Olet täällä

Takapakkia maahanmuuttajavastaisuuden käsittelyssä

Takapakkia maahanmuuttajavastaisuuden käsittelyssä

niin & näin 3/18


Saksalaisen Motor-Kritik-lehden kansi (no. 4, ii/1933).
Kuva: Wikimedia Commons.

Selvitin kevätkesällä 2017 käsitteen ’maahanmuuttokriittinen’ käyttöönottoa ja kymmenvuotisen historiansa käänteitä. Pidin harkitsemattomana ja viheliäisenä sen laajaa omaksumista näennäisneutraaliksi laatumääreeksi milloin millekin kannalle tai ryhmittymälle aina perussuomalaisista Soldiers of Odiniin. Tämä vikatikki sievistää ja somistaa vähintäänkin arveluttavia poliittisia hankkeita tai suoranaista rasismia, samalla kun se häpäisee kriittisen ajattelun ihanteita. Lisäksi: kun lausuu sanan ”maahanmuuttokriittisyys” sitä mitenkään riitauttamatta, tukee tietyn poliitikon 2008 alkanutta nimenomaista hanketta kyseenalaisten toimiensa maisemoimiseksi. Jussi Halla-aho (s. 1971) oli jutun ilmestyessä juuri valittu puheenjohtajaksi puolueeseen, joka hajosi saman tien dramaattisesti ennen muuta maahanmuuttajakysymyksen takia.

Jatkojuttuuni joulukuussa 2017 saatoin koota selviä merkkejä ilahduttavasta tappiosta. Läpeensä ongelmallisen mutta arkikieleen uineen sanan käyttö suomalaisessa valtamediassa näytti suorastaan loppuneen. Se korvattiin jo lähes säännönmukaisesti huomattavasti osuvammalla termillä ”maahanmuuttovastainen”.

Ikävä kyllä muutos jäi väliaikais-osittaiseksi. Tämän osoittaa katsaus aihetta käsittelevään tiedonvälitykseen kuluvan vuoden aikana.

En tässä paneudu kriittisyyden myönteiseen käsitteeseen ja suotuisaan ilmiöön. Vaikka tarvetta selvästikin olisi, en syvenny yksilölle ja yhteiskunnalle välttämättömään kansalaistaitoon – erotuksena ”kriittinen”-sanan nykyään yleistyvästä samastamisesta kielteisyyteen, torjumiseen, motkotukseen, kitinään, ininään ja sensellaiseen kekseliäisyydettömään. Olen yhdessä Hannele Huhtalan ja Sami Syrjämäen kanssa kirjoittanut ilmaisessa verkkojaossa olevan paksun tietoteoksen kritiikin luovuttamattoman tärkeästä roolista niin itse kunkin omassa kuin yhteiselämässäkin sekä sen huolestuttavasta laiminlyönnistä ja haitallisesta vastustamisesta nykyoloissa. Jo raporttimme Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (2016) johdantoluku sisältää aiheesta rautaisannoksen. Suosittelen siitä kiinnostuneille myös Tuukka Tomperin kasvatus- ja opetuskysymyksiin keskittyvää artikkelia, joka heti alkumetreillään kirkastaa kriittisen ajattelun perusmerkityksen ja tähdellisyyden. Seuraavassa oletan, että lukija ymmärtää, mitä kriittinen suurin piirtein tarkoittaa ja mitä ei.

Seikat paikoillaan

Pekka Torvisen helmikuussa 2018 julkaistua Helsingin Sanomat. Nyt.fi -juttua voi pitää todistuskappaleena maahanmuuttajavastaisuuden pätevän julkisen ruodinnan harmillisen lyhyestä kultakaudesta.

Tekstissä kokeiltiin tietokirjailija Angela Naglen nojalla turhankin summittaista väittämää, jonka mukaan ”verkko-oikeisto” eli keskustelupalstoja piinaava alt-right-harrastuspiiri ammentaisi vasemmistolaisen vastakulttuurin perinteestä. Torvisen onnistui kuitenkin ohimennen todeta nettimellastajien itseymmärryksestä ja strategiasta, että he sanovat olevansa "’maahanmuuttokriittisiä’, vaikka he ovat todellisuudessa maahanmuutonvastaisia”. Ja että nämä mielipidevaikuttajat "saavat itse luomiaan käsitteitään myös läpi: ’maahanmuuttokriittinen’ on mennyt jo vuosia läpi mukisematta, ja Yle puhui presidentinvaalien alla ’suvaitsevaistosta’”.

