Italian veljet populistisena radikaalioikeistopuolueena

Italiassa syyskuussa pidettyjen parlamenttivaalien lopputulos oli useasta syystä historiallinen. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Italialla on pääministerinä nainen, vaalit voittaneen Fratelli d’Italia -puolueen eli Italian veljien johtaja Giorgia Meloni, joka aloitti tehtävässään sunnuntaina 23.10. Lasikaton murtumisesta huolimatta naisten ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta rummuttaneet ovat olleet huolissaan, sillä uusi hallitus on Italian oikeistolaisin ja arvokonservatiivisin sitten Benito Mussolinin fasistisen diktatuurin aikojen. Samalla se on naisjohtajastaan riippumatta miesvaltainen, sillä pääministerin salkkua lukuun ottamatta kaikki tärkeimmät pestit ovat menneet miehille – eivätkä suoraan meriittien mukaan.


Kuva: Yannick Lahti.

Kaikkien huulilla lienee kysymys, kuinka oikeistolainen Italian veljet on ja mikä yhteys puolueella on fasismiin. Melonin puolue voidaan luokitella populistiseksi radikaalioikeistopuolueeksi (populist radical right eli PRR). Sillä on edelleen kytköksiä historialliseen fasismiin ja uusfasismiin. Italian veljet perustettiin, kun se irtosi Movimento Sociale Italianosta eli Italian sosiaalisesta liikkeestä. Se taas oli puhtaasti uusfasistinen liike, joka perustettiin suoraan toisen maailmansodan aikaisen Mussolinin fasistisen puolueen raunioille. Italian veljien nykyinen symboli, Italian trikoloriin yhdistyvä soihtu, on täsmälleen sama kuin uusfasistisella Movimento Sociale Italianolla.

Asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Italiassa ei puhuta totaalisesta valtiosta, eivätkä mustapaidat ole marssineet Roomaan tai muuallekaan. Ymmärtääkseen populismia, populistista äärioikeistoa ja niiden suhdetta uusfasismiin on tarkasteltava, mitä nämä termit oikeastaan tarkoittavat.

Populismi – politiikan outolintu

Populismi ei viittaa politiikan popularisointiin eli poliitikkojen esiintymiseen tilanteissa ja olosuhteissa, joissa he näyttäytyvät mahdollisimman samaistuttavina tavalliselle kansalle. Poliitikko, joka kuvauttaa itsensä kuntosalilla tai grillaamassa vegenakkeja omalla takapihallaan essu päällä, ei ole populisti sen enempää kuin koiranpentuja tai pikkulapsia julkisesti halaava, suosittua videoblogia selkokielellä säännöllisesti päivittävä kollegansa. Tällaisissa tapauksissa poliitikko yksinkertaisesti popularisoi itseään politiikanteon ohella. Tämä on arkipäivää ja piti siitä tai ei, se on myös nykyisessä mediapoliittisessa ympäristössä kaikkien poliitikkojen elinehto.

Akateemisessa keskustelussa ei olla yksimielisiä populismin anatomiasta, mutta Cas Mudden ja Rovira Kaltwasserin määritelmää on yleisesti pidetty yhtenä keskeisimmistä1. Populismi on sisällöltään ohut ideologia, jonka mukaan yhteiskunta on pohjimmiltaan jakautunut kahteen ryhmään: homogeeniseen ja puhtaaseen kansaan sekä kansalle vastakkaiseen ja korruptoituneeseen eliittiin. Pierre Rosanvallon, yksi Ranskan johtavista politiikan historioitsijoista, kuvailee länsimaisissa demokratioissa esiintyvän populismin ydintä samaan sävyyn:

”Populismia voidaan tulkita ensinnäkin edustamiseen liittyvien jännitteiden avulla. Se ehdottaa ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelman kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla voimakkaasti etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle: ulkomaalaisiin, vihollisiin, oligarkiaan ja eliittiin. Se yrittää vahvistaa itseään syventämällä tätä kuilua ja tuomitsemalla aina vain tylymmin sen, minkä se väittää olevan olennaisesti jotakin muuta kuin ’kansa’”2.

