Katse kohti pimeää

Meidän on pidettävä yllä pessimismin liekkiä: syvästi synkkinä aikoina, jolloin karkea optimismi on pahe, pessimismistä sukeutuu hyve.

Joukko läntisiä filosofeja joutui 1600- ja 1700-luvuilla tukkanuottasille, paperilla ainakin, ikivanhasta pahuuden ongelmasta: miten jumala saattoi sallia pahuuden ja kärsimyksen olemassaolon maailmassa? Pierre Baylen, Nicolas Malebranchen ja Gottfried Wilhelm Leibnizin kaltaiset filosofit, joita seurasivat myöhemmin sellaiset kaanonin tukipilarit kuin Voltaire, David Hume ja Immanuel Kant, olivat kiivaasti erimielisiä paitsi ongelman ratkaisusta – tai olisiko se laisinkaan ratkaistavissa – myös siitä, kuinka moisista synkeistä asioista pitäisi ylipäätään puhua.

Nykysilmin tällaiset kiistat ’teodikeasta’ (yritys oikeuttaa luomistyötä) saattavat vaikuttaa vanhakantaisilta – mutta kun meidän aikanamme nuoret kyseenalaistavat moraalisen oikeuden tuoda lapsia maailmaan, kiistat ovat yllättävän relevantteja. Ne eivät lopulta käsittele vain jumalaa vaan luomistyötä ja tarkemmin sitä, mihin asti luominen voi olla oikeutettua maailman ongelmien ja ”pahuuden” keskellä.

Luomiskysymys on nykypäivänä kipeän ajankohtainen. Kun pidetään mielessä ilmastokriisin suuret epävarmuudet, onko oikeutettua luoda uusia ihmisiä tietämättä, millainen tulevaisuus heitä odottaa? Ja jos se on oikeutettua, lakkaako se jossain vaiheessa olemasta sitä? Valtaosa ihmisistä varmaankin olisi samaa mieltä siitä, että joissain kuviteltavissa olevissa maailmoissa luominen olisi moraalitonta. Prikulleen missä vaiheessa elämä on liian surkeaa tai liian epävarmaa, jotta taakkaa ei tulisi siirtää jälkikasvulle?

Kuva: Tero Ojala / Elokapina / Extinction Rebellion Finland.

*

Varhaisella valistuskaudella ei tietenkään kannettu moista huolta planeetasta. Pahoja asioita kuitenkin oli olemassa – ja kosolti: rikoksia, epäonnea, kuolemaa, tauteja, maanjärjestyksiä ja elämän oikullisuutta ylipäätään¹. Filosofit kysyivät, oliko olemassaolo yhä oikeutetavissa, kun tuo pahuus huomioitiin.

Tästä pitkään jatkuneesta filosofisesta väittelystä me olemme saaneet termit ”optimismi” ja ”pessimismi”, joita käytetään kovin paljon nykykulttuurissamme, ehkä liikaakin. ”Optimismin” lanseerasivat jesuiitat kuvatakseen Leibnizin kaltaisia filosofeja, viitaten hänen ajatukseensa, jonka mukaan me elämme ”parhaassa mahdollisista maailmoista”² (sillä tokihan jumala olisi luonut paremman, jos hän olisi kyennyt). ”Pessimismi” seurasi perässä kuvaamaan sellaisia filosofeja kuin Voltaire, jonka romaani Candide (1759) naljaili leibnizilaiselle optimismille asettamalla sitä vastaan kaiken maailman pahuuden. Voltairen sankari kysyy: ”Jos tämä on paras mahdollinen maailma, millaisia sitten ovatkaan muut?”³

