Liberaalit & konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. e-kirjajulkaisu. Vartija, Helsinki 2012, 144 s.
Pappien aikakautiseksi välineeksi perustettu Vartija (1880–) kuuluu tätä nykyä vanhimpiin suomalaisiin kulttuurilehtiin. Itse asiassa vain Finsk Tidskriftillä (1876–) ja jokusella tiedejournaalilla Finska Läkaresällskapets Handlingarista (1841–) alkaen on mahdollisuus kehua useammilla vuosikerroilla. Aika ajoin Vartijassa on myös ollut välitöntä viiteryhmäänsä laajempaa puhuttelevuutta. Ensinnäkin koko aviisi syntyi osittain reaktiona maallistumiskehitykseen ja modernin kirjallisuuden moraalisesti arveluttaviksi koettuihin puoliin. Yleiskirkollinen arvovalta ja ote alkoivat väistyä jo ennen I maailmansotaa. Ja II maailmansodan jälkeen moniarvoistuttiin muutenkin: aukeamilla käytiin värikästä kulttuurikeskustelua muiden muassa filosofi K. S. Laurilan suulla. Päätoimittajaksi 1951 tullut kirkkoherra Erkki Niinivaara linjasi: ”Kirkko ei ole puolue eikä ajatussuunta, jonka pitäisi tehostaa asemaansa.” 60-luvulla Vartija läheni muuta debattilehdistöä alaotsikkonaan kirkko, kulttuuri, yhteiskunta. Kun antiikkihirmu Simo Knuuttila otti vetovastuun 1982, järjestys muuttui: kulttuuri, kirkko, yhteiskunta. Vuoteen 2002 asti lehteä luotsannut hyväkynäinen teologi Martti Mäkisalo aloitti toimituksessa jo 1988 eksegetiikan professorin Heikki Räisäsen rinnalla.
Nykyisin Vartijaa päätoimittaa dosenttikaksikko, eksegeetti Martti Myllykoski (2001–) ja kirkkohistorioitsija Mikko Ketola (2010–). Meno on välkkyä ja virkeää, vaikkei hyvä julkaisu aina kulukaan ainakaan papiston käsissä. Uusin tempaus oli huhtikuussa 2012 ilmestynyt ensimmäinen sähkökirjakylkiäinen tai, kuten toimitus hellittelee, Tolle lege- eli ”ota ja lue” -kirja. Ketolan ja Myllykosken toimittama Liberaalit & konservatiivit on vartijamaiseen tapaan enimmäkseen mutkaton joukkopinnistys polttavaksi käyneestä aiheesta.
Liberaalien kutsu keskustelemaan
Ketola viittaa alkulauseessaan keväällä 2010 käytyyn arkkipiispanvalintaan. Hän ei sano, mutta joku muu voisi, että nuo olivat ylimalkaan Suomen ensimmäiset äänestäjäiset, joissa ehdokastentit ja vaalitulostulkinnat hakeutuivat säännönmukaisesti konservatiivi–liberaali-akselille. Sen Ketola kyllä toteaa, että voittaneen Kari Mäkisen ja hävinneen Miikka Ruokasen välillä laajalti nähtiin yhteenotto vapaamielisen ja vanhoillisen kesken. Hän jatkaa, että heti tämän jälkeen käytiin asetelmiltaan samantyyppinen Helsingin piispanvaali, jossa valittu Irja Askola miellettiin kakkoseksi jäänyttä Matti Poutiaista nykyaikaisemmaksi. Kuten Ketola muotoilee, ”kirkossa oli tapahtunut polarisoituminen, jossa kaksi rintamaa, sanottakoon heitä nyt sitten liberaaleiksi ja konservatiiveiksi, olivat tiukasti napit vastakkain”. Mutta toisin kuin hän turhan kapeasti esittää, muuttunut ei ollut ainoastaan ”kirkollinen keskustelukulttuuri”. Maallisemmatkin uurnakoitokset tiivistyivät näet kovin samantapaisesti, olkoonkin että tulokset olivat toiset. Jos kummankin piispanvaalien tapaan myös syksyn 2010 kirkkovaaleja arvioitiin liberaalien rökälevoitoksi varsinkin eteläisissä kaupungeissa, eduskuntavaaleissa 2011 ja presidentinvaalissa 2012 menestyivät paremminkin konservatiivit.
