Kuvat: Hertta Kiiski, kokonaisuudesta Alkuliemi, 2021. Näyttely esillä Turun taidemuseossa 23.5.2021 saakka.
Hydrofeminismin käsite on noussut pinnalle viime vuosina posthumanistisissa keskusteluissa niin tieteenteorian kuin taiteenkin kentillä. Käsitettä alkoi alun perin käyttää feministifilosofi Astrida Neimanis, jonka työskentely limittyy feministisen ja queerteorian sekä posthumanistisen fenomenologian alueille. Keskellä ekologisen kriisin aikakautta hydrofeministinen ajattelu auttaa syrjäyttämään binäärisiä käsityksiä kehoista ja sijoittamaan ihmisen uudelleen suhteessa toisiin vedellisiin olioihin.
Tässä dialogissa väitöskirjatutkija Anastasia A Khodyreva (Turun yliopisto) ja kuraattori, filosofian tohtori Elina Suoyrjö keskustelevat juuri aloittamansa kaksivuotisen tutkimushankkeen lähtökohdista. Koneen säätiön rahoittama projekti Aquatic Encounters: Art and Hydrofeminisms on saanut alkunsa kaksikon jaetusta kiinnostuksesta sekä hydrofeminismin huokoiseen käsitteeseen että posthumanistiseen feministiseen teoriaan, affektiivisiin eettis-poliittisiin kysymyksiin ja taiteellisen työskentelyn prosesseihin.
Soinnikkaista kehoista vedellisiin kehoihin
Elina Suoyrjö: Kaksivuotinen tutkimushankkeemme hydrofeminismin parissa alkoi loppuvuodesta 2020. Voisimme aloittaa palaamalla ajassa aavistuksen taaksepäin siihen, miten päädyimme tämän vedellisen (watery) aiheen ja hydrofeminismin kiehtovan ja huokoisen käsitteen äärelle.
Tapasimme, kun olin juuri kuratoinut Listening Being -ryhmänäyttelyn yhdessä äänitaiteilija Marja Ahtin kanssa Turun Titanikissa1. Näyttelyssä oli kaksi erityisen vedellistä ääniteosta: Ahtin teos Entering a Cloud (2018), joka tarkastelee hienovaraisesti veden kiertokulkua ilmakehässä ja nesteiden kiertoa ihmiskehossa, sekä Kati Rooverin teos H2O – Olennot (2019), joka puolestaan haastaa tieteellisen lähestymistavan veteen ja nostaa esiin kulttuurisia, vaihtoehtoisia ja myyttisiä luentoja tästä elämää ylläpitävästä elementistä. Molemmat teokset pohjautuvat tiettyjen vesistöjen äärellä tehtyihin kenttä-äänityksiin, joita taiteilijat ovat työstäneet poeettisesti eteenpäin omissa työskentelyprosesseissaan.
Kuten niin usein käy, kiinnostukseni aihetta kohtaan alkoi kasvaa käydessäni taiteilijoiden kanssa keskusteluja vedestä, sen eri merkityksistä, ja tämän näyttelyn tapauksessa ennen kaikkea sen äänimaailmoista. Samalla aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota ”vetisiin”, soljuviin ajattelumalleihin ja -rytmeihin ympärilläni. Myös hydrofeminismiä koskevat kirjoitukset ja teokset, joihin olin törmännyt edeltävien vuosien aikana taidekonteksteissa, alkoivat nousta uudessa valossa mieleeni. Yksi keskeisiä lähteitä oli Astrida Neimanisin artikkeli ”Hydrofeminism: Or, On Becoming a Body of Water” (2012).
Meidän keskusteluissamme jaettu kiinnostus vedelliseen aihepiiriin taisi nousta melko nopeasti esille, eikö totta?
Anastasia A Khodyreva: Ei tosiaan kestänyt kauaa ennen kuin hydrofeminismin käsite tihkui intensiivisiin ja unelmoiviin keskusteluihimme. Ilmaiset tuon myös haptisesti juuri oikealla tavalla, sillä hydrofeminismi käsitteenä tosiaan on huokoinen. Voisin lisätä, että se on myös janoinen, sillä se vaatii jatkuvasti uusia yhteyksiä ympärilleen.
