[Tämä on tekstin laaja verkkoversio, ks. painolehden versio tästä.]
Mikko Lahtinen
Elkötte, etinen kansa,
Lasta kaltoin kasvatelko
Luona tuhman tuuittajan,
Vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama,
Poika tuhmin tuuittama
Ei tule älyämähän,
Miehen mieltä ottamahan,
Vaikka vanhaksi eläisi,
Varreltansa vahvistuisi.
Jo vuonna 1907 Fredrik Cygnaeuksen (1807–1881) syntymän satavuotismuistojuhlaa vietettäessä valitettiin, että tämä suomalaisuusliikkeen ”suuroriginelli” oli vieras ja unohdettu uuden vuosisadan ihmisten keskuudessa. Juhlavuosi 2007 osoitti, ettei Cygnaeus ole täysin unohtunut historian hämärään, vaikka massamedia ei päivänsankaria juuri mitenkään noteerannutkaan. Cygnaeuksen elämänvaiheet, persoonallinen karaktääri sekä kirjoitukset häneltä ja hänestä ansaitsevat huomiota – eivät vain ”antikvaaris-museaalisista” syistä, vaan innostaakseen uusiin tutkimuksiin ja Cygnaeus-harrastuksiin. Omana aikanaan Cygnaeus poikkesi jo ulkoiselta olemukseltaan ja sukutaustaltaan kansallismielisestä toveripiiristään, mutta huomiota ansaitsevat myös tämän aristokraattisen hahmon poikkeukselliset ”demokraattiset” näkemykset Suomen kansasta ja luokkatietoiset analyysit Kalevalan Kullervosta ja hänen orjuuttajistaan seppä Ilmarisesta ja muusta kansalliseepoksen ”paremmasta väestä”.
Cygnaeus aristokraatti
Aate- ja ikätovereistaan Lönnrotista, Nervanderista, Runebergista ja Snellmanista poiketen Fredrik Cygnaeus tuli varakkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta ja perheestä. Piispan poika ja pojanpoika ei joutunut keskeyttelemään opintojaan toimeentulonsa turvaamiseksi, eikä juuri harjoittamaan kieltäymyksen hyvettä ajan aineellisten houkutusten edessä.[1] Cygnaeuksen kosmopoliittinen maku näkyi kiireestä kantapäähän, eivätkä ylelliset ateriat ja mieluisat herkut ainakaan estäneet hänen hahmonsa tanakoitumista. Tuuheat tummat hiukset, runsaina rönsyävät kulmakarvat sekä muhkeat pulisongit (yleensä ilman partaa) yhdessä tavaramerkiksi muodostuvan venetsialaisen viitan kanssa synnyttivät aikalaisissa ”italialaisen” vaikutelman ja loivat legendaa.[2] Italiassa ja muualla manner-Euroopassa Cygnaeus olikin enemmän kuin kotonaan, kuten vuosina 1843–47 tehty laaja Euroopanmatka osoitti.[3] Sivistynyttä ja tavat hallitsevaa suomalaista maailmanmiestä ei torjuttu ajan eurooppalaisissa kulttuuri- ja seurapiireissä. Niissä hän tapasi sellaisia kuin Victor Hugo, George Sand ja Alessandro Mazzini ja Nikolai Gogol.[4] Seurustelutaitoinen Cygnaeus luotti itseensä vaativassakin seurassa tai kun myöhempien vuosien yliopistollisissa ja muissa luottamustehtävissä tuli lähestyä vaikutusvaltaisia keisarillisia tahoja.[5] Tärkeitä suhteita eliittiin muodostui myös Haminan kadettikoulussa, jossa hän toimi opettajana 1833–1837, ehkei niinkään rehtorin toimessa Helsingin triviaalikoulussa 1839–1843.
Cygnaeuksen epäkäytännöllisyys ja hajamielinen huolettomuus yksityisten asioiden hoidossa ei estänyt taitavaa toimintaa yleisten asioiden parissa – ja niitä hoitaessa oli mahdollista avittaa myös asioiden yksityisempää puolta. Pietarissa palvellut Reinhold Cygnaeus syystä nimittikin veljeään ”Armfeltin salaneuvokseksi”. Siinä missä kreivi sai kuulla valaisevia tietoja akateemisista asioista, Cygnaeus hankki etuja yliopistolle ja usein myös ”jotain tekaistua siltaa tai oikopolkua myöten siirtyi omiin mieskohtaisiin asioihinsa, joita hän ei väsynyt luottavaisesti ja vihdoin menestyksellä laskemasta Armfeltin sydämelle”.[6] Topeliuksen mukaan Cygnaeuksessa oli maailmanmiestä ja hovimiestä, joka katsoi, että ”maaherroja sopii kohdella ansion mukaan, mutta keisarien ja naisten suhteen täytyy olla varovainen”. Hän oli grand seigneur, jolle oli mieluista etsiä nuoria kykyjä yliopistossa ja taiteen kentillä siipiensä suojiin ja turvata heidän toimeentulonsa.[7] Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan Cygnaeus kohteli nuoria ”olympolaisella ylemmyydellä”, ja häntä tuli lähestyä ”niinkuin jotakin majesteettia”.[8] Toisaalta Cygnaeuksen kiinteät suhteet nuorisoon perustuivat jo Haminan aikaan ja hänen toimiinsa pohjalaisosakuntien kuraattorina (1838–1849).[9]
Myös Topelius sai osansa majesteetillisesta suosiosta, kun Cygnaeus järjesti tämän Suomen historian henkilökohtaiseksi professoriksi hakemuksetta heti itse tultuaan valituksi ainoana hakijana vasta perustetun estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professorin oppituoliin maaliskuussa 1854. Ministerivaltiosihteeri Armfelt oli ehdottanut Cygnaeukselle virkaa jo 1848, mutta tämä oli malttia ja harkintaa osoittaen pyytänyt, että hänet valittaisiin tavanomaista menettelyä noudattaen.[10] Väliajan hän hoiti yleisen historian professorin virkaa (1848–1853). Topeliuksen tapauksessa meneteltiin suorasukaisemmin ja sen tähden hän sai vuosien ajan kuulla saaneensa viran muilla kuin tieteellis-akateemisilla ansioillaan.[11] Cygnaeus sai oman virkansa ansiosta, sillä hän oli jo kielitaitonsa ja lukeneisuutensa puolesta maan sivistyneistön ehdotonta huippua.[12] Hän oli myös jo julkaissut merkittäviä historiallisia tutkielmia, kuten virkaväitöskirjansa Konung Erik XIV som dramatisk karakter (1853) sekä draamateoksia, kuten Claes Flemings tider (1851). Cygnaeuksen asema yliopistossa vain vahvistui, kun hänet nimitettiin historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan dekaaniksi vuoden 1856 alusta. Kun yliopiston sijaiskansleriksi vuonna 1855 tuli kadettikoulun entinen johtaja kenraali J. R. Munck, hän sai myös kadettikoulussa toimineesta dekaanista lojaalin ja tarmokkaan yhteistyökumppanin, joka osasi taitavasti ohjailla ylioppilaita ”turvallisille urille”.[13]
Sukupolvien ajan Cygnaeuksen esi-isiä oli ollut kirkkoherroina tai kappalaisina Savossa, etenkin Joutsenon seudulla, kuten Fredrik Cygnaeuksen isoisän isän Zakarias Cygnaeuksen pysyttämästä sukunimestä (lat. cygnus, joutsen) voi havaita. Suku oli esiintynyt myös nimillä Jousenius, Joutsenius, Svanaeus, Svahn ja Zygnaeus.[14] Näin myös Fredrik Cygnaeuksen sukutaustan itäsuomalaisuus erotti hänet mainituista maan läntisistä osista tulevista tovereistaan. Cygnaeus tosin ”antoi itsensä syntyä” Hämeenlinnassa, varttui Hollolassa ja sitten isänsä Zachris Cygnaeus nuoremman hallitsemassa piispantalossa Porvoossa. Virkaansa isä ei ehtinyt hoitaa kuin vuoden verran ennen kuin keisari Aleksanteri I kutsui hänet Pietariin luterilaisten seurakuntien piispaksi vuonna 1820. Nimitys ei ollut sattuma, sillä hallitsijapiireissä piispa Cygnaeus oli ollut heti sotavuosista lähtien aktiivisen ja luotettavan lojalistin maineessa.[15] Hän myös lukeutui niihin aikoinaan Porthanin valistusopeista innostuneisiin ja ammentaneisiin fennofiileihin, joilla oli edellytyksiä ymmärtää ne monet yleiset ja yksityiset mahdollisuudet, joita uusi asema Venäjän yhteydessä tarjosi. Pietarissa nuorelle Cygnaeukselle avautuivat monin verroin laajemmat yhteydet ja ulottuvuudet kuin mitä Suomella olisi ollut tarjota. Suku katsoi nyt kuuluvansa ylempään virka-aateliin.[16]
Porthania ikänsä ihaillut piispa tahtoi lähettää poikansa nimenomaan Suomen yliopistoon – eikä vähiten siksi, ”että sinä kerran arvokkaasti astut tuon suuren miehen oppituoliin”![17] Jo kotiopettajana Pietarissa oli toiminut suomalaisten menneisyyden kannalta merkittävillä tutkimuksillaan pian mainetta saava A. J. Sjögren. Kun Cygnaeus vuonna 1823 aloitti opintonsa Keisarillisessa Turun Akatemiassa, sai Runebergin, Snellmanin ja muiden kansallismielisten ylioppilaiden toveripiiri täydennyksekseen eurooppalaisen sivistyksen eri ulottuvuuksia tuntevan, ranskalaista koulua käyneen nuoren originellin, joka toisaalta oli sisämaassa vietettyinä lapsuusvuosinaan saavuttanut kohtalaisen suomen kielen taidon.[18] Tulevan kehityksen kannalta myös Cygnaeuksen ensimmäinen kortteeri oli ideaalinen, sillä hän saattoi asua pian filosofian professoriksi nimitettävän J. J. Tengströmin perheessä, jota emännöi Suomen Venäjään liittämisessä merkittävää osaa näytelleen arkkipiispa Jakob Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström. Cygnaeus viihtyi Tengströmien seurassa myös yliopiston muutettua Helsinkiin ja Lauantaiseuran tarjotessa foorumin innostavaan ajatustenvaihtoon.[19]
Huoleton Cygnaeus ei pitänyt kiirettä tutkinnossaan, vaan perehtyi intohimoisesti ajan kirjallis-filosofisiin suuntauksiin, eritoten romantiikkaan, sekä alkoi toteuttaa elinikäiseksi osoittautuvaa runoilijan kutsumustaan. Jälkimmäisestä harrastuksesta kehkeytyikin suomalaisen kirjallisuuden historian ehkä tragikoomisin näytelmä, kun aatteen ja tunteen paloa hehkuvan runoilijaboheemin ”keskityksen puutteesta” kärsivät vuolassanaiset, joka suuntaan rönsyilevät runoteokset saivat yksi toisensa jälkeen osakseen arvostelijoiden moitteet ja päänpyörittelyt. Vasta Cygnaeuksen noustua merkittävään yliopistolliseen asemaan alkoi kriitikoiden sanoista paistaa maltti ja harkinta.
