Tampereella kesän mittaan esillä oleva Ossi Somma 100 vuotta -juhlanäyttely ”Mitä se minulle kuuluu” tutustuttaa kävijät taiteilijan omintakeisen tuotannon pitkään kaareen, pronssista parafiiniin. Näyttely on osa Finlayson Art Areaa (13.6.–16.8.). Vuonna 2020 kuolleen, Nokian Siurossa asuneen Somman kuva- ja veistostaide kurottaa menneisiin kauhuihin, hakaristeihin, keskitysleireihin ja luurankotehtaisiin, ja kuitenkin se muistuttaa kaameuksien yhä uusista muodoista sotina, ympäristötuhoina, eriarvoisuutena ja harvainvaltana. Kuten näyttelyn nimi ja samanniminen teos kertovat, Sommalle välinpitämättömyys vääryyden äärellä on kautta aikain yhteiskuntien suurimpia ongelmia ahneuden ja sotaisuuden ohella. Historia ei toistu, mutta vääryys saa yhä uusia asuja, jos sitä vastaan ei kamppailla ja jos se unohdetaan. Tämä ajatus oli Somman hautaan asti jatkuneen ”kuvasodan” ytimessä.
”Harva taiteilija toivoo oman tuotantonsa tulevan tarpeettomaksi. Minä toivon. Pelkään toivovani turhaan. Epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus lisääntyvät. Samanaikaisesti kasvavat etuoikeutettujen ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys. Kuvasotani jatkuu.”1Ossi Somma, Somma Summarum. Ossi Somma, Siuro 2009, 137.
Ehdin elää itse Nokialla hieman yli kymmenen vuotta, ala-asteikäisestä ensimmäisen yliopistovuoteni loppuun. Kuvaamataidontunneilta käytiin vuosien mittaan Ossi Somman veistospuistossa Siurossa lukuisia kertoja, ja lukion äidinkielenopettajani Tapani Viikari (1944–2019) järjesti oppilaitaan sinne vieraaksi useita kertoja2Ks. https://visitnokia.fi/kohteet/ossi-somman-veistospuisto-3/. Mieleen ovat jääneet Somman esittelypuheet etenkin Viikarin järjestämiltä reissuilta, opettajamme kun pyrki kolmen lukiovuoden ajan avaamaan sinnikkäästi mieltämme taiteen moninaisiin mahdollisuuksiin ja kriittisen ajattelun tärkeyteen.
Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten ainutlaatuisen mahdollisuuden taidekäsityksen avartamiseen veistospuisto tarjosi. Pelkästään talousrakennukseen sijoitettujen teosten kirjo ja yhteiskunnallinen ärhäkkyys oli ainutlaatuista, mutta valtaosa teoksista on jätetty luonnonvoimain armoille rapautumaan hallitusti. Niinpä jokainen visiitti on erilainen: sekä teokset että niihin kietoutunut maailma muuttuvat. Tätä elävää taidetta olen vienyt sittemmin lukuisia läheisiäni katsomaan.
Somman kuoltua minulla oli kunnia esiintyä vuoden 2022 muistoseminaarissa Nokian kirjastolla. Opettajani ja työtoverini Yrjö Hailan kanssa kävimme yleisön edessä dialogia keskeisten teosten äärellä. Seminaari jatkui ikimuistoisena iltana Knuutilan kartanolla, jonka rakennusten pelastaminen lähti Somman aloitteesta. Yrjö on nostanut Somman taidetta ja etenkin teosta Optimistinen luonto (1974) lukuisia kertoja esiin omissa töissään: pihalla olleen romuauton moottoritilaan istutettu mänty on kasvanut, ja auto on vastaavasti jatkanut hapertumistaan. Ensimmäisillä kouluvierailuillani puu oli kovin vaatimaton, nyt se kurottaa järeänä taivaisiin. Minä lähdin Nokialta, mutta Somman puistoon palasin yhä uudelleen ennen kaikkea Yrjön sekä juhlanäyttelyn kuratoineen Marketta Hailan ansiosta.
Näyttely ”Mitä se minulle kuuluu”
Juhlanäyttely ”Mitä se minulle kuuluu” kattaa Somman tuotannon pitkän kaaren. Vanhimmat esillä olevat teokset ovat vuodelta 1958, nuorin vuodelta 2018. Varhaiset teokset kumpuavat 1950-luvulla saaduista opeista Taideteollisessa oppilaitoksessa, eikä taiteilija hylännyt näitä selkeälinjaisia pronssitöitä kokonaan myöhempinäkään vuosikymmeninä. Saranakohta Somman elämässä ja taiteessa oli kuitenkin vuoden 1960 auto-onnettomuus, jossa kuoli kolme ihmistä, mukaan lukien hänen läheinen ystävänsä Pekka Aarnio3Somma 2009, 28–29.. Tämän jälkeen Somman taide muuttui yhteiskuntakriittisemmäksi, ja sen muotokieli ja aineet mullistuivat. Pronssin ja kipsin rinnalle sekä niiden ylitse nousivat esimerkiksi karrelle palanut puu, alumiini, katiskaverkot sekä ennen kaikkea parafiinin ja lasikuidun seos, josta Somma loi lukemattomia epämuotoisia ihmishahmojaan.
