Lehti

Kirje Villelle

Ville,

kiitos kirjeestäsi. Sen paneutuneisuus, perusteellisuus ja lämmin sävy koskettivat minua. Tänä pikareaktioiden ja twitter-analyysien aikana tuntuu tärkeältä, että joku jaksaa kirjoittaa olennaisista asioista pitkästi ja harkiten. Teksti oli täynnä tärkeitä huomioita, joiden soisi leviävän mahdollisimman laajalle.

Käytän heti alkuun tilaisuuden hyväkseni ja kiitän sinua niin arvokkaasta työstäsi BIOS-tutkimusyksikössä kuin muistakin vuosien varrella kirjoittamistasi teksteistä, kirjoista, esseistä ja artikkeleista. Niihin tutustuminen on valaissut maailmaani ja ajatteluani lukemattoman monet kerrat.

Yritän tässä kirjata ylös joitakin tuumailuita, joita kommenttisi minussa kirvoittivat. Valtaosa siitä, mitä tekstissäsi sanot, on mielestäni oikein ja pätevää. Kirjaan kaikesta huolimatta ylös joitakin ajatuksia.

Tai, oikeastaan, en tiedä ovatko lauseenparteni ajatuksia ollenkaan.

Selitän hieman.

En ole enää pitkään aikaan kirjoittanut filosofina enkä juurikaan akateemisesti. Häivyin aikoinani yliopistolta vähin äänin, enkä ole kokenut suurempaa tarvetta palata sinne. Kouluttauduin taiteilijaksi – tarkemmin sanottuna dramaturgiksi – ja se sopii minulle paremmin. 

Nyt huomaan heti vastausta kirjailemaan asettuessani joutuvani jonkinlaisen epämukavuuden valtaan. Vaikkei tarvetta varmaankaan olisi.

En nimittäin tahtoisi joutua vastaamaan ilahduttavaan, harkittuun ja käsitteellisesti puntaroituun kommenttipuheenvuoroosi omalla hapuilevalla filosofis-tieteellisellä sillisalaatillani – en ainakaan sen oletuksen alaisuudessa, että olisin etupäässä filosofinen tai akateeminen kirjoittaja.

Essee on kirjallisuudenlajina parhaimmillaan, kun se huojuu; kun sen tekijä ei – kenties vastoin hyvän filosofisen ajattelun kriteerejä – ole aina johdonmukainen ja kirkas vaan ajattelussaan kompasteleva, epätäydellinen, ristivetoinenkin. Toisin sanoen inhimillinen. Tämä epätäydellisyys ja sotkuisuus ei esseistille ole mikään filosofinen metodi tai loppuunpuntaroitu epistemologinen strategia vaan käytännön välttämättömyys. Hän ei osaa muuta. Osaamattomuudestaan hän tekee työkalun: erään niistä, joilla hän tutkii olemassaoloa.

Kirjaimellisesti essee on, kuten tiedämme, ”yritys”. Tavanomaisesti näissä yhteyksissä mainittu ranskankielinen juurisana essai ei ole koskaan vedonnut minuun, ei ainakaan samassa määrin kuin saksan vastine VersuchVersuch pitää sisällään paitsi etsimisen (suchen) ajatuksen myös epäonnistumisen ja harhaan joutumisen mahdollisuuden (tästä viestii ver-etuliite) sekä kaiken kukkuraksi houkutuksen ja kiusaukseen joutumisen (Versuchung) konnotaation.

Sikäli kun minä tekstilajin ymmärrän, esseetä muovattaessa ei kirjoiteta vain järkevästi, ei vain argumenttia rakentaen, vaan myös – ja ehkä etupäässä – affektiivisesti, ”ruumiin vimman” kautta. Kuten ”Toivottomuuden puolesta” -tekstissä mainitsinkin. Pikemmin kuin käsitteelliseksi kudokseksi, teeseiksi tai ”filosofiaksi”, teksti muotoutuu tällöin liikkeeksi, etsinnäksi; dynaamiseksi voimaksi, joka hapuilee tietään kehomielen onkaloissa.

Nyt sinulle vastatessani joudun omaksumaan tällaisen harhapoluille ja erehdyksille alttiin asenteen. Otan jälleen kerran käyttöön affektille ja sen viettelyksille antautuvan poukkoilevan kirjoittamisen tavan sen sijaan, että lähtisin muotoilemaan kohta kohdalta etenevää, argumentoivaa vastinetta.

Ymmärtänet.

Nyt koetan päästä alkuun.