Unohdetaan kuitenkin arveluttavat vertailut kovin erilaisten kannatusmittautusten välillä. Jos katsotaan suomalaista evankelis-luterilaisuutta, Ketolan alustavan ehdotuksen mukaan 60-luvun alussa ei vielä puhuttu mutta 60-luvun lopussa jo puhuttiin kirkon konservatiivisuudesta – siis tavalla, jolla on jo elimellinen yhteytensä nykytilanteeseen. Hän sanoo, että niin kuin Yhdysvalloissa myös Suomessa hengellistä liberaaliutta ja konservatiivisuutta on mittailtu erityisesti suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin yleensä ja homoliittoihin erityisesti. Hätkähdyttävästi Ketola siirtyy tästä näköalasta kertomaan tiedetoimittaja Chris Mooneyn eri tutkimusaineistoista kokoamasta havainnosta, jonka mukaan konservatiivisesti asennoituvia ihmisiä näyttäisi yhdistävän herkempi taipumus inhontunteisiin erinäisiä poikkeusilmiöitä kohtaan. Hän myötäilee Mooneya: liberaali pystyy tällaisten löydösten valossa ymmärtämään paremmin, että konservatiivi ei voi mitään vieroksuvaiselle käyttäytymiselleen. Tärkeämpää on kuitenkin yrittää vuoropuhelua:
”Meitä alkoi Vartijassa kiinnostaa se, olisiko polarisaatiosta huolimatta mahdollista saada aikaan rauhallista, vastapuolen tuntoja kuuntelevaa ja analyyttistä itsereflektointia rintaman kummaltakin puolelta.”
Saman tien Ketola maalaa riitapukareille ikiomat sudenkuopat. Jos konservatiiveja uhkaa ”antropomorfinen Jumala-kuva”, liberaaleja kiusaa taas liian abstrakti jumalakäsitys. Jos konservatiivit menettävät ”vallan ja kuuliaisuuden” korostuksessaan todellisen kirkollisen demokratian, liberaalit hukkaavat selvät opilliset kannanotot. Jos konservatiivit juuttuvat menneisyyden ihannoinnissaan toivottomiin taisteluihin, liberaalit tekevät järkilinjallaan pipliasta ”ulkopuolisille periaatteille alistetun virikekirjan”. Jos konservatismi ummehduttaa ja umpeuttaa kirkon perinneseuraksi, liberalismi kaventaa sen vain yhdeksi monista eettisistä vaikuttajista. Sen verran Ketola myöntää, että täyttä tasapuolisuutta ei tarkastelussa saavuteta. Mutta moiseen kummankin suunnan kuulosteluun tuskin lähdettäisiinkään, jollei Vartija itse sattuisi olemaan liberaali otus.
Lämmittelyä
Ensimmäisenä kutsuttuna kirjoittajana kappalainen Arto Antturi essehtii vapaasti muun muassa Hegelin jumalakäsitteestä ja perussuomalaisten noususta. Yhdysvaltalaisen moraalifilosofin Jonathan Haidtin republikaanisuuden vetovoimasta esittämän tulkinnan avulla hän arvelee yhdeksi tekijäksi persutyyppiselle perusarvojen läpimurrolle kykyä tarjota kansalaisten moraalitajua vastaavaa ”laajempaa moraalista ruokavaliota”. Jos liberaaleille riittää vapaus pienin pohjoismaisin hoivalisukkein, konservatiivi kaipaa lisäksi lojaalisuutta, auktoriteettia ja kenties jotain pyhyydenkin tapaista. Antturi huipentaa pähkäilynsä toivomukseen erilaisten moraali-intuitioiden rauhanomaisesta rinnakkainelosta.
Toimittaja-teologi Juhani Huttunen ottaa hänkin vauhtia rapakontakaisesta viisaustieteestä. Kristillisen filosofian professorin Nancy Murphyn teos Beyond Liberalism and Fundamentalism (2007) evästää pohtimaan meikäläistäkin tilannetta. Huttusen mukaan Suomessa liberaalien ja konservatiivien välinen skisma ei tuntunut ”ainakaan vielä 1990-luvulla”, eikä hän osaa sanoa, ”mistä ja milloin” se on ilmaantunut. Yhtä kaikki ”angloamerikkalaisen kristillisyyden vaikutus Suomessa on ilmeinen”. Murphyn mukaan teologiset liberaalit ja konservatiivit ovat Cartesiuksesta alkaneen ja 1900-luvun puolimaihin kestäneen modernin aikakauden tuotoksia. Fundamentalistien sanaluottamusta vastassa on liberaalien luotto kokemukseen, funkut pitävät uskoa tosiasiaväitteinä todellisuudesta liberaalien tukeutuessa uskonilmaisuihin, ja vanhoillisten Jumala on maailmaan puuttuva ulkomaailmallisuus, kun taas vapaamielisten Jumala on maailmaimmanenttia koettua olevaisuutta. Huttunen esittää, että liberaalin teologian sekoittuminen sielutieteeseen on ongelmallista, mutta vielä pulmallisempaa olisi sivuuttaa uskonpsykologia ja ”jyrätä propositionaalis-informatiivista ilmoituspakettia älyllis-kognitiivisesti nieltäväksi”. Huttunen vaikuttaa Antturia pessimistisemmältä, kun punnitaan riitautuneiden näkemysten ”kykyä sietää toisiaan”.
