Olet täällä

Rotu, kieli ja kansalliset ryhmitykset

Rotu, kieli ja kansalliset ryhmitykset

niin & näin 1/13

 

Kirjoittanut

E. N. SETÄLÄ.

 

Rotu ja kansalliset ryhmitykset.

Rodulla tarkoitetaan, niinkuin tunnettu, niitä yhtäläisyyksiä ruumiinrakennuksessa, jotka ovat ominaiset jollekin määrätylle ihmisryhmälle ja joiden ainakin pääasiallisesti katsotaan johtuvan ruumiillisten ominaisuuksien perinnöllisyydestä. Onhan tietysti varsin lähellä se oletus, että ruumiillisia ominaisuuksia vastaavat määrätyt sielulliset ominaisuudet, että ”kansansielun” omalaatuisuus on yhteydessä ”kansanruumiin” omalaatuisuuden kanssa. On siis ajateltu siten, että kukin ”kansa” polveutuu yhdestä yhtenäisestä alkuperästä, josta kansan sekä ruumiilliset että niiden mukana seuraavat henkiset ominaisuudet ovat peräisin, ja että siis tämä kullekin kansalle ominainen yhtenäinen alkuperä on kansallisen ryhmityksen selityksenä.

Että etenkin ei-tieteellinen yleisö ajattelee näin, on yleisesti tunnettua.

Useilla luonnonkansoilla eri maailman äärissä on semmoinen myytti, että asianomainen kansa polveutuu jostakusta jumalasta tai puolijumalasta. Tämmöinen myytti kansallisten ryhmien yhtenäisestä alkuperästä on syvälle syöpynyt nykyaikuisenkin sivistyneen europpalaisen tietoisuuteen. Onhan – ottaaksemme esimerkin läheltä itseämme – meillä perin tavallista puhua ”rotu-

594

riidasta”; toiselta puolen tiedetään puhua ruotsinkielisen kansanaineksemme ja n. s. sivistyneenkin luokkamme germaanilaisesta alkuperästä, toiselta puolen taas, kun osoitetaan, että meidän sivistynyt luokkamme melkoiseksi osaksi on suomalaista alkuperää, katsotaan että sen suomalainen ”kansallisuus” täten on todistettu. Kun näytetään, etteivät ainoastaan semmoiset suvut kuin Tikkanen tai Tanninen, vaan myös Estlander tai Aschan ovat suomalaista alkuperää, niin katsotaan samalla ilmeiseksi, että nämä ovat luettavat ”suomalaiseen kansallisuuteen”. Ja Aschan nimen omistaja katsoo tarpeelliseksi koettaa osoittaa, että suku Aschan sittenkään ei kenties johdu suomalaisesta Asikaisesta, vaan on vierasta alkuperää tai että hänen sukunsa ainakin äidin puolelta on saanut ruotsalaista verta, voidakseen perustella kuulumistaan Suomen ”ruotsalaiseen kansallisuuteen”. Sitä vastoin suomalaiselta puolen kuitenkaan ei liene tehty semmoista johtopäätöstä, että Yrjö-Koskinen esim. olisi ruotsalainen; toiselta puolen ei ole ollut aikoinaan aivan harvinaista puhe ”renegaateista” – kansallisuutensa hylkääjistä.

Tämänsuuntainen käsitys rodun merkityksestä kansallisuuden määrääjänä ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan suureen yleisöön, vaan sitä on tuotu esiin tiedemiestenkin puolelta. Sangen tavallista on esim. nähdä tietosanakirjoissa – tiedemiesten kirjoittamissa artikkeleissa – yhteistä alkuperää mainittavan kansalliselle ryhmälle olennaisena ominaisuutena. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että pitävät rotua kansallisuuden varmimpana ja pettämättömimpänä tunnusmerkkinä. Mainitsen vain yhtenä esimerkkinä kuuluisan sosiologimme Edw. Westermarckin, joka eräässä viime syksynä pitämässään ja painosta julkaisemassaan esitelmässä[1]  sanoo kansallistunteen perustuvan ”yhteiseen alkuperään tai yhteiseen kieleen”, mutta pitää sittenkin yhteisen alkuperän kansallisuuden varsinaisena tunnusmerkkinä. Hän mainitsee rinnakkain toiselta puolen ”valtiollisen yhteenkuuluvai-

595

suuden” ja toiselta puolen ”kansallisuuden, yhteenkuuluvaisuuden yhteisen alkuperän perustuksella”. Huomauttaen, ettei ihminen voi muuttaa polveutumistaan, hän sanoo, että hänen ”kansallisuutensa sanan varsinaisessa merkityksessä on kerta kaikkiaan määrätty hänen syntymänsä kautta.”