Kultivoituneista tavoistaan ja sosiaalisista taidoistaan huolimatta Cygnaeusta on luonnehdittu umpimieliseksi, salaperäiseksi ja yksinäiseksi persoonaksi. Tämän totesi jo isä kirjeissään nuorelle ylioppilaalle kuin myös Snellman ystävänsä haudalla maaliskuussa 1881.[20] Pitkältä ulkomaanmatkalta ei kotimaassa odottaville ystäville juurikaan herunnut tarkempia tietoja reiteistä ja matkankäänteistä. Harvat kirjeet toistivat samaa kaavaa kuin Cygnaeuksen runotkin, kun kirjoittavan ”minän” yhä uusia assosiaatioita tuottava tajunnanvirta irrotti kuvauksen ajan ja paikan realiteeteista, ”sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista”.[21] J. J. Nervanderin mukaan ”olisivat sinun kirjeesi voineet yhtä hyvin ja samaa sisältäen olla kirjoitettuja ’Nova Zemlan vuorilla ja Ceylonin paahteisissa laaksoissa’ kuin Pariisissa: siihen määrin on sinun oma minäsi kirjeissäsi peittänyt sinulta ympäristösi”.[22] Vaikka Cygnaeus suuresti korosti ”minän” subjektiivisia tuntemuksia, ei lukijalle silti avautunut näkymää kirjoittajan yksityiseen minään, vaan ”minä” muistutti fichteläistä ’absoluuttista egoa’, joka tuotti ja välitti ’maailmaa’ empiiriset yksityiskohdat sivuuttavana totaalisena mielteenään. Saksalaisista filosofeista Fichte olikin Schellingin ja Herderin ohella Cygnaeukselle läheisin, joskin hän löysi myös Hegelin opeista perspektiivejä ’tunteen’ ja ’järjen’ suhteiden ratkomiseen. Kirjailijoista hän ihaili eniten Shakespearea ja muistutti Jean Paulia ”alkuperäisyyden ja alituisesti vaihtelevien, toisiaan kiirehtivien ja toistensa yli tulvehtivien ajatuksien puolesta”.[23]
Cygnaeus sanoi kuuluvansa traagilliseen sukuun. Sitä sopi hyvin edustamaan hänen isoisänsä isä, mainittu Mäntyharjun kirkkoherra Zakarias Cygnaeus. Tämä valistusoppeja seurakunnassaan vimmalla kylvänyt hengenmies menetti järkensä ja eli kolmattakymmentä vuotta ”sielunsairaana”. Cygnaeuksen kuvauksen mukaan ”hän oli vilkkaasti työskentelevä henki, mutta häneltä näyttää nuoruudessaan puuttuneen se kristillinen kyky, että olisi pystynyt ’kurittamaan’ sielun levottomasti kuohuvia aaltoja, ja hän menehtyi sen tyrskyihin […] Yksipuolisesti ihastuneena proosalliseen valistus-kiihkoon, joka niin sanottuna vapauden aikana raivosi herkkäliikkeisimmissä mielissä meidänkin maamme pimeillä perillä, arvosteli hän kohonnutta lammaslaumaansa – miltei elukoiksi.”[24] Rahvas torjui ankarat valistuspyrkimykset ja uskoi noita-akan noituneen ikiaikaisia pyhiä puita ja paikkoja valistustoimillaan häpäisseen kirkkoherransa.[25] Isonvihan seurauksena kahden puolen rajaa jakautuneen seurakunnan johtaminen lienee myös laittanut hermot liian kovalle koetukselle. Pappila sijaitsi Venäjän puolella, mutta seurakunnan enemmistö oli Ruotsin puolella rajaa. Käskyjä ja vaatimuksia sateli sekä Porvoon tuomiokapitulin että Venäjän oikeuskollegion suunnasta.[26]
Sielun levottomasti kuohuvien aaltojen kurittaminen oli perin vaikeaa myös Fredrik Cygnaeukselle. Ideoiden tulvasta ei useinkaan syntynyt muodoltaan valmiita ja sisällöltään viimeisteltyjä teoksia: ”Hänen esityksensä lähtökohta oli aina hyvin valittu, usein kekseliäs, ja päämäärä varmasti suunniteltu, mutta aiheen käsittely harhautui alituisiin syrjähyppäyksiin. Se oli suunnaltaan vakava virta, joka kulki varmasti päämaaliinsa, mutta se oli samalla täynnä koskia, joitten vaahdonpirskeet räiskähtelivät rannoille.”[27] Kaikesta huolimatta Cygnaeus osoitti myös peräänantamatonta sitkeyttä hänelle kaikkein läheisimmissä käytännöllisissä pyrkimyksissään eli yliopiston johtotehtävissä 1850-luvun vaikeina vuosina sekä taistellessaan kahden vuosikymmen ajan suomalaisen taideakatemian perustamisen puolesta.
Ehkä Cygnaeuksen kielteinen suhtautuminen suorasukaiseen valistustyöhön von Oben ja valistuksen ajan proosalliseen ”järkeisuskoon” sai lisäperusteita suvussa kerrotuista kirkkoherra Cygnaeuksen katkerista kokemuksista seurakunnassaan. Omaksumassaan romantiikan hengessä Fredrik Cygnaeus korosti tunteen, luonnon ja alkukantaisen merkitystä vastapainona yksipuoliselle järjen, kulttuurin ja edistyksen palvonnalle. Hänen tapauksessaan romantiikka ei kuitenkaan tarkoittanut abstraktia ”anti-intellektualismia”, vaan paljon radikaalimmin ja konkreettisemmin arvostavaa suhtautumista tavallisen kansan omiin tuntoihin ja tuntemuksiin (tästä enemmän luvussa kolme). Tässä suhteessa myös romantiikka ammensi valistuksen ja Ranskan vallankumouksen demokraattisesta ja egalitaarisesta aateperinnöstä.
Cygnaeusta ja hänen sukuaan voi luonnehtia myös draamalliseksi, kun tällä viitataan poikkeuksellisen rikkailla puhujanlahjoilla varustettuihin suvun jäseniin. Cygnaeus kertoo vaikuttuneensa siinä määrin isänsä rohkaisevasta puheesta sorretun suomalaisvähemmistön muodostaman pietarilais-inkeriläisen seurakuntansa edessä, että siitä hetkestä lähtien omaksui elämäntehtäväkseen suomalaisuuden asian edistämisen.[28] Jos Cygnaeuksen kirjalliset työt saivatkin osakseen ankaraa kritiikkiä, niin hänen poikkeuksellisia puhujanlahjojaan ei kiistetty. Aikalaistodistuksen mukaan ”hänen originellien, usein nerokasten aatteittensa tulva, missä toinen ajatus hänen sielussaan välittömästi herätti eloon toisen, ynnä hänen suuri kykynsä sovittaa ryhtinsä ja äänensä puhutun sisällyksen mukaan, vaikuttivat että Cygnaeus pystyi tempaamaan mukaansa kuulijansa kenties suuremmassa määrin kuin mitä kukaan muu puhuja Suomessa on voinut”.[29] Yleensä hän piti puheensa valmistamatta ja papereihin turvautumatta luottaen tilanteen mukaansa tempaavaan voimaan: ”Sanat tulvivat hänen huuliltaan niin elävän voimakkaina, niin lämpimän vakuuttavina, niin sattuvan sointuisasti väritettyinä, ettei kuulijakunta ennättänyt aprikoida”.[30] ”Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin suuresti”.[31] Myös luennoillaan kadettikoulussa ja myöhemmin yliopistossa hän tempaisi sankan yleisönsä mukaansa saaden nämä voimakkaasti eläytymään käsiteltävään aiheeseen. Cygnaeuksen puheiden huipennus oli lähinnä Topeliuksen kuvauksen ansiosta myyttisen aseman saanut ruotsinkielinen puhe Suomen nimestä Flooran päivän juhlassa toukokuussa 1848.[32]
Cygnaeus jälkeen Cygnaeuksen
Juuri Flooran päivän puheestaan sekä toiminnastaan suomalaisen taide-elämän hyväksi Cygnaeus parhaiten muistetaan. Vuodesta 1882 toiminut Cygnaeuksen galleria Katajanokalla on siirtänyt hänen nimensä 2000-luvulle. ”Mutta Cygnaeus! Mitä hänellä on sanottavaa meidän ajallemme? […] Kuka kysyy enää häneltä neuvoa, kuka viittaa hänen teoksiinsa? Ei kukaan”, kärjisti suurlakon ja eduskuntauudistuksen tunnelmissa vuonna 1907 Valfrid Vasenius Cygnaeuksen satavuotismuistoksi toimitetussa Valvojan juhlajulkaisussa.[33] Cygnaeus oli vieras individualismiin ja realismiin suuntautuvalle uudelle ajalle, esitti Vasenius.[34] Aivan täydellinen unohdus ei kuitenkaan ollut, kuten juhlajulkaisun kymmenkunta kirjoitusta, samana vuonna suomeksi ilmestynyt Emil Nervanderin elämäkerta ”Fredrik Cygnaeus. Muistokuva” sekä Cygnaeuksen Kullervo-tulkinta Kalevalan traagillinen aines (ruotsiksi 1853) V. Tarkiaisen suomennoksena ja myös ylioppilaskunnan järjestämä muistojuhla osoittivat.[35] Laajemmalle yleisölle Cygnaeusta oli tehty tykö julkaisemalla Kansanvalistusseuran Elämänkertoja-sarjassa Nervanderin elämäkerran suppea kansapainos (1901). Pian myös ilmestyi saman kirjoittajan artikkeli Cygnaeuksesta Oman maan ensimmäisessä painoksessa (1908).[36]
Vasenius halusi kirjoituksessaan osoittaa, että Cygnaeuksen näkemykset kirjallisuuskritiikistä vaativana lähilukuun ja lukeneisuuteen perustuvana teosanalyysina olivat kaikkea muuta kuin aikansa eläneitä.[37] Kirjallisuuskritiikin näkökannalta kohdettaan lähestyi myös Arvid Hultin Finsk Tidskriftin laajassa muistokirjoituksessa ”Fredrik Cygnaeus som litterär kritiker” (1907). Hän korosti Cygnaeuksen merkitystä Runebergin runouden ”demokraattisten” sekä luonnon ja ihmisarvon kunnioituksesta kertovien ulottuvuuksien hahmottajana: ”Starkt betonande det patriotiska och nationella i Runebergs diktning uppskattade han icke mindre det demokratiska i hans poetiska naturell och framhöll tillika hans öppna sinne för naturen, hans kärleksrika humor.”[38] Tulkinnallaan Hultin myös jatkoi ”demokraattisten” Runeberg-tulkintojen linjaa, jonka useat muut edustajat – kuten C. G. Estlander, Yrjö Hirn ja viimeksi Johan Wrede – ovat tulleet jyrkän nationalistisesta ideologiasta vapaasta Suomen ruotsinkielisestä liberaalista kulttuuripiiristä.[39]