Torvisen esitys kuuluu ani harvoihin tuon käsitteen maininneisiin HS-kirjoitteisiin tämän vuoden alkupuolella. Muuten pärjättiin oikein hyvin puhumalla maahanmuuttajavastaisuudesta. Jos ei oteta lukuun hairahdusta ”Lasten Uutiset” -palstalla ja huolimattomuutta perussuomalaisten varapuheenjohtajan Laura Huhtasaaren (s. 1979) haastattelussa, termin toisen esiintymän tapaa sattuvasti kansanedustaja Simon Elon (s. 1984) toukokuisesta mielipidejutusta. Hän halusi perussuomalaisista kesällä 2017 eronneen, ensin ”Uudeksi vaihtoehdoksi” julistautuneen ja lopulta marraskuussa Sininen tulevaisuus -nimiseksi puolueeksi järjestäytyneen edustakuntaryhmän puheenjohtajana vakuuttaa ryhmittymänsä linjasta, että se on ”maahanmuuttokriittinen ilman rasismia”. Huhtikuussa HS-Nyt olikin kiintoisasti jututtanut sinisten nuorten 23-vuotiasta puheenjohtajaa Tiina Ahvaa ja moitteettomasti liittänyt käsitteellisen peukaloinnin osaksi poliittista mobilisointia:

Maahanmuutosta puhuttaessa Ahva kuvailee itseään ”maahanmuuttokriittiseksi”, mikä on hänen mukaansa eri asia kuin maahanmuuttovastaisuus.
”Se on sitä, että tiedostetaan maahanmuuttoon liittyvät ongelmat mutta ei suhtauduta lähtökohtaisesti kaikkeen maahanmuuttoon negatiivisesti.”

Lukija saattoi hyvin erottaa poliittisen vaikuttajan sanoman sekoittamatta sitä toimitukselliseen tapaan välittää tietoa maailmasta. Jo eläköityneen toimittajakonkarin Jarmo Mäkelän kolumnissa taas puhuttiin toukokuussa ”niin sanotusta maahanmuuttajakriittisestä äärioikeistostamme”. Eri toimijoiden sijoittumisesta vasemmisto–oikeisto-akselille voidaan keskustella, mutta ”maahanmuuttajakriittisyys” on syytä käsittää strategiseksi välineeksi.

Oliko kaikki hyvin keväällä? Jos näiden tekstien ja melkeinpä koko vuoden alkupuoliskon perusteella olisi pitänyt arvioida HS:n tapaa puida maahanmuuttokysymystä osana suomalaista poliittista toimintaa, elämää ja keskustelua, sitä olisi ollut kaikki syy kiittää asiallisuudesta ja kriittisyydestä. Se kuvasti hyvän tietopuolisen journalismin parhaita piirteitä.

Taantumisen oireet

Tympeästi kuitenkin tästä kutyymista poikettiin kolmen painokkaan jutun verran jo ennen kesää. Lunta tuli tupaan, kun aiemminkin HS-palstoilla termin yliolkaisessa käyttelyssä kunnostautunut Tuomas Niskakangas puhui jälleen toukokolumnissaan perussuomalaisten ja sinisten kannattajikseen havittelemista ”maahanmuuttokriittisistä suomalaisista”. Toiseksi maahanmuuttajuus- ja monikulttuurisuusteemaisia dokumentteja esitellyt Tuomo Yrttiahon kulttuurijuttu normalisoi perin kyseenalaisesti ”maahanmuuttokriitikko”-titteliä. Samaan syssyyn HS:n Tukholman-kirjeenvaihtaja Petja Pelli viittasi suurlähettiläshaastattelussaan perussuomalaisille läheiseen Sverigedemokraterna-puolueeseen (1988–) ”maahanmuuttokriittisenä” voimana.


Ruotsi ruotsalaisille, sanovat ruotsidemokraatit. Kuva: Wikimedia Commons.