Selkokielellä tämä merkitsee sitä, että populistit eivät ammenna poliittisia näkemyksiään mistään valtavasta poliittisen ideologian lähteestä. Ei ole populistien kansainvälistä pyhää kirjaa, ja juuri siksi populistit sijoittuvat eri kohtiin perinteisellä vasemmisto–oikeisto-akselilla.

Populismissa on olennaista kaikkiin poliittisiin kysymyksiin – kuten Euroopan unionin merkitykseen – lisättävä ”me vastaan nuo” -asetelma, joka on antielitistinen ja usein keinotekoisesti luotu. Näin populistit pystyvät haluamissaan kysymyksissä määrittelemään ”aidon oikean kansan”, jota he ja vain he edustavat, ja sulkemaan poliittisesti eri mieltä olevat ulos ”ei oikeana kansana”. He kykenevät omasta näkökulmastaan määrittämään, ketkä ovat niin sanotusti hyviä ja pahoja. Koska kaikki politiikka on ideologian runsaudesta tai niukkuudesta huolimatta myös viestintää, ei ole yllättävää, että yksi populismin tutkimuksen koulukunnista näkeekin populismin ennen kaikkea viestintätyylinä tai poliittisena strategiana3.

Populismi ei itsessään ole minkään poliittisen liikkeen vihollinen tai yksiselitteisesti paha ilmiö. Sen luoma poliittinen ilmapiiri tai ajama valtapolitiikka ei kuitenkaan edes lievimmässä muodossaan ole vaaratonta. Populistit voivat haastaa liberaalia demokratiaa ja hankaloittaa sen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ylipäätään populismi ja populistit aiheuttavat kahtiajakoa, mikä haittaa julkista poliittista keskustelua sekä heikentää kykyä poliittisiin kompromisseihin ja poliittiseen päätöksentekoon. Samaan aikaan populistit saattavat aktiivisesti pyrkiä rajaamaan vähemmistöjen oikeuksia. Näin he voivat käyttää vaaleissa saatua mandaattiaan heikentääkseen oikeusvaltioperiaatetta, kuten lehdistönvapautta ja oikeuslaitosten riippumatonta toimintaa.

On tärkeää ymmärtää, että radikaalioikeiston ei välttämättä tarvitse olla populistista – mutta usein se kuitenkin tuppaa olemaan juuri sitä.

Ääriliikkeet ja populistinen radikaalioikeisto

Ääriliikkeisiin erikoistunut Georgian yliopiston professori Cas Mudde katsoo, että todistamme neljättä äärioikeistolaista aaltoa toisen maailmansodan jälkeen4. Niin sanotussa kolmannessa aallossa nousseet puolueet vaikuttavat edelleen. Näitä ovat muun muassa Ranskan Front National (nykyään Rassemblement National), Belgian Vlaams Blok (nykyään Vlaams Belang) sekä Itävallan Freiheitliche Partei Österreichs.

Kolmatta ja neljättä äärioikeistolaista aaltoa erottaa se, että puolueet ja liikkeet ovat suurempia ja heterogeenisempia. Tärkeimpänä erottavana tekijänä Mudde näkee sen, että siinä missä populististen radikaalioikeistopuolueiden eli PRR-puolueiden kannattajilleen tarjoama poliittinen substanssi on pysynyt verrattain samana, niiden perusolemus puoluekentässä on muuttunut. Muutama vuosikymmen sitten äärioikeistolaisten liikkeiden voitiin katsoa olevan perinteistä poliittista valtavirtaa vastustava, radikaali ja marginaalinen vaihtoehto, kun taas nykyään nämä liikkeet ovat enemmän tai vähemmän asemoituneet osaksi eurooppalaisten puolueiden valtavirtaa.