Satavuotisjuhlien jälkeen oli kuitenkin hiljaista. Lojalismin kannalla ollutta Cygnaeusta lienee karsasteltu venäläistämistoimien paineessa ja itsenäisyyden alkuvuosina. Poikkeuksia olivat Tarkiaisen tutkielma Fredrik Cygnaeus runoilijana (1911) sekä Alfons Takolanderin Pedagogiska föreningens tidskriftissä julkaistu ”Fredrik Cygnaeus som pedagog” (1910).[40] Valvojassa (tuolloin Valvoja–Aika) Cygnaeus noteerattiin juhlajulkaisun jälkeen vasta vuonna 1924, kun lojalistiseen Forsman–Koskinen–Koskimies-sukuun kuulunut nuori kirjallisuudentutkija Rafael Forsman (Koskimies) julkaisi esseensä ”Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa”.[41] Hän vastasi myös Kansallisen elämäkerraston (1927–1934) Cygnaeus-biografiasta (1927).[42] Forsmanin päätyö Cygnaeuksesta oli vuonna 1923 ilmestynyt väitöskirja Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, jossa analysoitiin Cygnaeuksen kirjallis-historiallisia taustoja, sekä sen jatko-osa (1925), jossa Forsman käsitteli Cygnaeuksen humaniteetti-ajatusta, kulttuuriohjelmaa sekä esteettisiä ja kansallisuutta koskevia näkemyksiä.[43] V. A. Koskenniemi julkaisi teosparista tuoreeltaan myönteisen arvostelun ”Fredrik Cygnaeus redividus”, jossa hän myös pohti Cygnaeuksen persoonallisuuden ja toiminnan moniulotteisuutta.[44] Samoihin aikoihin Erik Kihlman puolestaan selvitti Nya Argusin kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus. Poeten” (1923) tämän runoilijanlaatua ja ”Fredrik Cygnaeus. Kritikern” (1923) tämän merkitystä suomalaisen (akateemisen) kirjallisuuden tutkimuksen synnyn kannalta.[45] Suomen sotilaiden historian kirjoittajana Cygnaeuksen merkitystä puolestaan arvioi Gabriel Rein alun perin esitelmänä pidetyssä (1928) kirjoituksessaan ”Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana” (1930).[46] Valvojassa Cygnaeus esiintyi viimeisen kerran L. Wennevirran artikkelissa ”Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide” (1946).[47] I. Havun teoksessa Lauantaiseura ja sen miehet Cygnaeus sain oman lukunsa ”Suuroriginelli Fredrik Cygnaeus”. [48] Havun kynästä on lähtöisin myös artikkeli ”Teatterikiista Helsingissä v. 1861” (1943), jossa Cygnaeus kunnostautuu ylioppilaiden puolustajana ajan kulttuurikiistoissa.[49] Merkittävässä roolissa tämä on myös vuonna 1939 julkaistussa S. G. Elmgrenin Muistiinpanoissa, jonka merkinnät ajoittuvat 1850- ja 60-luvulle.[50]
Sotien jälkeen Cygnaeus oli esillä mutta jokseenkin niukasti, kuten juhlavuonna 1957. Jälleen aktiivinen oli Rafael Koskimies, joka julkaisi Historiallisessa Aikakauskirjassa artikkelin ”Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana”.[51] Maininnan ansaitsee myös Eino Krohnin kirjoitus ”Fredrik Cygnaeus kirjallisuuskritiikistä”, jossa painoa saa varsinkin tämän jalo pyrkimys puolustaa Aleksis Kiveä hyökkäyksiä vastaan.[52] Koskimies palasi viimeisen kerran aiheeseensa esitellessään ja julkaistessaan vuonna 1966 Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle.[53] Mielenkiintoista luettavaa on myös Martta Hirnin tutkielma Hur Såg Fredrik Cygnaeus ut?, jossa hän tarkastelee Cygnaeuksen ulkoisesta hahmosta esitettyjä kuvauksia.[54]
Muutoin Cygnaeukseen on voinut törmätä lähinnä erityistutkimusten eräänä juonteena tai kulttuuri-, taide- ja kirjallisuushistoriaa käsittelevien yleisesitysten passuksissa ja erillistarkasteluissa, kuten 1960-luvulla Suomen kirjallisuudessa (Ekelund) ja viime vuosikymmeninä muun muassa teoksissa Suomen kulttuurihistoria (Reitala), Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia (Varpio), The history of Finnish literary criticism 1828–1918 (Varpio), Suomalaisen Kirjallisuuden seura 1831–1892 (Sulkunen), Finlands svenska litteraturhistoria (Wrede), Suomen kulttuurihistoria (Klinge), Kansallisbiografia (Klinge) ja viimeksi The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century (Kuisma).[55] Myös Raimo Savolaisen laajassa Snellman-elämäkerrassa (2006) Cygnaeusta käsitellään useassa kohdassa.[56] Historiantutkijoista Cygnaeuksen merkitystä eurooppalaisten aatteiden välittäjänä ja merkittävänä kansallisena organisaattorina on korostanut Klinge Ylioppilaskunnan historiastaan (1967–1968) lähtien. Hänen teokseensa Professoreita (1984) sisältyy luku ”Cygnaeus – kosmopoliittinen patriootti”.[57] Klinge on myös toistuvasti kiinnittänyt huomiota Cygnaeuksen (ja Topeliuksen) rooliin Flooran päivän juhlan taitavana organisoijana ”hullun vuoden” prekäärissä tilanteessa.[58] Mielenkiintoinen itsenäinen tulkinta sisältyy myös Neuvosto-Karjalassa toimineen Eino Karhun teokseen Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (suom. 1979).[59] Karhu korosti Cygnaeuksen näkemysten demokraattisia ja yleishumaaneja ulottuvuuksia. Kai Laitinen puolestaan esittää esseessään ”Kivi, Cygnaeus ja ironian vaje” valaisevan analyysin näiden kahden suhteesta sekä viime mainitun roolista jälkimmäisen syvällisenä ymmärtäjänä sekä puolustajana August Ahlqvistin hyökkäyksiä vastaan.[60]
Forsmanin kirjojen jälkeen ainoa Cyganeuksesta ilmestynyt laajempi esitys on Kimmo Sarjen käytännöllisen filosofian (julkaisematon) lisensiaatintyö (Hy) Valistus ja romantiikka: esimerkkeinä Anders Chydenius ja Fredrik Cygnaeus (1984). Siihen kaiketi perustuu Sarjen Fredrik Cygnaeus ja romantinen individualismi (1986), jossa tämän Napoleoniin kohdistunut ihannointi liitetään kiinnostavasti ”liberaalisen” Napoleon-kultin historiaan.[61] Tingstenin ja Forssellin Napoleon-legendan syntyä tarkastelevia tutkimuksia (1953 ja 1957) hyödyntäen Sarje esittää, että ”Napoleonissa henkilöityi Cygnaeukselle myös Ranskan vallankumouksen haaveiden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – toteuttamisen mahdollisuus”.[62] Lisäksi Sarje julkaisi 1980-luvun alkupuolella joitakin lyhyempiä kirjoituksia Cygnaeuksesta.[63] Samalla vuosikymmenellä (1986) julkaistiin myös Pekka Saarelan tutkielma Klassisismi ja isänmaa, jossa kuvataan myös Cygnaeuksen johtamaa Porthanin patsashanketta ja siihen liittynyttä Porthanin ”uudelleenlöytämistä”.[64] Saarelan mukaan Cygnaeukselle – voisi lisätä, että jo hänen Porthania ihailleelle isälleen! – kuuluu kunnia siitä, että Porthan nostettiin päivänvaloon Turun Akatemian hämäristä.[65] Cygnaeukseen taiteenkeräilijänä on puolestaan perehtynyt Susanna Pettersson, jonka teoksessa Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa (2004) on erillinen luku Cygnaeuksesta.[66]
Juhlavuosi 2007 ei muodostunut edeltäjiään (1907 ja 1957) valjummaksi, vaikka massamedia sivuuttikin Cygnaeuksen lähes tyystin, eikä edes Taide tai Synteesi noteerannut tätä suomalaisen taide-elämän ja estetiikan tutkimuksen edelläkävijää.[67] Tiede & edistys sentään huomioi juhlavuoden valitsemalla Cygnaeuksen numeron (1/2007) taiteilijaksi julkaisten otteita tämän runoista ja Sarjen laatiman lyhyen esittelyn.[68] Cygnaeus-seminaari, hänen galleriassaan järjestetty matinea, Klingen juhlaesitelmä sekä ennen muuta suomennoskokoelma Kirjoituksia Kirjallisuudesta 1837–1873 pelastivat päivänsankarin unohdukselta. Myös joitakin yksittäisiä artikkeleita ilmestyi, kuten Kansalliskirjastossa Esko Rahikaisen esitys Cygnaeuksen teosten painatteista sekä Michel Ekmanin kirjoitus Cygnaeuksesta kirjallisuuskriitikkona Historiska och litteraturhistoriska studierissa.[69] Siinä julkaistiin myös Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksen ensimmäisen Cygnaeus-luennon pitäneen Torsten Petterssonin esitys, joskin itse juhlinnan kohde on esillä vain nimeksi.[70] Mielenkiintoisen näkökulman tarjosi myös Minna Uimonen, joka pohtii artikkelissaan ”Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia?” mahdollisen homoseksuaalisuuden merkitystä tämän elämässä.[71]
Klingen ja Petterssonin esitelmiä lukuun ottamatta juhlatilaisuuksien anti lienee (vielä?) julkaisematta.[72] Kansallismuseon ja Suomen Estetiikan seuran Cygnaeuksen galleriassa (joka samalla täytti 125 vuotta) järjestämässä matineassa (31.3.2007) aiheena oli Cygnaeuksen runous, jota kommentoi toistakymmentä runoilijaa ja tutkijaa. Näihin puheenvuoroihin tutustuminen olisi erityisen mielenkiintoista, sillä Cygnaeuksen poikkeuksellisen rikkaasta kielestä ja runoudesta ei ole esitetty uusia, ammoisista tyyli- ja kirjallisuusideaaleista vapaita tulkintoja. Taiteiden tutkimuksen laitoksen juhlaseminaarissa H. K. Riikonen tarkasteli Cygnaeuksen perintöä Helsingin yliopistossa.