Itse lähestyin hydrofeminismiä montaa eri reittiä, eivätkä kaikki niistä johda käsitteen ytimeen feministisen genealogian kautta. Mutta olennaisimmalta tuntuva reitti on Localising New Materialisms -projektin järjestämä työpaja New Materialist Methodologies, joka pidettiin marraskuussa 2018.2 Työpajassa sain ilokseni tutustua kanadalaisen Nik Forrestin tieteellisiin ja äänellisiin havaintoihin.
Nik on ei-binäärinen, transmaskuliini ja genderqueer (kuten hän itse itsensä määrittelee) tutkija, taiteilija ja DJ. Esitelmässään hän keskittyi äänen queerpoliittisiin mahdollisuuksiin. Ääni on elementtinä näkymätön, mutta sen voi tuntea ja se voi vuotaa yli niiden rajojen ja määritelmien, jotka pyrkivät määrittelemään tai säilömään sitä3. Nikin ajatukset kehollistetun kuuntelemisen ja erityisesti trans-kehollistuneen kuuntelemisen poliittisesta potentiaalista jäivät kummittelemaan mieleeni. Ne tihkuivat myös väitöstutkimukseeni ja täyttivät minut kutkuttavalla uteliaisuudella.
Aloin pohtia muotoaan muuttavia arkipäiväisiä asioita, jotka usein jäävät huomiotta, vaikka ne ovat silmiinpistävän läsnäolevia, materiaalisia toimijoita. Ne ylläpitävät hallitsevia rakenteita, mutta voivat myös horjuttaa järjestelmiä, jotka loukkaavat tiettyjä kehoja ja tekevät samalla toisista kehoista etuoikeutettuja. Ajattelevana, feministisenä sekä ei-binäärisenä kehona jäin jumiin tähän lupaukseen, jonka mukaan jokin näkymätön tai huomaamaton voisi kyseenalaistaa binäärisyyttä. Sattumalta Listening Being -näyttely avautui pian Nikin luennon jälkeen ja sinä ja minä tapasimme tarkoituksenamme keskustella äänestä. Päädyimmekin pian ajattelemaan veden kanssa.4
ES: Aloimme ensin puhua äänen suhteesta toislajiseen olemiseen näyttelyn innoittamana. Näyttelyn teokset toivat esiin toislajisia äänimaisemia ja ehdottivat ääntä toislajisen toimijuuden ulottuvuudeksi. Sinä ehdotit, että tekisimme jotakin yhdessä näistä aiheista, ja pian aloimmekin toimittaa numeroa soinnikkaista kehoista (sonorous bodies) taiteilija ja tutkija Norie Neumarkin ylläpitämään Unlikely Journaliin5. Muistatko missä vaiheessa vedellisyys ja hydrofeminismi nousivat ääni-ilmiöiden pohtimisen rinnalle?
AAK: Jossain vaiheessa kutkuttava kiinnostukseni otti uuden suunnan. Kun aloimme työskennellä Following Sonorous Bodies -projektin parissa, vesi oli jo kaikkialla. Se valui ajatuksiini Astrida Neimanisin ja Eva Haywardin uskomattoman kauniiden ja poliittisesti ajatuksia herättävien vedellisten kirjoitusten myötä. Molemmat kirjoittajat pysyivät virtuaalisesti kanssani myös silloin, kun työskentelin väitöskirjani metodologian parissa.
Feministinen antropologi Vanessa Agard-Jones on kirjoittanut siitä, miten kolonialismi, yksi keskeisistä epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävistä pilareista, tulee esiin yhteiskunnallisissa rakenteissa, ihmis- ja toislajisissa kehoissa sekä maisemissa, joissa elämme. Hän havainnoi herkällä tavalla, miten rodullistetut kehot altistuvat materiaalisesti toksisuudelle ja miten queer-seksuaalisuudet pyrkivät selviytymään Martiniquella, ranskalaisella alueella Karibialla.6
Agard-Jones on ollut minulle tärkeä kumppani pohtiessani ilmauksien valintaan liittyvää eettis-poliittista lastia. Tämä on myös yksi feministisen tutkimuksen metodeista, joissa kyseenalaistetaan metaforien viattomuus ja tiedostetaan valtasuhteet, jotka liittyvät jokaiseen valittuun sanaan. Hänen ilmauksensa suihke ja hiekka opettivat minulle, miten odottamattoman ja äärimmäisen väkivallan voi tuoda elävästi keskusteluun ja miten sen voi tehdä kehollisesti tuntuvaksi7. Agard-Jonesin kirjoituksissa tämä liittyy erityisesti siihen, miten hän kirjoittaa queer-seksuaalisuuksien selviytymisestä kolonisoiduilla alueilla.
