Jälkiteollisten yhteiskuntien aineenvaihdunta uhkaa jo kaikkea maapallon elämää. Suomikin on rakennettu fossiiliselle perustalle ja luonnonvarojen kasvavaa kulutusta puoltavien kertomusten varaan. Kulttuuri on olennainen elementti suomalaisen yhteiskunnan ekologisessa jälleenrakennuksessa. Tästä näkökulmasta ehdotamme korjauksia ja täydennyksiä kulttuuria koskeviin käsityksiin.
Tempoilevalla 2020-luvulla kulttuuripuhekin kiihtyy. Talouskuripolitiikan ja pandemiahallinnan lisäksi kulttuurin yhteiskunnallisista merkityksistä on keskusteltu Suomessa kokonaisturvallisuuden, alkuperäiskansojen oikeuksien sekä kestävyysmurroksen yhteyksissä1Pyykkönen ym. 2024; Stenvall ym. 2024.. Kokonaisvaltaisemmin kulttuurikeskustelun kiihtymistä voi selittää nykytilanteella, jota tutkijat ja filosofit hahmottavat esimerkiksi monikriisin ja interregnumin eli valtakatkoksen aikana2Ks. esim. Lähde 2023; Hyttinen 2017.. Ymmärretään, että ihmisten ja planeetan systeemien myllerryksessä myös maailman hahmottamisen ja hallitsemisen tavat väistämättä muuttuvat. Kulttuuria koskevien ideoiden ja käsitysten kautta työstetään monia kysymyksiä: minkä kaiken on muututtava ja miten, mistä ollaan valmiita luopumaan ja mitä olisi saatavissa tai luotavissa vanhan tilalle.
Kulttuuri on olennainen elementti myös BIOS-tutkimusyksikön muotoilemassa ekologisessa jälleenrakennuksessa, joka tarkoittaa yhteiskuntaa kannattelevien toimintojen järjestämistä uudelleen siten, että luonnonvarojen kestämätön kuluttaminen loppuu ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähennetään radikaalisti3Vuonna 2019 julkaistu ekologisen jälleenrakennuksen aloite löytyy verkosta osoitteessa eko.bios.fi.. Ekologisen jälleenrakennuksen kehyksessä on tarpeellista ja myös mahdollista puhua kulttuurista yhtä aikaa konkreettisesti eli kasvatuksen, koulutuksen, taiteen ja elämäntapojen tasolla, ja visionäärisesti, jolloin kulttuuri jäsentyy kaikkea yhteiskunnallista toimintaa läpäisevänä ja ohjaavana eetoksena4Filosofi ja kielitieteilijä Erik Ahlman (1939, 99) määritteli ”kulttuurin ethokseksi” kulttuuriyhteisön jakaman yhteisen käsityksen erilaisten arvojen keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä. Ajatuksemme kulttuurista eetoksena on sukua myös Joost Desseinin ja kumppaneiden määritelmälle kulttuurista kestävänä kehityksenä (Dessein ym. 2015).. Koska keskustelua kulttuurin merkityksistä ja tehtävistä käydään juuri nyt erilaisista lähtökohdista ja yhteiskunnallisista tarpeista käsin, jopa merkittävien kulttuurilaitosten selviytymiskamppailuina, haluamme jakaa ajatuksemme ekologisen jälleenrakennuksen kulttuurista.
Kulttuurisuus ekologisen jälleenrakennuksen eetoksena
Ekologisessa jälleenrakennuksessa kulutus- ja tuotantojärjestelmät uudistetaan niin, että niiden käyttö aiheuttaa merkittävästi nykyistä vähemmän ilmastopäästöjä ja se on mahdollista järjestää luonnonvaroja kestävästi hyödyntäen. Muutokset sovitetaan yhteen teknologisesti, ajallisesti sekä käytettävissä olevien luonnonvarojen, esimerkiksi biomassan, rajallisuuden mukaan. Haasteiksi muodostuvat kiireellisyys ja sosiaalinen hyväksyttävyys. Niin ilmastositoumusten kuin tämänhetkisen luonnontieteellisen ymmärryksen puitteissa tuotanto- ja kulutusjärjestelmän uudistukset on toteutettava vuosina 2023–2050 eli 1–3 teollisen investointisyklin aikana. Muutosten suunnittelussa ja toteutuksessa on otettava huomioon oikeudenmukaisuus valtion rajojen sisällä ja globaalisti. Etenevä polarisaatiokehitys on onnistuttava pysäyttämään samalla kun työtä, osaamista, hoivaa ja monia muita yhteiskunnallisen elämän perustuksia sovitetaan jälleenrakennuksen projektiin.