Todellakinko?

Onhan kyllä totta, että jokainen helposti voi nähdä melkoisia ruumiillisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia eri ihmisryhmien kesken, eikä myös voi olla huomaamatta, että tämmöiset eroavaisuudet ja yhtäläisyydet osittain jakautuvat eri kansallisia ryhmiä myöten. Ihon väri, hiusten väri ja laatu, pääkallon mittasuhteet, hampaitten asento saattavat eri ihmisryhmillä olla huomattavan erilaiset. Osaahan jokainen eroittaa neekerin tai intiaanin tai itäaasialaisen europpalaisesta. Näillä suurilla silmiinpistävillä eroavaisuuksilla ei tietysti kuitenkaan vielä päästäisi pitkälle kansallisia ryhmityksiä määrättäessä. Mutta me voimme todella huomata siinäkin, missä eroavaisuudet eivät ole yhtä silmiinpistävät, ilmeisiä eroavaisuuksia, jopa kansallisuusrajoja noudattavia. Me voimme helposti useimmiten, jos silmämme on hiukan tottunut, eroittaa ”tyypillisen” englantilaisen, ranskalaisen, italialaisen, unkarilaisen hänen pelkän ruumiillisen olemuksensa perustuksella.

Edelleen saattaa myöskin näyttää siltä, kuin rotuvaistoilla olisi huomattava sija kansallisuuksien välisissä taisteluissa, jotka niitä toisistaan eroittavat. Tuntuuhan luonnolliselta ajatella, että luonnonkansojen keskinäinen vastenmielisyys on pääasiallisesti rotuvaistoa. Mutta tätähän tavataan sivistyneissäkin oloissa. Kaikille tunnettua on, miten halveksivasti Pohjoisamerikan Yhdysvalloissa kohdellaan neekeriä vain hänen rotuominaisuuksiensa vuoksi; tuskin oikeaksi ihmiseksi tunnustetaan semmoistakaan, johon on melkoisesti sekaantunut valkoista verta, mutta jossa kuitenkin neekerin rotuominaisuudet vielä hiipivät esiin. Onhan niinikään yleinen tapa puhua ”keltaisesta vaarasta”, siitä vaarasta, joka muka uhkaa europpalaisia kansakuntia idän ”keltaisen rodun” taholta. Monessa herättävät juutalaisentyypilliset rotuominaisuudet vastenmielisyyden tunteita. Näyttäähän vielä meidänkin kansallisissa

596

taisteluissamme esiintyvän jonkinlaisia rotuvaistoja. Lukuunottamatta sitä, että niin usein mainitaan ”roturiitaa” – sillä tämä on vain puheenparsi –, näyttää siihen viittaavan se, että meillä toiselta puolen puhutaan ”tšuudilaiskasvoista,” toiselta puolen taas, niin kuin Juhani Aho mainitsee eräässä ”Mallikelpoinen”-nimisessä lastussaan, suomenmielisillä ylioppilailla on ollut tapana sanoa eräistä tovereistaan, että näillä oli ”sveesinen naama”.

Ehkäpä tässä siis kuitenkin on jotakin: ehkäpä kansalliset eroavaisuudet ja yhtäläisyydet lopulta ovatkin rotueroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, kenpäties nuo vastakkaisuuden tunteet, joilla kansallisuuksien toisistaan eroittamisessa on niin suuri merkitys, ovatkin olennaisimmasti vain rotuvaistoja?

Ei kuitenkaan ole vaikeata tuoda esiin aivan yksinkertaisia, filosofiattomia tosiasioita, jotka kumoavat tämmöisen olettamuksen.

