Kirjoittanut
ZACH. CASTRÉN.
Jotakin Järnefeltin kaunokirjallista teosta arvosteltaessa sanottiin kerran seuraavaan tapaan: jos se elämänkatsomus, jota tämä kirjailijamme edustaa, voi innostuttaa häntä vastaisuudessakin luomaan kaunokirjallisesti yhtä vaikuttavia teoksia, niin arvostelijalla ei puolestaan ollut mitään sanottua elämänkatsomusta vastaan.
Tuskinpa erehtynee, jos arvelee, että varsin monet Järnefeltin lukijat ovat hänen teoksiaan tältä kannalta lukeneet. He ovat jättäneet syrjään sen elämänkatsomuksen, joka niissä ilmenee, ja etsineet niistä mielenkiintoisia kuvauksia ihmisistä ja heidän elämästään. Sikäli kuin heille esteettisesti nautittavia kuvauksia on tarjottu, ovat he olleet valmiit antamaan sen tunnustuksen, että kirjailija kernaasti pitäköön edelleenkin omanaan kaunokirjallisesti hedelmälliseksi osoittautuneen elämänkatsomuksensa.
Jos hiemankin ajattelee puheenalaisen elämänkatsomuksen sisällystä ja suuntaa, niin on ilmeistä, että tällainen suhtautuminen siihen on aivan kielteinen.
Ajatelkaamme vain mikä kysymys on lähtökohtana sen tolstoilaisen elämänkatsomuksen syntymiselle, jonka Järnefelt on omaksunut. Se kysymys on sama kuin se, jonka Rousseau asetti ja joka yhäti on vastausta vaatimassa, kysymys jyrkkään työnjakoon perustuvan kultuurielämän suhtautumisesta siveelliseen tuntoon ja yksilölliseen välittömään onnenkaipuuseen.
583
Sitä välitöntä sydämen tyydytystä, jota Rousseau kaipasi uudenaikaiselta kultuurielämältä, kaipaa myöskin Tolstoi ja samoin Järnefelt. Viimemainittu lausuu tämän kaipuunsa kuvaavasti m. m. siten että ihmisen ”on elettävä nykyisyydessä”, nykyhetkenä, niin että hän joka hetki tuntee todellisesti elävänsä eikä vain tavoittele jolloinkin tulevaisuudessa saavutettavaa tarkoitusperää.
Mikä sitten varsinaisesti estää ihmisiä nykyisessä kultuuriyhteiskunnassa kokemasta välittömiä onnellisuuden tunteita?
Siihen on perussyynä tolstoilaisen samoin kuin Rousseaun elämänkatsomuksen mukaan se jyrkkä työnjako, joka nykyisessä yhteiskunnassa vallitsee. Tällaisissa oloissa ihmisten mieli hajaantuu ulkonaisiin, tosityydytystä antamattomiin harrastuksiin. Ennen kaikkea työnjako vaikuttaa sen että ihmiset jakaantuvat ruumiillista työtä tekeviin ja tekemättömiin, ala- ja yläluokkaan. Kumpaankin kuuluvat ovat todistuksena yhteiskuntajärjestyksen kieroudesta. Toiset tämä järjestys panee ruumiin kaikilla voimilla raatamaan antamatta heidän itsensä saada vastaavaa osaa työn tuloksista, toiset se kohottaa edellisten hartioille työttöminä, s. o. ruumiillista työtä tekemättöminä, viettämään elämänsä hienostuneissa, mutta ontoissa muodoissa ja vihdoin, ainakin kuoleman edessä, huomaamaan etteivät he ole saaneet elämästään tosityydytystä.
Tämä ristiriita on tolstoilaisen elämänkäsityksen mukaan poistettava siten että ihmiset omientuntojensa pakoittamina hylkäävät yhteiskunnan jyrkän työnjaon ja sen yhteydessä olevan oikeusjärjestyksen. Sijalle on saatava mahdollisimman yksinkertaiset ja vapaat yhteisolot, joissa ihmiset toisiaan palvellen noudattavat yksinomaisina elämänsääntöinä vuorisaarnan korkeita siveyskäskyjä, varsinkin sitä ettei kukaan saa väkivallalla ”vastustaa pahaa”.
Tällaista elämänkatsomusta Järnefelt on meillä julistanut osaksi kaunokirjallisissa teoksissa, osaksi persoonallisissa tunnustuksissa ja tutkielmantapaisissa kirjoituksissa. Luonnollisesti kirjailija, joka täydestä vakaumuksesta on omaksunut tällaisen elämänkatsomuksen, ei saavuta etsimäänsä suhdetta lukijaan, joka katsoo vain kaunokirjalliseen kuvaukseen ja esteettiseen nautittavuuteen. Nämät puolet eivät kirjailijan tarkoitusten kannalta mitenkään voi olla pääasioita; ken ne siksi asettaa, ei anna kysymyksessä olevalle elämänkatsomukselle sitäkään arvoa, että hän ottaisi muodostaakseen siitä tietoisen käsityksen.