Kolmantena kirjoittaja on sodanjälkeisestä evankelisesta herätysliikkeestä 2011 väitellyt kirkkohistorioitsija Teemu Kakkuri. Raamattukeskeisyyden sanansaattajana konservatiivinen teologia erottui jo sata vuotta sitten. 20-luvulla alettiin puhua fundamentalisteista. Kakkuri tiivistää: ”Vaikka Raamattuun pitäytyminen on suomalaisillekin herätysliikkeille luonteenomaista, on nykyinen konservatiivisuus jotain uutta.” Tekstiusko ei edes voinut levitä tehokkaasti, koska niteitä ”ei yksinkertaisesti ollut rahvaan ulottuvilla”. Kakkuri pitää Chicagossa tohtoroitunutta Uuras Saarnivaaraa (1908–1998) ”uuskonservatismin” varsinaisena maahantuojana. Häneen verrattuna professori Osmo Tiililä (1904–1972) oli miedommin vanhoillinen ”uuspietisti”. Niinpä vaikka Tiililän moralistisiksi madonluvuiksi äityneet kulttuurikritiikit muistetaan muuallakin kuin jumaluusoppineitten keskuudessa, tämä dogmatiikaltaan ”varsin liberaali” mies tukeutui vapaamieliseen mannermaiseen teologiaan. Tämän päivän konservatiivi ei olisikaan 1500-luvun reformaation jatkaja, vaan 1700-luvun angloamerikkalaisesta evankelisuudesta ammentaja, jolle Raamattu on reformoidulla lailla ohjekirja, ei luterilaisella tavalla ”Jumalan kohtaamista”. Kakkurin mukaan meikäläinen nykykonservatismi ei ole yhtä luterilaista kuin väittää olevansa. Lopulta hän kuitenkin vierastaa vastakkainasettelua ja kehottaa näkemään ”useita risteäviä dimensioita”.
Eksegetiikan tohtori, kappalainen Heikki Leppä töksäyttää omalla vuorollaan: ”Kirkko on perusolemukseltaan konservatiivi instituutio.” Yhtä kaikki epäonnisesti ”konservatiiveiksi” kutsuttavat olisi parempi hahmottaa ”luterilaisen puhdasoppisuuden” tai ”klassisen kristinuskon” vaalijoiksi. ”Liberaali”-termiä Leppä pitää kaksin verroin virheellisenä, se kun yhdistyy herkästi täyteen samantekevyyteen, olipa sillä kutsuttujen ihmisten uudistusmielisyys kuinka rajattua tahansa. Hänenkin pääpontimenaan on vastustaa mustavalkoista maailmankuvaa, koska kirkon valtavirtaa edustavat kuitenkin ”maltilliset konservatiivit”, jotka syystä vierovat leimautumista fundamentalisteiksi, vanhoillisiksi tai suvaitsemattomiksi. Vaikka Leppä selvästi sanoo, että niin moderni eksegetiikka kuin uudistusmielikin puoltavat Raamatun ymmärtämistä kunkin ajan käsitysten mukaan tulkittavana historiallisena kirjana, hänkin lopettaa sovinnollisesti: kirkkovene tarvitsee jokaista soutajaansa.