Mutta muistatko, että vesi oli kuvituksena läsnä Following Sonours Bodiesin osallistumiskutsussa? Ehkä vettä oli jo loiskunut ympärillemme odottamaan, että huomaisimme sen.
ES: Tältä tosiaan vaikuttaa; vesi tihkui keskusteluihin huomaamatta mutta vääjäämättä. Olemme kirjoittaneet nyt paljon myös tiettyjen aiheiden kutkuttavuudesta ja siitä, miten tämä kutina alkaa vaatia rapsutusta. Kutkutus liittyy meillä molemmilla affekteihin ja niiden teoretisointiin. Lempitapojani kuvailla tätä uteliaisuutta onkin queer-feministisen filosofi Sara Ahmedin affektiivisen tahmaisuuden käsite. Tahmaiset ja sotkuiset affektit ovat välittäjäainesta ideoiden, arvojen ja objektien välillä sekä syy siihen, että jäämme kiinni tiettyyn ajatukseen, tunteeseen tai aiheeseen8. Sanoisinkin, että taustamme affektiteoriassa on merkittävä osa tutkimusprojektiamme.
AAK: Kyllä, uteliaisuus tuntuu kutkuttavalta. Se on affekti, joka liikuttaa minua ja johon kehoni menneisyys vaikuttaa. Vesi vaikuttaisi olevan jotain sellaista, jota ei-binäärinen ja trans mediatutkija Eliza Steinbock voisi kutsua ”koukuksi”9. Puhun mieluiten uteliaisuudesta kiinnostuksen sijaan, sillä kiinnostukset tuovat mieleeni hakemuslomakkeiden täyttämisen, niin akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolellakin. Uteliaisuus sen sijaan tuntuu elävältä ja liikkuvalta: sellaiselta, mikä ei sido tiettyyn alaan tai järjestelmään.
Uteliaisuus tuntuu jopa häkellyttävältä, mikä on uskoakseni tärkeä piirre, jos halutaan siirtyä pois koloniaalisista epistemologioista, joiden pakkomielteenä ovat selkeät kartat ja reitit sekä niiden seuraaminen10. Kiinnostukset tuntuvat liian suodatetuilta, aivan kuin itse tutkimusprosessi tai mikä tahansa tiedon etsimisen tai tietämisen tapa, kehollistunut tietäminen, olisi pyyhitty pois.
ES: Itse en ole yhtä tarkka sanavalinnoista, mutta uskon, että loppumaton uteliaisuus on ehdottomasti voima joka vie eteenpäin ja on jatkuvassa virtauksessa, luo uusia yhteyksiä asioiden välille. Tähän liittyy myös suuri oivallus, jonka sain tehdessäni väitöskirjaani. Ymmärsin vasta prosessin keskellä, että kaikki tuonaikaiset kiinnostuksenkohteeni jotka kuvittelin erillisiksi – feministinen kuratointi, affektiteoria ja ajatus transformatiivisista energioista – olivatkin erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Näiden yhteyksien paljastuminen vaati kärsivällisyyttä ja niiden äärelle asettumista.
Uteliaisuus johtaa usein vapaammin uusien kiinnostuksenkohteiden äärelle, jotka puolestaan vaativat analyyttisempaa huomiota. Itseäni kiehtoo kehollinen asioiden äärelle asettuminen, huomion antaminen jollekin ilmiölle, joka mahdollisesti näyttäytyy ajan kanssa ja jota voimme oppia ymmärtämään paremmin. Nämä ovat erikoisia, joskus jopa maagisia prosesseja, ja olen oppinut ymmärtämään näitä enemmän keskustellessani taiteilija Essi Kausalaisen kanssa.
