Olet täällä

Pääkirjoitus 2/18

Pääkirjoitus 2/18

niin & näin 2/18


Kuva: Tommi Kakko

Audiovisuaalinen, itseironinen itseapu lie monille tuttu ilmiö. Kun en jaksaisi enää, katson YouTubesta Rocky-elokuvien (1975–2015) treenimontaaseja. Kun kohtasin ammatillisen pettymyksen, lääkitsin sitä Ylen mainion Urheilu-Suomen (2017) ”Häviöt ja tappiot” -jaksolla. Mr. Rogers -videoiden äärellä päädyn kuitenkin aina aseettomaksi. Miten ottaa punnitusti vastaan kiltteyden, armon ja hyväksynnän sanoma?

*

Mr. Rogers’ Neighborhood (1968–2001) oli yhdysvaltalaisessa julkisen palvelun televisioverkko PBS:ssä esitetty kotikutoinen ja kiirehtimätön lastenohjelma, jonka luoja ja sielu oli pappiskoulun käynyt Fred Rogers (1928–2003). Ollakseen myös republikaani Fred Rogers näyttäytyi yllättävän liberaaleja arvoja ajavana mielipidevaikuttajana, joka oli vakaumuksellinen pasifisti ja kiinnitti ohjelmaansa yhden ensimmäisistä afroamerikkalaisista esiintyjistä amerikkalaisten lastenohjelmien historiassa: François Clemmons (s. 1945) näytteli mielikuvitusnaapuruston laulavaa konstaapelia. Kuten ohjelman syntyä ja antia perannut Michael Long huomauttaa, Mr. Rogers tuli käsitelleeksi yhä ajankohtaisia kysymyksiä niin rodullisesta kuin sukupuolten välisestä tasa-arvosta kasvissyöntiin ja maailmanrauhaan. Jälkikäteen ehkä ainoa kauneusvirhe on, että Fred Rogers painosti Clemmonsia 1960-luvun lopulla salaamaan homoseksuaalisuutensa, koska arveli mahdollisen palautemyrskyn vaarantavan koko ohjelman laajan yleisöpohjan.1

Sarjassa ei aliarvioitu eikä sumutettu lapsia, sillä Rogersin mukaan televisioruudun tarjonta vaikuttaa siihen, millaiseksi pieni katsoja kasvaa. Mr. Rogers’ Neighborhood kaihtoi järjestelmällisesti kolttosiin ja kohellukseen perustuvaa väkivaltahuumoria, jota piirretyissä alkoi olla yhä enemmän tarjolla. Jaksosta toiseen toistuvat rutiinit neuletakin ja kenkien pukemisesta ja riisumisesta akvaariokalojen ruokkimiseen ovat riemastuttavaa tylsyystelevisiota. Radikaaleimmalta tuntuu silti ohjelman läpi säteilevä lämpö ja kiltteys.

Morgan Nevillen ohjaaman dokumenttielokuvan Won’t You Be My Neighbor? (2018) alussa Mr. Rogers selittää 1960-luvun lopun katkelmassa, että hänen tavoitteensa on auttaa ”lapset yli eräistä elämän modulaatioista”. Tunteita käsitelläänkin paljon juuri musiikin keinoin. Vakilauluissa toistetaan, että ”naapurustossa on ihana päivä” tai ”kuinka hyvältä tuntuu tietää olevansa elossa”. Ehkä koskettavimmassa laulussa Mr. Rogers vakuuttelee kuulijalle lempeästi pitävänsä ”juuri sinusta”, ei vaatteidesi, hiustyylisi tai lelujesi vuoksi, vaan juuri sellaisena kuin olet, joka osasta.

Onko laitaa, että aikaihminenkin haluaa kelliä Mr. Rogersin naapuruston lämmössä? Kuinka pahasti se turruttaa? Vai voisiko sillä olla sittenkin terästävä vaikutus?

*

Kiltteyden käsitteestä on hankala saada filosofisesti pitävää otetta. Sitä pitkin voi lasketella niin hyve-etiikan kuin suoranaisen altruisminkin maastoon. Sukupolvien ajan lapsia on maaniteltu ja kovisteltu kiltteyteen, kunnes heistä on tullut hampaitaan öisin narskuttavia aikuisia, joita elämäntapajournalismi neuvoo vapautumaan ”kiltteyssyndroomasta”. Jeffrey Zaslow syytti The Wall Street Journalissa Mr. Rogersia vain neljä vuotta tämän kuoleman jälkeen nuorison viettelemisestä henkiseen laiskuuteen: arvostus ja erityisyys ovat kovan raadannan palkinto, eivät myötäsyntyisiä etuoikeuksia2.

Yhdysvaltalainen filosofian professori William S. Hamrick lukee kiltteyden vaaroihin hyväksikäytön puolin ja toisin: liian kilttiä ihmistä voidaan johtaa harhaan, eikä itseään kilttinä pitävä toisaalta toimi välttämättä epäitsekkäistä tarkoitusperistä3. Itseen suunnattu kiltteys – itsemyötätunto – voi viedä ajatukset positiivisen psykologian taipumukseen kaihtaa kriittisyyttä ”kielteisenä” ajatteluna. Kiltteyttä älköön sekoitettako leväperäisyyteen!