Juhlavuoden ehdottomasti merkittävin julkaisu on mainittu Runebergin runoutta käsittelevien Cygnaeuksen kirjoitusten suomennoskokoelma, jonka toteutumisesta kuuluu kunnia sen suomentajalle ja toimittajalle Martti Bergerille sekä Artemisia-kustantamolle.[73] Nämä uraa uurtavat Runeberg-tarkastelut (vuosilta 1837, 1841, 1850 ja 1860) yhdessä Kalevalan traagillisen aineksen sekä Aleksis Kiveä käsittelevien kirjoitusten kanssa avaavat mielenkiintoisia näkymiä paitsi kohteisiinsa myös itse Cygnaeuksen aatteisiin ja ajattelutapoihin, kuten hänen varsin mielenkiintoisiin ”demokraattisiin” näkemyksiinsä.[74]
Cygnaeus demokraatti
Jo Valfrid Vasenius kiinnitti huomiota siihen, Cygnaeuksen mukaan ihmiskunnan historiaa luonnehtii ”lakkaamaton pyrkimys demokratiseerautumiseen”.[75] Näkemys yhteiskuntien kehityksestä yhä kansanvaltaisempaan suuntaan ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen, vaan pikemminkin suosittu oppi Ranskan 1789 vallankumouksen jälkeisessä vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteiden Euroopassa. Hegelin näkemykset kansanvaltaisten valtiomuotojen kehittymisestä tai Herderin ”humaniteettioppi” olivat tunnettuja ja tunnustettuja myös Suomessa.[76] Näkemystä yhteiskuntien ”vastustamattomasta” kehityksestä demokraattiseen suuntaan toivat fennomaanipiireissä esille niin Snellman kuin myöhemmin Thiodolf Reinin ja Yrjö Koskinenkin.[77] Cygnaeuksen tapauksessa erityistä oli se, että hän sovelsi ”demokratiseerautumisen” näkökulmaa nimenomaan Runebergin runoteosten tulkinnoissaan aina varhaisista Hirvenhiihtäjät– ja Hanna-analyyseistaan (1837) alkaen. Runeberg, tai myöhemmin Aleksis Kivi, oli Cygnaeukselle rahvaan miesten ja naisten omien tuntojen tulkitsija ja välittäjä, ei vain kansan ihannekuvan maalari, kuten nationalistis-romanttisen Runeberg-kultin puitteissa myöhemmin usein tehtiin – kunnes ”petyttiin” todelliseen kansaan sen särjettyä tuon ihannekuvansa. Monista myöhemmistä näkemyksistä poiketen Cygnaeus ei nähnyt mitään ristiriitaa Runebergin ja Kiven kansaa koskevien käsitysten välillä. Päinvastoin, nämä kaksi olivat Cygnaeuksen silmissä kuin samasta puusta veistettyjä.[78]
Arvostelussaan Yhtä ja toista koskien J. L. Runebergin runoelmia Hirvenhiihtäjät ja Hanna (1837) Cygnaeus ylistää Runebergiä siitä, että tämä ”näkee ympäröivät esineet sen [kansan] omilla silmillä”. Mutta vieläkin suurempi ansio on ”herra Runebergin suuri kyky asettua kansan omaan asemaan […] kun hän antaa sen omasta näkökulmastaan tarkastella kohteita, joita se ei pysty selittämään”.[79] Toisin kuin Mooses, joka tyytyi ”korkealta ihaillen tarkastelemaan ihanaa maata”, Runeberg ”tunsi itsensä pikemminkin Joosuaksi ja lähti tasangolle tarttuen mihin tahansa, minkä tieltään löysi”.[80]
Kuten ”kunnioitetun kerjäläisen” Aaron esitys Hirvenhiihtäjissä osoittaa, Runebergille oli ominaista ”eräänlainen runollinen oikeudenmukaisuus, mikä nykyisin entistä vähemmän kuulunee laulajien suvun perhepiirteisiin. Me tarkoitamme tällä ominaisuutta olla tuomitsematta mitään – miten vähäiseksi se eräiden näkökulmasta katsoen voisikin näyttää – alhaiseksi ja halveksittavaksi tai pelkästään varjostumaksi.”[81] Cygnaeus palasi kunnioitetun kerjäläisen teemaan arviossaan Vänrikki Stålin tarinoista (1860). Hänen mukaansa Runeberg osoitti demokraattisuutensa antaessaan alhaisessa asemassa olevalle vänrikille kiistattoman oikeuden ”käyttää halutessaan vapaamielistä pronominia minä”.[82] Tarinoissa vallitsevaa henkeä ilmaisee se, ”että runoilija asettaa tämän vähäisen kansanmiehen istumaan oikeutta ylhäiselle ja alhaiselle, kunnian ja alennuksen tuomarina”.[83] ”On Runebergin suuri onni eikä yhtään vähäisempi ansio, että hän niin varhain onnistui käsittämään, mikä jalous, mikä siveellisesti korkea taso voi mahtua myös matalimpaan suomalaiseen majaan”, kiteytti Cygnaeus.[84]
Vaikka Runebergin ottama kansan näkökulma tai näkökulma kansaan olikin suomalaisessa runoudessa ainutlaatuinen ja kansainvälisessäkin katsannossa edellä käyvä, niin sen edellytyksenä oli kuitenkin kansan merkitystä ja yleisiä ihmisoikeuksia korostava yleinen historiallinen kehitys. Cygnaeuksen mukaan olisi ollut epätodennäköistä, että vielä Porthanin ajan Franzén olisi kyennyt ”demokratisoimaan runoutta alemmaksi kuin että hän aristokraattisista tai jumalten ja jumalatarten asuttamista korkeuksista, jossa tämä oli siihen asti yksinomaan asustanut, alentui nyt kolmannen säädyn pariin, joka kaikkialla pyrki tulemaan joksikin, kun se varsin kauan oli tyytynyt olemaan ei mitään. Franzén oli astunut pitkän askeleen kun hän köyhässä lappalaispapissa napapiirillä ja tämän elämänkumppanissa oli löytänyt runouden aiheen. Mutta sellaiseen sanayhdistelmään kuin ’kunnioitettu kerjäläinen Aaro’ ei hänen järkensä eikä mielikuvituksensa voinut nousta – tahi laskeutua.”[85]
Myös Aleksis Kiven teoksissa kansan näkökulma ja sen moralisoimaton, ”realistinen” esittäminen oli keskeistä. Vaikka Kiven tukijana tunnettu Cygnaeus oli omissa teoksissaan mitä suurimmassa määrin romantiikan perillinen, niin Kiven tapauksessa hän arvosti – ja voimakkaasti puolusti! –tämän ”realistista” kansankuvausta. Vaikka Cygnaeus oli varmaan ensimmäisenä nähnyt von Wrightin veljesten taiteen poikkeuksellisen arvon, ei hän Kiven ”realismia” puolustaessaan empinyt väittää, että ”henkilöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta muodostaa mieltänsä realismin oikeudesta taiteessa muiden mukaan kuin niiden, jotka tarjoutuvat v. Wrightin veljesten kauneissa, sievissä ja siivotuissa linnuissa, luulottelevat helposti, ettei realistinen taidekäsite milloinkaan ole valinnut eikä saa valita itselleen muita ilmaisumuotoja, kuin nämät hyvin kasvatetut kuvastukset luonnon ilmeistä.”[86] Toisin kuin Ahlqvist ja muut Kiven parjaajat väittivät, tämän teosten ”realismissa” ei suinkaan ollut kysymys todellisen kansan häpäisemisestä, saati jumalanpilkasta, vaan kansan omia ajattelutapoja ja tuntemuksia kohtaan osoitetusta syvällisestä ymmärryksestä ja tasaveroisesta suhtautumisesta. Pitkähkö sitaatti Nummisuutarit-arvostelusta (1865) puolustanee paikkaansa myös tyylinäytteenä Cygnaeukselta:
”Katsohan sen sijaan tuota aitoa suomalaista, melkein tuimaa totisuutta, jolla Nummisuutarien tekijä on kohdellut oman sisäisen näkemyksensä meidän sisäiselle näkemyksellemme esittämiä henkilöitä! Käyttäisimme kylläkin epäasiallista sanontaa, jos sanoisimme hänen ottaneen nämä mielikuvituksensa luomukset jonkinlaisen käsittelyn alaisiksi. Hän näyttää päinvastoin ottavan heidät aivan sellaisinaan, täysin valmiina, ja sallivan heidän ajatella, puhua, toimia täysin omavaraisesti, ilman etäisintäkään vihjausta siihen, että hän, tekijä itse, tanssittaa heitä pillinsä mukaan ja että hänellä siis on oikeus, ei vain kouluuttaa heitä mielin määrin, vaan myös pitää hauskaa heidän kustannuksellaan, milloin hän on siihen antanut itse itselleen aihetta. Jos he joskus, vaikka sellaista sattuu vain poikkeuksellisesti, puhuvat typeriä tai käyttäytyvät tuhmasti, niinkuin paljon useammin on asian laita, ei tämä tapahdu ollenkaan siksi, että heidän herransa ja mestarinsa pääsisi näyttämään, kuinka kauas taakseen tai alapuolelleen hänen oma älykkyytensä ja sukkeluutensa on heidät jättänyt. Asettumatta korkeampaan asemaan seuraansa nähden hän liikkuu aivan luonnollisesti sen keskellä. Se on hänelle synnynnäistä, eikä hän mahda mitään silmilleen, jotka näkevät avoimesti, kuinka nuo toverit käyttäytyvät, eikä korvilleen, jotka tajuavat heille ominaisen tavan heidän sisäisen ihmisensä ilmaisemiseksi. Hän ei ole asettunut väijyksiin vakoillakseen heidän heikkouksiaan ja kömpelyyksiään, sitten pilkkaa tehden juorutakseen näkemiään kaikelle kansalle. Hän ei edes heittäydy heidän tulkikseen: he saavat itse puhua puolestaan parhaan taitonsa mukaan. Ja siitä johtuu se ihmeellinen, mutta samalla aivan luonnollinen seikka, että heistä sanotaan näytelmässä tuskin ainoatakaan sanaa, jota he eivät voisi tunnustaa todellisuudessa itse sanomakseen. Ja samoin piirtyy itsekunkin mielentila täsmälleen sellaiseksi, jollainen sen täytyykin olla asianomaisessa tilanteessa niin toisen kuin toisenkin erilaisen luonteen mukaisesti.”[87]
Yhteiskuntien ”jatkuva demokratiseerautuminen” merkitsi myös sitä, että sääty-yhteiskunnan eliitit menettivät yksinoikeutensa ”järjenkäyttöön”. Cygnaeus arvosti Kiveä juuri siksi, ettei tämän teoksissa järki, ymmärrys tai arvostelukyky ollut eliittien tai kirjailijan privilegio, vaan myös tavallisen kansan ominaisuus ja voimavara. Tästä seurasi, etteivät eliittien näkemykset suinkaan edustaneet ”koko kansan” näkemyksiä, eikä kirjailijan tehtävä ollut nokkelin ja ”valistavin” välipuhein tai ivallisen satiirin keinoin asettua kuvaamiensa kansanihmisten yläpuolelle. Siksi Kivi oli Cygnaeukselle demokraattinen kirjailija par excellence.
Vaikka Cygnaeus ihaili antiikin kulttuuria, hän muitta mutkitta väitti, että ”ehkäpä kaikkein tärkein ylivoima, jonka ansiosta nykyajan ihmiskunta on antiikin vastaavaa ylempänä, on kasvava tietoisuus siitä, että ihmisen aito jalomielisyys ei ole yksinomaan ulkoiseen, aateliseen yhteiskunta-asemaan kiinnitetty etuoikeus”.[88] Käytännössä ihmisarvon merkityksen voimistuminen ja yleinen demokratiseerautuminen olivat merkinneet kolmannen säädyn asettumista ”yhden jos toisen hallitsijan vallan paikalle”. Massat, ”varsinainen kansa”, eivät ole vielä näin radikaaleihin toimiin ryhtyneet, ”vaikka sekin on joskus voimansa tunnossa, kuumeväristysten innoittamana, hetken ajan näyttänyt rynnistävän kohti samaa tulosta”. ”Aikakauden humaniteetti” on kuitenkin ”ottanut tehtäväkseen puhua kansan puolesta”.[89] Toisaalta ansio tästä humaniteetin noususta kuuluu myös itse kansalle, joka laulujensa kautta on opettanut sivistyneitä ”ensimmäistä kertaa tuntemaan kunnioitusta kansaa kohtaan, ei niiden joukkojen takia, jotka nämä voivat panna liikkeelle, kun kyse on toiminnasta, vaan kunnioituksesta synnynnäisen nerouden syvyyttä kohtaan, joka sen runoissa ilmenee”.[90] Cygnaeus oli pelkästään ylhäältä alas suuntautuvaa kansansivistyksen periaatetta vastaan: kansan oli oltava vuorollaan ”kasvattaja”.
