Heine, konservatiivit, liberaalit – Alkusana Kahldorf-johdantoon

 

Saksalainen pikkupuolue Deutsche Konservative Partei (2009–) julkaisi viime vuoden maaliskuussa pienen pohtimuksensa maailmantilasta. Se alkoi sitaatilla Heinelta, jota puolue luonnehti ”runoilijaksi ja kamppailijaksi”: ”Jos ajattelen Saksaa iltasella/ minun pitää jaksaa valvoskella.” DKP:n mukaan sutkaus – säepari runoelmasta Deutschland (1844) – ”sopisi paremmin nykyaikaan”, sillä EU-politiikan ajatteleminen ”saattaa aiheuttaa ahdistusta ja levottomuutta”.

Enempää ei Heinesta pukahdettu. Sen sijaan puhuttiin EU:n nielemistä veronmaksajarahoista. Saksassa oltiin menettämässä mahdollisuus jättää jälkipolville perinnöksi ”rahoitusrasitteeton valtio”. DKP:n me-muotoisen sanoman mukaan ”täysi-ikäiset kansalaiset” tekivät töitä ”kansallisomaisuuden” – tämä sana toistuu lyhyessä kirjoitteessa kolmasti – karttumiseksi, siinä missä ”ajattelemattomat poliitikot tuhlaavat” sen. Poliitikkojen ”grandiöösi” kyky ”keksiä yhä uusia veroja” vertautui ”rosvoritariuteen, jota nykyään kutsutaan demokratiaksi”. Vaadittuaan kansalaisten kuulemista DKP päätti ulostulonsa sitaattiin toiselta, epiteeteittä jätetyltä runoilijalta Theodor Körneriltä: ”Vielä te istutte siellä korkealla/ […] vaan kerran vallitsee oikeus jälleen/ silloin tuomitsee kansa/ silloin armahtakoon Jumala.”

Politiikan ja promoamisen kohdatessa tyylilajit ovat mitä ovat. Mutta kuuluu tämä silti paksuusennätyksiin. Ei tiedä, mistä päästä alkaisi purkaa, kun purkaminen yhtä kaikki olisi paikallaan.

Ensinnäkin Körner ja Heine tarjoavat mahdollisimman eripariset kiitoradat lauselentueelle. Ikäeroa heillä ei ollut kuin kuusi vuotta. Mutta ennen kaatumistaan niin sanotun Saksan niin kutsutussa vapaussodassa 1813 taistojen tuiskeesta riimitellyt ja siinä sivussa kaatunut Körner postuumeine pääteoksineen Lyyra ja miekka kuuluu patrioottis-nationalistisen hapatuksen kohokohtiin, siinä missä Heine etenkin 1820–40-lukujen tuotantoineen tavataan lukea ensikäden vastavaikutukseksi, kurittomasti kosmopoliittisen kansallisuusaatekritiikin huipentumaksi. Jos DKP:n toimistolla ollaan jyvällä tästä eriseuraisuudesta, puolueen voi ajatella haluavan koko tämän vaihteluvälin: vallitsevien mahtien haastamisen niin takavasemmalta kuin peräoikealtakin. Mutta ilmeisestikin piskuinen nykykonservatiiviporukka lainaa lyriikkaa vain rivikohtaista käyttökelpoisuutta ajatellen. Sitä ei näytä vaivaavan, että saman Körner-sitaatin laittaa nyky-Saksassa jakoon tyypillisesti uusnatsi tai joku muu todellisuudentajuton taulapää.

Eikä sen toimistolla ole todennäköisesti lehteilty toisenkaan siteeratun runoniekan niteitä. Idea Heine-sitaatista voi hyvin olla pihistetty esimerkiksi varallisuudenhoitoyhtiö Reuss Privaten kausiläpyskästä Perspektiven, jonka tammikuun 2010 numerossa taloustoimittajataustainen tohtorismies Reinhold Gämperle piikitteli poliitikkoja ja uskoi markkinoihin. Hän mukaili Heinea: ”Jos ajattelen Eurolandiaa iltasella, räydyn unella vajavaisella.