Jos me veisimme suomalaisen pojan aivan pienenä lapsena Ranskaan, antaisimme hänen kasvaa ranskalaisessa ympäristössä, saada ranskalaisen sivistyksen, voisiko hänestä tulla muuta kuin ranskalainen? Tai jos päinvastoin toisimme ranskalaisen pojan Suomeen – eikö hänestä tulisi täällä täysi suomalainen? Tämmöiset esimerkit varmaan ovat jo ilman muuta omiaan järkyttämään uskoamme siihen, että ihmisen kansallisuus todellakin muka on määrätty hänen syntymänsä kautta. Tai ottakaamme toisenlaisia merkkejä. Me tiedämme että Merikarvian pitäjän asukkaat ovat noin toista sataa vuotta sitten olleet ruotsia puhuvia; mikäli siis meidän maassamme voi kahdesta kansallisuudesta puhua, he silloin ovat kuuluneet ruotsalaiseen kansallisuuteen. Mutta ei suinkaan kukaan heitä enää tahtone siihen lukea? Me tiedämme niinikään, että meidän maastamme muutamia vuosisatoja sitten muutti savolaisia keski-Ruotsiin ja -Norjaan. Suuri osa heistä on unohtanut alkuperäisen kielensä, ja tottapahan näitä kielensä unohtaneita ei enää voitane pitää suomalaisina?

Mutta tämmöiset yksityiset esimerkit sikseen – onko todellakin perää siinä, että nykyään elävät kansalliset ryhmät ruumiillisesti polveutuvat yhtenäisestä alkuperästä?

597

Niin totta kuin onkin, että me voimme useasti huomata samaan kansalliseen ryhmään kuuluvissa ihmisissä ruumiillisessa suhteessa yhdenlaisuutta, jota kenties emme voi edes aivan tarkoin määritellä, yhdenlaisuutta, joka esiintyy semmoisissakin ominaisuuksissa kuin kasvojen ja ruumiin liikkeissä, niin yksityiskohtaisemmin tarkastaen kuitenkin havaitaan rotujen varsinaisten perustuntomerkkien harvoin kulkevan kansallisuusrajoja myöten. Eri kallomuotoja, ”lyhyitä” ja ”pitkiä kalloja”, joita erityisesti on pidetty rodulle tunnusmerkillisinä, tavataan aivan sekaisin saman kansallisuuden keskuudessa, samoin sini- ja tummasilmäisiä, musta- ja vaaleatukkaisia. Tämmöiseen täytyy olla syynä suuri rotujen sekoitus.

Historialliset tietomme nykyaikuisten kansallisuuksien synnystä osoittavatkin, että todella suuri sekoitus on tapahtunut. Ottakaamme esimerkiksi englantilaiset. Nämä muodostavat voimakkaan kansallisen kokonaisuuden, joka vielä lisäksi näyttää osoittavan ilmeistä rotuyhtäläisyyttäkin. Mutta kuinka monesta aineksesta on tämä kansallisuus kokoonpantu? Ennen kelttien esiintymistä oli Suur-Britannia jo asuttuna, niinkuin muinaisjäännökset ja piirtokirjoitukset osoittavat. Nämä alkuasujamet eivät tietysti ole hävinneet muulla tavoin kuin keltteihin sulaumalla. Kelttiläiset ovat vuorostaan pääasiallisesti sulauneet myöhemmin tulleihin anglosakseihin, ja näihin ovat myös uponneet brittien saarelle siirtyneet skandinaavit ja pohjoisranskan normannit, jotka kieleltään olivat ranskalaisia, mutta polveutumiseltaan sekoitusta osaksi skandinaaveista ja varmaankin pääosaksi siitä sekakansasta, jota ranskalaiseksi nimitetään.

Sen suurempaa sekoitusta ei todellakaan voida ajatella kuin minkä tuloksena Ranskan kansa on. Ranska on tietysti ollut asuttuna ikivanhoista ajoista. Historiallisten tietojen mukaan vanhimmat tunnetut asujamet olivat ligureja, joista kuitenkaan emme tiedä, olivatko he tämän alueen alkukansan jatkajia vaiko jokin uusi näille maille siirtynyt kansa. Caesarin aikana Ranskaa asui kolme tapojen, kielen ja rodun puolesta toisistaan eroavaa kansaa: aquitanialaiset – kenties säilyneet nykyisinä baskeina – ,

598

gallialaiset ja belgialaiset, näistä kelttiläisheimoiset gallialaiset lukuisimmat. Caesar tietenkin valloittaessaan Gallian toi sinne roomalaista sotaväkeä ja saattoi maan roomalaiseen kultuuripiiriin. Melkoisella tavalla ovat Ranskan kansan ruumiilliseen kokoonpanoon sittemmin vaikuttaneet germaanilaiset heimot, joita eri aikoina useampia on tunkeunut Gallian maahan; tärkeimmät näistä ovat burgundit ja frankit, jotka viimemainitut täällä perustivat valtakunnan ja antoivat nykyiselle Ranskalle nimen, sekä myös normannit. Tässä on kuitenkin mainittu vain päätekijät. Me voisimme huomauttaa, miten jo vanhoina aikoina kreikkalaisia, foinikialaisia ja italialaisia heimoja, myöhemmin saraseeneja, slaavilaisia, skyyttejä, alaaneja, hunneja, avaareja, unkarilaisia y. m. on pitempi- tai lyhyempiaikaisesti kierrellyt Ranskan maaperällä ja varmaankin kukin antaneet osansa ranskalaiseen vereen.