Täytyypä sanoa vielä enemmän. Tolstoilaisen kirjailijan omalta kannalta katsottuna kaunokirjailijana esiintyminen yleisön edessä näyttää asettavan hänet itsensä vaikeaan asemaan. Joutuuhan sellainen kir-
584
jailija harjoittamaan sellaista nykyiseen yhteiskuntaan kuuluvaa kultuuritointa, joka tuskin soveltuu hänen omaan katsomukseensa. Varsinaisimmin tämä vaikeus johtuu siitä että jokainen, joka äärellisyyden maailmassa asettaa itselleen ja muille todellisesti ehdottomia vaatimuksia, joutuu elämässä vaatimusten toteuttamisessa vaikeuksiin. Erikoisesti voisi Järnefeltin elämänkatsomuksen suhdetta kaunokirjallisten teosten julkaisutoimeen verrata siihen ristiriitaan, joka Lauri Stenbäckille muodostui hänen runoilemisensa ja hänen uskonnollisuutensa välillä.
Tietysti ei kenelläkään ole oikeutta ulkoapäin sanoa, miten tällainen ristiriita on käsitettävä ja ratkaistava. Kernaammin sopii meidän muistella, mitä Järnefelt on elämänkatsomuksensa hyväksi uhrannut, lupaavan lainopillisen elämänuran monine yhteiskunnallisine mahdollisuuksineen.
En voi tässä syventyä niihin kysymyksiin, jotka tolstoilaisen elämänkatsomuksen omaksujaa ahdistavat hänen suhteessaan kultuurielämään, ottakoonpa hän sitte siitä minkä alan tahansa, kirjailijan tai jonkun muun, omakseen. Antoivathan sellaiset kysymykset Leo Toistoille itselleen kamppailemisen aiheita elämän loppuun asti.
Mutta miltä näkökannoilta voimme saada selvitystä tolstoilaisen elämänkatsomuksen merkityksestä ja arvosta, kun emme tahdo jättää kysymystä vain sen varaan että tämä elämänkatsomus kenties vaikuttaa hedelmällisesti kirjalliseen työhön?
Nykyaika on taipuvainen käsittelemään tämänsuuntaisia kysymyksiä historialliselta ja sielutieteelliseltä näkökannalta. Siltä kannalta ei itsetietoisesta kysytä käsiteltävän käsityksen pätevyyttä ja totuudenarvoa, vaan ainakin ensi sijassa kysytään miten ja missä oloissa se on syntynyt ja kehittynyt.
Kun tällainen tutkimustapa sovelletaan tolstoilaisen elämänkatsomuksen selittämiseen, niin epäilemättä siten voidaan tuoda esiin paljon mieltäkiinnittävää ja valaisevaa. Sellainen tutkimus voi esittää ne historialliset kultuuriolot, jotka vaikuttivat sen, että määrätyssä persoonallisuudessa, Leo Toistoissa, puheenalainen vakaumus syntyi. Se voi viitata suuren Venäjän valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin vastakohtiin, siihen vaikutukseen, minkä tieto miljoonien valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti poljetusta asemasta tekee myötätuntoisesti ajattelevaan yläluokan edustajaan. Erikoisesti se voi panna painoa siihen että Tolstoin elämänkatsomuksen silmäänpistävä yksipuolisuus ja jyrkkyys esiintyvät vastakkaisten yksipuolisuuksien ymmärrettävänä vastavaikutuksena ja vastapainona. Tolstoin vaatimus, että on luovuttava vallasta ja yhteiskunnan pakolla ylläpitämästä omaisuudenoikeudesta,
585
on silloin ymmärrettävissä vastavaikutuksena sille valtiolliselle ja taloudelliselle sorrolle ja väärinkäytölle, joka hänen kotimaansa yhteiskuntaan kuuluu. Edelleen esim. Tolstoin käsitys avioelämästä on ymmärrettävä yksipuolisuutena, joka on vastavaikutuksena kaikkiin nykyajan varjopuoliin sukupuolisiveyden alalla sekä Tolstoin omassa isänmaassa että muualla kultuurikansoissa. Norjalainen Chr. Collin on eräässä v. 1910 ilmestyneessä teoksessa (”Leo Tolstoi og nutidens kultur-krise”) käsitellyt Leo Tolstoin elämäntyötä laajaa kultuuritaustaa vastaan katsottuna. Tähän taustaan hän ei lue vain Venäjän oloja, vaan eurooppalaisia kultuurioloja yleensä, varsinkin sellaisina kuin nämä esiintyvät suurvaltojen kilpailussa sotavarustusten lisäämisestä sekä maailmankaupan ja maailman vallitsemisesta.