(Joku muuten voisi vinkata Reuss Privatelle, että heidän tapansa kertoa filosofiastaan vuotaa kuin seula. Iskulause ”Me teemme sinun maaleistasi omia maalejamme” kun tuskin houkuttelee asiakkaaksi ainakaan Bundesliigan vauraita organisaatioita.)

Miksei DKP saisi lainata Heinea noin vain? Siksi että ”saksalainen konservatiivisuus” oli Heinelle elinikäinen kamppailuvastustaja. Avoimeksi välienselvittelyksi vanhoillisuuden – ja myös Körnerin ja tätä fanittavien piirien – kanssa Heinen kirjoitukset muuttuvat viimeistään ohessa käännetystä niin sanotusta Kahldorf-johdannosta (1831) alkaen. Sama teksti myös avaa Heinen kritiikin restauraatiota ja romantiikkaa kohtaan.

Euroopan jama

Heinen tässä suomennetun puheenvuoron kaksi välitöntä sytykettä olivat Pariisissa onnistunut heinäkuun vallankumous 1830 ja Puolan kapinan väkivaltainen alistaminen Venäjän tsaarivaltakunnan ulkorajoilla 1830–1831. Nämä tapahtumat sekä Kreikassa 1821–1832 käyty itsenäisyyssota olivat merkittävimmät maailmanpoliittiset kysymykset, jotka jakoivat Heinen kaltaisten radikaalien vapaamielisten ja eurooppalaista valtatasapainoa pönkittävien vanhoillisten tai taantumuksellisten näkemyksiä Wienin kongressin jälkeisessä Euroopassa ennen ”hullua vuotta” 1848 ja Krimin sotaa 1853–1856.

Konservatiivisuuden termiperhe – laatusana konservativ eri johdoksineen – ei kuitenkaan kuulu Heinen ydinsanastoon. Sille lähinnä vastakkaiseksi mieltyvä liberaalisuuden käsitteistö – laatumääre liberal eri johdoksineen – esiintyy jo paljon useammin Heinella. Mutta sekään ei ole hänelle niin tärkeä käsite kuin mitä voisi päätellä siitä, kuinka liberaaliutta hyödynnetään kirjailijan tekemisten ruotimisessa useimmiten lähes itsestään selvänä pidettynä keinona niiden paikantamiseksi. Toisin sanoen nykyään verraten selvät joskin sadoille tulkinnallisille hienouksille avoimet kategoriat liberaali ja konservatiivi eivät olleet vielä samalla lailla selkeytyneet ja jäsentyneet Heinen toimintaympäristössä ja sanankäytössä. Varsinkin saksankielisessä poliittisessa keskustelussa liberaali–konservatiivi-jako kirkastuu vasta 1800-luvun loppupuoliskolla. Ja tämä saksaksi käydyn poliittisen kilvoittelun jälkijättöisyys on sekä oheisen Kahldorf-johdannon että Heinen muitten 1830-luvun aikalaisanalyysien avainasia.

Ennen Ranskaan muuttoaan kirjoittamassaan Englische Fragmentessa (1828) Heine ei käytä vielä lainkaan k-sanaa. Hän arvioi whig– ja tory-puolueitten eroa saksalaiseen poliittiseen ajatteluun viittaamalla vaikeasti hahmotettavaan asetelmaan lyhytaikaisten etujen törmäyksineen ja sovitteluneen, siinä missä saksalaisille ”liberaali” tarkoitti yksinkertaisemmin tiettyjä vapausoikeuksia sydämenasianaan pitävää henkilöä.