”Kuvataiteilija voi kuvillaan osallistua myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuvalla vaikuttamista ei tarvitse antaa markkinataloudessakaan vain kaupallisten mainosmiesten etuoikeudeksi. Silloin minä, pasifisti, päätin aloittaa sodan kuvalla kuvaa – mainoskuvaa – vastaan. Vieläkään en ole tuntenut rintamaväsymystä, vaikka olen käynyt kuvasotaani 50 vuotta”.4Sama, 33.
Tai kuten Somma kirjoittaa vuoden 1969 ”Leikin loppu” -näyttelystä: ”Kuvalla leikkiminen oli kohdallani ohi.”5Sama, 36.
Näyttelyn avajaisviikolla työväenmuseo Werstaalla pidetyssä seminaarissa ”Historia ei lopu” Yrjö Haila kuvasi Somman taidetta yhdistelmäksi sarkastista realismia ja toisinajattelijan optimismia. Ensimmäinen: kun vääryys nimetään vääryydeksi, aukeaa toimimisen mahdollisuus. Jälkimmäinen: on kuitenkin tiedettävä mitä ja miten ajattelee toisin, jotta voi toimia. Onkin tärkeää muistaa, että taiteensa ohella Somma oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja niin paikallispolitiikassa kuin lukuisilla mielipidekirjoituksillaan, ja ehti hän pyrkiä eduskuntaankin.
Pikaisella silmäyksellä Somman töiden yhteiskunnalliset viestit voivat vaikuttaa ilmiselviltä ja suoraviivaisilta, ja ne ovat sitäkin, mutta niistä kuoriutuu kaikenlaista. Yksi suosikeistani on piharakennuksessa oleva ”Köyhyyden puolittaminen”, jossa puolitetuksi joutuu suuri köyhyyden abstraktio, ”niin ja niin monta miljoonaa ihmistä”, ja lukemattomat todelliset köyhät ihmiset jäävät piskuisina abstraktion varjoon. ”Kristityksi kommunistiksi” joskus nimetty taiteilija ei kaihtanut saarnaamista, mutta hän nivoi sanomisiaan ilkikuriseen huumoriin. Kristilliset teemat näkyvät monin tavoin, esimerkiksi näyttelyssä esillä olevassa Alttarikaapissa (1982), joka on yksi lukuisista tuon teeman teoksista, ja etenkin veistospuiston hurjassa teoksessa Puolueettomat helvetin portilla (1979). Jos alttarikaappi-teoksillaan Somma kysyi, onko armo todella ainoa tie taivaaseen, tässä teoksessa välinpitämättömät jäävät limboon. He eivät pääse helvettiin taikka taivaaseen.
Näyttelyn teoksista mukavan ajankohtainen on Vienti vetää (1975), jossa sikaria pössyttelevä katiskaverkosta ja kipsistä tehty hahmo makaa kylpyammeessa, joka on varustettu pyörillä. Kipsiä ei juuri ole jäljellä, näyttelyyn kuskattuun ihmishahmoon on jätetty puistossa kertynyttä kasvillisuutta, ja pyörien puolat ovat ajat sitten hapertuneet. Asenne on kuitenkin ennallaan. Vastaavanlainen katiskaihminen teoksessa Mitä se minulle kuuluu (1971) saa pössytellä uusitulla lepotuolilla paistatellen piittaamattomuudessaan.
Teosten tuoreimmasta päästä on Molemmat aidan takana (2016), eksplisiittisesti Linnake-Eurooppaa vasten suunnattu teos, joka kuitenkin on sijoitettu hienosti lähellä sodanaikaisia suomalaisia vankileirejä ja sisällissodan luurankotehtaita käsitteleviä teoksia. Rajaavat aidat eivät vain sulje pois vaan muuttavat kummankin puolen asukkeja perin juurin.
Aikoinaan Somman varoitukset fasismin paluusta saattoivat tuntua joko naiiveilta tai tulenaroilta, jopa siinä mitassa, ettei Porin taidemuseon vuoden 1986 näyttelyn ”Hakaristi on täällä tänään” nimeä painettu julisteisiin6Ks. https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-kuvataide/veistospuiston-helmet-viedaan-hetkeksi-siurosta-finlaysonille-ossi-somma-100-vuotta/ . Nyt näyttelytilaa hallitseva Se pyörii sittenkin (1991) tuntuu valitettavan profeetalliselta. Tosin Somma itse on todennut, että teos kuvaa arkipäivän fasismia, jonka uhrit ovat historian ilmifasismia lukuisammat, aina muunlajisia eläimiä myöten7Somma 2009, 64..
