Olet täällä

Suomen historiaa takki tyhjänä

Suomen historiaa takki tyhjänä

niin & näin 1/11

Ville Lähde

 

Päällystakki Tampereen teatterissa. Ohj. Mikko Kanninen, kirj. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Akaki Akakijevits syntyy, vaeltaa läpi suomalaisen yhteiskunnan historian, nousee lentoon, putoaa siiviltään, syöttää puluja ja kuolee. Tyhjän keskushahmon tyylin tunteva katsoja tietää tämän mutta tuleekin nautiskelemaan yksityiskohdista.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki tuntee lajityyppinsä jopa piinallisen hyvin. Akakin (Tom Lindholm) elämäntarinan avulla osoitellaan Kekkos-Suomen kokeneille katsojille niin hupaisia kuin kylmääviäkin yksityiskohtia maailmasta, jonka asujaimia he vielä selkäpiissään ovat.

Ohjaaja Mikko Kanninen on selvästi tiedostanut tämän lajityypin riskit: kovin helposti teatteri-illasta tulee sikermä ”tuollaista se oli” -hetkiä, ja niiden ylivaltaa väistellään haha-huumorilla ja tiuhaan muuntuvalla lavastuksella. Kalenterin sivujen tapaan vaihtelevat pankin tunnukset kiskovat hetkeä eteenpäin omituisen kokemuksellisella tavalla (luovuin juuri pankkitilistä, joka oli kuulunut ensin Suomen Työväen Säästöpankille, sitten KOP:ille, SYP:ille, Meritalle ja viimein Nordealle).

Näyttelijäntyössä on tavoitettu samanlaisia vieraannuttavia Fakta homman tai Reinikaisen makuisia hetkiä. Etenkin Arttu Ratisen esittämän yrityspomon episodinen toilailu Neuvostoliiton ja Venäjän matkoille ja takaisin on viety juuri sopivasti tolloilun tasolle.

Toinen suomalaiseen teatterinkatsomisen tapaan liittyvä riski on kuitenkin suurempi, ja siinä näytelmä ei oikein tahdo onnistua. Vaikka Akakin kaltaisten näkymättömien kulkijoiden onkin ilmiselvästi tarkoitus kohdistaa katsetta ja synnyttää itselle nauramisen hetkiä, katsomossa tajusi jälleen, miten tiukassa psykologisen luennan tavat istuvat. Voi pientä Akaki Akakijevitsia, voi ressukkaa kun rahat eivät takkiinkaan riitä... Aivan kuten elokuvissa, jää keskushahmon myötäeläminen helposti chaplinmaiseksi terapiaksi, jossa katsoja voi huojentua ”ikuisilla” rakkauden ja urheuden teemoilla ja samastua ”pieneen ihmiseen” kohtalon oikkujen keskellä. Oman yhteiskunnan voimista tulee luonnonvoimia.

Lindholm hoitaa Akakin roolin tyylikkään vähäeleisesti, ja muu näyttelijätiimi keekoilee onnistuneena vastapainona, mutta kenties haaste on liian suuri. Jo teksti yhdistettynä perinteisiin teatterin kokemisen tapoihin taistelee näytelmän tarkoitusta vastaan.

Näin kerronnan välineestä, joka tässä tapauksessa todellakin on vain väline, tulee sisältö. Epäpolitisoituneessa maailmassa tämä ei voi olla hyve.

Näytelmän lopun saarnaava nousu on räätälöity torjumaan tätä. Tavallisesti olisin kokenut sen luotaantyöntäväksi ja päälle liimatuksi, mutta jostain syystä niin ei käynyt. Tämä kuvastaa oikeastaan aika hyvin sitä, mitä Herbert Marcuse on sanonut taiteen keinojen muuntuvista historiallisista funktioista. Ilman tuoretta kokemusta kerjäläisistä ja kerjäläiskeskustelusta olisi näytelmän loppu abstrakti saarna, mutta nyt se muuntuu eleeksi, joka paljastaa suomalaisen perspektiivin nurkkakuntaisuuden.

Parhaimmillaan loppu myös auttaa katsojaa palaamaan aiempiin naurunhörähdyksen hetkiin pelästymään itseään ja pohtimaan uudelleen. Oli nimittäin melkoisen huumaavaa istua salin naurunremakassa, kun arkkityyppisen ennustajaeukon hahmoksi on – ohimennen, osoittelematta, vasta näytelmän lopun avulla korostaen – laitettu romaanieukko. Taidekokemuksen hienoimpia hetkiä on kysymys: mille minä nauran?

 

Päällystakki Tampereen teatterin sivuilla.

 

Jaa tämä