Tosin Voltaire ei oikeastaan ollut kummoinenkaan pessimisti: toiset filosofit, kuten Bayle ja Hume, menivät paljon pidemmälle kuvatessaan olemassaolon surkeutta. Baylelle ja Humelle hänen jälkeensä pääasia ei ole, että elämän pahuudet ovat hyviä lukuisampia (vaikka he uskoivat näinkin olevan) vaan että ne ovat painavampia. Elämään saattoi mahtua sama määrä hyviä ja huonoja hetkiä: ongelma oli, että huonoilla hetkillä on tapana painaa vaakakupissa voimakkaasti. Baylen mukaan ohimenevällä pahalla hetkellä on voimaa pilata suuri määrä hyvää, aivan kuin pieni loraus merivettä voi suolata tynnyrillisen makeaa vettä. Samaan tapaan tunti syvää surua sisältää enemmän pahaa kuin on hyvää kuudessa tai seitsemässä miellyttävässä päivässä.

Tätä ankeaa näkymää vastaan Leibnizin ja Jean-Jacques Rousseaun kaltaiset ajattelijat korostivat elämän hyviä asioita sekä meidän kykyämme etsiä hyvää kaikista asioista. Sillä jos oppisimme tarkentamaan katsettamme, me huomaisimme elämän olevan itse asiassa varsin hyvää. Leibniz kirjoittaa, ”että ihmisten elämässä on määrättömästi enemmän hyvää kuin pahaa, aivan kuin taloja on määrättömästi enemmän kuin vankiloita”, ja että ”maailma palvelee meitä, kunhan käytämme sitä meitä palvelemaan; olemme siinä onnellisia, kunhan niin haluamme”⁴. Aivan kuin pessimistit uskoivat optimistien elävän harhassa vakuutellessaan elämän hyvyyttä, samoin optimistit uskoivat pessimistien silmien kieroutuneen tuijottamaan pahaa: kumpikin puoli syytti toista, ettei näillä ollut oikeaa näkökulmaa.

Tärkeäksi kysymykseksi nousikin: millainen oikea näkökulma sitten on?

*

Kun sukelsin syvemmälle näihin kysymyksiin, kiinnitin huomioni siihen, miten huolissaan sekä optimistit että pessimistit olivat teoreettisten argumenttien taustalla olevista eettisistä oletuksista. Päällisin puolin kysymys näyttää olevan: onko luomistyö oikeutettua? Aivan pinnan alla kuitenkin lymyää syvällisempi kysymys, joka on yhtä lailla eettisesti ja emotionaalisesti latautunut: kuinka puhua kärsimyksestä tavalla, joka tarjoaa toivoa ja lohtua?

Kummallakin osapuolella on sekä teoreettinen että moraalinen vastalause toiselle. Pessimistit esittävät optimisteille väkevän argumentin sitä vastaan, että elämän vakuutetaan olevan hyvää jopa kovan ja laantumattoman kärsimyksen oloissa, tai että meidän väitetään olevan oman onnemme seppiä, että olemme onnellisia ”kunhan niin haluamme” – tämä tekee kärsimyksestä entistä pahempaa. Se lisää kärsimykseen vastuun kärsimyksestä; se langettaa kärsijän taakaksi tuntemuksen omasta riittämättömyydestään. Jos elämä on niin hyvää, täytyy kärsijän koettelemusten johtua väärästä näkökulmasta – ja optimisteilla todellakin on tapana sanoa juuri tällaisia asioita. Tämän vuoksi pessimistit kutsuvat optimismia julmaksi filosofiaksi. Jos se tuokin toivoa, se epäonnistuu lohduttamisessa.

Omalla laidallaan optimistit osoittautuvat yhtä huolestuneiksi. Heidän vastalauseensa pessimisteille kuuluu, että jos korostamme kärsimyksen rajuutta, kaikenkattavuutta ja väistämättömyyttä, jos kuvaamme sen kaikki syöverit ja synkkyydet (kuten pessimistit tapaavatkin tehdä), se vain kasaa kärsimystä kärsimyksen päälle. Tämä tekee kärsimyksestä pahempaa, sillä Leibnizin sanoin ”kärsimykset kaksinkertaistaa niille annettu huomio, joka tulisi kääntää niistä poispäin”⁵.