*

Viime päivinä, vastausta puntaroidessani, olen tavalliseen tapaani kierrellyt kotikaupunginosieni Helsingin Kumpulan ja Käpylän puisto- ja metsäalueita. Kävelyt ovat rauhoittaneet ja juurruttaneet, kuten niiden tarkoitus onkin. Tällä kertaa maleksuntaan on kuitenkin ilmaantunut uudenlaisia säröjä; huolestuttavia merkkejä, jotka nyt, elokuussa 2019, tuntuvat erityisen painokkailta.

Kesän epätavallisen kuumat ja kuivat kuukaudet ovat kohdelleet lähiviheralueitteni puustoa kaltoin. Kallioisten sekametsiköiden vihreään sekoittuu tavallista enemmän ruskean ja oranssin sävyjä. Koivujen lehvästöissä näkyy kalvakankeltaisia laikkuja. Lehmusten latvustot törröttävät paikka paikoin paljaina kohti kirkkaansinistä taivasta. Erityisesti pihlajat vaikuttavat kärsineen. Niiden lehdet ovat monin paikoin käpristyneet ruskeiksi mytyiksi; marjoista on puolestaan tullut ryppyisiä, kasaan rutistuneita koppuroita.

Otaksun, että olet tottunut tarkkailemaan vastaavanlaisia merkkejä ja kehityskulkuja omassa lähiympäristössäsi. Otaksun myös, että sinulla on eittämättä täsmällisempi käsitys siitä, mitä tällaiset merkit ympäristössä saattavat konkreettisesti vastaisuuden kannalta tarkoittaa.

Itse en ole kovinkaan perusteellisesti selvillä kaupunkimetsien ekosysteemien muutosdynamiikoista ympäristöpaineen alla. Kävelyjeni jälkeen minut on yhtä kaikki vallannut alakulo. En ole voinut välttyä ajatukselta, että seuraan minulle niin rakkaiden ja tärkeiden lähimetsien hiljattaista kuolemaa. Otaksun, että pohjoisen kantakaupungin puustoa tänä kesänä höykyttäneet ilmasto-olosuhteet tulevat vastaisuudessa kärjistymään. Vaikka Helsingin kaupunki antaisi kaikkien näitä alueita koskevien kehityssuunnitelmiensa raueta – mikä toive lienee sinänsä jo mielettömyyden rajamailla –, laikkuisten lähimetsikköjeni sopeutumiskyky joutunee ennen pitkää äärirajoille. Mikään määrä suojelua, hoivaa tai heideggerilaista silleen jättämistä ei enää voi taata noiden metsikköjen selviämistä. Tai, etenkään, niiden pysymistä ”ennallaan”. 

Tähän tunteistoon nähden kirjoituksesi tuntui lohdulliselta. Se palautti jälleen kerran mieleen, kuinka suhteellista, historiallisesti vaihtelevaa ja monitahoista elonpiirien säilymisten ja katoamisten tanssi tällä planeetalla on. Se muistutti, ettei mitään alkuperäistä, yhtenäistä tai ennallaan pysyvää luontoa varsinaisesti olekaan. Lähiympäristöni haikeiden näkymien äärellä kun mieleen hiipii herkästi tuntu kokonaisvaltaisesta tuhoutumisesta, peruuttamattomasta menetyksestä, ”koskemattomaksi” käsitetyn luonnon totaalisesta katoamisesta. 

Esittämäsi suhteellistava, tieteellisesti perusteltu käsitys ekosysteemeistä ”historiallisesti ja mosaiikkimaisesti kehittyvänä kokonaisuutena” toimii tämän totaalisuuden tunnun vastalääkkeenä.

Siitä huolimatta. Näihin paikkoihin on minulle sitoutunut valtaisa määrä merkitystä; tärkeyden ja painokkuuden kokemusta, joka ei kaikki suinkaan palaudu tietoiselle tasolle eikä ole jäsennettävissä tieteellisin käsittein.

Niinpä huomaan, että kun puhut ”merkityksellisten tekojen horisontista”, joka on syytä ”pitää avoimena”, joudun hämmennyksen valtaan. En periaatteellisella tasolla – luulen kyllä ymmärtäväni, mihin viittaat – vaan kokemuksellisesti, arkipäivässä.

Mikä olisi minulle nyt, näissä hetkissä, näissä konkreettisissa olosuhteissa, ”merkityksellinen teko” näiden paikkojen puolesta – sen tärkeimmän elämisen horisontin puolesta, jonka tässä hetkessä tiedän? Ei yleensä ottaen, ei abstraktisti, vaan paikallisesti ja konkreettisesti: näillä kallioilla edelleen kuhisevan elon edellytysten turvaamiseksi? 

Onko sellaista tekoa todella?