Kuten monet muutkin eettisen käyttäytymisen ja elämän ilmiöt, myös kiltteys on monin osin ristiriitainen vyyhti. Bertolt Brechtin Setšuanin hyvän ihmisen (1942) joviaali päähenkilö Sen Te joutuu kehittämään kovaksikeitetyn sivupersoonan Sui Tan, kun jumalat pyytävät mahdottomia: ”Ole hyvä ja elä sentään!” Hamrick korostaa, että ristiriitoja on vain punnittava ja säädeltävä: ei voi olla luottamusta ilman tervettä epäluuloa. Samoin on kulloisissakin olosuhteissa pyrittävä maksimaaliseen hyvyyteen niin, että siitä muille mahdollisesti koituva haitta on minimaalinen4. Voi olla niinkin, että kohtuullinen itsemyötätunto lujittaa pohjaa vaativankin itsekritiikin harjoittamiseen.

Höttöisimmästä itseapuisuudesta päästään, kun muistetaan suunnata kiltteys itsestä toisiin ja ulommas yhteiskuntaan. Silloin se alkaa näyttäytyä vihan ja eriarvoistamisen maisemassa jopa vastarintana. Myös Hamrick huomauttaa, että tällä hetkellä ääri-individualistisessa kulttuurissamme korostetaan pikemminkin kovuutta ja luottamuspulaa minkään ”pehmeältä” vaikuttavan yli. Huomaamatta jää, että kiltteys itse asiassa vaatii erityisiä voimia.5 Pikkuilkeyksiä sorvaamalla voi nopeastikin saada älykön auran tai vähintään lisää Twitter-seuraajia, mutta kiltteys on aliarvostettua. Tälläkin vuosikymmenellä, seuraavista puhumattakaan, olisi sijansa hyvyyden ja kiltteyden tavoittelulle.

Vaikutuin talvella EDIT-verkkomediassa julkaistuista feministisen kuraattoriduo Nynnyjen kirjeistä toisilleen. Kirjeissä Nynnyt avaavat ystävyyttä kuratoriaalisen työskentelynsä kivijalkana. Hanna Ohtonen kirjoittaa työparilleen Selina Väliheikille, miten heidän valintaansa ”työskennellä ystävyys edellä” on pidetty ”radikaalina”, vaikka oikeammin pitäisi ihmetellä niitä työyhteisöjä, joissa tehdään töitä ”ilman ystävyyttä ja ystävällisyyttä”. Ohtonen kuitenkin muistuttaa, että luottamuksen lisäksi ystävyyden elinehto on mahdollisuus rakentavaan kritiikkiin.6 Samalla tavoin puhuessaan kiltteydestä ja rakkaudesta Mr. Rogers ei syötä lapsille sokerihuurrettuja riisimuroja vaan välittää arvostuksen ja arvokkuuden sanomaa. 

*

Kuten Michael Long luonnehtii, Mr. Rogersin kiltteyden ja myötätunnon radikaalius piirtyy esiin, kun sen asettaa amerikkalaisen yhteiskunnan edistysaskelten ja takapakkien kontekstiin7Mr. Rogers’ Neighborhood on paikka konfliktille ja sen käsittelylle. Sarjassa käsiteltiin niin Vietnamin kuin Persianlahden sotia, niin Robert F. Kennedyn salamurhaa kuin avioeroja ja kuolemaakin, rauhallisesti mutta realistisesti. Vuonna 1969 Mr. Rogers puolusti senaatissa julkisen television rahoitusta. Puheessaan hän kiteytti julkisen television ja vastuullisten lastenohjelmien tehtäväksi osoittaa, että tunteet eivät johda meitä vaan ovat työstettävissä ja hallittavissa. 1970-luvulla Fred Rogers yritti hetken luotsata makasiini- ja keskusteluohjelmaa aikuisyleisölle, mutta konsepti ei toiminut. Nevillen dokumenttielokuvaan sisältyvien näytteiden perusteella aikuisvieraat eivät osanneet heittäytyä vilpittömästi Mr. Rogersin aurinkoiseen jutusteluun. 

Tosiasiassa myös aikuisia voi puhutella lastenohjelman välityksellä. Uusliberalistisen työelämän aiheuttamille riittämättömyyden tunteille ja huijarisyndroomalle hyvää ensiapua on vuoden 1987 jakso ”Mr. Rogers Talks About Making Mistakes”. Siinä Mr. Rogersin alter ego, käsinukketiikeri Daniel Striped Tiger esittää laulun, jossa epäilee olevansa liian kesy. Herttainen Lady Aberlin kääntää surkeilun duetoksi, jossa vakuuttaa tiikerin olevan aivan kelpo. Mr. Rogersin arkinen kiltteys ei piiskaa sisäiseen kukoistukseen tai ulkoiseen menestykseen. Jokainen on erityinen, mutta ei siksi etuoikeutettu tai muita parempi. Rakkautta ansaitakseen ei tarvitse tehdä mitään sensaatiomaista. 

Viitteet ja kirjallisuus

Asiasanat: etiikka, kiltteys, lastenohjelmat
Teema/osio: Pääkirjoitus
Teokset: Mr. Rogers [tv-sarja]
Paperilehden sivut: 3–4

Jaa tämä