Kimble-pelilaudan legendaarisen pop-o-maticin nakutus on yhtä tuttu ääni kesäpaikkamme saunaterassilla kuin rannoillamme huhuilevan kaulushaikaran soidinlaulu. Ystäväjoukkomme kerääntyvät yhteen tai sekaantuvat iloisesti tuskaa tuottavan laudan äärellä. Pelin saksalaisen, paljon vanhemman version nimi onkin Mensch ärgere dich nicht (1914), eli ”Älä hyvä ihminen hermostu”, mikä kuvaa Kimblen lapsellisuuteen verhoutuvaa petomaisuutta[1]. Kimblen maailmassa kaikki ovat kaikkien ruokaa. Parhaat ystävät vihaavat toisiaan – ja kohtaloa – noppakuplan naksuessa.
Peli on niin suosittu, että sääntöjä tuskin täytyy edes selittää. Yrität karata kotipesältä, paeta peliradan ympäri ja päästä kotiin ehjänä – neljä kertaa. Yksin tai ryhmässä, kukin juoksuttaa minikokoisia puisia tai muovisia tohtori Richard Kimblejään omalla tyylillään. (Yhdysvaltalaisen Trouble-pelin suomalainen versio näet nimettiin vanhan jännityssarjan päähenkilön mukaan.) Onnetar voi olla julma: joskus et pääse koskaan pelikentälle, vaikka vastapelurisi nappulat kirmaavat radalla[2]. Ja kentällä syödään ja tullaan syödyksi.
Pelin tärkein sääntö, joka avaa inhimillisen julmuuden Pandoran lippaan, on mahdollisuus jättää siirtämättä. Altruismi ja egoistinen kilvoittelu lyövät kättä, kun kisaa johtavaa pelaajaa pitää kurmoottaa. Oma eteneminen pysäytetään, jotta johtaja saadaan kampitettua. Sehän on Kimblen tarkoitus. Kaikki ovat takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Ilman kilpakumppanien liittoutumisia johtajaa vastaan pelit päättyisivät liian nopeasti, sauna ei olisi vielä lämmin, ja kukaan ei olisi päässyt kunnolla veren makuun.
Lopulta Kimblen syvin tarkoitus onkin syömisen nautinto, toisen tipauttaminen juuri nuolaisemisen hetkellä, hybriksestä rankaiseminen (kuka käski ottaa liian monta nappulaa radalle?) ja pelin jatkaminen niin kauan kuin pystytään. Onnistuneessa Kimblessä johtaja vaihtuu tuhka tiheään, allianssit murtuvat ja uudet syntyvät kuin kiivaassa puoluekokouksessa ikään.
Miksi ylipäänsä pelataan? Mikäli tavoitteena on pelitaitojen hankkiminen ja nyanssien tutkailu, upottautuminen pelikulttuuriin, Kimble ei palkitse. Vakavien lautapelaajien näkökulmasta Kimble on huono peli, koska se ei takaa pelaajalleen merkityksellisiä tekoja: kuutosia saamaton luuseri ei tee mitään, ei ole pelin maailmassa – peliteoreettisesti. Mutta Kimble onkin eri maailmasta: se kumpuaa ikivanhasta sosiaalisten pelien perinteestä, jossa istutaan yhdessä nuotion ääressä, saunan terassilla, junavaunussa, missä vaan – höpötetään, annetaan ajan kulua, vihataan toisia, rakastetaan toisia. Kotipesällä könöttävää ei ainakaan lähetetä säälimättömästi yhä uudestaan kotiin, ja hän voi rauhassa nauttia pöydän antimista ja muiden tuskasta. Tai hän voi upottautua maailman epäoikeudenmukaisuuteen – mitä tärkein kokemus sekin.
Meille Kimble on pyhä asia. Sitä pelataan tiukasti sääntöjen mukaan, ja anekdootit siitä, kuinka "meillä kotona pelattiin niin, että…", kohtaavat jäätävän hiljaisuuden. Pop-o-maticin taikapiiri on hiottu täydelliseksi rikkomaan totunnaisia ihmissuhteita ja muodostamaan niitä yhä uudelleen. Raivo ja rakkaus saavat kesäyön raikumaan.
Olemme nimenneet pelin maailmaa yhä uusin uudissanoin. Niiden kertominen olisi turhaa, koska Kimblen nimeämisen taika on keksintöjen leviämisessä ja siinä, miten eri paikoissa pelanneet ihmiset voivat tunnistaa toisiaan kulttisanoistaan. Mutta jotta idea avautuisi, annan yhden esimerkin: nappulan syöminen juuri ennen kotipesää, aivan kotiovelta, on "John Lennon". Olkaamme kaikki yhtä seurakuntaa edes tämän verran.[3]
Rakkaiden ystävieni juhlissa palasimme Kimblen perinteen eli "risti- ja ympyräpelien" juurille. Tarinoiden mukaan Kimblen varhaisinta tunnettua edeltäjää Pachisia pelattiin ihmisnappuloilla. Alistavasta hovista poiketen ihmiskimblemme nappuloilla oli oletettavasti huomattavasti hauskempaa kuin "varsinaisilla pelaajilla".
Mitä väliä pelin lopputuloksella on? Miten ihmeessä seisoskelu nurmikolle piirretyllä pelilaudalla voisi olla tylsää, jos ympärillä on 4×4 ihmisnappulaa ja neljä "pelaajaa"? Kimblen maailmassa ollaan ollakseen, ei pelatakseen. Syömisen riemu ja syötäväksi joutumisen kauhu ovat yhtä kouriintuntuvia, vaikkei tekisi itse päätöksiä. Itse asiassa juonittelu ja maanittelu vain moninkertaistuvat, kun nappulat usuttavat kilvan hallitsijoitaan yhä julmempiin tekoihin.
Kimble ei ole lasten peli. Se on aikuisten maailman kuva, ja se vapauttaa meidät hetkeksi vastuusta yrittää muuttaa maailman lakeja. Kimble usuttaa meidät olemaan susia toisillemme. Mutta yksinäinen susi ei kauaa pärjää.
"Now this is the Law of the Jungle—as old and as true as the sky;
And the wolf that shall keep it may prosper, but the wolf that shall break it must die.
As the creeper that girdles the tree-trunk, the Law runneth forward and back;
For the strength of the Pack is the Wolf, and the strength of the Wolf is the Pack."
— Rudyard Kipling, The Jungle Book
Viitteet
1. Suomalainen Kimble on lisensoitu ja muunnettu versio yhdysvaltalaisesta pelistä Trouble. Britannialaisen version nimi Frustration! tavoittaa pelin hengen paremmin.
2. Kimblen ruotsinkielisissä säännöissä on häpeällinen ero suomenkielisiin nähden. Ruotsinkieliset pääsevät kentälle heittämällä ykkösen tai kuutosen, suomenkieliset vain kuutosella. Sjutton också.
3. Kimbliittien perinteeseen kuuluu tietysti nappuloiden nimeäminen värien mukaan: suositut kategorisoinnit muuntuvat ajan kuluessa kylmän sodan asetelmista vaikkapa suomalaiseen puoluepolitiikkaan (mutta ketkä ovat silloin keltaisia?)