Tämä tuo mieleeni myös Astridan huomiot siitä, miten parhaat teoreettiset työkalut ovat jo olemassa odotamassa käyttöönottoa. Ja siitä, miten feministinen työskentely on jo olemassa olevan feministisen tutkimuksen kanssa keskustelua, toisin sanoen yhdessä-ajattelua ja kumppanuutta kilpailun sijaan11.
Feminismi hydrofeminismeissä
ES: Minulta kysytään usein tutkimusprojektiimme tiimoilta, missä feminismi hydrofeministisessä ajattelussa oikeastaan sijaitsee. Onko sinulle esitetty tätä kysymystä?
AAK: Todella hyvä, että nostit tämän esiin! Olen törmännyt samaan kysymykseen. Uskon sen juontuvan ajatuksesta, jonka mukaan poliittinen toiminta tapahtuu kaduilla, hallinnollisissa tiloissa, lainsäädännössä, budjetoinnissa ja niin edelleen. Feminismin ymmärtäminen poliittisena projektina tuntuu usein jumiutuvan näihin tiloihin, vaikka toisaalta se toki tulee myös näkyväksi niissä. Tästä näkökulmasta hydrofeminismi on poliittinen projekti, joka edistää esimerkiksi juomakelpoisen veden tasa-arvoista saatavuutta ja lisää ymmärrystä siitä, ettei vesi ole vain passiivinen, ihmisiä varten olemassa ja käytettävissä oleva resurssi.
Veden kauneus ja sen moninaiset merkitykset tulevat näkyviksi Astridan ilmauksessa ”veden keho” (body of water), joka muistuttaa siitä, että ihmiskeho muodostuu vedestä eikä se ole autonominen tai umpeen sinetöity12. Politiikka tapahtuu oman kehomme nesteissä, tai kuten hengittämisestä kirjoittanut feministitutkija Magdalena Górska sanoisi: ”politiikka on lihastemme jännityksissä, kylkiemme välissä”13. Politiikka on kehollista. Olemme kaikki osa tätä kehollistunutta ja intersektionaalista politiikkaa.
Kehollinen tietäminen on feministinen projekti, mutta myös haaste. On tärkeä muistaa, että kehossa oleminen on etuoikeus. Kehollisuudesta ja kehojen moninaisuudesta puhutaan paljon, mutta tätä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä.
ES: Hydrofeminismi tosiaan linkittyy feministisen ajattelun genealogiaan suoraan siten, että se pyrkii purkamaan ajatusta kehosta annettuna, yhtenäisenä ja autonomisena kokonaisuutena. Ihmiskeho on yksi keho muiden joukossa; kehojen, jotka ovat vedellisiä, toislajisia ja enemmän-kuin-ihminen. Sara Ahmed on huomauttanut, miten feministisen teorian jatkumo aina ajoittain katoaa tietyissä tutkimushaaroissa. Yksi konkreettinen esimerkki on meille molemmille rakas affektiteoria: erityisesti moni miesoletettu tutkija on hyödyntänyt feministitutkijoiden tuottamaa tunteiden politiikan teoriaa, muttei kuitenkaan ole antanut sille tunnustusta14. Viittauskohteet eivät ole merkityksettömiä.
Olen ollut viime aikoina erityisen kiinnostunut ekofeminismistä ja sen kaiuista feministisessä taiteellisessa työskentelyssä ja nykytaiteen kentällä laajemmin. Uteliaisuuttani on ohjannut näyttelyprojekti, jonka parissa työskentelen parhaillani ja jonka kautta olen saanut tilaisuuden tutustua syvemmin kuubalais-amerikkalaisen taiteilija Ana Mendietan ekofeministiseen työskentelyyn. 70-luvun ekofeminismillä on ollut tärkeä vaikutus sekä posthumanistiseen että hydrofeministiseen ajatteluun, ehkä ennen kaikkea ymmärrykseen siitä, että olemme olemassa yhteydessä ja suhteessa muihin, myös toislajisiin kehoihin juuri sillä tavalla, jota kuvailit aiemmin15. Tämä on ehdottomasti yksi niistä poluista, joiden äärelle tulen asettumaan tutkimuksemme edetessä.