Juuri pessimismi on optimistien mukaan kyvytöntä lohdutukseen – mutta vielä enemmän siltä puuttuu toiveikkuus.

Nämä filosofit eivät siten pohdiskele vain teoreettista kysymystä, onko elämä yleisesti ottaen hyvää tai huonoa, vaan konkreettista kysymystä: mitä filosofia voi tarjota kohdatessaan kärsivän ihmisen? Millaista toivoa ja lohdutusta filosofia voi tarjota?

Kummallakin ajattelun juonteella on sama päämäärä, mutta ne raivaavat erilaisia reittejä päästäkseen sinne. Pessimistit tarjoavat lohtua korostamalla haavoittuvaisuuttamme ja tunnustamalla, että riippumatta kaikista ponnisteluistamme me voimme epäonnistua onnellisuuden tavoittelussa vailla omaa syytämme. Samaan aikaan toisaalla optimistit pyrkivät tuomaan toivoa korostamalla kyvykkyyttämme ja väittämällä kiven kovaan, että voimme aina muuttaa näkökulmaamme ja kulkusuuntaamme riippumatta siitä, kuinka synkeät ja ankeat olosuhteemme ovatkaan. Voimme aina tähdätä parempaan.

Ei tietenkään ole mitään periaatteellista syytä, etteikö näitä kulkuteitä voisi yhdistää niin, että kumpikin olisi välttämätön avittava vastinpari toiselle. Kumpikin tarjoaisi vastalääkkeen juomalle, josta voi tulla myrkyllistä laimentamattomana nautittuna. Joka tapauksessa nämä varhaisimmat optimistit ja pessimistit näkivät lähestymistavat vastakkaisina – ja niin mekin. Meillä on yhä taipumus ajatella kaksiarvoisesti, aivan kuin käsillä olisi tiukka valinta optimismin ja pessimismin välillä. Tai Noam Chomskyn sanoin: optimismi tai epätoivo.

”Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Voimme olla pessimistejä, luovuttaa ja osaltamme varmistaa, että pahin tapahtuu. Tai voimme olla optimisteja ja tarttua mahdollisuuksiin, joita varmasti on olemassa, ja ehkä auttaa tekemään maailman paremmaksi paikaksi. Valinta ei ole vaikea.”⁶

Tämä lainaus kuvastaa näiden termien nykykäytön karkeutta ja yksipuolisuutta. Optimismi tapaa saada positiivisen latauksen, pessimismi negatiivisen. Kun kutsumme jotakuta optimismiksi, se on yleensä ylistystä. Siksi poliitikot korostavat erityisen mielellään olevansa optimisteja tai puhuvat jopa ”optimismin velvollisuudesta”. Sitä vastoin jonkun kutsuminen pessimistiksi on yleensä naljailua, parjaamista tai heidän vähättelyään. Kuten erään kirjan otsikko asian ilmaisee, ”pessimismi on luusereiden juttu”⁷.

*

Ovatko vaihtoehtomme kuitenkaan niin kaksijakoiset? Jos pessimismin taipaleella on varjoja, on vastakkaisella tielläkin vaaransa. Juuri näistä vaaroista vanhan ajan pessimismit meitä varoittivat: jos me ylikorostamme omaa valtaamme mielemme, elämämme ja kohtalomme yli, on kovin helppoa kompastua julmuuteen.

