vihjauksia, jotka voitaisiin mahdollisesti tulkita väitteiksi siitä, että käytän tutkimuksia väärin kirjoissani.

Tässä käyn lävitse nämä kohdat osoittaen, että siinä määrin kuin nämä kohdat edes on tarkoitettu syytöksiksi, eivät ne osu maaliinsa.

 

s. 309Vastaavalla tavalla Oettingenin tapauksesta on vaiettu kokonaan suomalaisten positiivisen psykologian kannattajien piirissä. Martelan Valonöörit ja Neuvosen Päätä viisaasti ottavat kumpikin vauhtia Coynen murskaavasti arvostelemalta Oettingenilta, nimenomaan niistä tutkimuksista ja tekniikoista, jotka tämä osoittaa kestämättömiksi.

Oettingenin neljä tutkimusta, joihin viittaan, ovat pääsääntöisesti julkaistu arvostetuissa tieteellisissä journaaleissa kuten Journal of Personality and Social Psychology.

Coynen blogikirjoituksessa (eli ei tieteellisessä artikkelissa), johon raportin tekijät viittaavat  (s. 172176), esittämä kritiikki kohdistuu Oettingenin vuonna 2014 ilmestyneeseen populaarikirjaan (johon en viittaa) ja yhteen vuonna 1991 julkaistuun tutkimukseen, johon viittaan. En kuitenkaan kirjassani esitä väitteitä suurista 24 punnan painonpudotuksista, joita Coyen kritisoi. Eli hänen kritiikkinsä ei osu minun tapaani viitata kyseiseen tutkimukseen.

Lisäksi Coyenin blogikirjoitus on päivätty 16.9.2015 eli se on ilmestynyt puoli vuotta Valonöörit-kirjan ilmestymisen jälkeen, joten kyseinen kritiikki ei ole ollut käytössä kirjaa kirjoitettaessa.

On syytä huomata, että kirjassani esitetyt väitteet voidaan perustella myös Oettingenin muilla tutkimuksilla, joihin kirjassani viittaan ja joiden oikeellisuutta Coyen, raportin kirjoittajat tai muukaan taho ei ole tietääkseni kumonnut.

 

s.309Erityisenä tapauksena Baumeisterin haastettu teoria egon ehtymisestä koskettaa suoraan Tahdonvoiman käyttöohjetta ja tukkua muitakin FA-tekstejä. Niin reprodusibiliteettikeskustelu kuin Fredricksonin, Oettingenin ja Lyubomirskyn saamat kritiikit voisivat auttaa parantamaan otteita positiivisessa psykologiassa sovelluksineen.

Baumeisterin tahdonvoima-tutkimuksia kohdannut ”reprodusibiliteettikeskustelu” alkoi tietääkseni vuonna 2014 Carter & McCulloughin paperin myötä eli se on tapahtunut Tahdonvoiman käyttöohjeen (ilmestynyt vuonna 2013) julkaisemisen jälkeen. Siksi kyseistä kirjaa kirjoitettaessa ei ollut syytä epäillä niitä kymmeniä alan johtavissa journaaleissa julkaistuja tutkimuksia, jotka luin ja joihin kirjassani viittaan. Jos kirjoittaisin kirjan uudestaan nyt, ottaisin luonnollisesti kantaa näihin tutkimuksiin ja olen mielenkiinnolla seurannut tämän debatin kehittymistä.

 

s. 313Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen käytössä ei FA:lla ole järin paljon malttia. ”Tutkimukset osoittavat, että erityisen heikolla tahdonvoimalla varustetuista yksilöistä iso osa päätyy vankilaan jossakin elämänsä vaiheessa”, Martela kirjoittaa Tahdonvoiman käyttöohjeessa. Tueksi hän antaa yhden ainoan tutkimuksen, Moffitin & kumppaneiden 2011 julkaistun paperin, jonka mukaan lapsuusajan itsekontrollierot ennustivat heidän aineistossaan moninaisia aikuisiän terveys- ja kansalaiskuntoisuuseroja. Vaikka siinä havaittiin tilastollinen yhteys alhaisimman tason varhaisen itsekontrollin ja myöhemmän rikoksesta rankaisemisen välillä tutkijat eivät suinkaan väittäneet sitä, mitä Martela väitti. ”Eräs modernin psykologian keskeinen opetus on, että ihmisen kykyä kontrolloida omaa toimintaansa on vahvasti liioiteltu”, hän lisää. Ehkäpä Martelan voi katsoa näin tuovan esiin, että asia on mukana psykologian perusoppikirjoissa, kuten se onkin. Mutta ainakaan hän ei kerro, että se on mukana myös moninaisissa soveltavissa manageri- ja markkinointiteoksissa, kyten Hillin & Jonesin Essentials of Strategic Managementissä (2009) ja Raabin & kumppanien The Psychology of Marketingissä (2010).

Moffit ja kumppanit eivät tosiaankaan väittäneet “sitä, mitä Martela väitti.” Kuten raportin laatijoiden lainaamassa tekstinpätkässä käy ilmi, en edes väitä Moffitin ja kumppaneiden näin väittäneen. Sen sijaan totean Moffitiin ja kumppaneihin viittaamatta, että “eräs modernin psykologian keskeinen opetus on että ihmisen kykyä kontrolloida omaa toimintaansa on vahvasti liioiteltu.” Ja kuten raportin kirjoittajat itsekin toteavat, tämä esittämäni “asia on mukana psykologian perusoppikirjoissa.” Eli tässä kohdassa raportin kirjoittajat eivät edes esitä mitään varsinaista syytöstä.

Lisäksi en ymmärrä miksi on relevanttia, että joissakin ”manageri- ja markkinointiteoksissa” mainitaan sama asia. On varsin todennäköistä, että asiaan, joka löytyy psykologian perusoppikirjoista, viitataan hyvin monissa monien eri alojen teoksissa.

 

Yhteenveto

Kuten tästä kokoelmasta näkyy, raportin tekijät ovat paneutuneet siteerauksiini hämmentävällä antaumuksella ja käyttäneet todennäköisesti useita tunteja joidenkin sitaattien alkuperän ja muiden käyttöyhteyksien etsintään.

Siitä huolimatta he eivät onnistu löytämään kuin yhden väärän sitaatin kirjallisista tuotoksistani ja yhden väärän sitaatin suullisista esityksistäni. Ottaen huomioon tekstimäärän laajuuden (kolme kirjaa, kaksi raporttia, blogikirjoitukset, kolumnit, radio- ja luentoesiintymiset) jäävät tulokset siis varsin olemattomiksi. Vaikka virheitä olisi muutama enemmänkin, niin syytökset johdonmukaisesta epäaitojen sitaattien levittämisestä ovat hyvin kaukana totuudesta.

Raportin kirjoittajat toteavat siis näin (s. 281): “Yksittäisiin kömmähdyksiin puuttuminen olisi saivartelua ja niistä liikojen johteleminen vääristelyä. Käy kuitenkin ilmi, että filosofianakatemialaisista ainakin Järvilehto, Lahti ja Martela ovat jakaneet epäaitoja sitaatteja hyvin runsaasti ja suorastaan johdonmukaisesti.”

Koska raportin kirjoittajat onnistuivat löytämään kirjoituksistani vain yksittäisiä kömmähdyksiä (joihin puuttuminen ”olisi saivartelua” ja ”vääristelyä” heidän omasta mielestään), voidaan todeta, että väitös siitä että olisin jakanut ”epäaitoja sitaatteja runsaasti ja suorastaaan johdonmukaisesti” on kaikin puolin valheellinen.

Jaa tämä