Tässä vaiheessa tulisikin todeta, että yksi projektimme keskeisiä tavoitteita on jäljittää, tunnistaa ja tunnustaa eri tavoin ja eri näkökulmista veden ja hydrofeminismien parissa työskenteleviä kirjoittajia, tutkijoita, taiteilijoita ja aktivisteja. Oppia yhdessä ja ajatella heidän kanssaan.
AAK: Tosiaankin: jäljittää, tunnistaa ja tunnustaa, että moninaiset lähestymistavat ovat mahdollisia. On myös feministinen projekti tunnustaa, ettei oma polku ole ainoa polku kohti oikeudenmukaisuutta. Projektimme pitää sisällään monia erilaisia tietämisen tapoja, joiden kanssa haluamme liittoutua.
Kanssa-ajattelua
ES: Tutkimusprojektimme liikkuu teorian, fiktion, tieteen ja taiteen välimaastossa. Tulemme sen aikana ajattelemaan paitsi veden myös taiteen kanssa. Omassa tapauksessani lähes kaikki ajatusprosessit alkavat taiteesta tai päättyvät siihen. Onkin ollut todella kiinnostavaa huomata useita yhtymäkohtia taiteen ja hydrofeminismin keskusteluissa viime vuosien aikana. Hydrofeministinen ajattelu on tullut esiin taiteellisessa ja kuratorisessa työskentelyssä teosten, näyttelyiden, keskustelujen, tekstien ja lukupiirien muodossa. Jostain syystä tämä kansainvälisen nykytaidekentän ilmiö ei ole ollut yhtä näkyvä Suomessa, ainakaan vielä.
Keskeinen näkökulma, joka mielestäni yhdistää hydrofeminististä ajattelua ja taidetta, on huomio asioiden välisiin suhteisiin. Nykytaide ja taiteen tekemisen prosessit ovat opettaneet minulle paljon asioiden välisistä suhteista; siitä, miten asiat ovat suhteessa toisiinsa, mitä suhteissa tapahtuu ja millaisia mahdollisuuksia suhteisiin voi liittyä.
Hydrofeminismissä vesi on elementti, joka yhdistää kaikkia ja kaikkea. Se liittyy suhteisiin sekä eettiseen lähestymistapaan näihin suhteisiin ja niiden elämiseen. Astrida on tuonut esiin, miten vesi auttaa meitä ymmärtämään osaamme suuremmassa kokonaisuudessa: mistä vesi tulee luoksemme, minne se menee luotamme ja erityisesti mitä merkityksiä sen liike pitää sisällään.
Tiedon monimuotoisuuden tutkiskelu on keskeinen osa projektiamme ja kuten aiemmin mainitsit, tavoitteena on juuri erilaisten tietojen ja tietämisen tapojen kanssa liittoutuminen. Palatakseni kanssa-ajattelemiseen: uskon, että ajatteleminen sekä veden, taiteen, tekstien että toistemme kanssa tulee olemaan hyvin kutkuttavaa – ja tahmaista! Odotan kovasti, millaisten tietämisen tapojen äärelle nämä eri polut johdattelevat meidät prosessin aikana ja millaisten kysymysten äärelle tulemme asettumaan.
AAK: Todellakin. Olen innostunut siitä, mitä veden ja taiteen kanssa ajattelemisesta ja tuntemisesta voi seurata. Eräässä viimeaikaisessa keskustelussa Astrida totesi, että asioiden suhteellisuuden tunnustaminen on itsestäänselvyys, sillä kaikki asiat ovat tietysti yhteydessä toisiinsa. Tärkeää onkin arvioida kriittisesti ja tapauskohtaisesti, miten vallan epäsymmetrisyys materialisoituu ja mitä voidaan tehdä, jotta ne suhteet, jotka tekevät näiden epäsymmetrisyyksien kanssa elämisestä mahdotonta, katoaisivat. On tärkeää vahvistaa niitä suhteita, jotka tekevät marginalisoitujen ihmis- ja toislajisten kehojen elämästä hengitettävää.