Ei tarvitse katsella järin kauas nähdäksemme esimerkkejä siitä, mitä optimismista voi synkimmissä muodoissaan tulla. Kun vuonna 2008 lontoolainen tornitalo Heygate Estate myytiin ulkomaisille sijoittajille, sen asukkaat ensin häädettiin, ja sitten paikallinen kaupunginvaltuusto tarjosi heille mindfulness-kursseja ahdistuksensa käsittelemiseen. Näin heistä tehtiin vastuullisia omasta onnettomuudestaan. Jos me kaikki hallitsemme perin juurin omia mielentilojamme, minkä vuoksi perätä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta? Tämä varjopuoli leikkaa läpi suositun kertomuksen, jonka mukaan ”olet itse vastuussa onnellisuudestasi”. Sitä pönkittää sosiaalisen median valtakoneiston luoma hienovarainen kauhu, joka usuttaa meitä lähettämään uutisia menestyksestämme ja onnellisuudestamme maailmalle.

Tällaisissa tilanteissa pessimismin lohduttava voima paljastaa itsensä: on ok, että ei ole ok. Joskus me epäonnistumme, toisinaan törmäämme omien kykyjemme rajallisuuteen tai maailman esteisiin – ja voi olla lohdullista muistaa, että kärsimyksemme ja haurautemme ei ole omaa syytämme. Me kärsimme itsestämme huolimatta. Voi olla oikein surra sitä, mitä olemme menettämäisillämme, tai minkä vielä menetämme, tai minkä olemme jo menettäneet.

Kovin kiireesti miellämme pessimismin passiivisuudeksi, fatalismiksi tai epätoivoksi ja kiellämme sen tuolta pohjalta – sillä emme me tietenkään halua filosofiaa, joka käskee meitä luovuttamaan. Mutta tarkoittaako pessimismi todellakin sitä? Kuten Foa Dienstag esitti kirjassaan Pessimism: Philosophy, Ethic, Spirit (2006), passiivisuuteen johtamisen sijaan pessimismi voi olla likeisesti sidoksissa moraalisen ja poliittisen aktiivisuuden perinteisiin⁸. Tätä kuvastaa vaikkapa Albert Camus, jonka rohkeus ja aktivismi toisen maailmansodan aikana oli hänen pessimististen näkemystensä läpitunkemaa.

Synkkämielisimmätkään pessimistit eivät koskaan väittäneet, että elämä muuttuisi vain kurjemmaksi eikä ikinä paremmaksi: tämä on pessimismin karikatyyri, joka raapustetaan kiireesti vain, jotta se voitaisiin heittää roskiin. Arthur Schopenhauer, kolkoin heistä kaikista, ei allekirjoittanut moista näkemystä. Päinvastoin hän ehdotti, että juuri siksi koska emme kykene kontrolloimaan asioiden kulkua, emme voi tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan: elämästä voi tulla kurjempaa tai parempaa. Dienstagin sanoin: ”Pessimisti ei odota mitään.” Ei tuossa kummoistakaan toivoa ehkä ole, mutta jonkin sortin toivoa kuitenkin. Toivoa ovat myös ne himmeimmät kimallukset, joita voimme löytää näiden kirjoittajien sysimustimmilta sivuilta: se hetkellinen levoton intuitio, jonka mukaan jotain voidaan tavoittaa valottomassa näyssä, että silmämme voivat avautua aivan uudenlaisilla tavoilla, että voimme nähdä pimeässä.

Siksi toiveikas pessimismi ei ehkä ole ristiriita vaan ilmentymä siitä villistä voimasta, joka valjastetaan käyttöön vain keräämällä elämän synkeimmät voimat toivon outoon alkemiaan.

*

Ajattelen tällaisia asioita aikakaudellamme, jolle antavat leimansa ekologinen rapautuminen ja tuhoutuminen, aikaisemmin mahdottomina pidetyt tulvat, palot ja lämpöaallot, kaikkialla ympärillämme hahmoaan ottava ilmastokriisin aave. Aikaamme kuvastaa myös nuorison hiljainen – tai sitten ei kovin hiljainen – epätoivo. Epätoivoiset nuoret saavat nyt osakseen samaa kritiikkiä, jolla hyökättiin entisaikain pessimistejä vastaan. Sitä esittävät ne tekno-optimistit ja edistyksen puolestapuhujat, joiden mielestä on heikkoutta, mielikuvituksen puutetta ja moraalista viallisuutta edes ajatella huonomman kehityksen mahdollisuutta – ennen kaikkea näkökulma on pielessä. Niinpä he tuomitsevat nuorten hätähuudot pessimismiksi, fatalismiksi tai ”pelkäksi” epätoivoksi. He kritisoivat nuoria näkemysten ankeudesta ja väittävät näiden toteamuksia liioitteluksi ja näkyviä edustajia poispilatuiksi.