Heinen ensimmäisten Pariisissa syntyneitten aikalaiskriittisten kirjoitusten ranskalaisversiossa De l’Allemagne (1833) sana libéral muunnelmineen esiintyy kahdeksasti. Nytkään sen vastavoimaksi ei kertaakaan tarjota konservatiivisuuden termistöä. Liberaalisuus yhdistyy myönteisesti kosmopoliittisuuteen, Jeesukseen ja protestanttisuuteen sekä kansalais- tai poliittisiin vapauksiin. Se erkanee despoottisuudesta, nationalismista ja katolisuudesta. Liberalismi merkitsee tyypillisimmin vastarintaa yhteiskunnalliselle sorrolle: käsite liberté, ”vapaus”, esiintyykin teoksessa neljättäkymmenettä kertaa, ja ”liberaali” tulee epäsuorasti määritellyksi ”vapauden ystäväksi”. Konservatismia ei siis mainita, mutta sitä lähenee etenkin viittaus liberalismista ja protestanttisuudesta voimina, jotka ”murskaavat germanismin pyhäinjäännökset ja koko katolisen menneisyyden”.

Vastaavasti Französische Zuständessä (1833) puhutaan liberaaleja ja liberalismia avittavista tai uhkaavista asioista muussa sanastossa. Mainitaan esimerkiksi monien aatelisten asennoituvan yhteiskunnallisiin asioihin periaatteessa liberaalisti, kunhan ei vaadita kaikkien kansalaisten tasa-arvoa. Ohessa suomennetun kirjoituksen varsinaiseen matkaansaattajaan, kreivi von Moltkeen viitaten todetaan: ”Pohjimmiltaan yksikään ihminen ei ole täysin liberaali, vain ihmiskunta on sitä täysin, kun yhdellä on se liberalismin palanen, joka toiselta puuttuu, ja ihmiset täydentävät siis kokonaisuudessaan parhain päin toinen toisiaan.” Yhtäältä liberaalit yhdistetään kirjassa niihin ”jumalattomiin”, jotka vastustavat aristokraattien tapaa liehitellä rahvasta puolelleen. Toisaalta liberalismi henkilöidään brittiministeri George Canningin (1770–1827) kaltaiseen uudistusmieheen.

Näyttämötaiteeseen keskittyvässä kirjassa Über die französische Bühne (1837) palataan asiaan vastaavin sanankääntein. ”Ranskan poliittinen tilanne ei voi olla suotuisa tragedian kukoistamiselle”, kuuluu tarkkailijan toteamus. Jos nimittäin ranskalainen taiteilija haluaa käyttää teoksissaan keskiajan tai vallankumousta edeltäneen viimeisen kuningasajan historiallista ainesta, hän ei voi tehdä tätä puolueettomasti, vaan ”runoilija muodostaa jo ennalta sitä tietämättäänkään moderninliberaalin opposition vanhalle kuninkaalle tai ritarille, jota hänen tulisi juhlistaa”. Tämä liberalismin normiksi muuttuminen vertautuu epävapaan itänaapurin taannehtivaan kehitykseen. Saksalaiset kun ”eivät ole vieläkään tosiasiallisesti katkaisseet” välejään menneisyyteen. Heinen sanoin saksalaisvaltioitten kulttuurissa hallitseva ”goethelaisen taiteilijatavan puolueettomuus” estää nauttimasta tavasta, jolla ranskalaisartistit historioivissa taidekappaleissaan koettelevat ja ilmentävät eri aikojen epäsuhtaisuutta.

Katedraali ja kylpylä

Vähitellen konservatiivisuus alkoi hahmottua nimeltäkin mainituksi vasta-aatteeksi myös Heinelle. Tätä ennakoivaksi tapaukseksi kelpaa rakennusprojekti, johon ryhdyttiin Kölnin keskiaikaisen, 1400-luvulla kesken jääneen tuomiokirkon viimeistelemiseksi. Preussin valtiovallalle mieleinen projekti alkoi päästä vauhtiin 1840-luvulla. Sitä vastustivat Heinen ja kumppanien tapaiset liberaalit, joitten mielestä nationalistinen suuruudenhulluus oli politiikan väärinkäyttöä arveluttavan uususkonnollisuuden hyväksi. Mutta sitä vastustettiin myös konservatiivisiksi mieltyvistä lähtökohdista. Westfalenista Münsterin läheltä kotoisin olevan kirjailijan ja säveltäjän Annette von Droste-Hülshoffin (1797–1848) kritiikki katedraalin pystyttämistä vastaan muodosti eräänlaisen peilikuvajaisen liberaaleille vastalauseille: Kölnissä harjoitettiin uskonnon väärinkäyttöä arveluttaviin poliittisiin tarkoituksiin. Kuten tästä tapauksesta kirjoittava Wilhelm Gössmann tiivistää, yksipuolinen kansallisuusajattelu oli Wienin kongressin jälkeen ja ennen vallankumousvuotta 1848 vallinneen, pitkittyneitten uudistusten odottelun leimaaman Vormärzin aikakaudella pahaa sekä vanhoillisesta että vapaamielisestä näkökulmasta.