On mielenkiintoista havaita, että nimenomaan maahanmuuttokysymykset nähdään paljon tärkeämpänä motiivina kannattaa PRR-puolueita kuin vaikkapa taloudelliseen epävarmuuteen liittyvät kysymykset. Kuitenkin maltillisemmat populistiset puolueet hyötyvät vaaliuurnilla huomattavasti PRR-puolueita enemmän, mikäli yhteiskunnassa on taloudellista epävarmuutta. Italiassa molemmat äänestämisen motiivit nostivat Italian veljet valtaan.

Vaikka populistinen äärioikeisto on ilmiönä aina ensisijaisesti kansallinen, sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on nähtävissä äärioikeistolaisen ajattelun ja retoriikan normalisoitumista politiikassa. Äärioikeiston normalisoituminen osaksi poliittista kenttää ei palaudu siihen, että PRR-puolueet olisivat löysänneet politiikkaansa. Päinvastoin perinteiset puolueet ovat omaksuneet äärioikeiston retoriikkaa ja tapaa kehystää politiikan peruslähtökohtia. Esimerkiksi Euroopassa vähemmistöt, jotka aikoinaan määriteltiin kansalaisuuden perusteella turkkilaisiksi, marokkolaisiksi tai pakistanilaisiksi, määritellään nykyään usein yksinkertaisesti muslimeiksi. Äärioikeiston retoriikkaan kuuluu olennaisesti sekin, että koko uskonto, islam, sekä sen edustajat pelkistetään poliittisen islamismin käsitteeseen ja vieläpä sen äärimmäisimpään muotoon.

Niin sanotun maltillisemman poliittisen oikeiston piirissä on myös pitkälti jo omaksuttu keinot, joilla esimerkiksi PRR-puolueet kehystävät kaikki muslimit kansalliseksi turvallisuusuhaksi ja sanan ”maahanmuutto” jo lähtökohtaisesti negatiivisesti latautuneeksi termiksi. Siitä, mikä aikaisemmin oli määritelmällisesti radikaalia, on tullut normaalia. Nykyisessä poliittisessa diskurssissa on ”maalaisjärkeä” suhtautua muslimeihin – siis noin 1,9 miljardin ihmisen uskontokuntaan – turvallisuusuhkana. Eettisesti kestävän Euroopan unionin poliittisen tulevaisuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää niin vasemmalla kuin oikealla herkistyä sille, että ”uutta normaalia” ei niellä purematta. Ei-äärioikeistolaisilla poliittisilla tahoilla on tästä suuri vastuu harteillaan.

Italian demokratia ja Euroopan unioni

Italian veljet ei ole puhtaasti fasistinen puolue, siinä missä se on puhtaasti populistinen radikaalioikeistopuolue. Kuten alussa todettiin, selkeät yhteydet fasismiin ulottuvat kuitenkin symbolia pidemmälle. Nuoruudessaan Giorgia Meloni ylisti häpeilemättä Benito Mussolinia ja vain pari vuotta takaperin hän ylisti sodanjälkeisen fasistisen liikkeen perustajiin kuulunutta Giorgio Almirantea, joka kaveerasi sodan aikana natsien kanssa ja tuli tunnetuksi myös fasistisen lehden La Difesa della Razzan (”Rodun puolustamiseksi”) toimittamisesta. Liikkeen parissa elävä vahvan johtajan kaipuu ei tietenkään tee siitä vielä fasistista vaan ennemminkin autoritaarisen. Kokoontumisissa on kuitenkin edelleen nähty fasistitervehdyksiä, mikä taas ei jätä paljon tulkinnanvaraa.

On todettava, että italialaiset eivät tietenkään sankoin joukoin halua minkäänlaista paluuta fasismiin. Ei tule myöskään unohtaa, että virallisesti fasismi on Italiassa laitonta. Yhteenvetona voidaan sanoa, että Melonin Italian veljet ovat monilta osin pehmentäneet ohjelmaansa pitäen kuitenkin kovan linjan kannattajat tiukasti mukana.