On aivan liian helppoa unohtaa, että tätä sukupolvea – ensimmäistä, joka kasvaa maailmassa, jossa ilmastohätätila ei siinnä horisontissa vaan on karua arkipäivää – vainoaa todellinen tulevaisuuden menetyksen tuntu. Kaikki ne asiat, joiden on kerrottu antavan elämälle merkitystä, muuttuvat turhanaikaisiksi tai ongelmallisiksi. Kuten vaikka: opiskele, hanki hyvä työpaikka, asetu aloillesi. Mutta mitkä työpaikat ovat enää varmoja? Minne olisi turvallista asettua? Kuten Greta Thunberg sanoi Lontoon parlamenttiaukiolla vuonna 2018: ”Minä takia minun pitäisi opiskella tulevaisuutta varten, jos sitä ei pian enää ole, jos kukaan ei tee yhtikäs mitään sen tulevaisuuden pelastamiseksi?” Tai kuten vaikka: perusta perhe. Mutta jos omilla lapsilla ei ole tulevaisuutta, onko oikein silti lisääntyä? Vähäisemmätkään asiat kuten itsensä kehittäminen matkustamalla eivät enää ole yksioikoisia: kuinka tärkeää itsekehitys on, kun sitä punnitaan modernin matkailun hiilijalanjälkeä vastaan?

Tämä kokonaisvaltainen merkityskato alkaa valjeta meille vasta nyt. Hyvin todellisessa mielessä nuoret eivät koe vain käsitteiden menetystä vaan itse tulevaisuuden kadon, kun kaikki tavanomaiset keinot elämän merkityksellistämiseen ovat yhä epävarmempia. He kulkevat tuossa pimeydessä etsien jonkinlaista toivoa ja jonkinsorttista lohtua – ja mitä me voimme tarjota heille? Kai me sentään voimme tehdä jotain parempaa kuin tarjota ilmiselvästi riittämättömän vastauksen (joka voi olla myös räikeä valhe) ja vakuutella kaiken menevän paremmin päin – koska me tiedämme, että varsin todennäköisesti niin ei käy.

Mutkattoman optimismin ilmaisut eivät olisi paikallaan, ja ennen kaikkea ne olisivat sen sortin valheita, jotka eivät hämää ketään – kaikkein vähiten nuorten terävöitynyttä moraalista arvostelukykyä. He näkevät poliitikkojen tyhjien lupausten ja rauhoittelun läpi tuntien vihastusta, jonka tiedämme oikeutetuksi. Jos sanoisimme heille, että kaikki sujuu mainiosti, ne olisivat muutakin kuin tyhjyyttään kaikuvia sanoja. Silloin emme kykenisi ottamaan heidän kokemustaan todesta, ja juuri se pessimistien mukaan takuuvarmasti pahentaisi heidän kärsimystään.

*

Mutta jos silkka optimismi epäonnistuu, voisiko pessimismi pärjätä paremmin? Olen ehdottanut, että pessimismillä voi olla arvoa – mutta voisimmeko mennä pidemmälle? Voisiko se olla itse asiassa hyve?