Varhain opintiellä Heineen tutustunut Friedrich Steinmann julkaisi 1861 erään tätä kiistaa käsitelleen dokumentin. Se oli Heinen pitkä kirje Steinmannille 2. kesäkuuta 1846. Viestissä otetaan kantaa muun muassa Kölniin hankkeilla ollutta ”saksalaisen yhtenäisyyden monumenttia” vastaan. Niin ikään luonnostellaan kuvaelma huonovointisesta Saksasta, jonka ympärillä häärii monenmoisia parantajia. Rohdoiksi nämä suosittelevat kaikesta terapiasta pidättäytyvää ”konservatiivista”, rajoitettua liikuntaa korostavaa ”konstitutionaalista”, perisyntiin taudin syyt jäljittävää ”pietististä” tai olojen uudistamiseen uskovaa ”sosiaalista” kuuria. Näistä vain viimeinen tepsisi maahan, joka estottoman kirjallisuuden sijaan tuottaa ”kuritushuone- ja vankityrmäkirjallisuutta”.

Koukkuineen kaikkineen kirjeessä on vain yksi vika. Se ei ole Heinen laatima ja lähettämä sanoma vaan hänen nuoruusvuosiensa etäisen tuttavan väärentämä sepite. Steinmann sanoo julkaisemansa kirjeenvaihtoniteen alkusanassa, että kansien välissä ei suinkaan pysytellä kirjallisissa asioissa. Nyt painetut sanat kun ”tuovat verhoamatta esiin Heinen ihmisenä inhimillisine kuohahduksineen ja tunteineen”. Esiin astui ”kaikkine heikkouksineen, puutteineen ja intohimoineen, mutta myös täysine, rikkaine, henkisine lahjakkuuksineen – koko Heine sellaisena kuin hän oli”. Tekaistut kirjeet kertovat kuitenkin vain Steinmannista. Kuten Marianne Tilch on seikkaperäisimmin osoittanut, sama mies julkaisi Heinen nimissä myös itse nikkaroimaansa sanataidetta. Ja niin kuin nykyään parhaana pidetty kirjekoonnos osana niin kutsuttua Säkularausgabea kertoo, kirjailija jätti kesäkuun toisena 1846 postin kuljetettavaksi tiettävästi vain lyhyen ranskankielisen raapaisun pariisilaiselle kääntäjälleen, diplomaatti-poliitikko Édouard Grenierille (1819–1901). Siinä sairasteleva Heine kertoi olevansa lähdössä Barègesin terveyskylpylään Espanjan rajalle.

Ruma sana niin kuin se on

Heinen harvat lausumat konservatiivisuudesta tätä nimenomaista käsitettä käyttäen kuuluvat Saksan pysähtyneisyyden sijasta ranskalaisen politiikan kommentointiin. Tässä hänen sanankäyttönsä heijastelee jo mainittua eroa kahden kulttuuripiirin välissä: Ranskassa liberalismi ja konservatismi muodostivat jo sellaisen poliittisen elämän tapahtumia ja toimijoita jäsentävän akselin, jota ne eivät vielä saksankielisissä maissa muodostaneet. Kun Heine käytti termiä konservatiivi, hän tarkkaili yhteenottoja Pariisissa, jota hän kutsui ”vapauden uudeksi Jerusalemiksi” ja ”sivilisaation keskipisteeksi”.