Kultuurihistoriallisen ja sielutieteellisen näkökannan soveltaminen on luonnollisesti sekä välttämätön että varsin arvokas tehtävä, kun on johonkin henkiseen ilmiöön suhtauduttava. Mutta se, joka paljaastaan sellaiseen suhteeseen asettautuu, joka käsittelee jotakin ilmiötä paljaastaan historiallisena tosiasiana, hän pitää käsiteltyä ilmiötä ulkopuolella itseään olevana, hän ei varsinaisesti antaudu sitä siveellisenä ilmiönä arvostelemaan, hän ei merkitse persoonallista suhdettaan siihen
Silloinkin kun esim. myötätuntoisesti sanotaan: Tolstoin elämänkatsomus on ymmärrettävissä voimakkaana ja tarpeellisena vastavaikutuksena ajan toiseen suuntaan meneviä yksipuolisuuksia kohtaan, jää niinmuodoin merkitsemättä, mitä siveellisesti pidetään oikeana ja arvokkaana Tolstoin käsityksissä, mitä taas paljaana yksipuolisuutena. Vastakkaiset yksipuolisuudet käsitetään toisiaan vastaan taistelevina, mutta niiden annetaan törmätä yhteen koettamatta ratkaista, mitä oikeudenmukaisuus todellisuudessa vaatii. Ainoastaan silloin kun historialliseen katsantotapaan yhdistetään siveellinen arvostelu, johdetaan keskustelu sille alalle, jossa on kysymys velvoituksesta ja omakohtaisesta asiaan suhtautumisesta.
Jos siirrymme oman maamme tolstoilaisuuteen, niin huomaamme luonnolliseksi että kerran on oleva varsin mieltäkiinnittävä historiamme kysymys, mitkä seikat ovat vaikuttaneet siihen, että meillä Arvid Järnefelt on omaksunut tolstoilaisen käsityksen. Siinä selittämisessä voidaan ensiksikin panna painoa yksityispsykologisiin syihin, niihin kokemuksiin ja tosiasioihin, joista kirjailijamme on tehnyt selkoa ”Heräämiseni” kirjassaan. Tekijän nuoruudenkokemukset, luonteenkehitys ja erityisesti hänen suhteensa äitiinsä, joka lähinnä on ollut tolstoilaisen käsityksen välittäjänä, ovat silloin huomattavat. Mutta jo tässä käsittelyssä tulee esiin kansallisiin seikkoihimme sisältyvä historiallinen näkökohta, sillä
586
Järnefeltin nuoruudenkehitys oli läheisessä suhteessa kansallisen liikkeemme määrättyyn vaiheeseen ja kysymys nousee siitä, osoittiko tuon kansallisliikkeen vaikutus herkkään etsivään sieluun sellaisia piirteitä, jotka esiintyvät ahtaina, yksipuolisina ja nuorekasta välitöntä tuntoa tyydyttämättöminä. Kysymys koskee erittäinkin sitä, onko suomalaisessa kansallisliikkeessä ilmennyt sitä liiallisuutta ja itsekkyyttä, joka nostaa vastavaikutusta yleishumaanisten tunteiden puolelta. Historiallinen tutkimus saattaa sitte siirtyä laajemmalti käsittelemään tolstoilaisen elämänkäsityksen suhtautumista kotoisiin kultuurioloihimme ja niiden kehitykseen. Silloin tulee käsiteltäväksi erilaisia valtiollisen ja yhteiskunnallisen nykyhistoriamme suuntaviivoja, joista muutamat, esim. ”passiivinen vastarintamme” ja laittomiin asevelvollisuuskutsuntoihin menemättömyys ovat osaksi – mutta kyllä vain osaksi – yhtäpitäviä tolstoilaisten käsitysten kanssa, toiset taasen, esim. jako yli- ja alaluokkaan, maakysymys y. m. saattavat tarjota esimerkkejä sellaisista sivistyselämän epäsuunnista ja yksipuolisuuksista, jotka ovat omansa synnyttämään vastavaikutuksia herkkien siveellisten tunteiden puolesta.