Näistä viimeiselle ratkaisulle tai lapsukselle on omat johonkin määrään ymmärrettävät syynsä. Niistä ilmeisin on sanan indvandringskriti(s)k yleisyys länsinaapurin poliittisessa debatissa. Esimerkiksi valtio-oppinut Anders Sannerstedt (s. 1945) vaalii sitä eritellessään sikäläisen ”oikeistopopulismin” uhkumaa ”kielteistä asennoitumista” perinteisten puolueiden ja hallitusten maahanmuuttopolitiikkaan. Nuoren polven politologeista Anders Sundell (s. 1984) kiinnitti vuorostaan jo 2013 huomiota siihen, kuinka luonnehdinnat ”rasistinen” (rasist) ja ”muukalaisvihamielinen” (främlingsfientlig) olivat vähentyneet ruotsalaisessa valtamediapuheessa 90-luvulta alkaen, mutta vielä tuolloin invandringskritisk oli vain harvoin valikoitunut ruotsidemokraattien kuvaukseksi. Tämän jälkeen muutos on ollut huomattava: puolueen kasvaneen suosion yksi tekijä on juuri asiallisuushakuisen ”kriittisyyden” onnistunut lobbaus toimintansa ja ideologiansa entistä paremmin valtalehdille ja tutkijoillekin kelpaavaksi määreeksi.

Esimerkkiä on taatusti otettu myös Suomesta. Ja vastaavasti Ruotsin tapahtumilla näyttäisi olevan paljonkin vaikutusta suomalaisen joukkotiedotuksen heikentymiseen tällä aihealueella. Helsingin Sanomat turvautuu kyllä edelleen useimmiten perusteltuihin, kannatettaviin ja tarkkoihin ”maahanmuuttovastainen”-pohjaisiin puheenparsiin, kuten vaikkapa syyskuun 10. päivän pääkirjoitus Pohjanlahden takaisista vaaleista osoittaa. Mutta valitettavasti lehti on alkanut lipsua jälleen myös oikeuttamattoman käsitteen vaalijaksi.

Tuukka Tervosen HS-jutussa viitattiin heinäkuun alussa Italian ”erittäin maahanmuuttokriittiseen hallitukseen”. Pian tämän jälkeen lehden Pelli kirjelmöi uutisjutussaan Sverigedemokraterna-puolueesta sovitellen siihen jälleen sekä laatumäärettä ”maahanmuuttovastainen” että adjektiivia ”ankaran maahanmuuttokriittinen”.

Varmemmaksi vakuudeksi HS valitsi Ruotsin parlamenttivaalien tulosuutisensa ingressiin 9. syyskuuta ruotsidemokraateille epiteetin ”maahanmuuttokriittinen”. Itse jutussa käytettiin sen rinnalla ilmaisua ”maahanmuuttoa vastustava”. Vastaavasti Pellin kolumnissa 10. syyskuuta ”maahanmuuttokriittinen” esiintyi kahdesti, ”maahanmuuttovastainen” ei kertaakaan. Sama toistui hänen 13. päivän jatkojutussaan. Seuraavana päivänä Pelli tyrkytti taas ”-kriittisyyttä” ja ”-vastaisuutta” mukamas synonyymeina.

Tämä on epäkriittistä toimintaa ja epämiellyttävä kehityssuunta. Maan suurin lehti syö näillä valinnoillaan ennen kaikkea perussuomalaisten puheenjohtajan kädestä. Halla-ahon kesäkuun lopun HS-haastattelussa mainitsema termi ”maahanmuuttokriittiset puolueet” ei siten eroakaan toimituksellisesta tavasta kuvata maailmantapahtumia. Pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio betonoi uutta huonontunutta linjaa elokuisessa kolumnissaan: hän hyödynsi holtittomasti vaihdellen laatusanoja ”maahanmuuttokriittinen” ja ”maahanmuuttoa vastustava”.

Halla-ahon 10 vuotta sitten vaalitaktiseksi aseeksi lanseeraama ja hallitusneuvotteluissa 2015 ajama eufemismi ”maahanmuuttokriittinen” on jälleen pintautumassa huolettomasti käyteltynä sanana myös hyvien journalistien piirissä. Jo edellisessä, joulun 2017 katsauksessa vaikutti siltä, että HS edusti kuitenkin valtakunnallisista toimijoista valistuneinta tapaa käsitellä asiaa. Yleisradiossa asiat näyttivät olleen kehnommin. Sinisten puheenjohtajaa kuvaavan lauseen ”Sampo Terho [s. 1977] on maahanmuuttokriittinen poliitikko” melkein arvaakin mieluummin yleläisten kuin hesarilaisten lausumaksi, ja Ylen tekoa se onkin, maaliskuulta 2018. Julkisen palvelun media jopa totesi toukokuussa kuin omaakin lannistuneisuuttaan kaiuttaen, että (Italiassa) ”kaikki puolueet ovat alkaneet käyttää maahanmuuttokriittistä kieltä”.