Eräänlaisena eliittien ja kansan välittäjänä toimi myös Runeberg, kuten myös ne kansanrunouden kerääjät, jotka arvostavassa ja demokraattisessa hengessä välittivät kansan tuntemuksia ja ajattelutapoja eliittien tietoisuuteen. Cygnaeukselle olikin selvää, että Runebergin tai kansanrunouden välittämät kansan tuntemukset ja ajattelutavat eivät olleet vain eternaalista ”kansanviisautta”, vaan oman aikansa kansanvaltaisuuden kehitykseen ja ”massojen nousuun” liittyviä historiallis-yhteiskunnallisia ilmiöitä. Se, että Runebergistä myöhemmin tehtiin reaktiivisen ja antidemokraattisen nationalistisen liikkeen kulttihahmo (”Runeberg-kultti”), ei tarkoita sitä, etteikö hänen runoutensa olisi voinut aiemmin olla progressiivisten ja demokraattisten kansallisten tendenssien ja pyrkimysten osatekijä.
Cygnaeus ei ollut epävarma siitä, että kansan omien tuntemusten, senso comunen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen oli sekä ”sivistyneiden” luokkien oman edun mukaista että demokraattisen kehityksen edellytys. Toisaalta eliittien ja kansan välisen vuorovaikutuksellisen yhteyden luominen ei onnistunut pakon ja väkivallan keinoin vaan edellytti kunnioitusta kansaa ja sen pyrkimyksiä kohtaan. Poliittisesti kysymys oli siitä, että oli solmittava kansan oikeudet tunnustava sopimus. Laajasti matkustellut ja lukenut Cygnaeus oli suomalaisittain poikkeuksellisen hyvin perillä Euroopan kansojen historiasta ja nykyisyydestä ja myös siitä, että ”yhä useammin on päästy sopimukseen, että kansan oikeus ihmisarvoon on täysin pätevä vaatimus, siinä missä muillakin”.[91] Massojen intellektuaalis-moraalinen kehitys ja sen mukaan tuoma arvon ja aseman nousu oli Cygnaeukselle itsestäänselvyys. Historian suurmiehiä kohtaan osoittamastaan romanttisesta ihailusta tunnettu Cygnaeus ei kiistänyt sitä realiteettia, että ”sankareiden aika oli manalle mennyt” ja ”ettei kukaan, olipa hän miten vahva tahansa, nykyisin yksin voita taisteluja eikä valloita linnoituksia, joissa kansat säilyttävät pyhintään, ja että kuninkaat voivat vain sitä mitä kansa voi”.[92]
Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura taipui August Ahlqvistin Kiveen kohdistamien hyökkäysten edessä ja veti Seitsemän veljeksen vihkot pois markkinoilta, Cygnaeus masentui ja vetäytyi seuran toiminnasta.[93] Hänelle Aleksis Stenvall ei ollut vain tukea tarvitseva lahjakas kirjailijalupaus, vaan Runebergin veroinen käänteentekevä kansan tuntojen tulkitsija. Vaikka Julius Krohn ja muut Kivelle myötämieliset yrittivät häntä puolustaa, niin ainoastaan Cygnaeus oivalsi Kiven koko merkityksen. Eino Leino osuukin naulan kantaan todessaan, että ”todellakin harvinainen esteettinen vastaanottavaisuus ja kriittinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.”[94] Cygnaeuksen katsannossa Kiven merkitys ei rajoittunut vain ”kirjallisuuteen”, vaan levittäytyi koko suomalaiseen kulttuuriin, yhteiskuntaelämään ja niiden demokraattisen uudistamisen näkymiin. Kiven kovassa kohtalossa Cygnaeus myös tunnisti oman yksinäisyytensä. Ei vähiten siksi, että hän oli merkittävästi vaikuttanut Kiven kehitykseen.[95] Kiven esikoisnäytelmä Kullervo (julk. 1864, ensimm. versio kirj. 1859) perustui olennaisilta osiltaan Cygnaeuksen omaan Kullervo-tulkintaan, joskaan Kivi ei yltänyt samaan kirkkaaseen syvällisyyteen kuin Cygnaeus Kalevalan traagillisessa aineksessa (1853).
Kalevalan traagillisessa aineksen arvosta kertoo se, ettei Kivi tai kukaan mukaan ole pystynyt yhtä taidokkaasti avaamaan Kalevalan (1849) Kullervo-jaksoa (runot 31–36). Cygnaeuksen tutkielma, kuten Kalevalan Kullervokin, on keräämistään arvostavista kommenteista huolimatta saanut osakseen jokseenkin pintapuolisia tulkintoja, joissa yhä uudestaan toistuu teleologinen puhe Kullervon ”kohtalosta” ja hänen kostonkierteestään tämän ”kohtalon” ilmaisijana. Kuitenkin Cygnaeuksen tutkielman keskeinen teesi on hyvin selvä – ja päinvastainen: Kullervo ei kostoretkillään toteuta mitään ”kohtaloa”, eikä kosto ole hänen ”elämänsä tarkoitus”, vaan hän on olosuhteidensa uhri, orja, joka turhaan mutta kuitenkin taistelee vapautuakseen kostonkierteestä. Toisin kuin esimerkiksi J. J. F. Perander omassa tulkinnassaan (1872) väitti, Kullervoa ei ole jo kätkyessä (”katkoi kapalonsa”) ”määrätty koston toimeen”, ”syntynyt siihen”, vaan koston toimet ovat looginen vaan eivät välttämätön seuraus hänen orjan asemastaan ja kovista kokemuksistaan.[96] Cygnaeuksen tulkinnan kaiketi ainoa syvällinen ymmärtäjä V. Tarkiainen arvostelikin Peranderia siitä, että tämä on ”tuijoittanut silmänsä sokeiksi yhteen ainoaan pilkkuun, verikostoon, ja jättänyt huomioon ottamatta ympäristön, Kullervon muut ominaisuudet”. Kuitenkin ”on Peranderin yksipuolista ajatusta kehuttu (esim. J. Krohn kaunotieteellisessä katsauksessaan Kalevalaan) uudeksi, melkeinpä nerokkaammaksi keksinnöksi kuin Cygnaeuksen tulkinta”.[97]
Kullervo ajautuu yhä syvemmälle koston ja väkivallan kierteeseen siksi, että häneltä yhä uudestaan kielletään ihmisarvo ja häntä nöyryytetään kerta toisensa jälkeen. Hänen alistettu orjan elämänsä on hänen ”kohtalonsa”, ei mikään muu, ”ennalta määrätty”: ”Orjuus tekee hänet itsensä onnettomaksi ja muille onnettomuutta tuottavaksi, paatuneeksi, jopa rikolliseksikin; mutta epäkauniiksi se ei voi häntä tehdä.”[98] Kullervon ”kauneus” sisältyy hänen ihmisyyteensä, eivätkä hänen orjuuttajansa voi sitä häneltä viedä, vaikka he voivatkin kieltää hänen ihmisarvonsa. He tuomitsevat Kullervon ”pahaksi”, mutta samalla kieltävät oman osallisuutensa tähän pahuuteen. Kansanrunon kritiikin kärki ei kohdistukaan Kullervoon, eikä edes hänen lapsuudenkotinsa tuhonneeseen Untamon väkeen, vaan hänen orjuuttajiinsa, Kalevalan ”parempaan väkeen”. Todellisia pahantekijöitä ovat Kalevalan arvostetuimmat hahmot, kuten seppä Ilmarinen ja hänen emäntänsä, joka leipoo kiven paimenpojaksi alistetun ja alistuneen orjansa leipään, johon tämä rikkoo puukkonsa, ainoan muiston omasta kodistaan: ”Itse Ilmarisen emäntä, Suomen eepillisen runouden suloisin ilmestys, muuttuu kerrassaan ’ilkeäksi’, joutuessaan traagilliseen suhteeseen tuon sankarinuorukaisen kanssa, josta on tullut hänen orjansa.”[99] Ilmarisen emännän rakkaus on valikoivaa, luokkasidonnaista: ”Hänen rakastettavat piirteensä vääntyvät ivaksi, hänen lempeä sydämensä muuttuu jääkylmäksi, kun on orja kysymyksessä.”[100]
Jos Kullervon elämä ei vain tahdottomasti ilmaise ennaltamäärättyä ”kohtaloa”, ei se myöskään ole loputonta alistumista ”olosuhteille”, vaan vaikeaa taistelua vaikeissa olosuhteissa niitä vastaan. Kullervolla on mahdollisuus voittaa ”kohtalonsa”, mutta hän epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun hän lopulta kohtaa kuolleiksi luullut vanhempansa, on jo liian myöhäistä, eikä äidinrakkauskaan enää riitä vapauttamaan Kullervoa tuhon kierteestä. Jälleen kansanruno suo myötätuntonsa Kullervolle, mutta ei pääty sovittavaan katharsikseen: ”Sitä [kansanrunoa] ei laisinkaan huoleta, että Kullervo on muuttunut jääkylmäksi niiden onnea kohtaan, joiden kärsimiä vääryyksiä hänellä näyttää olevan mitä kiihkein halu kostaa.”[101]
Cygnaeuksen Kullervo-tulkinnan radikaalisuus piilee sen sisältämässä luokkanäkökulmassa, joka irrottaa sen silottelevien ja positiivista sankaruutta painottavien tulkintojen enemmistöstä. Se, mikä aina kansa- ja peruskoulujen Kalevala-lukemisia myöten on esitetty Kalevalan parhaana puolena – eeppiset sankarit – paljastaa Cygnaeuksen tulkinnassa kelvottoman kääntöpuolensa. Selvää on, että kansallista eheyttä tavoitteleva fennomaanieliitti ei suuresti innostunut Cygnaeuksen luokkaperspektiiveistä. Pintapuolisesta kiitoksesta ja kiinnostuksesta huolimatta hänen tulkintansa Kullervosta jäikin vaille todellista ymmärrystä, kuten jäi myös Kivi ja hänen Kullervonsa.