Jo se seikka, että ne kysymykset, joihin olen viitannut, eivät nykyään ole meille vain kultuurihistoriallisia kysymyksiä, vaan koskevat meidän omaa nykyaikaista elämää, pakoittaa meidät siihen käsitykseen, että todellinen suhtautuminen Järnefeltin meillä edustamaan tolstoilaiseen elämänkatsomukseen vaatii siveellistä ratkaisua ja siveellistä kohdistumista esiintyviin kysymyksiin ja toiminnan aloihin. Ei ole pysähdyttävä vain todentamaan, mitkä eri tosiasiat ja käsitykset seisovat vastakkain, vaan on ajattelevan kansalaisen määriteltävä oma persoonallinen paikkansa pyrkimysten ristiriidassa.
Viitattakoon vain johonkin pääkysymykseen, joka tällöin nousee esiin. Yleisin kysymys, jonka tutkimiseen Järnefeltin elämänkatsomus antaa aihetta, on se, perustuuko kansallinen sivistyselämämme riittävässä määrin kansalaisten elävään tuntoon ja harrastukseen, vai onko se ehkä suuressakin määrin jonkunlaista näennäistä elämää, yleisten perinnäisten muotojen ja laitosten ylläpitämää, jolla kyllä on historiallinen syntyperänsä ja joka aikoinaan on inhimillistä kehitystä edistänyt, mutta josta ei enää lähde kehoitusta ja kohotusta pyrkiville ihmismielille. Nojautuuko esim. kansallinen kirkkomme – ja tekeekö se sitä riittävästi – vakaumuksiin, jotka tietoisesti ja tuntoisesti elävät ihmisten mielissä? Siinä on kysymys, jota ei ole sivuutettava ajateltaessa kansallisen henkisen elämämme suhdetta Järnefeltin elämänkatsomukseen. Sillä tällainen elämänkatsomus opettaa vaatimaan elävää persoonallista voimaa eikä anna meidän tyytyä kuolleeseen, jospa suureenkin pääomaan.
587
Uskonnollisten kysymysten rinnalla toinen suuri sarja kysymyksiä meille esiintyy Järnefeltin tähänastista elämäntyötä ajatellessamme. Miten on oikeudenmukaisuuden laita yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän alalla? Onko sillä alalla – mikäli asiat meistä riippuvat – mielissä sitä elävää oikeudentuntoa, joka vaatii kehittämään isänmaan yhteiskunnallisia ja sivistyksellisiä oloja sellaisiksi, että ne edistävät kansalaisten pyrkimyksiä ihmisarvoon?
Olen viitannut tällaisiin kysymyksiin, sillä luulen, ettemme voi Järnefeltin 50-vuotispäivää viettää sopivasti muulla tavoin kuin pysähtymällä ajattelemaan sellaisia kysymyksiä, joita hänen yhteiskuntakritiikkinsä on omansa virittämään. Yhteiskunnan ja siis lähinnä oman isänmaamme jyrkkää arvostelua hänen elämänkatsomuksensa varsinaisimmin on. Sen arvostelun sivu emme saa ajattelemattomina mennä, mutta – mikäli siinä on oikeutettua – ei meidän myöskään tarvitse sen edessä lannistua, sillä meille tarjoutuu sovittavaksi voimaksi siihen yhteen sanaan liittyvä suuri sisällys, joka varsin vähässä määrin saa sijaa Järnefeltin elämänkatsomuksessa, nimittäin sanaan kehitys, siihen sanaan, että voimme uskoa isänmaan kehitystä tarkoittavaan yhteistyöhön.
Tälle samalle isänmaalle epäilemättä Järnefeltkin on oman elämänkatsomuksensa kannalta tahtonut antaa persoonalliset voimansa. Paremmin en sitä voi todistaa kuin lainaamalla tähän ne sanat, joilla hän lopettaa ”Isänmaa” nimisen kirjansa:
” – – riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. Ylistystä siitä että on niin äärettömän paljon rakkauden esinettä. Ylistystä Jumalalle, joka, nähtyään ettei meidän ahtaat sielumme ylety koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut osan isänmaaksemme, ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin puhaltanut oman henkemme humun”.
Näistä sanoista huokuu voimakkaasti sellainen tunnelma, joka voi yhdistää meidät suomalaiset kiitollisina Arvid Järnefeltin merkkipäivänä ajattelemaan hänen tähänastista runsasta elämäntyötänsä. Saatamme iloita siitä, että siihen tunnelmaan yhtyy tämä kirjailijammekin, jonka elämänvakaumus pakoittaa hänet niin syvästi ja periaatteellisesti arvostelemaan isänmaamme oloja ja elämää.
(alun perin: Valvoja, 11/1911, s. 582–587. Näköispainos lehden numerosta on selailtavissa ja ladattavissa Kansalliskirjaston aikakauslehtiarkistossa.)