Ja, lisäksi: olisiko tuo teko merkityksellinen, vaikkei sen vaikutuksista olisikaan mitään tietoa tai varmuutta; jos niitä ei voisi edes havaita?

Vaikka tuollaisen teon epäonnistuminen olisi lähes varmaa?

Näitä huomaan kyseleväni. Tämä on se tausta, josta käsin toivoa, toivottomuutta ja tragediaa ajattelen. Ympäristökatastrofin paino työntää ajatuksia herkeämättä ruttuun.

Ja kuitenkin: poimin mäntykankaalta sinne viskatun kaljatölkin, korjaan vattupensaan juurelta puolityhjän sipsipussin. Kiikutan ne lähimpään roskakoriin.

Jatkan kasvissyöntiä, jatkan kaupunkipyöräilyä.

Jatkan kirjoittamista. Päättömyyden uhallakin.

*

En tiedä, mitä kohti olen varsinaisesti ottaen kulkemassa.

Ehkä yritän tehdä selväksi, mitä tekstissä kuvaamaani traaginen kokemus kenties on.

Yhtä kaikki, tässä kohdin tunnen tarvetta erään mahdollisen väärinkäsityksen oikaisemiseen.

Nimittäin. ”Toivottomuuden puolesta”-tekstiäni ei millään muotoa ollut tarkoitettu minkäänlaisen antimodernismin puolustuspuheeksi.

Erityisesti: puheeni modernista tieteestä ja teknologiasta luopumisesta oli tarkoitettu ironiseksi heitoksi suhteessa perussuomalaisuutta syvätasolla ajavan antimodernistisen ”alkusuomalaisuuden” eetokseen. Itse en näitä ajatuksia kannata – vaikkakin tunnustan, että joskus nuoruudessani Linkolan kirjoitukset ovat vedonneet minuun voimakkaasti.

En elättele fantasioita paluusta esimoderniin – vaikkapa nyt anarkoprimitivisti Fredy Perlmanin visioiman sivilisaatioromahduksen ja ”syklisen ajan palauttamisen” hengessä. En puolla kokonaisvaltaista nykytieteestä luopumista enkä ajattele, että mikään yksioikoinen täyskäännös valistusta edeltäneisiin elämän- ja tiedonmuotoihin olisi toivottava – saati mahdollinen– kehityskulku.

(Olen sivumennen sanoen jatkuvasti vähemmän vakuuttunut siitä, että minkäänlaisten ihmiskunnan ”oikeaa” tilaa hahmottelevien utopioiden tai muunkaanlaisten yhteiskunnallisen kehityksen ”oikeaa” suuntaa sanelevien visioiden kehitteleminen ex cathedra olisi tilanteessamme kovinkaan mielekästä ajanvietettä.)

En liioin ajattele, että tekstissä kuvaamani traaginen asenne tarkoittaisi kokonaisvaltaista modernin kieltämistä tai tulevien aikojen ajattelun lopettamista tykkänään. Toivottavasti tästä ei jää elämään vääriä luuloja. (Toivon myös, ettet tulkitse mitään tässä kirjoittamaani varsinaiseksi vastaan väittämiseksi vaan pikemminkin tarkennukseksi ja edelleen-ajatteluksi.)

Se traaginen kokemus, jota tekstissäni yritin lähestyä, ei tarkoita paluuta mihinkään kuviteltuun ikuisessa nyt-hetkessä elämiseen. Vuodenkiertoihin ja sukupolvien seuraantoihin perustuva aikakäsitys – siellä missä sellaista esiintyi – oli oman aikansa, maailmansa ja ilmastojärjestelmänsä lapsi.

Esseessä mainitsemani Simon Critchleyn tavoin ajattelen tragedian olevan nimenomaan murrosaikojen, suurten mullistusten ja katkostilojen kokemusmuoto. Se ei kuulu osaksi syklisten agraariyhteiskuntien vakaata elämänmenoa. Traagisuus ei nouse aikakausista, joina ihmisten, maailman ja jumalten väliset suhteet pysyvät verraten vakaina ja ne on mahdollista uusintaa vakaasti toistuvilla rituaalisilla järjestelyillä. Pikemminkin tragedia kuuluu katkoksellisiin tiloihin, hetkiin, joina nuo järjestelyt kyseenalaistuvat ja horjuvat.

Ja sitä paitsi: kaikki tähänastiset kulttuurilliset jäsennykset niin ajasta kuin tulevastakin ovat muotoutuneet ympäristöllisissä olosuhteissa, jotka ovat nyt jo peruuttamattomasti mennyttä.