Kuumentumista
Kirkkoherra ja ekumeniikan dosentti Sammeli Juntunen ei jaksa sovitella. Hänestä jako liberaaleihin ja konservatiiveihin on ”typerä”. Hyvä teologia on sekä ”perinteisiä ratkaisuja säilyttävää” että ”uutta etsivää”. Eikä selväpiirteiseksi tarjottu lähestymistapaerottelu ole ”mitenkään selvä”. Juntusen mukaan esimerkiksi seuraaviin olennaisuuksiin ei saada mitään tähdellistä jäsennystä aikaan liberaali–konservatiivi-akselilla: ”Onko Jumala reaalisesti olemassa ihmismielen ja -kielen ulkopuolella?”, ”Miten Jumalasta puhuminen tavoittaa kohteensa?” ja mikä on ”kristinuskon totuuksien suhde luonnontieteisiin”? Jako johtaa harhaan ja turhaan, mitä Juntunen havainnollistaa Savonlinnassa järjestämänsä seminaarin kohtalolla. Darwin-yhdistyksen ja Skepsis ry:n edustajat peruivat saapumisensa ”huuhaa”-tilaisuuteen, ja ilmassa velloivat yhtaikaiset syytökset koollekutsujan kreationismista ja evolutionismista. Yhtä huonosti liberaalius ja konservatiivius istuvat Juntusesta luonnehtimaan käsityksiä siitä, onko Sanan merkitys jollain lailla ’tekstin takana’, ’tekstissä’ vai ’tekstin edessä’. Ennen muuta häntä kuitenkin häiritsee se, että ”konservatiivi” samastetaan sokeaan ja naiiviin, siinä missä ”liberaali” ilmaisee älyllistä rehellisyyttä. Juntunen suosittelee Kevin Vanhoozerin, William Lane Craigin ja David Bentley Hartin kirjoja mukamas järkevämmän kuvan muodostamiseksi niin sanotusta konservatiivisesta teologiasta.
Spesiaalikeissejä ja dialogeja
Muut antologian kirjoittajat viistävät pääteemaa rapsodisemmin. Kirkollisen journalismin konkari, rovasti Heikki Tervonen tunnelmoi Paul Tillichin ja Juha Sihvolan avulla niitä näitä. Liberaalin ja konservatiivin otteen edessä hän sanoo lähinnä vaivautuvansa. Tervonen harmittelee vallankäyttöön yhdistyvää aatejuopaa ”vastapuolen tahallisine väärintulkintoineen”. Helluntailaiseksi tunnustautuva ja postkonservatiiviksi määrittäytyvä sastamalalainen teologian tohtori ja kauppatieteiden maisteri Matti Kankaanniemi taas lähestyy kysymystä ”sosiaalisten identiteettien teorian” näkökulmasta. Hän korostaa, että luterilaiskonservatiivien mielestä pahinta hihhuliuskovaisuutta edustavat helluntailaiset, jotka kuitenkin tavataan raamattukäsityksessään lähentää uskonnollisiin vanhoillisiin. Helluntailaisia on erottanut Kankaanniemen mukaan kirkon konservatiiveista myös myönteinen suhtautuminen naispastoreihin, tyypillisesti ulkomailla saatu koulutus ja monien helluntaisaarnaajien vasemmistolainen tausta. Hän arvioi, että helluntailaiset kuvaavat oikeutetusti itseään liberaalit–konservatiivit-erotteluun mahtumattomiksi.
Dosentti Kari Latvus avaa ytimekkäästi: ”Olen konservatiivi.” Vaan pian hän jo kysyy: ”Olenko aidosti konservatiivi vai kuitenkin liberaali?” Hän päättää: ”Tilanteesta riippuen on syytä korostaa ehkä asian eri vaihtoehtoja. Siksi jossakin yhteydessä huomaan uudistusmielisen itseni nostavan päätään ja haastavan konservatiivin minussa.” Toimittaja Salla Ranta jatkaa puhumalla kiistelevän kirkon puolesta käskevää tai vain ”ympäripyöreää ykseyspuhetta” vastaan. Hän sympatiseeraa muiden muassa Martha Nussbaumin avulla eettisesti, tulkinnallisesti ja historiallisesti perusteltua liberaaliutta, niin viheliäistä kuin onkin ”puolustaa omaa oikeuttaan olla”. Sitten Kotimaan toimittajat, liberaali Taneli Kylätasku ja konservatiivi Danielle Miettinen, vuorosanailevat tuimasti mutta lopulta sopuisasti kirkkoa riivaavasta ”pikkusieluisesta kahnauksesta”.