Tämän vuoksi liittoutuminen taiteen kanssa on elintärkeää. Mielestäni taide onnistuu aina tuomaan esiin solmukohtia, jotka muodostavat vaihtoehtoja esimerkiksi konventionaalisten akateemisten projektien ratkaisuille. Taide voi tarjota aktiivisen affektiivisen tilan, jossa muutoin huomaamattomat yhteydet muuttuvat merkityksellisiksi. Tämä taas on elintärkeää mikropoliittisille muutoksille, jotka ovat mielestäni myös kaikkien feminististen pyrkimysten ytimessä. Rohkenen kutsua vedellistä taidetta uskolliseksi mutta oikukkaaksi seuralaiseksi, jolla on kyky tehdä uskomattomista yhteyksistä todentuntuisia, sillä vesi elementtinä on muodonmuuttaja.
Haluan myös mainita, että Neimanisin, Haywardin, Agard-Jonesin ja Tiffany Lethabo Kingin lisäksi brittiläisen taiteilijan Hannah Rowanin teokset, erityisesti Splitting, Calving, Melting and Lithification (2019) ovat vaikuttaneet voimakkaasti vielä orastavaan hydrofeministiseen ajatteluuni.
Matkakumppaneista
ES: Tutkimuksen aloittaminen on aina yhtä jännittävää. Kirjallisuuslistaltamme löytyy posthumanistisia, postkolonialistisia ja queerfeministisiä työkaluja, joiden avulla ajatella veden kanssa. Odotan uteliaana uppoutumista teksteihin, joita olemme nyt alkaneet suunnitella lukupiirien materiaaliksi. Ne vaihtelevat runoudesta ja fiktiosta teoriaan ja tieteellisiin, vettä eri tavoin lähestyviin teksteihin. Astridan tekstien lisäksi ensimmäisiin lähteisiin kuuluvat muun muassa Alexis Pauline Gumbsin Dub: Finding Ceremony (2020), Tiffany Lethabo Kingin The Black Shoals (2019), Luce Irigarayn Marine Lover of Friedrich Nietzsche (1991) sekä Olivia Laingin To the River (2011).
AAK: Minä puolestani olen kiinnostunut siitä, miten ajattelet 1970-luvun ekofeminismiä ja odotan kovasti, mihin se meidät johtaa. Kaiken kaikkiaan olen kiinnostunut näkemään, mitkä tekstit, taidemuodot, teokset tai jopa säätilat – taas yksi kiehtova veteen liittyvä ilmiö – tulevat olemaan seuralaisiamme tutkimuksessa erityisesti kun käynnistämme aiheeseen liittyvän lukupiirin.
Rakastan itse kaikkea jäähän liittyvää. Ajattelen jään olevan kuin queer kujeilija, joka voi antaa monia korvaamattoman arvokkaita oppitunteja, jos vain osaamme koskettaa sitä oikein ja kärsivällisesti. Erityisen kiinnostunut olen näkemään, miten jää voisi haastaa binäärejä; millaisia sosiaalisuuksia ja liittolaisuuksia jää voisi meille ehdottaa (ei vain selviytymistä vaan myös elettävämpiä tulevaisuuksia varten). Miten voisimme antaa takaisin sen sijaan, että vain uuttaisimme tietoa vedellisistä kehoista.
ES: Tämä saattaa olla jo itsestäänselvää, mutta mielestäni hydrofeminismin kyky pitää sisällään erilaisten äänien ja lähestymistapojen moninaisuutta on olennainen ja ehkä jopa kiehtovin osa tätä projektia. Projektin tärkeä lähtökohta on yhdessä lukeminen, ajatteleminen ja oppiminen. Maaliskuussa 2021 alamme järjestää verkossa avoimia lukupiiritapaamisia, ja jos tilanne sallii, hankkeen toisena vuonna myös kasvokkain tapahtuvia kokoontumisia16. Tutkimusprosessi materialisoituu myös tieteellis-taiteellisena julkaisuina.
AAK: Toivon, että voimme vaalia lukemisen ja kirjoittamisen tilaa, jossa vesi on seuralainen. Vesi vaatii meiltä valppautta ajattelun prosessinomaisuutta kohtaan sekä herkkyyttä yksityiskohdille ja mahdollisuuksille, jotka kimmeltävät veden pinnalla: kutsuvat sen syvyyksistä, halkeilevat sen jäisillä pinnoilla tai satavat alas päällemme lumisina tai sateisina aineellistumina. Vesi vaatii jatkuvasti arvioimaan uudelleen vastuullisuuttamme, eikä tämä poliittinen päämäärä ole vain yksilön asia.