Tällaista määrätietoista suunnittelua, toimeenpanoa ja yhteistyötä vaaditaan tilanteessa, jota luonnehtivat pikemminkin hajaannus, epäröinti ja kiistat: olemme regiimien välissä. Interregnumilla on yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettisissa tarkasteluissa jäsennetty katkosta menneen ja tulevan valtarakenteen tai -kertomuksen välillä. Ymmärrys toistaiseksi vallassa olevan järjestyksen, rakenteen tai hallitsevan diskurssin kelvottomuudesta on laajasti jaettu, mutta uusi on vasta muotoutumassa, kamppailun kohteena.5Hyttinen 2017. Ekologinen jälleenrakennus toteutetaan väistämättä yhteiskunta-aineenvaihdunnallisten regiimien välissä, siirryttäessä fossiiliteollisuudesta kestävään aineenvaihdunnalliseen regiimiin6Haberl ym. 2011..
Fossiilisilla polttoaineilla toimivan yhteiskunnan polkuriippuvuudet ovat myös kulttuurisia luutumia valtarakenteissa, yksilöpsykologiassa sekä ”minua” ja ”meitä” koskevissa käsityksissä. Edessä oleva ja parhaillaan tapahtuva yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan murros on syvällinen ja mullistaa väistämättä maailmankatsomuksia, identiteettejä, arvoja ja ajattelutapoja. Näistä mullistuksista nousee myös tämänhetkinen keskustelu kulttuurin roolista kestävyysmurroksessa.
Määriteltiinpä kulttuuri kapeammin taiteena tai luovien alojen toimintana tai laveammin jaettuina tapoina ja merkityksinä, se ymmärretään usein välineellisesti, kun puhutaan kestävyysmurroksesta. Taidetta pidetään vaikuttavana keinona kommunikoida ja käsitellä ympäristömuutokseen liittyviä tunteita ja ajatuksia tai välittää tietoa luonnosta ja sitä uhkaavasta ihmistoiminnasta. Uusien käsitteiden, kertomusten ja käytäntöjen uskotaan syntyvän yksilöiden tai yhteisöjen luomina ja leviävän osaksi yhteiskuntaa kestävyysmurroksen edistäjiksi ja kannattelijoiksi. Vaikka näkemykset taiteesta ja kulttuurista kestävyysmurroksen tai ekologisen jälleenrakennuksen edesauttajina tai jopa välineinä ovat perusteltuja ja osuviakin, välineellisyyden korostaminen on ongelmallista, jos se alkaa hallita taide- ja kulttuurikäsityksiä tai sysää vastuun murroksesta luoville aloille.
Ajatus interregnumista tarjoaa mahdollisuuden (ja oikeastaan vaatimuksenkin) ymmärtää kulttuurin ja kestävyysmurroksen yhteyttä tavalla, joka vastuuttaa kulttuurialojen sijaan koko yhteiskunnan. Jyväskylän yliopiston Wisdom Letters -julkaisussa kevättalvella 2024 ilmestynyt laaja politiikkasuositus ”Kohti kestävää kulttuuria” vastaa haasteeseen kulttuuripoliittisesta näkökulmasta7Pyykkönen ym. 2024.. Oma ehdotuksemme perustuu BIOS-tutkimusyksikön viimeaikaisiin tutkimuksiin taiteen, luonnonvarojen käytön ja teollisuuspolitiikan rajapinnoilla. Sen sijaan, että edellytettäisiin kulttuurin tekijöiltä vähillä varoilla enemmän, edellytetään kulttuurisuutta yhteiskunnan kaikilta toimijoilta. Kulttuurisuudella tarkoitamme ajattelemista ja toimintaa suuntaavaa arvoperiaatetta eli eetosta, jossa keskeisiä ulottuvuuksia ovat ainakin luovuus, mielekkyys ja yhteys.
