Hoivaava solidaarisuus poliittisena voimana – Naiset Valko-Venäjän vallankumousliikkeessä

Valko-Venäjällä puhkesi loppukesästä 2020 laajoja mielenosoituksia sen jälkeen, kun maata vuodesta 1994 hallinnut Aljaksandr Lukašenka valittiin uudestaan presidentiksi ilmeisen epärehellisissä vaaleissa. Kansainvälinen huomio on sittemmin siirtynyt toisaalle erityisesti Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia. Suomessa lokakuussa 2022 vieraillut valkovenäläinen filosofi ja feministi Olga Shparaga tarjosi luennossaan mielenkiintoisen näkökulman Euroopan viimeisimpänä diktatuurina pidetyn maan vallankumouksellisen liikehdinnän tarkempiin käänteisiin ja toi esiin naisten merkittävän roolin siinä.

Shparagan luento oli osa Jyväskylän yliopistolla 6.10.2022 pidettyä seminaaria A Sense of ”We”: Solidarity and Alienation, jonka järjestivät HARMAA-työryhmä ja Jyväskylän yliopiston filosofian tutkijaseminaari¹. Shparaga osallistui myös luennon jälkeiseen paneeliin, jossa pohdittiin filosofian ”meitä” ja osallisuutta.

Shparagan tausta on husserlilaisessa fenomenologiassa, ja hän on työskennellyt Prahan Centre for Theoretical Studyssa, The New Schoolissa New Yorkissa ja Berliinin Wissenschaftskollegissa. Hän kuuluu valkovenäläisen oppositiopoliitikko Svjatlana Tsihanouskajan tukiryhmään, minkä vuoksi hänet pidätettiin lokakuussa 2020. Vapauduttuaan Shparaga pakeni kotimaastaan ja työskentelee tällä hetkellä Wienin IWM-insituutissa². Luento perustui Shparagan vuonna 2021 julkaistuun kirjaan The Face of the Revolution is Female / Die Revolution hat ein weibliches Gesicht³.  

Naiset ovat Shparagan mukaan olleet Valko-Venäjän vastarintaliikkeen keskeisiä toimijoita. He järjestivät liikehdinnän alkuaikoina säännöllisiä ”naisten marsseja” ja kehittivät erilaisia tapoja tukea hallinnon vastustajia sekä mielenosoitusten aikana että niiden ulkopuolella. Shparaga kertoi omien kokemustensa ja keräämänsä haastatteluaineiston perusteella esimerkiksi ihmismuureista, joita muodostettiin muista erilleen ajautuneiden mielenosoittajien ympärille, vangituille lähetetyistä kirjeistä sekä henkilökohtaisten kokemusten ja tavaroiden jakamisesta vankilassa. Haastateltavien kertomuksissa tuli esille myös kokemus täysin tuntemattomien tarjoamasta spontaanista avusta; joskus vain muutama jaettu sana ohikulkijan kanssa auttoi selviämään ja jaksamaan. Keskeistä monelle oli Shparagan mukaan erityinen kokemus sisaruudesta, johon kuului avoin ja häpeilemätön omien kokemusten, vaikeuksien ja toiveiden jakaminen. Luennoitsija mainitsi myös muutaman tuoreen esimerkin valkovenäläisistä miespuolisista mediavaikuttajista, jotka ovat ruotineet kokemuksiaan niin kutsutun toksisen maskuliinisuuden pimeistä puolista. Tämä on Shparagan mukaan osittain ”naisliikkeen” siivittämä ilmiö, sillä valkovenäläisessä mediassa oli ennen vuotta 2020 harvinaista käydä julkista keskustelua tämänkaltaisista aiheista.

Mielenosoittaja Valko-Venäjän pääkaupunki Minskissä. Kuva: Jana Shnipelson / Wikimedia Commons.