Joillekin pelkkä ajatus pessimismin hyveestä voi vaikuttaa absurdilta. Voimme esimerkiksi tukeutua Humen ajatukseen, jonka mukaan hyveelle on tunnusmerkillistä sen hyödyllisyys ja miellyttävyys, joko hyveelliselle itselleen tai toisille. Mutta ei kai pessimismi ole hyödyllistä saatikka miellyttävää. Tämän väitteen mukaan pessimismi ei ole hyödyllistä, sillä se tekee meistä passiivisia, masentaa ja nujertaa ”tuntemuksemme mahdollisesta”, kuten Marilynne Robinson on sanonut etenkin kulttuurisesta pessimismistä⁹. Se ei liioin ole miellyttävää, sillä se vahvistaa kärsimystämme saaden meidän keskittämään huomiomme elämän huonoon eikä hyvään puoleen (tai näin Leibnizin ja Rousseaun kaltaiset arkkioptimistit sanoisivat). Ei olekaan yllättävää, että joissain oletettuja ”moraalisia esikuvia” käsittelevissä tutkimuksissa nimettiin positiivisuus, toiveikkuus ja optimismi heitä yhdistäviksi luonteenpiirteiksi¹⁰.

Mutta ajatellaanpa Greta Thunbergia. Jos on olemassa jotain sellaista kuin ”ilmastohyve”, hän näyttäisi esimerkillistävän sitä – jos ajatellaan hänen tekemiään vaikeita henkilökohtaisia valintoja, hänen näkemyksensä järkkymättömyyttä ja rohkeutta, jolla hän vaatii maailman johtajia tilille ja syyttää heitä uskonpuutteesta ja haluttomuudesta sitoutua asiaan. Jos tämä ei ole hyveellistä toimintaa, en tiedä mikä on – eikä silti Thunbergissa ole mitään positiivista tai optimistista. Jos toivoa on, se on synkkää, karua toivoa, täynnään raivoa ja surua ja tuskaa siitä, mitä ollaan menettämässä – mutta se on myös tulvillaan vaativuutta, peräänantamattomuutta, määrätietoisuutta. On selvää, että ainakin tämä aktivisti jatkaa kamppailua, vaikka hänen pyrintönsä olisivat tuhoon tuomittuja. Se ei ole optimismia: jos jotain, se on toiveikasta pessimismiä, ja minun uskoakseni se ansaitsee meidän aikakaudellamme hyveen nimen.

Toiveikas pessimismi murtautuu läpi ruosteisen optimismi vastaan pessimismi -dikotomian. Tämä asenne, tämä näkökulma on ruumiillistunut Thunbergissa ja niissä muissa ihmisissä, jotka omalla esimerkillään vastaavat myöntävästi Paul Kingsnorthin esittämään kysymykseen: ”Kun näkee tulevaisuuden synkkänä ja alati pimenevänä, onko mahdollista torjua valheellinen toivo ja epätoivoinen pseudo-optimismi romahtamatta kuitenkaan epätoivoon?”¹¹

Ei niinkään tarvitse vältellä pessimismiä kuin toivottomuutta tai fatalismia tai luovuttamista. Epätoivoakaan ei tarvitse tyystin pakoilla, sillä sekin voi antaa voimaa ja rohkaista meitä kamppailemaan muutoksen eteen, mutta meidän tulisi välttää epätoivoa, joka saa meidät romahtamaan. Nämä eivät ole sama asia kuin pessimismi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti synkeän näkemyksen omaksumista nykyisyydestä ja tulevaisuudesta – eikä tästä seuraa rohkeuden menetystä tai luopumista siitä vaatimuksesta, että on pyrittävä parempaan. Päinvastoin, usein pessimismi voi tarjota juuri nämä lahjat.