Cygnaeus, lojalismi ja revoluutio
Luokkataisteluakin esille tuoneista ”demokraatisista” näkemyksistään huolimatta Cygnaeus oli lojaali keisarinvallan kannattaja, joka aristokraatin itsetuntoa ilmaisten varmisti myös omat yksityiset etunsa ja asemansa kaikkea muuta kuin demokraattisessa valtajärjestelmässä. Hänelle ja Topeliukselle kuuluu myös kunnia eurooppalaisen vallankumousvuoden 1848 opiskelijaliikehdinnän ohjaamisesta Suomessa vaarattomiin uomiin taitavalla Flooran päivän juhlan manööverillä. Seuraavalla vuosikymmenellä Cygnaeus ei myöskään epäillyt ryhtyä keisarinvallan luottomieheksi. Samansuuntaisen ratkaisun teki myös Snellman, vaikka oli vielä alkuvuodesta 1848 esittänyt varsin kriittisiä näkemyksiä ”jatkuvista venäläistämis- ja venäläistymistoimista”, joilla ”kansallisuudesta viedään osanen joka päivä”.[102] Lojalismi ei kuitenkaan ollut abstrakti oppi, vaan ennen muuta poliittinen strategia. Kuten jokaiseen strategiseen valintaan, myös lojalismiin sisältyi riskejä ja epävarmuustekijöitä. Lojalismi ei myöskään ollut kenen tahansa valinta, vaan se perustui fennomaanieliitin tulkintaan ”kansallisesta edusta”. Se, kenen eduksi ja missä määrin lojalismi todella tuli koitumaan, on monimutkainen kysymys, kuten viimeistään niin sanotut sortovuodet – kaikille ne eivät suinkaan tuoneet huonoa tullessaan! – tulivat osoittamaan.
Jälkikäteen arvioituna Cygnaeuksen, Snellmanin ja muun fennomaanieliitin valinta näyttää menestykselliseltä – ainakin Snellmanin ennustamat jatkuvat venäläistämistoimet siirtyivät vuosikymmenillä – mutta toisaalta vertailukohta, toisenlaisen mahdollisen tulevaisuuden hahmottelu, jää pelkäksi spekulaatioksi. Lojalismin menestys kytkeytyi Aleksanteri II:n aikana (1855–1881) toteutuneisiin merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Ehkä niissä ja niiden myötä toteutui ”paras mahdollinen maailma”, mutta minään realisoituneena utopiana sitä ei tule nähdä. Siksi fennomaanieliitin lojalismiakaan ei tule arvioida – tai ylistää – ideaalisena strategiana, vaan vain mahdollisesti parhaana mahdollisena strategiana. Tällöin on myös mahdollista suoda todellista ymmärrystä Cygnaeuksen ja Snellmanin ratkaisulle epävarmana ratkaisuna epävarmassa tilanteessa – ja muunlaisia tilanteita tuskin onkaan.
Cygnaeusta käsittelevässä kirjoituksessaan Topelius palasi myös vuoden 1848 Flooran päivän juhlan tapahtumiin. Hän ei kuitenkaan tulkinnut kevätjuhlaa keisarille osoitetun luottamuksen ja lojaliteetin ilmaukseksi uhkaavassa tilanteessa, vaan historialliseksi käännekohdaksi, ”sillä tästä päivästä alkaen levisi kevätkentälle kokoontuneiden kuulijain, ennen kaikkea nuorison välityksellä tulevaisuuden tunnussana koko maahan, ja tästä päivästä alkaen ajan suunta oli selvästi toinen kaikilta kehitysmuodoiltaan”.[103] Topelius ei siis katsonut, että juhla olisi ollut vain reaktio vallitsevaan tilanteeseen, vaan juhla oli avaus uuteen ja toisenlaiseen tulevaisuuteen. Hänen ja myös Cygnaeuksen näkökulmasta lojalismi ei ollut reaktiivinen pakkoratkaisu, vaan osa strategiaa tilanteessa, joka avautui kevätjuhlan ja myös Euroopan vallankumouksellisten tapahtumien ilmaiseman uuden aikakauden myötä. Siitä huolimatta, että kevätjuhla oli ”antivallankumouksellinen” lojaliteetinilmaus keisarin suuntaan, Topelius ja Cygnaeus asettivat kevätjuhlan vuoden 1848 eurooppalaisten vallankumousten yhteyteen.
Cygnaeus, Topelius ja Snellman olivat suhtautuneet innostuneesti Ranskan helmikuun vallankumouksesta kertoviin uutisiin. Cygnaeuksen teokset osoittavat, että vuoden 1848 jälkeenkin hänen kantansa ”jatkuvaa demokratiseerautumista” kohtaan pysyi vankkumattoman myönteisenä. Tämä sopii hyvin yhteen lojalismin kanssa. Kysymys oli vain siitä, että lojalistit näkivät 1848 avautuvan tilanteen – ja sitten varsinkin Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun – demokraattisen kehityksen kannalta otollisena joskin prekäärinä tilanteena. Kuten sanottu, lojalismi oli näille vuoden 1848 vallankumousten suosijoille paras mahdollinen tapa edistää demokraattisia kehityskulkuja ja toisaalta lieventää 1848 aiheuttaman reaktion – 1850-luvun alun kontrollitoimet ynnä muut – vaikutuksia kaukaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Cygnaeus ja muut Hegelinsä lukeneet fennomaanit pitivät 1789 ja 1848 vallankumouksia maailmanhistoriallisina käännekohtina, joissa koko ihmiskunta siirtyi uuteen ja entistä parempaan aikaan. Tämä näkemys oli ’revoluution’ käsitteen uuden, 1700-luvulla syntyneen merkityksen mukainen.[104] Se oli suorastaan vastakkainen ’revoluution’ vanhalle merkitykselle, joka tarkoitti ”takaisin paluuta” tai coup d’état’ta, hallitsijan tai hallitusvallan kumoamista. Siihen lojalistit suhtautuivat tietenkin täysin kielteisesti ainakin Suomen tilanteessa – Snellman oli argumentoinut sellaisia kumouksia vastaan jo Läran om statenissaan (1842). Sen sijaan ’vallankumousta’ uudessa merkityksessään he pitivät maailmanhistoriallisen edistyksen ilmauksena. Tähän edistykseen fennomaanieliitti tahtoi myös Suomen osallistuvan. Sen varmistamiseksi tuli valita asioiden kulkuun vaikuttamisen kannalta paras mahdollinen toimintastrategia.
Vain tosiasiallisten historiallisten tapahtuminen ja kehityskulkujen tutkiminen voi tuoda selvyyttä siihen, missä määrin Cygnaeuksen ja myöhempien fennomaanien lojalistinen strategia tuli edistämään ”jatkuvaa demokratiseerautumista” eli ”massojen” vaikutusvallan lisääntymistä – vai palveliko tuo strategia myös vastakkaisia päämääriä. Varsinkin vuosisadan lopulta alkaen, kun suomalainen yhteiskunta oli jo muuttunut agraarikapitalistiseksi luokkayhteiskunnaksi luokkaristiriitoineen, lojalismi tuli välttämättä saamaan uudenlaisen sisällön. Siinäkin ilmenevien demokraattisten, vähemmän demokraattisten tai suorastaan epädemokraattisten pyrkimysten ymmärtämisen kannalta aristokraatti-demokraatti Cygnaeuksen ja hänen aikansa tutkiminen on paikallaan. Paikallaan olisi myös panna toimeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pian 120 vuotta sitten (tammikuussa 1889) tekemä päätös julkaista suomennos hänen valituista teoksistaan…[105]
Viitteet
[1] Vasenius 1907, 163.
[2] Marta Hirn on tutkielmassaan Hur såg Fredrik Cygnaeus ut? tarkastellut kiinnostavasti Cygnaeuksen ulkoista hahmoa ja siitä esitettyjä kuvauksia, muotokuvia, karikatyyrejä ja veistoksia. (Hirn 1959.) Hirnin mukaan ensimmäiset maininnat venetsialaisesta viitasta ovat Haminan vuosilta (mt., 23).
[3] Cygnaeuksen Italiassa matkaamisesta, ks. Steinby 1958, 55–59.
[4] Laitinen 1999, 55; ks. myös Aspelin-Haapkylä 1914, 44.
[5] Cygnaeuksen horjumattomasta itseluottamuksesta ks. Aspelin-Haapkylä 1914, 34.
[6] Nervander 1907, 265. Cygnaeuksen saavutuksista organisaattorina, ks. Aspelin-Haapkylä 1914, 41–48.
[7] Topelius 1932, 747 & 771.
[8] Sit. Laitinen 1999, 52.
[9] Nervander 1907, 159; Aspelin-Haapkylä 1914, 41. Läheiset yhteydet pohjalaisiin Nervanderiin, Runebergiin ja Snellmaniin sekä Tengströmien sukuun veivät viipurilaisen Cygnaeuksen Pohjalaiseen osakuntaan.
[10] Cygnaeuksen ainoa kilpahakija oli estetiikan dosentiksi vuonna 1847 nimitetty Fredrik Berndtson. Hän veti kuitenkin hakemuksensa pois, kun ei ehtinyt laatia virkaa varten vaadittua väitöskirjaa tultuaan nimitetyksi virallisessa asemassa olevan Finlands Allmänna Tidningin päätoimittajaksi. (Varpio 1990, 53–54.) Ehkä Berndtson myös ymmärsi, että virkaa oli hallituspiireissä kaavailtu juuri Cygnaeukselle ja hänen puolestaan oli parempi tyytyä päätoimittajan pestin.
[11] Klinge 1989, 492.
[12] Laitinen 1999, 55.
[13] Ks. esim. Klinge 1989, 189–210 & 489–511.
[14] Nervander 1907, 1.
[15] Emt., 15–16 & 19; Klinge 2003, 307.
[16] Nervander 1907, 268.
[17] Emt., 33.
[18] Emt., 32 & 328; ks. myös Aspelin-Haapkylä 1914, 33–34.
[19] Lauantaiseurasta, ks. esim. Savolainen 2006, 145–153.
[20] Nervander 1907, 54 & 382; ks. myös Topelius 1932, 744–755 sekä Aspelin-Haapkylä 1914, 35.
[21] Aspelin-Haapkylä 1914, 37.
[22] Sit. Nervander 1907, 238.
[23] Forsman 1923, 18–19, 26–33; Forsman 1925, 15–22; Topelius 1932, 750.
[24] Nervander 1907, 4.
[25] Emt., 5.
[26] Emt., 3.
[27] Topelius 1932, 750.
[28] Nervander 1907, 45–46.
[29] Rein 1907, 174.
[30] Topelius 1932, 759.
[31] Aspelin-Haapkylä 1914, 37.
[32] Kohtalaisesta suomen kielen taidostaan huolimatta Cygnaeus lienee pitänyt vain yhden puheistaan tällä kielellä, vuonna 1862 Elias Lönnrotin kunniaksi pidetyssä juhlassa, jossa ainakin juhlakalu oli sujuva suomen kielessäkin. (Nervander 1907, 328 & 406.)
[33] Vasenius 1907, 148.
[34] Myös Eliel Aspelin-Haakylä toteaa, että ”pääsyy Cygnaeuksen unohtamiseen on kai se, että hän oli niin tykkänään toisen ajan mies” (Aspelin-Haapkylä 1914, 32).