Muhkeaan Luteziaan (1854), Heinen vuosien varrella vuolaasti tuottamien aikalaiskritiikkien koosteeseen, sijoittuvat hänen olennaisimmat konservatismiviittauksensa. Teokseen otettiin Pariisissa 12. tammikuuta 1842 päivätty kirjoitus. Siinä sivutaan historioitsija-poliitikko François Guizot’n (1787–1874) tapausta: ulkoministeriksi noussut mies saattoi olla ”niin sanotuille olemassa olevan ystäville, konservatiiveille,” mieleinen henkilö, vaikka oli vielä jonkin verran aikaisemmin edustanut näille tuomittavaa vapaa- ja muutosmielisyyttä. Uudistajasta oli tullut ”porvariston regimentin” ei sentään reaktionääri mutta vanhoillaan viihtyvä tuki. Konservatiivisuus oli siis vaihtuvien voimasuhteitten osatekijä, historiallisesti muuttuva kanta.

Samaan kirjaan mahtuu Pariisissa 20. heinäkuuta 1842 päivätty kirjoitus. Sen alkukuvana esitellään ranskalaisia puhuttanut kysymys, mitä tehdään Bastiljin aukiolle kohonneelle kipsiselle elefanttipatsaalle. Merkillistä, huhujen mukaan huomattavan rottapopulaation asuttamaa monumenttia verrataan hallitsijaan: ”Omanlaisensa maa! Yleisestä tuhovimmasta huolimatta säilytetään monia asioita, koska yleisesti pelätään vielä pahempia asioita, joita saattaisi tulla tuhotun tilalle! Kuinka kernaasti haluttaisiinkaan repiä alas [porvariskuningas] Ludvig Filip [(1773–1850), vallassa 1830–1848], tämä suuri välkky norsu, mutta [kahta kauheammin] kavahdetaan Hänen Majesteettiaan suvereenia Rottakuningasta, tuota tuhatpäistä petoa, joka ottaisi oitis vallan, ja siksipä vielä sokaistumattomat porvariston aateliset ja hengelliset vastustajat pyrkivät hekin vaalimaan [vallankumouksesta 1830 alkaen ylintä valtaa käyttänyttä] heinäkuista valtaistuinta […]”.

Valtatekijäksi uudelleen sitten kolmannen säädyn 1789 alkaneen suuren vallankumouksen ja 1804–1830 kestäneen itsevaltiusajan noussut keskiluokka ei ehkä pelännyt tasavaltaa. Mutta sitäkin enemmän se kammosi kommunismia. Heinen sanoin porvareille maittoi loppujen lopuksi Ludvig Filipin antimonarkistinen monarkia siinä missä vallankumouksen pahamaineisen terrorivaiheen Maximilien Robespierren jakobinismikin, sillä olennaista sille oli joku pitämässä jöötä: ”[P]orvaristo tahtoo ennen kaikkea järjestystä ja olemassa olevan omistusoikeuden suojaa.” Sama se, onko kuri kuninkaallista vai tasavaltaista. Ainoa vain, että porvaristo ei enää uskonut terrorin jäävän 90-lukulaiseksi. Putiikkerit ja pankkiirit aavistivat, että proletaarimahti johtaisi nyt yhteisomistusajatusten täytäntöönpanoon. Niinpä pelokkaat porvarit olivat ”konservatiiveja ulkoisesta välttämättömyydestä, eivät sisäisestä viettymyksestä”.