Suhde osoittaa tasoittumisen merkkejä. Yle on kyllä yhä satsannut ”maahanmuuttokritiikki”-peräisiin ilmaisuihin paikoin rutiininomaisesti viime kuukausina. Näin kävi esimerkiksi kesäkuussa hahmoteltaessa henkilökuvaa Sverigedemokraterna-puheenjohtajasta Jimmie Åkessonista (s. 1979) sekä elokuussa raportoitaessa Chemnitzin levottomuuksista, otsikoitaessa Italian ja Unkarin johtajien tapaamisesta kertovaa uutista ja puffattaessa oman pääministerimme haastattelutuntia. Vastaavasti toimittiin syyskuussa haastateltaessa opiskelijoita maanosan tilanteesta. Mutta seula vaikuttaisi jonkin verran tiukentuneen tai itsekritiikki heränneen. Ja kun HS nyt on suonut taas lisää liekaa ”kritiikki”-sanan väärinkäytölle, sen etumatka hupenee ja Ylen takamatka kaventuu.

Ruotsin vaaleista Yle raportoi televisiossa ja radiossa omien havaintojeni mukaan maahanmuuttokriittisyydestä horisematta. Uurnasalien vasta sulkeuduttua ennakoitiin kasvavaa ääniosuutta ”maahanmuuttovastaiselle” Sverigedemokraterna-puolueelle. (Samana syyskuun 9. iltana myös MTV3:n Kymmenen Uutiset käytti samaa kelpo sanaa samasta ryhmittymästä.) Mutta nettisivuillaan Yle sortui taas pitämättömään puhetapaan, eikä vain yhden kerran. Ehkä Ylessä silti on laajemminkin alettu ottaa vakavasti näkemys, jonka muotoili Ykkösaamu-kolumnisti Marketta Mattila tammikuussa 2016 kannustamalla todelliseen kriittisyyteen ja mukakriittisyyden paljastamiseen:

Oikeusministeri Jari Lindströmiltä [s. 1965 (sin/ent. ps.)] ei ole löytynyt mitään kriittistä sanottavaa siihen, että maahanmuuttovastainen katupartiointi yleistyy maassa. Kävi ilmi, ettei väkivaltarikoksista tuomittujen henkilöiden toimiminen katupartioiden johdossa ole ongelma. Sen sijaan oikeusministeri on halunnut korostaa jokaisen vapaata oikeutta kulkea kadulla.

Lopuksi

Politologi Niko Pyrhösen väitöskirjassa The True Colors of Finnish Welfare Nationalism (2015) puhutaan ”taitavasta kertomuksen uudelleen suuntaamisesta” ja ”onnistuneesta uusien äänestäjien hankkimisesta”. Tällä viitataan tapaan, jolla perussuomalaiset viime vuosikymmenen lopulla laajentuivat ja yhdentyivät valtavirtaan. He esittelivät sinivalkoisen ”maahanmuuttokriittisen” vaihtoehdon, jolla he pystyivät pitkälti irrottautumaan äärioikeistolaisista ja rasistis-ksenofobisista mielikuvista. Pyrhönen kirjoittaa sanaparin immigration critical johdonmukaisesti lainausmerkeissä eikä käytä sitä noin vain vaihdettavissa olevana terminä anti-immigrationin eli maahanmuuttovastaisen rinnalla: "maahanmuuttokriittisyys" auttoi tekemään maahanmuuttovastaisuudesta hyväksytympää. Hän osoittaa, kuinka käsitteellinen siirto kaduntuoksuisesta '-vastaisuudesta' kabinetti- ja studiokelpoisempaan '-kriittisyyteen' oli keskeinen osa jytkyyn eli perussuomalaisten vaalivoittoon 2011 johtanutta kehitystä ja sen jälkeisten vuosien tapahtumia.

Väitöskirjassa ei rekonstruoida käsitteiden historiaa, eikä siinä voinut vielä kuvata perussuomalaisten hajoamista. ’Maahanmuuttokriittisyys’ on nimenomaan Halla-ahon tunnetuksi tekemä ja käyttämä käsite. Sen varaukseton hokeminen nykymediassa on suora kädenojennus hänelle. Yleiseurooppalaisiin vertailukohtiin ja taustatekijöihin kuuluu esimerkiksi alankomaalainen Pim Fortuyn (1948–2002). Yhteiskuntatieteilijä Merijn Oudenampsen kuvaa häntä ”uudenlaisen maahanmuuttokritiikin” muotoilijana, joka kykeni tekemään pesäeroa ”perinteiseen äärioikeistoon” esiintymällä yhtaikaa liberaalin valistuksen edustajana ja vanhojen puolueiden ja ”eliittien” sinisilmäisyyden paljastajana. Muuten hyvässä erittelyssä käytetään varomattomasti sanaa critical.