[35] Ylioppilaskunnan järjestämässä muistojuhlassa puhui Cygnaeuksen ystäväpiiriin kuulunut Eliel Aspelin-Haapkylä (1847–1917). Puhe on julkaistu teoksessa Aspelin-Haapkylä 1914, 31–55.
[36] Nervander 1901 & Nervander 1908, 453–462. Artikkeli ilmestyi myös Oman maan toisessa, uudistetussa painoksessa (Nervander 1921, 529–540), mutta Linkomiehen toimittamassa kolmannessa, täysin uudistetussa laitoksessa (1958–1962) Cygnaeuksesta ei enää ole erillistä artikkelia. Nervanderin töissä Cygnaeus on esillä myös teoksessa Blad ur Finlands kulturhistoria (1900).
[37] Vasenius 1907, 170–171.
[38] Hultin 1907, 294.
[39] Ks. esim. Estlander 1902, Hirn 1935 & 1942 ja Wrede 1999a.
[40] Takolander 1910.
[41] Forsman 1924.
[42] Koskimies 1927, 456–460. Kansallisen elämäkerraston edeltäjässä, Finsk biografiska handbokissa (1903) kirjoittaja on Arvid Hultin (Hultin 1903, 414–417), kun taas Biografisessa nimikirjassa (1879–1883) kirjoittajatieto puuttuu.
[43] Forsman 1923 ja 1925.
[44] Koskenniemi 1955 [1925], 570–577. Tätä kriittisemmin Forsmanin väitöskirjaa ja sen jatkoa arvosteli Gunnar Castrén Valvojassa (Castrén 1924, 91–95; Castrén 1925, 366–369).
[45] Kihlman 1923a, 58–61 ja Kihlman 1923b, 77–81.
[46] Rein 1930, osa 4, 1–14.
[47] Wennevirta 1946.
[48] Havu 1945, 357–391.
[49] Havu 1943, 22–31.
[50] Elmgren 1939.
[51] Koskimies 1957, 218–227.
[52] Krohn 1961 [1957], 120–125.
[53] Koskimies 1966, 211–219.
[54] Hirn 1959, 17–85.
[55] Ekelund 1964, 321–340; Reitala 1980, 380–390 (taidepyrintöjen osalta); Varpio 1986, 36–40; Varpio 1990, 41–52; Wrede 1999b, 291–295; Klinge 2002, mm. 257–259 & 410; Klinge 2003, 306–314; Sulkunen 2004, 74, 148–151 &156–166; Kuisma 2006, 90–100. Näistä poiketen Cygnaeus esiintyy Suomen kirjallisuushistoriassa (osa 1, 1999) epäitsenäisessä asemassa eli Runebergiä, Snellmania ja Topeliusta koskevien esitysten juonteena. Suomen tieteen historiassa Cygnaeus jää muutaman maininnan varaan (osa 2, 2000).
[56] Savolainen 2006.
[57] Klinge 1984, 137–143.
[58] Esim. Klinge 1998, 148–163.
[59] Karhu 1979, 346–355.
[60] Laitinen 1999, 52–75. Samoihin aikoihin (1999) Kalevi Penttilä puolestaan kiinnitti huomiota Kalevalan traagillinen aines -suomennokseen kuitenkaan teosta enempää analysoimatta. (Penttilä 1999, 33–34.)
[61] Sarje 1986, 67–126. Käytettävissäni ei ole ollut Sarjen lisensiaatintutkimusta.
[62] Emt., 100.
[63] Sarje 1982 (julk. myös teoksessa Sarje 1989), Sarje 1983 ja Sarje 1984.
[64] Saarela 1986, 187–236.
[65] Emt., 228.
[66] Pettersson S. 2004, 76–97. Ks. myös Pettersson S. 2006 & 2007.
[67] Helsingin Sanomissa ilmestyi Cygnaeuksen syntymäpäivänä Pertti Lassilan laatima lyhyt arvostelu uudesta suomennoskokoelmasta. (HS 1.4.2008.)
[68] Sarje 2007, 88.
[69] Rahikainen 2007, 56–57; Ekman 2007, 77–92.
[70] Pettersson T. 2007, 195–204.
[71] Uimonen 2007, 216–220.
[72] Klingen esitelmä on julkaistu teoksessa Klinge 2007, 238–245.
[73] Teokseen sisältyy myös Bergerin laatima esipuhe ja selitysosasto (Berger 2007, 7–26 & 337–345).
[74] Cygnaeusta on suomennettu melko vähän. Det tragiska elementet i Kalevalaon ilmestynyt myös Elina Uotilan lyhentäen suomentamana ja H. K. Riikosen esittelemänä nimellä Traagisuus Kalevalassa teoksessa Estetiikan syntysanat. Suomalaisen estetiikan avainkirjoituksia valistusajalta 1970-luvun alkuun (2005). Lisäksi Cygnaeuksen kirjoitusten suomennoksia on julkaistu (usein lyhennelminä) muun muassa teoksissa Suomen kansalliskirjallisuus (1936, osa X, jossa runoelmia, Kalevalan traagillinen aines, kutsukirjoitus Suomen historian pääpiirteet vuoden 1863 valtiopäiviin asti Topeliuksen astuessa Suomen historian professorin virkaan ja August Ahlqvistin suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaan 1863, puhe Shakespeare-juhlassa 1864 sekä kirjoitus KivenNummisuutareista 1865 sekä muistokirjoitus Kivestä 1873), Suomen sana(1963, osa 3, jossa puhe Porthanista Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa 1839, katkelmia muistopuheesta J. J. Nervanderin kuoleman johdosta 1848, lyhyet katkelmat Kalevana traagillisesta aineksesta, tutkielmasta J. Z. Dunckerista 1858, kirjoituksesta Vänrikki Stålin tarinoista 1861 ja puheesta Franzénin 100-vuotisjuhlassa 1872 sekä em. Kiven muistokirjoitus), Suomalaisuuden syntysanoja III (1929, jossa lyhennelmä Vartija, miten kuluu yö? artikkelisarjastaHelsingfors Tidningarissa 1842 ja Pohjalaisen osakunnan Joukahainen-albumin alkulause 1843) sekä K. S. Laurilan toimittamassa Suomalaisia puhujia ja puheita(1915, jossa jäähyväispuhe kadettikoulun oppilaille 1837, puhe Porthanin patsaan paljastustilaisuudessa 1864, em. vuoden 1839 Porthan-juhlan puhe sekä M.A. Castrénin haudalla 1852 pidetty puhe). Em. Vartija, mitä kuuluu yöhön?ilmestyi (lyhennettynä) ensimmäisen kerran Tekla Hultinin toimittamassa kokoelmassa Suomalaisuuden herätys. Lausuntoja suomalaisuuden asiassa ennen Saima-lehden ilmestymistä (1892). Cygnaeuksen Aleksis Kiven teoksia käsittelevien kirjoitusten (yhteensä seitsemän) suomennokset on puolestaan julkaistu J. V. Lehtosen teoksessa Aleksis Kivi Aikalaistensa arvostelemana (1931; ks. myös Laitinen 1999, 379). Cygnaeuksen ja Snellmanin väliseen kirjeenvaihtoon voi tutustua Snellmanin Samlade arbetenissa (1992–1999) sekä suomeksi Kootuissa teoksissa (2000–2005) (ks. myös Lahtinen 2006, 195–201).Valvojan muistojulkaisuun (1907) sisältyy myös suomennoksia Cygnaeuksen runoista ja päiväkirjamuistiinpanoista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki jo tammikuussa 1889 päätöksen toimittaa suomennos Cygnaeuksen valituista teoksista (ks. Nervander 1907, 387), mutta tämä päätös on edelleen paitsi toteuttamatta myös toteuttamisen väärti! Jo sata vuotta sitten Nervander valitteli päätöksen olevan edelleen täyttämättä tarvittavien voimien puuttuessa, mutta ehkä mahdolliset resurssit ovat karttuneet suotuisasti yli sadan vuoden saatossa… Myöskään E. Nervanderin toimittamasta Cygnaeuksen Samlade arbetenista I–X (Cygnaeus 1883–1892) ei ole otettu uusia painoksia.
[75] Vasenius 1907, 169.
[76] Ks. Riikonen 2006 ja Branch 2006, jossa tarkastellaan Herderin vaikutusta Cygnaeuksen kotiopettajana Pietarissa toimineeseen A.J. Sjögreniin.
[77] Koskisen ja Reinin osalta, ks. Lahtinen 2005.
[78] Runebergin ja Kiven todellisuus- ja kansakäsitysten sovittamattomuudesta, ks. Karkama 1985, 52–54. Reaalisen ja ideaalisen todellisuuden välisen ristiriidan ”sovittamisesta” Runebergin teoksissa, ks. mt., 43–52.
[79] Cygnaeus 2007, 42.
[80] Emt., 97.
[81] Emt., 46.
[82] Emt., 46.
[83] Emt., 165-6.
[84] Emt., 146.
[85] Emt., 147. Cygnaeuksen taiteellisista ideaaleista ja arvostuksista, ks. Sarje 1989.
[86] Sit. Lehtonen 1931, 252.
[87] Sit. Emt., 63–64.
[88] Cygnaeus 2007, 199.
[89] Emt., 199.
[90] Emt., 200.
[91] Emt., 199.
[92] Emt., 97.
[93] Cygnaeuksen roolista ja asemasta fennomaanien sisäiseen valtataisteluun liittyneessä Kivi-kiistassa, ks. Bergholm 1907, 210–224, Laitinen 1999, 61–75, ja Sulkunen 2004, 154–166. Reinin mukaan Cygnaeus muutenkin ilmaisi taipumusta puoltaa muiden moittimia henkilöitä (Rein 1907, 174). Esimerkiksi historian dosentuuria varten kirjoittamassaan väitöskirjassa hän puolusti innokkaasti Hannibalia roomalaiskantaisia tulkintoja vastaan (1839). Kiven ohella hän pyrki SKS:n piirissä tukemaan fennomaanieliitin karsaasti katsomaa C. A. Gottlundia (Sulkunen 2004, 73–74 & 154–166).
[94] Leino 1983 [1909], 34–35.
[95] Ks. Laitinen 1999, 53–56.
[96] Perander 1939 [1872], 320. Peranderin, Cygnaeuksen ja eräiden muiden Kullervo-tulkinnoista, ks. Tiitinen 1971, 200–205.
[97]Tarkiainen 1909, 243.
[98] Cygnaeus 1907, 49.
[99] Emt., 47.
[100] Emt., 50.
[101] Emt., 71, vrt. 61.
[102] Snellman, Kootut teokset 10, 391.
[103] Topelius 1932, 767.
[104] ’Revoluution’ käsitehistoriasta, ks. Lahtinen 2000.
[105] ks. Nervander 1907, 387.
Kirjallisuus
Aspelin-Haapkylä, Eliel, Muoto- ja muistikuvia III. Otava, Helsinki 1914.
Berger, Martti, Esipuhe ja Selityksiä. Teoksessa Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007, 7–26 & 337–345.
Bergholm, A.H., Cygnaeus ja Kivi. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 1907, 210–224.
Branch, Michael, Herderin vaikutus Anders Johan Sjögreniin ja sen seuraukset. Suom. Hannele Branch. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 312–355.