Keskeistä hänen todistamalleen avulle ja sisaruudelle oli Shparagan mukaan hoiva (care)⁴. Hän esitti, että empaattinen ja avoin suhtautuminen itseen ja toiseen luo perustan hoivaavalle solidaarisuudelle (caring solidarity), joka rakentaa ja ylläpitää poliittista toimijuutta raskaissakin olosuhteissa. Shparaga kuvasi tätä solidaarisuuden kokemusta viittaamalla myös Judith Butlerin ajatukseen haavoittuvuudesta (vulnerability). Haavoittuvuuden tärkeä elementti on vastaanottavaisuus; haavoittuvuus on itsen ja toisen riippuvuudelle avautumista, joka puolestaan mahdollistaa yhteisen toimijuuden synnyttämisen. Sekä Butlerille että Shparagalle on siis keskeistä, että haavoittuvuus ei ole vain uhriksi alistumista, vaan se voidaan myös valjastaa uudeksi muutoksen voimaksi. Haavoittuvuus voi siis olla eräänlaista vahvuutta. Shparaga toi esille myös afroamerikkalaisen feministin bell hooksin esittämän ajatuksen, että feministinen solidaarisuus rakentuu ensisijaisesti jaetuille vahvuuksille, ei jaetulle uhriutumisen kokemukselle. Hän painotti muun muassa näihin lähteisiin viitaten toimijuuden käsitteen ja kokemuksen tärkeyttä vastarinnan sijaan. Alistavien valtasuhteiden keskellä on kyettävä löytämään toimijuuden muotoja, ei vain sanottava ”ei”, kuten eräs kuulija kiteytti kommentissaan.

Shparagan kuvaus Valko-Venäjän tämänhetkisestä tilanteesta oli kylmäävää kuunneltavaa. Vankiloissa on ennätysmäärä hallinnon vastustajia, järjestötoiminta on käytännössä lakkautettu ja protestointi on siirtynyt pitkälti suljettujen ovien taakse. Monet, kuten Shparaga itse, ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Erityisesti Ukrainan sodan myötä tuleekin väistämättä mieleen, että Valko-Venäjää ei tulisi unohtaa naapurimaansa varjoon. Valko-Venäjän tosiasiallisena presidenttinä pidetty Tsihanouskaja totesikin hiljattain Suomessa vieraillessaan, että Valko-Venäjän oppositiovoimien ja demokratisoitumisen tukeminen on Ukrainan auttamisen ohella Euroopan turvallisuudelle äärimmäisen tärkeää⁵. Myös Shparaga mainitsi puheessaan näiden kahden maan keskinäisen solidaarisuuden ja kuvasi kansojen vastarintaliikkeiden samankaltaisia piirteitä.

”Me” filosofit

Tilaisuudessa järjestettiin myös paneelikeskustelu, johon osallistuivat Shparagan lisäksi dosentti Erika Ruonakoski (Jyväskylän yliopisto), yliopisto-opettaja Heidi Elmgren (Turun yliopisto) ja väitöskirjatutkija Milla Rantala (Jyväskylän yliopisto). Paneelikeskustelun alusti väitöskirjatutkija Jaakko Vuori (Jyväskylän yliopisto), joka on yksi HARMAA-työryhmän filosofeista.

Alustuksissa ja keskusteluissa pohdittiin osallisuuden ja osallistumisen kokemusta filosofiassa. Seminaarin teeman mukaisesti huomio kiinnittyi etenkin naisten asemaan filosofian alalla. Ruonakoski esitti, että naisfilosofeille erityinen ristiriitainen kokemus voi syntyä asetelmasta, jossa oma palava innostus filosofiaan yhdistyy alan perinteisestä miesvaltaisuudesta johtuvaan ulkopuolisuuden kokemukseen. Naispuolisille filosofeille ja filosofian opiskelijoille olisikin tärkeää kokea kuuluvansa historialliseen jatkumoon, jonka aktiivisina tekijöinä, ei vain maskuliinisen katseen kohteina, on joukko muitakin naisiksi identifioituvia. Ruonakoski käsittelee aihetta myös alkuvuonna julkaistussa kirjassaan Sisters of the Brotherhood. Alienation and Inclusion in Learning Philosophy⁶. Myös Rantala totesi mainittuun teokseen viitaten, että filosofian tekemisen merkityksellisyys kumpuaa juuri kokemuksesta filosofisesta toimijuudesta. Filosofia on historiallinen ja faktuaalinen ”me”, johon osallistutaan tekemällä ja harjoittamalla sitä yhdessä muiden kanssa. Mahdollisimman erilaisilla ihmisillä tulisi olla mahdollisuus kokea kuuluvansa tähän joukkoon. Shparaga taas muistutti, että on tärkeää tehdä erilaiset ”me”-toimijat näkyviksi tutkimuksen avulla, jotta niiden yhteiskunnallisia vaikutuksia voidaan analysoida ja ymmärtää.

