”Tahdoin maailmanlaajuisuutta”, toteaa intialaissyntyinen brittitutkija Kenan Malik (s. 1960). Yhtäällä on ihmisten eläminen aina moniaineksisissa ja ristiriitaisissa, muuttuvissa yhteisöissään. Toisaalla on erityinen politiikka, joka korostaa kulttuurien erillisyyttä ja koskemattomuutta. Neurobiologiksi kouluttautunut mutta yhteiskunnallisista tietokirjoistaan maailmankuulu Malik tähdentääkin eroa eletyn monikulttuurisuuden ja multikulturalistisen politiikan välillä. Hänen juuri suomennettu kirjansa Monikulttuurisuus osoittaa, kuinka niin vieraita kulttuureja kammoksuvat kuin niitä varjelemaan pyrkivät nojaavat pysähtyneeseen kulttuurikäsitykseen. Ei pidä unohtaa kaikkiin kulttuureihin – myös omiin – väistämättä kuuluvia konflikteja.
Kuva: Lars Aronsson (CC BY-SA 3.0)
Monikulttuurisuus on hyvin ytimekäs monikulttuurisuuden esitys. Mikä innoitti teidät julkaisemaan tällaisen kirjan?
”Monikulttuurisuus” on nykyään suosituimpia ja väärinkäytetyimpiä poliittisia sanoja. Olen suhtautunut multikulturalismiin kriittisesti jo kauan ennen kuin asenteesta tuli muodikas. Mutta olen suhtautunut kriittisesti myös moniin multikulturalismin kritiikkeihin, jotka ovat usein yhtä ongelmallisia kuin multikulturalismi itse. Kirja pyrkii haastamaan sekä multikulturalismin että suuren osan sen herättämästä tyytymättömyydestä.
Sanotte kirjassa, että ”monikulttuurisuus” tai ”multikulturalismi” merkitsee sekä elettyä kokemusta että olemassa olevan monimuotoisuuden poliittista hallinnointia. Huomautatte lisäksi, että myös liberaalien on helppo päätyä ajattelemaan kulttuureita monoliittisina, muuttumattomina kokonaisuuksina. Kuinka paljon vahinkoa tällainen on mielestänne tehnyt julkiselle keskustelulle Isossa-Britanniassa ja Euroopassa yleensä?
Kuvaamasi eletyn moninaisuuskokemuksen ja moninaisuutta hallinnoimaan suunnitellun politiikan erottelu on elintärkeä monikulttuurisuuden ymmärtämiselle. Tämä erottelu kuitenkin tehdään aivan liian harvoin. Monet pitävät maahanmuuton tuottamaa moninaisuutta itse ongelmana. Minun mielestäni todellisia ongelmia ei luo moninaisuus, vaan sen hallinnoimiseen käytetty politiikka. Moninaisuus ei ole tärkeää itseisarvoisesti, vaan koska se sallii meidän laajentaa horisonttiamme, verrata ja vertailla erilaisia arvoja, uskomuksia ja elämäntyylejä, arvostella niitä, ja päättää, mitkä niistä ovat ehkä parempia ja mitkä huonompia. Moninaisuus on toisin sanoen tärkeää, koska se sallii meidän käydä poliittiseen keskusteluun ja kiistaan, joka voi luoda universaalimman kansalaisuuden kielen.
Mutta multikulturalismi poliittisena prosessina tekee nimenomaan tällaisen keskustelun ja kiistan vaikeammaksi. Monikulttuurisuuspolitiikka yrittää hallinnoida moninaisuutta panemalla ihmiset etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin, määrittelemällä yksilöiden tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ja käyttämällä noita lokeroita poliittisten menettelytapojen muotoilemiseen. Lähestymistapa ei rohkaise yhteiskunnallista osallistumista vaan yhteiskunnallista hajaantumista. Kuten kysymyksessäsi annat ymmärtää, multikulturalismilla on taipumus kohdella vähemmistöyhteisöjä erillisinä, ainutkertaisina, homogeenisina, autenttisina kokonaisuuksina. Yhteisöjen nähdään muodostuvan samalla äänellä puhuvista ihmisistä, joita määrittelee ainutkertainen näkemys kulttuurista ja uskosta. Näin tehtäessä jätetään usein huomiotta näiden yhteisöjen sisäiset konfliktit.