Toisen parijutun laativat kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara ja teologi-kirjoittaja Kaisa Raittila. Kaksinkamppailun sijaan saadaan oivaltava yhteiskehittely. Malkavaara sanoo heti, että liberaali–konservatiivi-jaottelun vastustamisesta on tullut ”muodikasta”. Käsitteet ovat hänestä yhä ”käyttökelpoisia”, koska ”niitä käytetään varsin samansisältöisinä sekä yhteiskunnallisessa että kirkollisessa keskustelussa”. Hän erottaa toisistaan valistuksen jälkeen syntyneen Friedrich Schleiermacherin (1768–1834)–Albrecht (jostain syystä Malkavaara puhuu Albertista) Ritschlin (1822–1889)–Rudolf Bultmannin (1884–1976)-liberaaliteologian ja sen taustoittaman mutta siitä puhumattoman liberaalin meikäläisen nykyteologian. Hänen ja Raittilan mukaan konservatiivisuuden ongelma on harhainen ”kuvitelma muuttumattomuudesta tai alkuperäisyydestä”. Raittila paikantaa vanhoillisuuden koetinkiveksi ”elämäntapakysymykset”. Malkavaara jatkaa: ”Poliittiseen kantaan samoin kuin siihen, millaisia arvoja edustaa, vaikuttavat perimä, lähiyhteisö, koulutus, yhteiskunnallinen asema ja ansiotulot. Ei kannata vähätellä myöskään luonteenpiirteiden vaikutusta. Turvallisuushakuiset ovat usein vanhaa suojelevia konservatiiveja.” Malkavaara purkaa kurantin kirkollisen konservatismin neljästä aineksesta valmistetuksi: uuspietismi, korkeakirkollis-katolisoiva liturgiakäsitys, luterilainen uusortodoksia ja vanhakirkollis-yhteiskunnallinen vanhoillisuus. Raittila taas puolittaa auktoriteettia, traditiota ja nostalgiaa uhkuvan konservatiivisuuden näin:
”Konservatiiveissa on minusta vähintään kaksi ryhmää. Ensimmäiset pitäytyvät jäykästi muuttumattomuuteen asioissa, joiden muuttuminen on heille henkilökohtaisen vieraudentunteen tai yksittäisen raamatunjakeen takia vaikeaa. Toiseen kuuluvat arvostavat ja vaalivat kirkon perinnettä. Ensimmäisistä useimmat ovat kirkkokansaa, jälkimmäiset pappeja.”
Viimeisenä suunvuoron saa Myllykoski. Häntä hykerryttää yli odotusten onnistuneen antologian sisältö, etenkin Kylätaskun ja Miettisen sumeilematon väittely sekä ”liberaaliksi mielletyn” Latvuksen ratkaisu kirjoittaa konservatismia tunnustaen. Hän muistuttaa filosofi Gabriel Séailles’n (1852–1922) ihmisoikeusmääritelmästä: saada olla ateisti sonnustautumatta konnanviittaan, saada olla uskovainen tuikkautumatta aasinhattuun. Myllykosken mukaan on ”paljon kirkollista ja muuta elämää”, joka ei kaipaa sovittautumista liberaalin eikä konservatiivin vetimiin. Sitten hän pohjustaa oman liberaaliuskäsityksensä esittelemällä humanistireformaattoreihin lasketun Sebastian Castellion (1510–1554) ajatuksia. Castelliolaisessa ”naiivia ja nurkkakuntaista” ajattelua hylkivässä ja todellisuudentajua teroittavassa uskossa pilkottaa jo sittemmin virtaviivaistunut liberaali eetos. Myllykoski näkee nykykonservatiiveissa halua kuuliaiseen alaikäisyyteen ja persoutta kaunamieliseen uhrautumiseen. Hänen mukaansa ”uskonnollinen valinnan- ja tulkinnanvapaus” ja ”sanomisen valta” eivät suinkaan ole liberaalien oma ongelma vaan kaikkien protestanttien asia. Myllykoski lopettaa korostamalla, että ihmisoikeusjärjestöistä ja elämänfilosofioista poiketen kirkko on uskonyhteisö. Valistunut kristitty kyselee myös opilliseen konservatismiin ja eettiseen liberalismiin rajautumattomia kysymyksiä.
Lopuksi
Kirja ei ole hullumpi. Siinä on vaikka mitä mietittyä ja mietityttävää. Erityisesti Raittilan ja Malkavaaran kelpo kyydissä, Kakkurin tarjoamin vetoavuin, pääsee perehtymään kotikutoisen spirituaalikonservatismin päälinjoihin tömäkän A. E. Koskenniemen (1881–1957) ”uuskonfessionalismista” aina loistavan dogmatiikan professori Seppo A. Teinosen (1924–1995) muiden muassa ekumeniikan oppituolista vastanneeseen Tuomo Mannermaahan (1937–) ja dogmatiikkaprofessori-piispa Eero Huoviseen (1944–) ulottuvaan vaikutukseen saakka. Muutoinkin Vartija osoittaa valppautensa.