Yllä mainituista teemoista päästiinkin konkreettisempiin pohdintoihin siitä, mitä nais- ja feministifilosofien osallisuudelle filosofiassa tulisi tai voisi tehdä. Keskustelua syntyi esimerkiksi rekrytointikäytännöistä. Ruonakoski esitti, että väitöskirjatutkijoiden aiheista voisi muodostaa tietokannan, joka osaltaan helpottaisi rekrytointia projekteihin. Rantala puolestaan painotti hakujen avoimuutta. Elmgren avasi keskustelua myös filosofian opetussisällöistä. Filosofialle on hänen mukaan tyypillistä, että muiden alojen, kuten feministisen tutkimusperinteen, käsitteet ja kysymyksenasettelut rajataan helposti tarkastelun ulkopuolelle. Filosofian oppiaine keskittyy kaanoniin, ja kaikki muu lukeminen on vapaaehtoista.

Nämä ajatukset johtivat myös mielenkiintoiseen pohdintaan filosofian tekemisen eri tavoista. Yleisöstä tuotiin esiin tarina opiskelijasta, joka koki kiinnostuksen kohteekseen ja vahvuudekseen ajattelun rakenteiden ja argumenttien ymmärtämisen. Tämä puolestaan johti alemmuudentunteeseen siitä, ettei hän ollut perehtynyt syvällisesti yksittäiseen ajattelijaan tai suuntaukseen. Pohdittiinkin, kuinka erikoistuminen yhteen ajattelijaan saattaa olla eräänlainen selviytymisstrategia filosofian kentällä. Tämä ei välttämättä itsessään ole tuomittavaa, mutta voi joissain yhteyksissä viedä tilaa sellaisilta filosofeilta ja filosofian opiskelijoilta, joiden vahvuudet ja filosofian tekemisen tavat ovat erilaisia. Näin seminaarissa palattiinkin perimmäiseen kysymykseen, joka on tietyssä mielessä aina filosofian keskiössä: mitä filosofia on tai mitä sen pitäisi olla?

Lopuksi

Virallisen seminaariohjelman ulkopuolella keskustelin myös erään iranilaisen vaihto-opiskelijan kanssa tapahtuman herättämistä kysymyksistä. Opiskelija totesi Shparagan tavoin Iranin tämänhetkisen liikehdinnän silmiinpistäväksi piirteeksi, että sen etulinjassa toimivat naiset ja erityisesti nuoret naiset.

Tämä nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä seminaarissa käsitellystä ”sisaruudesta” ja naisista tai naisoletetuista politiikan ytimessä. Yhtäältä voidaan tunnistaa ja tunnustaa naisten ja tyttöjen muodostama ”me”, joka kannattelee ja kiihdyttää poliittista toimintaa. Toisaalta seminaari antoi myös eväitä hahmottaa feminiinisinä tai naiserityisinä pidettyjen piirteiden merkitystä politiikassa yleisemmin ja sukupuolikysymyksistä eroteltuina. Kuten Shparaga itse tähdensi esityksessään ja keskustellessamme tapahtuman jälkeen, hoivaava solidaarisuus ei viime kädessä ole sidottu sukupuoleen, vaan tärkeää on ymmärtää sen luomia poliittisia mahdollisuuksia sukupuolesta riippumatta. Hoiva ei ole yksiselitteisesti feminiinisen tai yksityisen piiriin ”luonnollisesti” kuuluvaa toimintaa, vaan sen erilaiset muodot ja muodonmuutokset luovat poliittisen järjestäytymisen kudelmia, jotka kantavat ja selittävät vallankumouksellista liikehdintää ja poliittista toimijuutta. Tai ehkäpä vielä tarkemmin: hoiva ei ole vain politiikan perusedellytys tai ehto, jotain mitä pitää olla ”ennen” politiikkaa, vaan se voi olla poliittista ja vallankumouksellista järjestäytymistä itsessään.