Voi olla syvästi ja synkästi pessimistinen, ja itsensä voi löytää epätoivon kylmistä kynsistä, mutta silti ei menetä tyystin sitä mahdollisuutta (ja se voi olla pelkkä mahdollisuus), että parempaa on vielä tulossa. Tällainen toivo lunastetaan kalliisti. Sitä ei saa helposti, vaan se veistetään tuskallisesta näkymästä, joka ehkä vain tunnistaa kaiken sen kärsimyksen, jota elämään voi mahtua ja mahtuukin. Jos jotakin, tämän pessimistit ovat minulle opettaneet: silmät täynnä pimeyttäkin voi löytyä tämä kumma sirpaleinen aukko, kuin auki murrettu ovi, jonka läpi hyvä löytää tiensä elämään. Koska kaikki asiat ovat epävarmoja, niin on tulevaisuuskin, eli siksi on aina mahdollisuus muutokseen kohti parempaa kuten on kohti pahempaakin.

Tämä voi itsessään olla moraalinen asenne, joka toivottaa hyvän tervetulleeksi ja kannustaa sitä eteenpäin matkallaan mutta myös tunnustaa pahan selittämättä sitä pois tai langettamatta liiallista taakkaa niiden harteille, jotka paha ruhjoo matkallaan. Joskus meillä ei ole valtaa muuttaa maailmaa niin paljon kuin tahtoisimme, ja tämän tunnistaminen voi olla sekä suurin ponnistus että suurin lohdutus, muttei se silti riistä haluamme tehdä parhaamme ja ponnistella asiamme eteen.

*

Kuten Jonathan Lear kirjoittaa teoksessaan Radical Hope (2006), kulttuurisen hävityksen aikoina yleinen ilmiö on, että vanhat arvot menettävät merkityksensä¹². Jotta arvot voisivat selvitä moraalisen horisontin romahduksesta, ne kaipaavat uusia merkityksiä, uusia käsitteitä puhaltamaan elämää niihin. Tässä muutoksessa luoviminen on vaikeimpia asioita, yritys asustaa uusissa hyveissä vanhojen ollessa edelleen keskuudessamme. Uskoakseni tämä on yksi tapa, jolla pessimismi voisi auttaa meitä – paitsi hyveenä itsessään mutta myös tapana antaa uutta merkitystä hyveille, jotka ovat muutoksessa tämän maailman mullistuessa. Todellisuuden katsominen avoimin silmin vaatii rohkeutta, ja tarvitaan sinnikkyyttä, ettei käänny siitä poispäin. Ja silti jos päättää, ettei tämä ole kaiken loppu: se on toivoa.

Toivoa – ei siitä, että kaikki päättyy lopulta hyvin vaan että mikään ei ole todella koskaan loppunut. Kuten Leonard Cohen kerran lauloi, ”on kaikessa murtuma”, hyvässä ja pahassakin, eikä kumpaakaan ole koskaan meiltä suljettu¹³. Tämä ei ole uppiniskainen uskomus, että kaikki pakostakin muuttuu paremmaksi – ei karkeaa optimismia, joka ei enää voi olla hyve murentuvassa maailmassa vaan joka voi osoittautua sitkeäksi paheeksemme. Vuorenvarman menestyksen lipun alla voi olla helpompi pysyä toimessa, mutta helppous on harhaa, sillä vaikka passiivisuus tai fatalismi voivat imeä hengen tyhjiin, voivat jatkuvat pettymyksetkin viedä voimat. Toiveikas pessimismi edellyttää sen sijaan, että kamppailemme muutoksen puolesta vailla varmuuksia, odottamatta työmme tulokseksi muuta kuin tiedon siitä, että olemme tehneet sen, mitä meiltä edellytetään moraalisina toimijoina muutoksen ajassa. Tämä voi olla hiuksenhieno toivo ja ankein lohtu – mutta juuri tämä asia saattaa palvella meitä parhaiten tulevina vuosina arvona, ja kyllä, moraalisena innostuksena: hauras hyve hauraalle ajalle.

Suomentanut Ville Lähde

Ilmestynyt alun perin Aeon-verkkolehdessä otsikolla ”Look on the Dark Side”, 26.4.2022. Verkossa: aeon.co/essays/in-these-dark-times-the-virtue-we-need-is-hopeful-pessimism