Luovuus
Ekologinen jälleenrakennus edellyttää kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta ja toimijoilta radikaalia uudistumista. Taiteelliselle työskentelylle ominaisia havainto-, käsitys- ja luomiskykyjä tarvitaan, jotta voidaan hahmottaa jälleenrakennuksen tarkoitus ja tavoitteet. On uskallettava heittäytyä kysymään, millaisia jälleenrakennetut infrastruktuurit ja instituutiot voisivat olla, ja miten niitä voitaisiin tehdä ja pitää yllä. Luovuuden on noustava ihmisistä. Viime aikoina esillä ollut tekoäly perustuu olemassa oleviin malleihin ja siten se voi toimia korkeintaan apuvälineenä, kun taas monimuotoinen luonto on ihmisen luovuuden elinehto – myös ekologisessa jälleenrakennuksessa.
Mielekkyys
Elämää ylläpitävien järjestelmien vaarantuessa ajatus yhteiskuntien kestävyysmurroksesta on periaatteessa helppo perustella. Koska ympäristömuutokset ilmenevät kuitenkin edelleen paikallisina, yleisluontoinen puhe ympäristökriisistä ei ole tuottanut tarpeeksi nopeaa ja laajamittaista muutosta vauraiden länsimaisten yhteiskuntien aineenvaihdunnassa. Ihmiset tarvitsevat omaan elämäänsä välittömämmin liittyviä kertomuksia kestävyysmurroksen tavoitteista, keinoista ja tuloksista. Ekologinen jälleenrakennus ei pelkisty teknologiseksi harjoitteeksi, vaan se kysyy teknistenkin ratkaisujen ja valintojen mielekkyyttä hyvän elämän näkökulmasta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää mielekkyys ja hyvä elämä alati neuvoteltavissa ja jopa haastettavissa olevina asioina. Ylhäältä saneltuina mielekkyys ja hyvä elämä jäykistävät kulttuurisen kehityksen ja pahimmassa tapauksessa sementoivat siitä demokratianvastaisia valtamuodostelmia.
Yhteys
Käsitykset mielekkyydestä ja merkityksistä muotoutuvat aina sosiaalisesti – silloinkin kun ihminen työstää omaa arvomaailmaansa. Eri teoria- ja tutkimusperinteistä ammentavissa kestävyysmurroksen muotoiluissa jaetaan nykyään ajatus siitä, että ei-inhimillinen luonto on monin tavoin yhteydessä ihmisten yhteisöihin ja kulttuureihin. Ekologinen jälleenrakennus perustuu ymmärrykselle yhteisöjen monilajisuudesta ja tähän liittyvistä hoivan ja huolen etiikoista. Ihmisten ja muiden olentojen välisten yhteyksien rinnalla ekologisessa jälleenrakennuksessa on huomioitava ihmistoiminnan moninaiset kytkennät luonnonvaroihin ja luonnon kantokykyyn. Mitään kestävää ei voida tehdä tai edes suunnitella, ellei näitä yhteyksiä oteta syvällisesti ja varoen huomioon. Lopulta yhteys on ymmärrettävä myös ekopsykologisesti ihmisen yhteytenä omiin tunteisiinsa ja ympäröivään luontoon sekä avoimuutena uusille asioiden, ilmiöiden ja olioiden välisille kytköksille, joita ilmenee, kun tieto ja ymmärrys maailmasta kasvavat.
Kulttuurisuuden ehdot
Kun edellytämme kulttuurisuutta kaikilta yhteiskunnan sektoreilta ja toimijoilta, edellytämme siis luovuutta, mielekkyyttä ja yhteyttä. Luovuus voi ilmetä vaikkapa materiaalivirroista tietoisena estetiikkana tai monilajisen etiikan virittämänä luonnonvarahallintana. Mielekkyys voi näyttäytyä tarinoiden tai hoivan uusissa sisällöissä ja muodoissa. Yhteyksiä voidaan vaalia niin arkkitehtuurissa kuin uudenlaisessa kemianteollisuudessakin. Esimerkkimme ovat vielä sidottuja fossiiliseen regiimiin, mutta ehkä ne suuntaavat ajatuksia kulttuurisuuteen eetoksena, jossa luovuus, mielekkyys ja yhteys nousevat keskeisiksi arvoiksi. Mitä kulttuurisuus sitten vaatii toteutuakseen? Käsityksemme mukaan ainakin kollektiivisuutta, paikallistuneisuutta ja puolimatkaan kohdistettua katsetta.