Castrén, Gunnar, Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. Valvoja 1925, 366–369.
Castrén, Gunnar, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Arvostelu Rafael Forsmanin teoksesta Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. Valvoja 1924, 91–95.
Cygnaeus, Fredrik, Kalevalan traagillinen aines. Suom. V. Tarkiainen. WSOY, Porvoo 1907.
Cygnaeus, Fredrik, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Suom. ja toim. Martti Berger. Edizioni Artemisia, Helsinki 2007.
Cygnaeus, Fredrik, Samlade arbeten I–X. Red. E. Nervander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1883–1892.
Ekelund, Erik, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kirjallisuus, III. Turun romantikoista Aleksis Kiveen. Toim. Lauri Viljanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava, Helsinki 1964, 321–340.
Ekman, Michel, Den af mig uttalade åsigten skall, förr eller senare, tränga in i nationens allmänna medvetande. Fredrik Cygnaeus som litteraturkritiker. Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 77–92.
Elmgren, S. G., S. G. Elmgrenin muistiinpanot. Julkaissut Aarno Maliniemi. Suomen historian lähteitä II. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1939.
Estlander, C. G., Runebergs skaldskap. Teoksessa J. L. Runeberg, Samlade arbeten, normal upplaga, VIII. Red. C. G. Estlander. G.W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1902, 135–473.
Forsman (Koskimies), Rafael, Etelä ja pohjola Fredrik Cygnaeuksen teoksissa. Valvoja, 1924, 67–72.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, I. WSOY, Porvoo 1923.
Forsman (Koskimies), Rafael, Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä, II. WSOY, Porvoo 1925.
Havu, I., Lauantaiseura ja sen miehet. Otava, Helsinki 1945.
Havu, I., Teatterikiista Helsingissä v. 1861. Teoksessa Juhlakirja J. V. Lehtosen täyttäessä 60 vuotta 8.XII.1943. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja VII. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1943, 22–31.
Hirn, Martta, Hur såg Fredrik Cygnaeus ut?. Historiska och litteraturhistoriska studier, 34, 1959, 17–85.
Hirn, Yrjö, Runeberg-gestalten. Strödda studier. Holger Schildts Förlag, Helsingfors 1942.
Hirn, Yrjö, Runebergskulten. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors 1935.
Hultin, Arvid, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Finsk biografiska handbok, I. Red. Tor Carpelan. G. W. Edlunds Förlag, Helsingfors 1903, 414–417.
Hultin, Arvid, Fredrik Cygnaeus som literär kritiker. Finsk Tidskrift, förra halfåret 1907, 255–294.
Karhu, Eino, Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun. Suom. Ulla-Liisa Heino. Kansankulttuuri, Helsinki 1979.
Karkama, Pertti, Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Pohjoinen, Oulu 1985.
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Poeten. Nya Argus, 4, 1923, 58–61 (= Kihlman 1923a).
Kihlman, Alfred, Fredrik Cygnaeus. Kritikern. Nya Argus, 5, 1923, 77–81 (= Kihlman 1923b).
Klinge, Matti, Cygnaeus, Fredrik (1807–1881). Teoksessa Suomen kansallisbiografia, 2. Päätoim. Matti Klinge. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2003, 306–310.
Klinge, Matti, Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY, Helsinki 1998.
Klinge, Matti, jaksot Vallankumousvuosi 1848, Krimin sodan käänne, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, 2, Tunne ja tieto. Toim. Rainer Knapas & Nils Erik Forsgård. Tammi, Helsinki 2002, 257–259 & 410.
Klinge, Matti, Maan sydän ja isänmaan toivo. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 483–602.
Klinge, Matti, Murroksen vuosikymmen. Teoksessa Klinge et al., Helsingin yliopisto 1640–1990, II. Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989, 140–215.
Klinge, Matti, Savo, rajat, papukaija. Päiväkirjastani 2006–2007. Otava, Helsinki 2007.
Koskenniemi, V.A., Fredrik Cygnaeus redividus. Kirjoja ja kirjailijoita IV. Kootut teokset VI. WSOY, Porvoo-Helsinki 1955, 570–577.
Koskimies, Rafael, Cygnaeus, Fredrik. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, I. Toim. Kaarlo Blomstedt et al. WSOY, Porvoo 1927, 456–460.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeuksen kirjeitä Yrjö Koskiselle. Historiallinen Aikakauskirja, 3, 1966, 211–219.
Koskimies, Rafael, Fredrik Cygnaeus historiankirjoittajana. Historiallinen Aikakauskirja, 1957, 218–227.
Krohn; Eino, Kaksi lukittua lipasta. WSOY, Porvoo-Helsinki 1961.
Kuisma, Oiva, The history of Finnish aesthetics from the late 18th century to the early 20th century. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 2006.
Lahtinen, Mikko, Perander ja hänen aikansa. Teoksessa J. J. F. Perander, Yhteiskunta uutena aikana ja muita kirjoituksia. Toim. Mikko Lahtinen. niin & näin -kirjat, Tampere 2005.
Lahtinen, Mikko, Snellmanin Suomi. Vastapaino, Tampere 2006.
Lahtinen, Mikko, Vallankumouksista eli ’revoluution’ käsitehistorian kysymyksiä. Teoksessa Mitä on valta? Toim. Juha Räikkä ja Mikko Wennberg. Unipress, Helsinki 2000.
Laitinen, Kai, Kirjojen virrassa. Otava, Helsinki 1999.
Lassila, Pertti, Suuren puhujan unohtuneet kirjoitukset. Kirja-arvio teoksesta Fredrik Cygnaeus, Kirjoituksia kirjallisuudesta 1837–1873. Helsingin Sanomat 1.4. 2007.
Lehtonen, J. V., Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana. Otava, Helsinki 1931.
Leino, Eino, Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. 2. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1983.
Nervander, E., Blad ur Finlands kulturhistoria. W. Hagelstam, Helsingfors 1900.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Muistokuva. Suom. K.A. Petrelius ja O. Manninen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1907.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Suom. Tyko Hagman. Kansanvalistusseura, Helsinki 1901.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Päätoim. E. G. Palmén. WSOY, Porvoo 1908, 453–462.
Nervander, E., Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Oma maa, II. Toinen, uudistettu painos. Toim. Kaarle Krohn, G. Melander ja K.O.Lindeqvist. WSOY, Porvoo 1921, 529–540.
Penttilä, Kalevi, Kalevalan kauneus ja traagisuus. Bibliophilos, 2, 1999, 33–34.
Perander, J. J. F., Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa. Teoksessa Suomen kansalliskirjallisuus XV. Toim. E.N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Otava, Helsinki 1939, 314–323.
Pettersson, Susanna, For the people’s best – Fredrik Cygnaeus and the course taken by art in Finland. Teoksessa The shaping of art history in Finland. Taidehistorian seura, Helsinki 2007, 11–24.
Pettersson, Susanna, Lumoutuneet. Tarinoita taiteen keräilystä 1800-luvun Suomessa. WSOY, Helsinki 2004.
Pettersson, Susanna, Miehiä Suomen Taideyhdistyksen takana. Teoksessa Dukaatti: Suomen Taideyhdistys 1846–2006. WSOY, Helsinki 2006, 32–41.
Pettersson, Torsten, Lånade drömmar – fiktion och verklighet. Den första Cygnaeus-föreläsningen vid Helsingfors universitet, 2007, Historiska och litteraturhistoriska studier 82. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2007, 195–204.
Rahikainen, Esko, Fredrik Cygnaeuksen syntymästä 200 vuotta. Kansalliskirjasto, 2, 2007, 56–57.
Rein, G., Fredrik Cygnaeus Suomen soturien historian kirjoittajana. Historiallinen Arkisto, XXXVIII. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1930, osa 4, 1–14.
Rein, Thiodolf, Muutamia muistiinpanoja Fredrik Cygnaeuksesta. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 172–183.
Reitala, Aimo, Suomen etsiminen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria, II. Toim. Päiviö Tommila et al. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva 1980, 380–390.
Riikonen, H.K., J.G. Herderin tuntemus Turun Akatemian piirissä Porthanin ja Franzénin aikana. Teoksessa Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo ja Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 265–290.
Saarela, Pekka, Klassisismi ja isänmaa. Antiikin esikuvallisuus ja sivistyksen sankaruus taiteessa. Teoksessa Hyöty, sivistys, kansakunta. Suomalaista aatehistoriaa. Toim. Juha Manninen ja Ilkka Niiniluoto. Pohjoinen, Oulu 1986, 187–236.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen aatemaailma. Teoksessa Kansalliskirjallisuuden synty. Toim. Kari Sallamaa. Kirjallisuuden laitos, Oulun yliopisto, Oulu 1983, 45–52.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeuksen romanttinen ohjelma. Parnasso, 2, 1984.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus kuvataidearvostelijana. Taide, 5, 1982, 6–17.
Sarje, Kimmo, Fredrik Cygnaeus runoilijana. Tiede & edistys, 1, 2007, 88.
Sarje, Kimmo, Romantiikka ja postmoderni. Valtion painatuskeskus ja Kuvataideakatemia, Helsinki 1989.
Sarje, Kimmo, Usko, touhu, rakkaus – ajatusmuotojen arkeologiaa Suomessa. Tutkijaliitto, Helsinki 1986.
Savolainen, Raimo, Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämä. Edita, Helsinki 2006.
Snellman, J. V., Kirje Johan Jakob Tengströmille 6.1.1848. Kootut teokset, 10. Suom. Heikki Eskelinen. Opetusministeriö ja Edita, Helsinki 2002.
Steinby, Torsten, Drömmen om Italien. Ett kapitel ur Finlands kulturhistoria under 1800-talet. Historiska och litteraturhistoriska studier, 33, 1958, 47–81.
Takolander, Alfons, Fredrik Cygnaeus som pedagog. Pedagogiska föreningens tidskrift, 1910.
Tarkiainen, V., Fredrik Cygnaeus runoilijana. WSOY, Porvoo 1911.
Tiitinen, Ilpo, Frithiof Peranderin Kalevalan tutkimukset. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 25, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1971, 197–216.
Topelius, Z., Pieniä kirjoitelmia. Suom. ei mainittu. Kootut teokset, XII. WSOY, Porvoo-Helsinki, 1932.
Uimonen, Minna, Fredrik Cygnaeus: kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia? Teoksessa Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007, 216–220.
Varpio, Yrjö, Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen historia.WSOY, 1986.
Varpio, Yrjö, The History of Finnish literary criticism 1828–1918. Transl. Douglas Robinson. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 1990.
Vasenius, Valfrid, Fredrik Cygnaeus 1807–1907. Valvojan juhlajulkaisu, Valvoja 1907, III, 147–171.
Wennevirta, L., Fredrik Cygnaeus ja Suomen kuvataide. Valvoja 1946, 117–122.
Wrede, Johan, Johan Ludvig Runeberg – klar och gåtfull. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 242–265 (= Wrede 1999a).
Wrede, Johan, Fredrik Cygnaeus. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900. Utgiven af Johan Wrede. Svenska Litteratursllskapet i Finland, Helsingfors & Bokförlaget Atlantis, Stockholm 1999, 291–295 (= Wrede 1999b).