Konservatiivisuudella tarkoitetaan tässä vallankumouksellisuuden toppuuttelua ja torjuntaa. Merkitys juontuu suoraan Edmund Burken 1790-luvun alussa esittämästä vallankumouskritiikistä. Mutta Heine nimenomaan korostaa, että konservatiivisuus määräytyy nyt muuttuneen yleistilanteen mukaisesti. Jos konservatiivisuus suuren vallankumouksen aikana tarkoitti porvarillisten vallankumousuudistustenkin vastustamista tai epäilemistä, konservatiivisuus merkitsi nyt kommunististen vallankumousvaatimusten toisenlaisia, omistussuojan kadottamiseen yhdistyviä asioita. Heinen omat näkemykset monista omansa aikansa tavalla tai toisella kommunistisiksi laskettavista radikaaleista liikkeistä ja ajatuksista vaihtelivat suopeista skeptisiin. Viittausta konservatiiveihin ei pidäkään kiirehtiä lukemaan Heinen suorana omana tunnustautumisena vaan yrityksenä tavoittaa poliittisen toiminnan uusi tilanne uusine paineineen. Mullistava uhka tai toivo ei enää ollutkaan ’kolmas sääty’ parlamentaaris-poliittisine vaateineen. Siksi konservatiivisuus merkitsi nyt ennen kaikkea halua vakiinnuttaa olemassa olevat varallisuussuhteet.

Asiaan palataan Lutezia-palassa, joka juontaa 6. toukokuuta 1843. Nyt on vuoro syytekirjelmän. Ministerikierrätykseen ajautunut Ranska kärsi toimeenpanevan vallan lyhytjännitteisyydestä ja siten uudistusten hitaudesta. Hallituksen jäseniä rasitti kuningasriippuvuuden sijaan riippuvuus ”niin sanotuista konservatiiveista”, jotka ”tosiasiallisesti johtivat Ranskaa”. Porvariston regimentin sijaan vallitsi konservatiivisten kansanedustajien regimentti. Vihjailtuaan nepotistisista järjestelyistä Heine jatkaa, että konservatiiviset parlamentaarikot ”riistivät nykyistä Ranskaa omine yksityisine pyyteineen niin kuin konsanaan syntymäaatelisto”. Huomautettuaan, että vanhan aatelin voimia on osin limittynyt uuteen konservatiivimahtiin Heine kuvaa, miten termi johtaa itse asiassa harhaan: ”Varsinaisesti kuitenkaan nimitys ’konservatiivi’ ei ole oikea, koska sillä kutsuttavista toimista ei suinkaan kaikilla ole jotain tekemistä poliittisten olojen säilyttämisen kanssa, vaan paljon suotaisiin kernaasti romuttuvankin, samoin kuin oppositiossa istuvista useat eivät ikimaailmassa tahtoisi suistaa olemassa olevaa ja aivan erityisesti kammoavat kuollakseen sotaa. Useimmat noista oppositiomiehistä tahtovat vain oman puolueensa valtaan ja siten, konservatiivien tapaan, riistämään sitä omien etujensa mukaisesti. Periaatteet ovat molemmin puolin pelkkiä merkityksettömiä tunnussanoja.”

Osa mainituista epäilyksistä radikalismia kohtaan voi kuulua tässä raportissa. Joka tapauksessa Heinen mukaan Ranskassa oli päästy samaan kilvoitteluun, joka Kanaalin toisella puolen oli sujunut whigien ja toryjen kamppailuna jo pari sataa vuotta. Halu jäljitellä brittiläistä järjestelmää saattoi selittää ranskalaisten ministereitten taipuisuuden ”konservatiivien vallananastuksille”.

Näissä analyyseissa ei ole enää vastakkain Ranska vapauden valtakuntana ja Saksa menneisyydessä viipyvänä sortomahtina. Liberaalit ja konservatiivit ovat osa yritystä eritellä poliittista kamppailua ja päätöksentekoa kahdessa kehittyneessä demokratiassa, Britanniassa ja Ranskassa. Heinen 30-luvun kirjallisten ja hengenhistoriallisten esitysten erikoisuutena oli kuvata myös uskontoa, filosofiaa, tieteitä ja taiteita erityisten ja yleisten etujen pelikenttinä. Heinen vastarinta konservatismille tai siihen liitettävissä oleville poliittisille näkemyksille alkoi ohessa suomennetusta Kahldorf-johdannosta. Yksi tärkeä ulottuvuus tässä kritiikissä oli romantiikka. Heinen katsantokannalta nähtynä romantiikka taiteellisena painotuksena tai intellektuaalisena houkutuksena muuttui nopeasti vapautusliikkeestä vaaraksi vapaudelle, mitä pidemmälle 1800-luku ensikymmenillään ehti. Jos tämä tulkinta nousee ollenkaan esille romantiikkatutkimuksessa, se herkästi riitautetaan.