Valaiseva esimerkki on myös Italian kansa. Jättäen kokonaan sikseen esihistorialliset väestöolot me historiallisen ajan alussa näemme Italiassa monta eri kansanheimoa. Latinan kieltä, sitä kieltä, joka sittemmin oli valloittava melkoisen osan maailmaa, puhuttiin vain pienellä alueella, joka ei kooltaan ollut suurempi kuin neljäsosa Uudenmaan lääniä, näiden roomalaisten eli latinalaisten ohella oli Italiassa kansoja, joiden kieli oli sukulaisuudessa latinan kielen kanssa (umbrilaiset, oskilaiset, samnilaiset j. n. e.), mutta näiden lisäksi suuri joukko muita heimoja. Siellä oli indoeuroppalaisia japygeja, siellä oli kreikansukuisia heimoja, siellä oli etruskeja, joiden alkuperä on epävarma, niinikään epävarmaa alkuperää olevia ligureja, sinne saapui kelttiläisiä, ja kaikki nämä moninaiset kansanheimot vaihtoivat vähitellen kielensä hallitsevaan latinan kieleen. Sittemmin on Italian maaperälle saapunut monenlaisia muita kansoja: germaaneja (longobardeja), slaavilaisia, arabialaisia, albaaneja j. n. e., ja kaikki ovat sulautuneet yhdeksi kansakunnaksi, joka meidän aikoinamme on yhtynyt suureksi kansallisvaltioksi.

Ja miten on laita Unkarin kansan, joka ainakin ulkonaisesti katsoen näyttää osoittavan tunnusmerkillistä tyyppiä ja jossa asuu erinomaisen voimakas kansallistunto? Vanhoista ajoista saakka

599

on vanhassa Pannoniassa asunut moninaisia kansanheimoja, ja kun unkarilaiset maahan tulivat, niin siinä varmaankaan ei ollut asumassa yhtenäinen kansa. Nämä kansanheimot, niiden joukossa melkoinen slaavilaisväestö, jäivät tietysti eloon unkarilaisten päästyä maan haltioiksi, mutta epäilemättä niistä suuri osa jo vanhoina aikoina unkarilaistui. Kerta toisensa perään saapui Unkarin alueelle vieraita heimoja: turkkilaisperäisiä petsenegejä, kumaaneja, palootseja, luultavasti iraanilaisia jazygeja, vieläpä mongoleja, jotka kaikki ovat niin sulautuneet unkarilaisiin, etteivät muut kuin erinäisten paikkakuntien ja asujanryhmien nimet – puhutaan vieläkin ”Suur”- ja ”Pien-Kumaaniasta”, ”palootseista” j.n.e., vaikka seudut ja asujamet ovat täysin unkarinkielisiä – enää osoita näiden kansanainesten alkuperäistä olemassaoloa. Sitä paitsi ovat jo vanhemmista ajoista alkaen useat muut kansanheimot sekoittaneet unkarilaista verta: slaavilaisia, germaanilaisia, mustalaisia, juutalaisia, armenialaisia, romanialaisia y. m. aineksia on yhtynyt Unkarin kansan ruumiiseen.

Jonkun verran vähemmän sekoittuneita ovat kenties saksalaiset, joissa kuitenkin on runsaasti slaavilaisia ja kelttiläisiä aineksia. Mutta unkarilaisten kanssa voi tässä kohdin varmasti kilpailla Venäjän kansa, joka on muodostunut mitä suurimmasta rotusekoituksesta.