Ei ole olemassa yhtä ”muslimiyhteisöä” tai ”afrokaribialaisten yhteisöä” sen enempää kuin yhtä ainoaa ”kristillistä yhteisöä” tai ”valkoista yhteisöä”. Muslimiyhteisöt ovat yhtä vaihtelevia ja konfliktikkaita kuin kaikki muutkin yhteisöt. Usein kuitenkin käy niin, että vähemmistöyhteisöjen edistyksellisimmät äänet hiljennetään, koska ne eivät muka todella edusta tuota yhteisöä, kun taas kaikkein konservatiivisimpia ääniä ylistetään yhteisön johtajina. Tässä liberaali monikulttuurisuus kohtaa oikeistolaisen muslimivastaisen kiihkoilun. Muslimivastaiset kiihkoilijat esittävät muslimit usein taantumuksellisiksi. Multikulturalistit puolestaan pitävät taantumuksellisia aivan liian usein muslimiyhteisöjen aitona äänenä.
Mitä tuumaatte viimeisimmistä kehityskuluista – Syyrian sodasta, Irakin sisällissodasta ja pakolaiskriisistä? Miten ne ovat vaikuttaneet Euroopassa käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja miten ne ovat todella muuttaneet tilannetta Euroopassa?
Nämä ovat erittäin monimutkaisia kehityskulkuja, ja niiden vaikutus Euroopan politiikkaan on ollut todella syvä. Monella tavalla yhtä tärkeä on Euroopan poliittinen konteksti, jossa esimerkiksi nykyinen pakolaiskriisi on syntynyt.
Muutaman viime vuoden aikana Euroopan politiikan luonne on muuttunut. Sodanjälkeinen poliittinen järjestelmä, joka rakentui sosiaalidemokraattisten ja konservatiivisten puolueiden kahtiajaolle, purkautuu. Politiikan ala on kaventunut: politiikka on pelkistynyt pikemminkin teknokraattiseksi hallinnoimiseksi kuin yhteiskunnalliseksi muutokseksi. Ihmiset ovat kokeneet tämän muutoksen esimerkiksi poliittisen edustuksen kriisiksi. Ihmisistä tuntuu yhä enemmän, ettei heidän ääntään kuulla ja että poliittiset instituutiot ovat kaukaisia ja mätiä.
Muuttoliikkeellä ei ole ollut käytännössä mitään osuutta muutoksiin, joiden vuoksi monet tuntevat olonsa tyytymättömäksi. Se ei ole vastuussa työväenliikkeen heikkenemisestä tai sosiaalidemokraattisten puolueiden muuttumisesta tai väkisin ajetusta niukkuuspolitiikasta. Mutta muuttoliikkeestä on tullut väline, jonka avulla monet näitä muutoksia hahmottavat. Siitä on tullut sekä yleispätevä, hyväksyttävä selitys mahdottomille yhteiskunnallisille muutoksille että symboli liberaalin eliitin kyvyttömyydelle ymmärtää äänestäjiä. Tuloksena on ollut lisääntyvä vihamielisyys maahanmuuttajia kohtaan ja paniikki politiikantekijöiden piirissä.
Keskustelua muuttoliikkeestä tai monikulttuurisuudesta ei toisin sanoen voi ymmärtää niiden itsensä pohjalta. Keskustelujen ymmärtämiseksi meidän täytyy ymmärtää myös Euroopan muuttuvaa poliittista maisemaa ja sitä, miten se muotoilee tapoja, joilla tarkastelemme siirtolaisuuden tai monikulttuurisuuden kaltaisia asioita.