Italian veljien suuren vaalivoiton jälkeen on kuitenkin selvää, että uudelle hallitukselle koittavat vaikeat ajat. Puolueen asemoituminen eurooppalaisten konservatiivien piiriin on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, vaikka yhdistäviäkin lähtökohtia on. Italian veljet on lähtökohtaisesti ”koti, uskonto ja isänmaa” -tyyppinen konservatiivipuolue, joka alleviivaa perinteistä ja kristillistä perhenäkemystä. Kansallismielisiä tavoitteita puolestaan ajetaan maahanmuuttopolitiikan monimutkaisia kysymyksiä yksinkertaistavalla ”maahanmuuttovastaisella” retoriikalla, mikä saanee vastakaikua myös EU:n sisällä. Virallisia tuenosoituksia onkin odotettavissa kansallismielisiltä Unkarilta ja Puolalta, jotka ovat viime vuosina ottaneet valtavia askeleita poispäin eurooppalaisesta liberaalista demokratiasta ja oikeusvaltioperiaatteesta. Italialle ei kuitenkaan riitä vain Unkarin ja Puolan myötämielisyys. Maan taloudellinen tilanne on tulenarka, eikä se voi noin vain vaarantaa EU:lta saamaansa taloudellista tukea – Meloni on hyvin tietoinen tästä tosiasiasta.

Populistisen radikaalioikeiston voitto Italiassa ei uhkaa Italian demokratiaa, vaikka liberaalit arvot ovat varmasti koetuksella. Italian demokraattinen järjestelmä on omanlaisenaan vakiintunut ja lepää vankalla pohjalla. Hallitukset myös vaihtuvat usein: maassa on pian nähty jo 70 eri hallitusta sitten toisen maailmansodan.

Populismin näkökulmasta Italia näyttäytyy varsinaisena kuriositeettina. Voittaneessa koalitiossa ja sittemmin hallituksessa yhdistyy kolmea erilaista populismia: Silvio Berlusconin Forza Italia edustaa keskustaoikeistolaista konservatiivista ”pehmopopulismia”, siinä missä Matteo Salvinin johtama Lega ja Melonin Fratelli d’Italia ovat populistista radikaalioikeistoa, joissa perinteisten perhearvojen lisäksi ajetaan kovaa linjaa ihmisoikeuksissa ja maahanmuuttopolitiikassa. Tämän lisäksi maassa vaikuttaa kameleonttimainen Movimento 5 stelle eli Viiden tähden liike, joka on tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän kallellaan keskustavasemmistolaiseen politiikkaan. Lähtökohta hallituksen sisäiselle yhteistyölle voi olla melko hankala jo pelkästään siksi, että populistiset puolueet (näinkin erilaiset) ovat yleensä hyvin johtajakeskeisiä, mikä on pitkällä aikavälillä usein tehnyt yhteistyön mahdottomaksi.

Tuore pääministeri onkin nähnyt suurta vaivaa, jotta hänen vasta muodostettu hallituksensa näyttäytyisi ulospäin hyväksyttävänä: Italian demokraattisia perinteitä ja instituutioita kunnioittavana sekä Nato- sekä Eurooppa-myönteisenä. Aivan yksinkertaista tämä ei ole ollut eikä ole jatkossakaan, sillä Melonilla on Venäjä-mielisiä ja erityisesti Putinia tukevia kumppaneita ympäri hallitusta. Legan johtaja Salvini ei ole salaillut omaa Venäjää myötäilevää politiikkaansa, ja vielä syyskuussa hän kyseenalaisti näkyvästi EU:n Venäjän vastaiset pakotteet. Uutistoimisto Lapresse pudotti lokakuussa todellisen uutispommin 86-vuotiaasta Italian politiikan ikiliikkujasta ja entisestä pääministeristä Silvio Berlusconista. Forza Italia -puolueen kokouksesta julkisuuteen vuotaneella nauhalla Berlusconi kertoi olevansa ”yksi Putinin viidestä todellisesta ystävästä”. ”Olen hieman korjaillut välejäni [Venäjän presidentti Vladimir] Putiniin. Enkä ihan vähänkään. Hän lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi 20 pulloa vodkaa ja suloisen kirjeen”, Berlusconin kuultiin toteavan. Tämän lisäksi hän syytti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyia siitä, että tällä on suuri vastuu Ukrainassa käydystä sodasta.