Kollektiivisuus
Ekologinen jälleenrakennus on oikeastaan olemassa vain kollektiivisena ideana ja kokemuksena. Jos ihmisten ja organisaatioiden kokemusmaailma koostuu lähinnä henkilö- ja organisaatiokohtaisista projekteista ja niiden sisällä lopulta melko irrallisista päätöksistä ja transaktioista, jälleenrakennus ei hahmotu, sitä kannattelevia voimia ei ole, eikä se ohjaa toimintaa. Ilman kollektiivisuutta olemme pitkälti kaupallisen kulttuurin varassa, eikä siitä käsin voi rakentaa monimuotoista ja kestävää yhdessäoloa ja yhteiskuntaa.
Paikallistuneisuus
Jälleenrakennus tehdään aina jossakin paikassa, tietyssä rakennuskohteessa. Kestävyyssiirtymän universaalit muotoilut eivät vie pitkälle, kun pitäisi suunnitella mitä teemme juuri tietyistä lähtökohdista käsin, joita määrittävät maantiede, sääolosuhteet, naapurit, kulttuurihistoria, rakennuskanta, solmitut sopimukset ja niin edelleen. Vaikka esimerkiksi tutkijat ovat harjaantuneet universaalien mallien esittämisessä, universaalisuus ei mahdollista kulttuurista työskentelyä, koska siihen ei voi kytkeä merkityksiä. Mahdollinen kytköksien joukko jää liian rajatuksi ja koostuu lähes tuntemattomiksi siistityistä elementeistä. Monet taloustieteelliset mallit, jotka nojaavat optimoivien yksilöiden toimintaan, ovat tästä hyvä ja vaikutusvaltainen esimerkki. Mallit siirtävät syrjään yksilön ylittävät suhteet, historian ja paikan erityisyydet.
Puolimatkaan kohdistuva katse
Tässä ajassa kaikkiin poliittisiin päätöksiin yhdistyy lopullisuuden ja monumentaalisuuden tuntua8White 2024. – ei vähiten sen takia, että syvillä muutoksilla yhteiskunnallisessa aineenvaihdunnassa on niin kova kiire suhteessa siihen, kuinka hyvin muutoksia osataan ohjata ja kuinka nopeasti niitä osataan tuottaa. Ekologisen jälleenrakennuksen horisontti ei voi kuitenkaan olla vain seuraavissa vuosissa. Mielekkään ajattelun ja toiminnan kannalta hitausvoimat ovat liian suuret. Horisontti ei voi myöskään olla loputtoman pitkällä eli siinä ihmiskunnan kehitykseen nojaavassa ajatuksessa, että vaikka emme nyt onnistu, niin tulevat sukupolvet varmasti hoitavat asian paremmin. Jos olemme seuraavina vuosikymmeninä varomattomia, saatamme ratkaisevasti heikentää tulevien sukupolvien edellytyksiä ”hoitaa asioita”. Katseen on oltava puolimatkassa, jotta voimme yhdistää rakenteellisten muutosten mahdollisuuden määrätietoiseen toimintaan.
Lopuksi
Ekologinen jälleenrakennus vaatii mutta myös tuottaa uudenlaista suhdetta kulttuuriin. Ehdotuksemme kulttuurisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä sekä kulttuurisuuden keskeisistä ulottuvuuksista ja ehdoista perustuu viimeaikaiseen kulttuuria ja kestävyysmurrosta käsittelevään tutkimukseen ja filosofiaan ja on siten väistämättä luonnos, hahmotelma. Luonnoksemme hakee muotoa aikana, jota leimaavat monet toisiinsa kietoutuvat ja toisiaan vahvistavat kriisit. Samassa hengessä filosofi ja kielitieteilijä Erik Ahlman perusteli 1920- ja 1930-lukujen kulttuurifilosofisia etsintöjä: ”Samoin kuin sairas tuntee jäsentensä olemassaolon ja alkaa tarkata niiden tilaa, samoin kulttuurissa esiintyvät häiriöt kohdistavat huomion kulttuurin rakenteeseen ja olemukseen.”9Ahlman 1939, 11. Puheenvuoromme näkökulmasta 2020- ja 2030-lukujen keskeinen vitsaus paikantuu yhteiskuntien aineenvaihduntaan.