Entäs sitten me suomalaiset? Me emme suinkaan ole muista poikkeuksena. Kuinka monien sekaannusten alaisena Suomen kansan esi-isät ovat olleet ennen saapumistaan Suomen niemelle, emme tietysti ensinkään voi edes arvata. Ovatko suomalaisten esi-isät koskaan olleet mongoleja rodultaan, se on kysymys, johon tuskin voimme vastausta saada, mutta sen voimme sanoa, ettei nykyään varmasti todistettavaa mongolilaisuutta heissä enää ole osoitettavissa. Kuinka paljon tai kuinka vähän rotutunnusmerkit kansallisuudelle merkitsevät, näkyy siitäkin, että karjalaiset osoittavat hämäläistyypistä melkoisesti poikkeavia ominaisuuksia, onpa tosiaan väitettykin karjalaisten olevan eri rotua kuin hämäläiset ovat. Kaiken todennäköisyyden mukaan ovat suomalaiset tänne tullessaan täältä löytäneet germaaneja: meidän ei suinkaan

600

pidä ajatella näiden germaanien maasta poistuneen tai kuolleen sukupuuttoon, vaan he ovat suomalaistuneet, niinkuin myöhäisempinä aikoina ruotsinkieliset asukkaat eräissä Varsinaissuomen pitäjissä taikka Haminan tai Porin tienoilla. Ja suomalaiset paikannimet ruotsalaisseuduilla Uudellamaalla ja Pohjanmaalla osoittavat, että ruotsalaisten näille seuduille tullessa niissä asui suomen kieltä puhuvaa väestöä, joka on ruotsinkielisiin sulaunut. ”Suomessa matkustaessaan”, sanoo antropologi ja etnografi Gustaf Retzius, ”tapaa ruotsiapuhuvia ja ruotsalaisnimisiä henkilöitä, jotka ovat täysin suomalaista tyyppiä. Myös suomeapuhuvien ja suomalaisnimisten asujanten joukossa tavataan usein henkilöitä, joilla on ruotsalainen tyyppi ja ruotsalainen kallonmuodostus”.[2]  Suomen kumpikin kansanaines on historiallisenakin aikana saanut verta toiseltaan – ”rahvaskin”, ensinkään puhumattakaan n. s. sivistyneistä luokista, joissa sekoitus suomalaisen ja ruotsalaisen aineksen välillä tunnetusti on suuri.

Ja aivan meidän silmiemme edessä tapahtuu kansanmuodostus, joka kokonaan kumoaa vanhat tieteisopilliset käsitykset kansan polveutumisen yhtenäisyydestä. Joukko englantilaisia siirtolaisia asettuu Pohjoisamerikan manterelle – väestöä, joka jo alkujaan, niinkuin aikaisemmin huomautettiin, on melkoisen sekoituksen tulos. Tämä kansanaines irtautuu uuden kotimaan ja uusien olojen johdosta englantilaisesta emäkansasta, se saa yhä lisää uusia aineksia mitä erinäisimmiltä tahoilta, aineksia, jotka mukautuvat kanta-ainekseen, ja tämä kanta-aines samalla vähitellen yhä muuttuu, tietysti osittain myös siihen liittyvien vieraiden ainesten vaikutuksesta. Tässä siis on esimerkki kansasta, joka todellakin on koottu muiden kansojen murtopaloista mitä moninaisimman sekoituksen kautta. Tässä kansallisessa sulatusmyllyssä ei kysytä kunkin yksityisen alkujuurta. ”Meidän täytyy”, sanoo Theodore Roosevelt[3]  siirtolaistulokkaista, ”heistä tehdä amerikkalaisia joka suhteessa: kielen, valtiollisten katsomusten ja peruskäsitteiden, valtion

601

ja kirkon väliä koskevan käsityksen puolesta. Me toivotamme saksalaista, iiriläistä, joka tahtoo tulla amerikkalaiseksi, tervetulleeksi, mutta me emme voi käyttää ketään vierasta, joka ei tahdo luopua kansallisuudestaan. Me emme tarvitse mitään saksalaisamerikkalaisia emmekä iiriläis-amerikkalaisia, jotka tahtovat muodostaa erityisen kerrostuman valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme. Me emme voi käyttää muita kuin amerikkalaisia, ja jos he ovat amerikkalaisia kokonaan, silloin on meille samantekevää, ovatko he saksalaista tai iiriläistä alkuperää.” Ja todistuksena siitä kansallistunnosta, joka vallitsee tästä erilaisista aineksista kootussa kansakunnassa, mainittakoon vielä seuraavat Rooseveltin sanat: ”Emme me milloinkaan ole voittavat niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät, emme milloinkaan ole mitään suurta aikaansaavat, emme milloinkaan saavuttavat sitä korkeata ihannetta, jonka meidän mahtavan tasavaltamme perustajat ja puoltajat ovat piirtäneet eteemme, jollemme ole sydämestämme ja sielustamme, sanoiltamme ja teoiltamme amerikkalaisia, sen vastuunalaisuuden elähyttämiä, jonka amerikkalaisen nimi asettaa kannettavaksemme, ja ylpeitä siitä suuresta etuoikeudesta, että saamme omistaa tämän nimen.”