Mielestänne on selvästi hyvin tärkeä erottaa monikulttuurisuuskritiikin eri muodot. Mitä, jos mitään, keskustelun tason nostamiseksi voitaisiin tehdä, puhutaan sitten sosiaalisesta tai perinteisestä mediasta taikka poliitikkojen lausunnoista? Esiintyykö julkisuudessa mielestänne fundamentalismia, jota ei tunnusteta sellaiseksi?
Minusta on väärin kutsua maahanmuuttovastaisuutta ”fundamentalistiseksi”. Maahanmuuttovastaisten tunteiden juuret ovat monimutkaisia, eikä meidän pitäisi leimata niitä yksinkertaisesti ”rasistisiksi” tai ”fundamentalistisiksi”. Monet siirtolaisuuden vastustajat ovat avoimen rasistisia. Mutta monet eivät ole. Meidän täytyy keskustella heidän kanssaan ja pohtia heidän argumenttejaan, ei jättää heitä pois laskuista.
Nykyisen julkisen keskustelun suurin ongelma on ihmisten lisääntyvä haluttomuus käsitellä tai pohtia ajatuksia, joista he ovat eri mieltä tai jotka saavat heidät tuntemaan olonsa tukalaksi. Halutaan yhä enemmän sensuroida tai kiistää kaikki se, mitä ihmiset pitävät loukkaavana. Tuntuu siltä, että tahdomme yhä enemmän istua omissa erillisissä siiloissamme ja huutaa toisillemme. Tämä on julkisen keskustelun vastakohta.
Ensi syksynä julkaistaan suomeksi kirjanne The Quest for a Moral Compass. Mikä oli pääajatuksenne kirjan kirjoittamisen takana?
Kirjan ytimenä on kysymys siitä, mitä moraalin historia voi kertoa meille moraalin luonteesta ja meistä itsestämme ihmisolentoina. Moraali hahmotetaan laajalti niin, että sillä on oma piirinsä: että moraali voidaan ymmärtää omalta pohjaltaan ja että näin pitäisi ollakin. On hämmentävää, että aatehistoriasta on olemassa tuhansia kirjoja ja filosofian historioita on satoja, mutta moraaliajattelun historiasta on kirjoitettu vain kourallinen kirjoja.
Tahdoin historiallistaa moraalin eli kertoa moraalin tarinan samaan tapaan kuin muut historialliset tarinat kerrotaan. Halusin suhteuttaa sen muihin historioihin: talouteen, yhteiskuntaan, politiikkaan, älylliseen elämään. Lisäksi tahdoin kertoa maailmanlaajuisen tarinan, en tarinaa, joka rajoittuisi länteen, vaan tarinan, joka osoittaa eurooppalaisen, islamilaisen, intialaisen, kiinalaisen ja muiden kulttuurien keskinäiset suhteet.
Moraalin tarkasteleminen historiallisena tuotteena tarkoittaa, että se ymmärretään ihmisen luomuksena ja tunnustetaan, ettei se ole pysyvä monumentti vaan kehkeytyvä tarina. Historiasta tulee väline, jonka avulla saamme selville, miten arvot ovat muuttuneet ja miksi, ja mitä tämä kertoo moraalielämästämme tänään.
Monet ovat huolissaan siitä, että moraalin tarkasteleminen historian linssin läpi olisi moraalin tuhoamista. Hyvää ja pahaa tai oikeaa ja väärää koskevien käsitysten ymmärtäminen historiallisesti merkitsee niiden tarkastelemista ajan oloon muuttuvina. Käsityksiin ovat vaikuttaneet lukuisat yhteiskunnalliset tarpeet, poliittiset mielihalut ja aineelliset rajoitukset. Monista tuntuu, että tämä vesittää koko moraalin ajatuksen.
Tahdoin haastaa tällaisen käsityksen. Se, että moraalinormit ovat ihmisen luomia, ei välttämättä tee niistä subjektiivisia tai mielivaltaisia. Moraalikysymyksiin ei ehkä ole olemassa objektiivisia vastauksia, joita Jumala taikka luonnontiede voisivat paljastaa, mutta rationaaliset vastaukset niihin on. Vastaukset perustuvat järkikäsitykseen, joka on syntynyt sosiaalisista tarpeista.