”Muistinmenetys, dementia, on vaikea sairaus, joka vaivaa usein vanhoja ihmisiä. Hengenvaaralliseksi dementia muuttuu silloin, kun se vaivaa yhteiskuntaa. Terveellä ihmisellä kokemukset säilyvät muistissa. Ne vaikuttavat käyttäytymiseen. Päättäjien kollektiivinen muistinmenetys johtavissa teollisuusmaissa johtaa jatkuviin katastrofeihin. Kun menneestä ei oteta oppia, toistetaan virheet.”8Sama, 129.
Se pyörii sittenkin muodostuu neljästä tuolista, jotka yhdessä saavat aikaan hakaristimäisen tuulimyllyn. Tuoli-teema on Somman taiteen keskeistä kuvastoa. Näyttelyn sitaatissa Somma toteaa teoksesta Näinkö tässä kävikin (1980-luku):”Tavara-ahneus on tarttuva tauti, johon ei ole löydetty parantavaa lääkettä. Tuolilla istuvan ihmisen toinen jalka on jo muuttunut tuolinjalaksi.” Nämä ihmisesineet tai esineihmiset näyttelevät monenlaisia rooleja teoksissa konkreettisten tuolien rinnalla. Juhlanäyttelyssä voi tutustua tuoliteemaa käsittelevään Peeter Brambatin ohjaamaan lyhytelokuvaan Tuolin syntymäpäivä (1995). Elokuvan musiikki on Kalle Elkomaan, ja kerronnan runkona on Somman opiskelukaverin Veli Vuorion runous. Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Aimo Hyvärisen henkilökuvaelokuvaan.
Historia ei lopu
Työväenmuseo Werstaalla sunnuntaina 14.6. pidetyssä seminaarissa tarkastelivat Somman tuotantoa alustuksissa dosentti Martta Heikkilä, tutkija Noora Kotilainen, professori Hanna Johansson ja minä joukon jatkona. Keskustelua alustusten pohjalta luotsasivat Yrjö Haila sekä taiteilijat Anni Kytömäki ja Jyrki Siukonen.
Alustusten aiheet vaihtelivat Somman töiden syväanalyysistä puutarhaan luontosuhteen tarkastelun prismana, taidemaailman instituutioiden ongelmista luontosuhteiden moninaiseen ajallisuuteen. Eri vinkkeleistä lähtevät alustukset ohjasivat keskustelua moniin suuntiin, puhumattakaan ansioituneiden juontajien omista näkemyksistä. Välillä etäännyttiin kauas mutta kierryttiin kuitenkin takaisin samojen teemojen luo, vähän niin kuin Siuron patsaspuistossa, jonka poluilla ei ole suuntaa, ei selkeää alku- tai lähtöpistettä.
Omassa alustuksessani pureuduin etenkin teoksen Optimistinen luonto (1974) innoittamiin ajatuksiin. Sitä on helppo tulkita yksioikoisen luonto–kulttuuri-dualismin näkövinkkelistä: luonto voittaa romuttuvan auton. Mutta mitä ajatella tämän ajatuksen jälkeen? Näyttelyn avajaisissa J. K. Ihalainen luki Tiina Lehikoisen runon tälle teokselle: siinä ”luonnon voiton” sijaan avautuu ralliautojen ja metsään romuttumaan jätettyjen autojen maa, jossa autot monistuvat, romun virta lisääntyy ja maatuminen on illuusio. Dualistinen luenta sekin siis, mutta toisesta suunnasta.
Yrjö Hailan tulkintojen innoittamana avasin toisenlaista näkökulmaa siihen, miten patsaspuisto kaiken kaikkiaan muistuttaa ihmisen ja muun luonnon yhteenkietoutumisesta, niin hyvässä kuin pahassa, eksistentiaalisena välttämättömyytenä. Mitä puleeratumpaa ja siistimpää jokin on, mitä itsenäisemmältä muusta luonnosta se vaikuttaa, sitä enemmän puhdistaminen on vaatinut vaivaa ja energiaa, ja tuon touhukkuuden jäljet näkyvät jossain muualla: ilmakehässä, vesissä tai kurjistuneissa kehoissa. Pysyvyys vaatii vaivaa, ja erillisuus on illuusio. Niinpä sen sijaan että ympäristökriisi kertoisi äärimmäisestä luonto-kulttuuri-dualismista, se kertoo siitä, miten eriytyneimmillään ihmisten maailmat kietoutuvat muuhun luontoon yhä vahvemmin materiaalisin sitein9Ks. Ville Lähde, Tere Vadén ja BIOS-tutkimusyksikkö, 12 käsitettä maailmasta. niin & näin, Tampere 2026..
Somman patsaspuisto muistuttaa tästä kaikesta rempallaan olemisessaan. Tämän kaiken keskellä olemme, emmekä muuta voi. On lähdettävä liikkeelle tästä, ei puleerauksen ihanteista. Historialle ei saada loppua, ”luontosuhdetta” ei koskaan saada siististi paalutetuksi, eikä koskaan saavuteta tilannetta, jossa vanhat vääryydet eivät uhkaisi palata uudessa asussa. On jatkettava toimintaa, kamppailua pahempia tulevaisuuksia vastaan ja piirun verran parempien puolesta.