Kansalliskokoukseen järjestäytyneet Ranskan kansan edustajat pitävät tietämättömyyttä ihmisoikeuksista, niiden unohtamista tai niiden halveksimista ainoina syinä julkisiin ikävyyksiin ja lahjottuihin hallituksiin. Siksi he ovat päättäneet asettaa juhlallisessa julistuksessa ihmisen luovuttamattomat ja pyhät oikeudet, jotta tämä pysyvästi esille pantu julistus lakkaamatta muistuttaisi kaikkia tämän yhteiskunnallisen elimen jäseniä ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista, jotta ihmisten lainsäädäntö- ja toimeenpanovallassa tekemiä tekoja voitaisiin joka hetki verrata kaikkien poliittisten laitosten päämääriin ja niiden kunnioittamiseen, jotta kansalaisten tästä lähin yksinkertaisille ja kiistämättömille periaatteille pohjautuvat vaatimukset olisivat aina omiaan vaalimaan perustuslakia ja kaikkien onnellisuutta.
Tämän perusteella ja ylimmän olennon suojeluksessa kansalliskokous tunnustaa ja julistaa seuraavat ihmis- ja kansalaisoikeudet:
Ensimmäinen artikla
Ihmiset syntyvät ja säilyvät vapaina ja oikeudellisesti tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset erot eivät saa pohjautua muuhun kuin yhteishyötyyn.
Toinen artikla
Kaiken poliittisen yhteenliittymisen maalina on ihmisten luonnollisten ja peruuttamattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet ovat vapaus, omaisuus, turvallisuus ja vastarinta sorrolle.
Kolmas artikla
Kaiken suvereenisuuden periaate juontuu olennaisesti kansakunnasta. Mikään elin, kukaan yksilö ei voi käyttää mistään muusta kuin nimenomaan tästä johtuvaa määräysvaltaa.
Neljäs artikla
Vapaus koostuu siitä, että tehdään kaikkea, mikä ei häiritse toisia. Niinpä jokaisen ihmisen luonnollisten oikeuksien harjoittamista rajoittaa vain toisille yhteiskunnan jäsenille taattava samoista oikeuksista nauttiminen. Näitä rajoja voi määritellä ainoastaan lailla.
Viides artikla
Laki kieltää vain yhteiskunnalle haitalliset teot. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voi estää, eikä ketään saa pakottaa tekemään mitään, mitä laki ei säädä.
Kuudes artikla
Laki on yleistahdon ilmaus. Kaikilla kansalaisilla on oikeus kilvoitella sen muodostamisessa henkilökohtaisesti tai edustajiensa avulla. Lain pitää olla kaikille sama, niin suojaavuudessaan kuin rankaisevuudessaan. Kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaisia sen edessä, heillä pitää olla tasa-arvoinen pääsy kaikkiin julkisiin virkoihin, asemiin ja työtehtäviin kykyjensä mukaan ja muitta erinomaisuuksitta kuin hyvyyttään ja lahjakkuuttaan.
Seitsemäs artikla
Yhtäkään ihmistä ei saa syyttää, pidättää tai vangita kuin lain määrittämissä tapauksissa ja sen säätämin tavoin. Mielivaltaisia säädöksiä hankkivia, jouduttavia tai täytäntöön panevia täytyy rangaista. Mutta jokaisen oikeuteen kutsuttavan tai haastetun tulee totella heti paikalla: vastustelusta voi joutuu syytteeseen.
Kahdeksas artikla
Lain ei pidä vakiinnuttaa kuin tiukasti ja ilmeisesti välttämättömiä rangaistuksia, eikä ketään saa rangaista kuin lailla, joka on säädetty ja julkaistu ennen väärintekoa ja soveltuu lainmukaisesti tapaukseen.
Yhdeksäs artikla
Kaikki ihmiset katsotaan syyttömiksi, kunnes heidät todistetaan syyllisiksi. Jos nähdään välttämättömäksi pidättää joku, lain tulee tiukasti estää kaikki hänen hallussa pitämisekseen tarpeeton ankaruus.
Kymmenes artikla
Kenenkään ei pidä pelätä käsitystensä puolesta, ei edes uskonasioissa, kunhan niiden esiin tuominen ei sekoita lain voimaan saattamaa yleistä järjestystä.