Yhteisöllinen tiedon tuottaminen on yksi väistämätön seuraus, kun työskentelemme yhdessä. Yhdessä lukeminen on feministinen käytäntö, jolla on pitkät perinteet. Se tuo yhteen eri tavoin paikantuneita, uteliaita vedellisiä kehoja. Toivon, että tämän yhteisöllisen lukevan kehon sisällä löydämme vielä monia muitakin metodologisia ja eettis-poliittisia mahdollisuuksia, joita vesi tarjoaa. Lisäksi meidän on jatkuvasti kysyttävä, mitä voimme antaa vedelle takaisin.
Vedellä on kyky tarjota abstrakteja, romanttisia metaforia, mutta haluamme olla veden liittolaisia myös irrallaan näistä metaforista. Kuten aiemmin totesin, metaforat eivät koskaan ole vain metaforia. Sen sijaan lähestymme vettä haastavana muodonmuuttajana, joka ei taivu selkeisiin, perinteisten tiedon tuottamisen tapojen suosimiin määritelmiin. Vesi haastaa jatkuvasti metodologista mielikuvitustamme. Se pitää lukevan ja kirjoittavan kehomme valppaana huomaamaan eettis-poliittisia seurauksia, joita veden erilaisten ruumillistumien kanssa ajatteleminen tuo esiin; miten vesi kykenee liikkumaan, haihtumaan, virtaamaan, sulamaan, suihkuamaan, peittämään ja niin edelleen.
Astrida Neimanis, Cecilia Chen ja Janine MacLeod muistuttavat teoksessa Thinking-with Water:
”koska vesi on muuttuva ja muutosta tuova elementti, sitä voi ymmärtää vain dynaamisuuden kautta – materiaalisesti monimutkaisena risteymänä katsoja-kokijan kanssa tilassa ja ajassa. Kun kirjoitamme esiin veden tiloja, muokkaamme samalla suhdetta vedellisen itsemme ja vedellisten toisten välillä.”17.
Jokainen kohtaamamme vedellinen keho vaatii lukevaa ja kirjoittavaa kehoamme määrittämään ja päivittämään jatkuvasti omaa poliittista asemaamme, sen rajoituksia ja riskejä, jotta voimme löytää eettisempiä tapoja selviytyä ja asuttaa maailmaa yhdessä. Ja näitä tapoja pyrimme löytämään yhdessä.
Keskustelu käytiin englanniksi Anastasia A Khodyrevan ja Elina Suoyrjön välillä tammikuussa 2021. Käännös: Ella Vihervuori ja Elina Suoyrjö.
Viitteet
- 1. www.titanik.fi/listening-being/
- 2. Localising New Materialisms on Taru Leppäsen johtama tutkimushanke Turun yliopistossa, johon kuuluvat Katve-Kaisa Kontturi, Milla Tiainen, Tara Mehrabi ja Anastasia Khodyreva.
- 3. Forrest 2021.
- 4. Aquatic Encounters -tutkimushankkeen keskeinen käsite on Donna Harawayn ajattelusta johtava thinking-with, johon tässä esseessä viitataan ilmaisemalla ajattelua jonkun kanssa.
- 5. Unlikely – Journal for Creative Arts https://unlikely.net.au Numero Following sonorous bodies ilmestyy maaliskuussa 2021.
- 6. Agard-Jones 2012; 2014.
- 7. ’suihke’, ks. sama 2012; ’hiekka’, ks. sama 2014.
- 8. Ahmed 2010.
- 9. Steinbock 2019, 63.
- 10. Halberstam 2020, 66–69.
- 11. Neimanis 2017.
- 12. Sama 2009; 2012; 2017, 16.
- 13. Górska 2016, 305.
- 14. Ahmed 2014; Neimanis 2017, 13.
- 15. Neimanis 2017.
- 16. instagram.com/aquaticencounters/.
- 17. Neimanis, MacLeod and Chen 2013, 9.