Pääministeri Meloni on kuitenkin julkisesti toivottanut hallitukseensa tervetulleeksi vain ne puolueet, jotka eivät kyseenalaista sitä, että Italia on osa Eurooppaa ja puolustusliitto Natoa. Tälläkin rintamalla Meloni siis pyrkii pitämään langat käsissään eikä halua keikuttaa venettä. Hän on suunnitellut valtiovierailua Ukrainaan ja pitänyt voittonsa jälkeen yhteyttä maan presidenttiin.

Melonilta odotettiin muutenkin ”rauhoittelevia” nimityksiä. Hän ei esimerkiksi antanut Salvinille tämän ja Legan kovasti himoitsemaa sisäministerin salkkua saati oikeusministerin pestiä Berlusconille. Maailmalla ja erityisesti Brysselissä huokaistiinkin helpotuksesta, kun Italian pääministeri valitsi ulkoministerikseen Antonio Tajanin. Pitkän linjan poliitikko on tuonut vakaata ja selkeää otetta suhteessa EU:hun ja muuhun maailmaan toimiessaan muun muassa Euroopan parlamentin puhemiehenä sekä EU-komissaarina.

Palataan lopuksi vielä populismiin, myös sen radikaalioikeistolaiseen muotoon. Italian tapaus osoittaa aika suurella varmuudella sen, että oikeistopopulismi on tullut jäädäkseen. Kun syyskuussa vaalituloksen jälkeen vielä spekuloitiin tulevia ministerinimityksiä ja uuden hallituksen luonnetta, EU-eliitissä haettiin yleisesti turvaa siitä, että Silvio Berlusconi kyllä edustaa Salvinin ja Melonin hallituksessa länsimaista demokraattista institutionalismia ja perinteitä. Sama EU-eliitti näki Berlusconin vuonna 2011 uhkana unionin vakaudelle ja pyrki puskemaan hänet ulos unionin vallan ytimistä. Berlusconi ei ole paljoa muuttunut, mutta EU muuttui. Populistisesta radikaalioikeistosta tuli osa uutta normaalia.

Viitteet & Kirjallisuus

  1. 1. Cas Mudde & Cristóbal Rovira Kaltwasser, Populism and (Liberal) Democracy: A Framework for Analysis. Teoksessa Populism in Europe and the Americas. Threat or Corrective for Democracy? Toim. Cas Mudde & Cristóbal Rovira Kaltwasser. Cambridge University Press, Cambridge 2012, 1–26.
  2. 2. Pierre Rosanvallon, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella (La contre-démocratie. La politique à l’âge de la défiance, 2006). Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere 2008, 210.
  3. 3. Kirk A. Hawkins, Venezuela’s Chavismo and Populism in Comparative Perspective. Cambridge University Press, Cambridge 2010; Benjamin Moffit, The Global Rise of Populism. Performance, Political Style, and Representation. Stanford University Press, Stanford 2016; Yannick Lahti, Populism As A Battlefield: Populist Actors and Their Representation on Social and Legacy Media During the European Parliament Elections 2019 in Finland, Italy and The Netherlands. Väit. Università di Bologna 2022.
  4. 4. Cas Mudde, The Far Right Today. Polity Press, London 2019.