Yhdestoista artikla
Ihmisoikeuksista kallisarvoisimpia on vapaa ajatusten ja näkemysten viestiminen. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti puhua, kirjoittaa ja julkaista, ellei tämä vastaa mainitun vapauden väärinkäyttämistä lain määrittämissä tapauksissa.
Kahdestoista artikla
Ihmis- ja kansalaisoikeuksien takaaminen edellyttää julkista valtaa: tämä valta on perustettu kaikkien eduksi, ei vain niiden, joiden haltuun se on uskottu.
Kolmastoista artikla
Julkisen vallan ja hallinnon menojen kattamiseksi tarvitaan vääjäämättä yleistä verotusta. Se pitää jyvittää tasa-arvoisesti kaikkien kansalaisten kesken kunkin kykyjen mukaan.
Neljästoista artikla
Kansalaisilla on oikeus vahvistaa itse tai edustajiensa välityksellä julkisen verottamisen välttämättömyys, myöntyä siihen vapaasti ja seurata sekä määrittää verojen jyvittämistä, perusteita, kattavuutta ja kestoa.
Viidestoista artikla
Yhteiskunnalla on oikeus vaatia kaikki julkiset toimijat tilille hallinnoimisistaan.
Kuudestoista artikla
Jos yhteiskunta ei ole varmistanut oikeuksien takaamista eikä määrättyjen mahtien erottamista, sillä ei ole perustuslakia.
Seitsemästoista artikla
Omaisuus on loukkaamaton ja pyhä oikeus, jota ei voi evätä keneltäkään, ellei laillisesti todettu yleinen välttämättömyys vaadi sitä selvästi, oikeudenmukaisin ehdoin ja etukäteishyvityksin.
(alun perin: La déclaration des droits de l’homme et du citoyen (1789). Teoksessa La déclaration des droits de l’homme et du citoyen de 1789. Histoire, analyse et commentaires. Toim. Gérard Conac, Marc Debene & Gérard Teboul. Economica, Paris 1993.)
Suomentajan jälkisanat
Ranskan vallankumouksellisessa kansalliskokouksessa työskennellyt grenoblelainen lakimies Jean-Joseph Mounier (1758–1806) esitteli heinäkuussa 1789 luonnoksen yleiseksi ihmisoikeusjulistukseksi osana perustuslakia. Loiret’n departementista keskisestä Pohjois-Ranskasta kotoisin ollut Honoré-Gabriel Riqueti de Mirabeau (1749–1791), joka oli virunut 1777–1780 vankilassa yksinvallan arvostelemisesta, kuului Mounierin ohella tältä pohjalta työstettävän tekstin pääarkkitehteihin. Arkkipiispa Jérôme Marie Champion de Cicén (1735–1810) johtamaan laadintaryhmään osallistuivat esimerkiksi Lorrainen seudulta lähtenyt pappi Henri Grégoire (1750–1831) ja jumaluusoppineesta poliitikoksi ryhtynyt ja sittemmin diplomaattina sekä ministerinä eri hallitsijoita palvellut pariisilainen Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord (1754–1838). Julistus vaatii ja edustaa säätyjärjestelmän lakkauttamista. Se yhdistelee lounaisranskalaisessa Girondessa syntyneen filosofiparonin Montesquieu’n (1689–1755) vallan kolmijako-oppia (séparation des pouvoirs), sveitsiläisen musikologifilosofin Rousseau’n (1712–1778) teoriaa yhteiskuntaa muodostavasta ’yleistahdosta’ (volonté générale) ja Välimeren rannan Côte d’Azurilta tulleen pappipoliitikon Sieyèsin (1748–1836) kansallis-isänmaallisesti perusteltua vapaamielistä keskiluokkaideologiaa.