Rohkenen olettaa, että lukija on yhtyvä jo edellisen perustalla siihen, ettei voida sanoa kansallisuuden olevan ”yhteenkuuluvaisuutta yhteisen alkuperän perustuksella.” Vaikkapa oletettaisiinkin että määrättyä ruumiinrakennusta ovat seuranneet määrätyt sielulliset ominaisuudet, niin näiden selville saaminen olisi suuren rotusekoituksen vuoksi jo aivan sula mahdottomuus. Mutta sitä paitsi ei ole mitenkään todistettu että todella niin olisi laita. Paljoa todennäköisempi näyttää olevan se tulos, johon ranskalainen Jean Finot tulee kirjassaan ”Le préjugé des races” (”Rotujen ennakkoluulo”): ”ei ole olemassa alempia ja ylempiä rotuja, on ainoastaan olemassa rotuja ja kansoja, jotka ovat joko ulkopuolella tai sisäpuolella kultuurivaikutusta.” Entisten rotujen sijaan näkyy pyrkivän syntymään uusia, ja ne eivät nähtävästi synny yksinään perinnöllisyyden perustuksella, vaan yhtenä tärkeänä tekijänä siinä myös on mukautuminen ympäristön mukaan. Tah-

602

tomatta tässä ensinkään ryhtyä rotuteorioihin huomautan ainoastaan, että ”maallikoillekin” on tunnettua, miten yhdennäköisyyttä tosiaankin saattaa täten syntyä ilman perinnöllisyyttä. Huomataanhan usein, miten aviopuolisot, jotka kauan ovat eläneet yhdessä, muuttuvat toistensa näköisiksi. Usein saapi huomata, miten suomalainen, joka on oleskellut Amerikassa, on alkanut saada amerikkalaista ulkonäköä; kun tämä jo tapahtuu maahan muuttaneissa, niin kuinka paljoa suuremmassa määrässä se saattaakaan tapahtua seuraavissa polvissa, jotka ovat yhtenäisesti uuden ympäristönsä – sekä ihmisten että luonnon – vaikutuksenalaisena. Amerikassa on tehty tutkimuksia erityisesti Amerikan juutalaisten ulkonäön muuttumisesta, ja on sanottu sen johtaneen tulokseen, että muuttuminen on melkoinen.

Samoin kuin jokainen yksityinen ihminen ruumiillisesti ja henkisesti on tuloksena osittain perinnöllisistä, osittain ympäristön vaikuttamista ominaisuuksista ja taipumuksista, samoin tietysti perii kansallisen ryhmänkin jokainen sukupolvi edeltäjänsä. ”Syntyperällä”, sanoo itävaltainen maantieteilijä Robert Sieger,[4]   ”ei kansakunnalle ole meidän aikanamme muuta merkitystä kuin että määrätyn kansakunnan nykyinen sukupolvi suurimmaksi osaksi on niiden jälkeläisiä, jotka muodostivat saman kansakunnan edellisen sukupolven”. Tällä tavalla määriteltynä on syntyperällä kylläkin merkityksensä kansallisen ryhmän elämässä. Mutta yhtenäinen syntyperä ja sen mukana seuraava yhtenäinen rotu ei ole kansalliselle ryhmälle tunnusmerkillinen.

 

(alun perin: Valvoja 11/1911, s. 593–602. Näköispainos lehden numerosta on selailtavissa ja ladattavissa Kansalliskirjaston aikakauslehtiarkistossa.)

 

Viitteet

1. Patriotism och nationalitetskänsla, Hufvudstadsbladet n:o 303 ja 304 v. 1910. Esitelmä pidettiin ”Ruotsin päivänä” 1910 ja on yleistajuinen, mutta siitä huolimatta sen saanee katsoa edustavan tekijänsä tieteellistäkin kantaa.

2. Gustaf Retzius, Finland i Nordiska Museet (1881), s. 132.

3. Saksalaisen laitoksen mukaan: Amerikanismus. Schriften und Reden von Theodore Roosevelt. 3 Aufl. Leipzig 1903, s. 12, 19.

4. Nation und Nationalitƒt (Österreichische Rundschau, herausgeg. von v. Berger und Glossy, 1 nid.).

 

Jaa tämä