Vaan jos e-nimekkeen lukee teologiaan sen syvemmin tutustumaton tai kirkolliseen elämään sen enempää vihkiytymätön lukija, kokonaisvaikutelma on omiaan sijoittamaan sormen suuhun. Ehkä Malkavaaran uusasiallista, valistavaa ja yleisyhteiskunnallista panosta lukuun ottamatta kaikki muut harrastavat omilla tavoillaan ja erivahvuisin pitoisuuksin hartauskirjallisuudesta tai piispallisista ulostuloista tuttua uskonkokemuksissa viipyilyä tai uskomisen paradokseilla herkuttelua. Tämä ei pahemmin estä pointinmuodostusta eikä kannanottojakaan, mutta oireellisen varovaisilta ja epäsuorilta vaikuttavat aiheen tarkastelut. Uskonasioiden käsittelijän on ilmeisesti puolipakko osoittaa olevansa monikerroksinen, etsivä, kuulosteleva ja koetteleva tyylissäänkin. Kenties juuri liberaalia pitelee pahimmin pihdeissään pelko siitä, että näyttäytyy jotenkin ohkaisena, kevytkenkäisenä tai umpieettisenä vailla riittävää opin sisäistämistä ja uskonpainoa.
Tiedä häntä. Sittenkin oudompaa antologiassa on se, ettei konservatismin ja liberalismin merkkihenkilöitä ja avaintapahtumaa mainita lainkaan. Kukaan ei sano ”Burke”, kukaan ei lausu ”Mill”, eikä keneltäkään saada viittausta koko vastakohtaparin synnyttäneeseen Ranskan vallankumoukseen. No, ehkei ismien klassikkoruodiskelijoita tässä tarvitakaan. Jääkööt Burke- ja Mill-eksegeesit toiseen yhteyteen. Mutta entäs se revoluutio? Eikö sentään olisi valaisevinta puida liberaalien ja konservatiivien suhdetta myös kirkollis-uskonnollisissa yhteyksissä nimenomaan 1789 alkavassa jatkumossa? Tuolloin pantiin viralta uskonto, papisto, ajanlasku ja vähän muutakin. Se ei ollut aivan pieni kirkkokriisi se. Sen jälkeen kyllä palauteltiin. Ja sitten kärhämöitiin lisää. Ja käytiin regimenttirajaa. Ja ennustettiin yhtä ja toista maallistumisesta, jonka merkkejä oltiin sitten näkevinään tai näkemättä milloin missäkin ajankohtaishässäkässä. Tuoreessa kirjoituskokoelmassa vilahtaa tapahtuma nimeltä valistus muutaman kerran, tapahtuma nimeltä vallankumous ei kertaakaan.
Olisiko siitä puhuminen liian ”poliittista”? Ainakin Juntunen valittaa oikein asioikseen sitä, että jumaluusoppi ”lähenee kirkkopolitiikkaa, jossa taitavin on se, joka osaa puhua syvällisesti sitä, mitä julkinen mielipide haluaa kuulla”.
Toinen asia, josta kirjoittajisto onnistuu vaikenemaan, on katsomusopetus. Naispappeuden ja homoliittojen jälkeinen seuraava suuri kalabaliikki ei kenties olekaan, kuten Ranta kertoo Kirkon tutkimuskeskuksessa ja Kirkkohallituksessa pohditun, ”pelastuskysymys ja kristinuskon suhde muihin uskontoihin”. Se voi hyvin olla kysymys perusopetuksesta ja uskonnollisten ja filosofisten kysymysten paikasta siinä. Tähän suuntaan viittilöi hiljattain ex-piispa Ilkka Kantolakin. Ja tämä kysymys saattaa myös tuoda uutta vipinää liberaali–konservatiivi-akselille.
Kirjallisuus
Kantola, Ilkka, Arvokasvatus kuuluu kaikkiin oppiaineisiin. Kotimaa 29/xi/12.
Mäkisalo, Martti, 120 vuotta suomalaista kirkko- ja kulttuurihistoriaa [=Vartijan historiikki].