Marcaggin sanoin artiklat ovat 1700-luvun valistusfilosofian tuotetta. Hän lisää, että ne ovat myös velkaa antiikin vapausfilosofialle, keskiajan teologialle ja reformaatiolle, uuden ajan eurooppalaiselle luonnonoikeusperinteelle ja poliittiselle kamppailulle, jonka edellinen huipentuma oli Englannin parlamentin 1689 säätämä oikeus- ja vapausjulistus (An Act Declaring the Rights and Liberties of the Subject and Settling the Succession of the Crown). Pariisin revoluutiotapahtumia oli osaltaan ruokkinut Yhdysvaltain vallankumouksellinen itsenäistyminen 1776. Mutta kun sitä ja sen tuottamaa itsenäisyysjulistusta ihmisoikeuspykälineen seurasi syyskuussa 1789 hyväksytty perustuslain osa (Bill of Rights), ero Ranskassa 1789 lukkoon lyötyyn tekstiin kävi selvemmäksi. Marcaggin satakunta vuotta sitten esittämän arvion mukaan USA:n muunnelma on ”traditionalistinen ja käytännöllinen”, kun taas ”meidän julistuksemme” aitoranskalaisuus näkyy sen ”filosofisessa ja universaalissa otteessa”. Häntä ennen ja hänen jälkeensä monet ovat arvostelleet sekä rapakon edessä ja takana 1789 kuulutettujen julistusten yksityiskohtia, kuten kiinnittymistä nousevan porvariston erityisiin etuihin, että ylimalkaan niiden lajityyppiä, arvoa ja merkitystä. Yhdistyneiden kansakuntien 1948 hyväksymä yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus kuitenkin seuraa amerikkalais-ranskalaisten vallankumouksellisten jalanjäljillä. Ranskan valtiosääntöneuvosto vahvisti 1971 Mounierin ja kumppanien tuottaman tekstin olevan osa maan perustuslakia.
Ohessa suomennettuun asiakirjaan saatiin tuoreeltaan kaksi merkittävää vasta-, varjo- tai jatkojulistusta. Ranskalainen kirjailija Olympe de Gouges (1748–1793) muotoili syyskuussa 1791 naiskansalaisjulistuksensa ja englantilainen kirjailija Mary Wollstonecraft (1759–1797) seuraavana vuonna teoksensa A Vindication of the Rights of Woman (1792). Jos de Gouges yhtyy Sieyèsin nationalistis-patrioottiseen retoriikkaan ja myötäilee Rousseau’n sukupuolittunutta naturalismia, Wollstonecraft pyrkii eroon molemmista. Brittiä olivat härnänneet niin rousseaulainen naisen olemuksellistaminen kuin Talleyrandin vähättelemä tarve naisten julkiseen kouluttamiseen ja sivistämiseen, siinä missä ranskalainen ammensi suoraan maansa tiheätahtisista valtajärjestelyistä. Yhtä hyvin de Gouges kuin Wollstonecraftkin vinoilevat naisille, miehille ja näiden kiusaksi räätälöidyille käsitteille ja käytännöille. Kumpikin nojaa oikeusfilosofiseen perinteeseen sen epätasa-arvoisuutta kuitenkin rajusti arvostellen ja paikoin pilkaten. Wollstonecraft kuoli lapsivuodekuumeeseen, de Gouges mestattiin.
Kirjallisuus
La déclaration des droits de l’homme et du citoyen de 1789. Histoire, analyse et commentaires. Toim. Gérard Conac, Marc Debene & Gérard Teboul. Economica, Paris 1993.
de Gouges, Olympe, Naisten ja naiskansalaisten oikeuksien julistus (Déclaration des droits de la femme et de la citoyenne, 1791). Suom. Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 3/13, 13–16.
Marcaggi, V., Les origines de la Déclaration des droits de l’homme de 1789 (1904). 2. p. Fontemoing, Paris 1912.
Montesquieu, Charles de Secondat, baron de, De l’esprit des lois (1748). Flammarion, Paris 2008.
Rousseau, Jean-Jacques, Du contrat social, ou Principes du droit politique (1762). Flammarion, Paris 2001. (Vrt. Yhteiskuntasopimuksesta, eli Valtio-oikeuden johtavat aatteet. Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna 1918.)
Sieyès, Emmanuel-Joseph, Qu’est-ce que le tiers-état? (1789). Flammarion, Paris 1989.
Wollstonecraft, Mary, A Vindication of the Rights of Woman with Strictures on Moral and Political Subjects (1792). Toim. Miriam Brody Kramnick. Penguin, Harmondsworth 2004. (Vrt. Naisten oikeuksien puolustus. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Turku 2011.)