Esimerkiksi Kielin yliopiston kirjallisuusprofessoriksi 1971 nimitetty Hans-Joachim Mähl (1923–2001) tapasivat kumppaneineen puolustaa Novalista nimenomaan Heinen avaamaa kritiikkilinjaa vastaan. Heidän mielestään Romantiikan koulussa esiteltyä mielikuvaa Novaliksesta ”saksalaisen konservatismin ensimmäisenä ideologina” (tämä luonnehdinta on Mählin ja kollegoittensa, ei Heinen) on ”pönkitetty liberaalissa ja sittemmin marxilaisessa kirjallisuuden historiankirjoituksessa”. Tässä tulkinnassa jo Mählin oma Die Idee des goldenen Zeitalters im Werk des Novalis (1965) siirsi koko kysymyksen tärkeän varhaisromantikon ilmipoliittisilta vaikuttaneista lausumista oikeaan kontekstiin eli erityisesti idealistisen filosofian ja yleisemmin utooppisen ajattelun asiayhteyteen. Niinpä olisi väärin pitää Novalista status quon saatikka taantumuksen takuumiehenä. Ennen kaikkea ei tule sekoittaa toisiinsa ’poliittista romantiikkaa’ ja Itävallan mahtihahmon Klemens von Metternichin ympärille rakentuneen valtajärjestyksen puolustajia.

Sikäli kuin on puhe Heinen romantiikkakritiikistä, tämä vastaus ei vakuuta. Ensinnäkään Mählin 60-luvun tutkielmassa ei huomioida koko kritiikkiä tai ylimalkaan Heinea lainkaan. Se on siinä mielessä tyypillinen monografia, että siinä ymmärretään viimeiseen saakka lähiluetun klassikon sanomisten immanenttia merkityksellisyyttä. Heinelainen kysymys siitä, mitä romantiikka – itseymmärryksestään riippumatta – palveli, edusti tai heijasti ensin 1800 ja sitten 1830, olisi tässä tutkimusasetelmassa parhaimmillaankin asiaankuulumaton, jollei suorastaan karkea, ulkonainen, virheellinen ja vääristävä. Ehkä Heinen kritiikin tuoreus selittyy juuri tällaisesta idealistis-utooppis-romanttisen ajatusjuonteen ja sen lukemisessa vaadittavan puhtaan eksegetiikan puolustamisesta, sen sitkeydestä tai uusista toisinnoista.

 

Kirjallisuus

Gössmann, Wilhelm, Heinrich Heine: Deutschland. Ein Wintermärchen. Eine literarische Inspektion. Teoksessa Klassiker der deutschen Literatur. Königshausen + Neumann, Würzburg 1999, 75–97.

Heine, Heinrich, Briefe 1842–1849. Toim. Fritz H. Eisner. Säkularausgabe. Toim. Nationale Forschungs- und Gedenkstätte der klassischen deutschen Literatur im Weimar & CNRS in Paris. Nide 22. Akademie, Berlin & CNRS, Paris 1972.

Heine, Heinrich, Historisch-kritische Gesamtausgabe der Werke. Toim. Manfred Windfuhr. Hoffmann & Campe, Hamburg 1973–1997.

Mähl, Hans-Joachim ym., Kommentar. Werke, Tagebücher und Briefe Friedrich von Hardenbergs. Toim. Hans-Joachim Mähl & Richard Samuel (1987). Nide 3. 2. p. Hanser, München 2002.

Steinmann, Friedrich, Briefe von H. Heine. Binger, Amsterdam 1861.

Tilch, Marianne, ”Impertinenz und Unverschämtheit”, ”Zudringlichkeit und freche Sinn”. Friedrich Steinmanns Heine-fälschungen. Teoksessa ”…und die Welt ist so lieblich verworren.” Heinrich Heines dialektisches Denken. Toim. Bernd Kortländer. Aisthesis, Bielefeld 2004, 477–490.