Perussuomalaisen populismimuunnelman tulkinta vaatii arvattavastikin sen omiin erityisyyksiin keskittymistä aina SMP-taustasta alkaen ja halla-aholaiseen käänteeseen edeten. Pyrhösen väitöskirjan analyyseille tarvitaan jatkoa. Olennaista niin tässä kuin muutenkin politiikassa on katsoa, ketkä ajavat mitäkin etuja milläkin käsitteillä ja kenen kuvauksia ja kertomuksia julkisuudessa toistetaan ja tunnustetaan.

Suosimalla kriittisyyspohjaisia puhetapoja annetaan aivan liikaa siimaa maahanmuuttajien vastustajille. Toimitaan kestämättömällä tavalla, arvioidaanpa sitten yhteiskunnallisen kamppailun ja muutoksen kuvaamista tai kriittisyyden kansalaisihanteiden lujittumista. Päätoimittajien taannoin hieman pompöösisti antamaa juhlallista vakuutusta luotettavuuden turvaamisesta pitäisi koetella tästäkin arasta ja tärkeästä kohdasta.

Miksi tätä asiaa täytyy seurata ja miksi tähän osallistua? Poliittisen sanaston kommentoiminen ei pönkitä fantasiamaailmankuvaa. Toisin sanoen se ei ruoki katteetonta uskoa siihen, että väärän sanan (esim. ”maahanmuuttokriittinen”) käyttely tuhoaa kaiken ja oikean (esim. ”maahanmuuttovastainen”) pelastaa kaiken. Sen sijaan kulloinkin mahdollisiksi miellettyjen ilmaisujen tunnistamisella ja erittelemisellä kiinnitetään huomio ajatusvälineiden erittäin tärkeään osaan tekemisissä. Sanat eivät tyypillisesti ole – varsinkaan yhteisistä asioista päätettäessä – vain sanoja, vaan ne kannattelevat kokonaisia tapoja ymmärtää ja hahmottaa todellisuutta. Siksi niistä kamppaillaan, siksi niillä kampanjoidaan.

Käsitteet jäsentävät kokemusta ja suuntaavat käytäntöjä. Sen vuoksi on kaikkea muuta kuin yhdentekevää, millä keinoilla miellämme toimintaympäristöämme ja yhteiselämän eri osapuolia. Käsillä olevassa aihepiirissä ”maahanmuuttokriittisyys” on yhden poliittisen liikkeen antama omahyväinen ja ulkokultainen nimi eriarvoistuspyrinnölleen, jota se ajaa sekä demokraattisissa instituutioissa että ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen kentillä. Se ei ole mikä tahansa möläytys, vaan se puuttuu kokonaista kansanvaltaista elämänmuotoa määrittäviin seikkoihin ja tähtää oman syrjivän vakaumuksensa hyväksyttäväksi saattamiseen. Termin omaksuminen tiedonvälityksen ongelmattomaksi viitepisteeksi ja pelimerkiksi on hämmästyttävimpiä tapahtumakulkuja suomalaisessa (ja eurooppalaisessa) julkisuudessa. Nykytilanne ei mairittele laatumediaa, joka muuten on enemmän tai vähemmän uskottavasti noussut pitämään puoliaan ja evästämään kansalaisia valeuutisia, propagandaa, vaikuttajaviestintää, pidäkkeetöntä kokemusasiantijuutta ja faktojenjälkeisyyden uhkaa vastaan. Tunnustusta kriittisyydestä ja sen mukana kiitosta arvostelukyvystä ei tule suoda pelkoon ja vihaan nojaavalle mobilisoinnille, epätasa-arvon politiikalle.

Ylisummaan pätee: korkealaatuisen suomalaisen koululaitoksen lisäksi maamme merkittävimpiä valtteja kaikessa toiminnassa on korkealaatuinen julkinen sana. Yhdessä ne turvaavat ja terävöittävät niin yksilöille kuin kansakunnalle välttämätöntä kykyä kriittiseen ajatteluun ja luovaan toimintaan. Roskan ja vääryyden ei pitäisi mennä sukkana läpi.

 

 

Jaa tämä