Pikemminkin kuin paluusta, tragediassa on kyse kokonaisvaltaisesta eksistentiaalista katkoksesta: transsendenssin romahduksesta ja uudelleenorientaation tarpeesta.

Tällöin on hahmotettava uudelleen myös se, mitä tulevaisuuden horisontilla ymmärrämme.

(Se, mikä minua asiassa eniten painaa, on tämä: missä määrin tulevaisuus on enää ”merkityksellisten valintojen” areena?)

*

On totta, että kaikilla yhteiskunnilla lienee ollut jonkinlainen käsitys ylisukupolvisista, tulevaa kohti kulkevista jatkumoista. Tuo käsitys ei välttämättä ole ollut eksplisiittinen tai käsitteellinen, vaan pikemminkin myytteihin, käytänteisiin ja toimintatapoihin punoutunut yhteisöllisen orientoitumisen tapa. Näissä orientaatioissa on taatusti historian sivu ollut monenlaista vaihtelua ja vivahdetta.

Voidaanko tästä sitten tehdä se johtopäätös, että kaikilla yhteiskunnilla on kuin onkin ollut jonkinlainen ”tulevaisuus” – silloinkin, kun sanaa ei vielä ole keksitty? Keskustelu johtaa helposti sanojen ja asioiden suhdetta koskevaan filosofiseen pallotteluun, joka ei tässä yhteydessä tunnu hedelmälliseltä. Tätä koskevat huomiosi ovat ehdottomasti paikallaan. Ajattelen yhtä kaikki itse, että länsimaiselle modernille erityistä on ollut tulevan ajan avautuminen nimenomaan tulevaisuutena.

Sanan ”tulevaisuus” purkaminen oli tämän myötä minulle välttämättömyys, jotta pääsisin aidosti lähestymään tämän modernin maailmanjäsennyksen rajaa, ehkä järkytyksenkin kautta. Vasta tällöin saatoin kuulla ruksahduksen, jonka viesti on selvä: tiedostamaton jäsennys murtuu. Mikäli kirjoitukseni oli liikettä, tuo liike pyrki puhkaisemaan tietyn syväkäsityksen kalvon.

Nyt koen tarpeelliseksi eritellä erästä modernin tulevaisuuden ulottuvuutta, joka on mielestäni jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle.

Olennaista modernissa tulevaisuudessa näet on, että se on intiimisti kytkeytynyt valtaan. Ilmaus ”tulevaisuus” on kenties etupäässä signaloinut kykyä ja voimaa kontrolloida ja suuntailla elävän ja elottoman luonnon toimintaa omaksi hyväksemme. Tässä mielessä modernin tulevaisuuden – tai tulevaisuuskäsityksen, miten vain – keskeinen määre ei ole niinkään ollut lineaarisuus (versus syklisyys), vaan sen sisällään pitämä tulevan ajan eksplisiittisyyshallittavuus ja kartoitettavuus (versus sen vääjäämättömyys, kohtalonomaisuus tai tuntemattomuus).

Tulevaisuuden käsite on pitänyt sisällään oletuksen, että tuleva on lopultakin jäännöksettä ”meidän” hahmotettavissamme ja valittavissamme. Tästä vallasta – tai sen illuusiosta – on nyt asteittain luovuttava. Edessä on joka tapauksessa tietynlainen tulevaisuuden alta vetäytyminen.

Voisi nimittäin ajatella, että valta (ja valintakyky) on energiankäytön funktio. Mikäli teollinen yhteiskunta nyt sitten vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöään (joko vapaaehtoisesti tai pakosta, hallitusti tai hallitsemattomasti) ja samalla laskee käyttämänsä energian summaa, eikö se samalla väistämättä tarkoita, että sen kyky puuttua luonnonprosesseihin heikkenee? Näin ollen ihmisyhteisöjen valta planeetan tulevien liikeratojen suhteen – ja itse asiassa omien kehityskulkujensakin suhteen – väistämättä hiipuu.

Mitä tästä seuraa? Ehkä lopultakin se, että tuleva lakkaa olemasta tulevaisuutta… Kun toimintahorisonttimme mahdollinen ja mahdoton järjestyvät uudelleen sivilisaation laskukäyrällä, antroposeenin kaaoksessa, eikö ole väistämätöntä, että tulevaisuuden näkymät alkavat sulkeutua? 

Ehkä tulevasta tulee tällöin vähemmän aluetta ja enemmän maastoa; vähemmän omaa tekoa ja enemmän kohtaloa…

Ajattelen, että traagisuudessa on kyse eritoten tämän mielekkyyshorisontin uudelleenrakentumisen kysymyksistä. Suhteesta valtaan, vapauteen ja hallintaan. Uudenlaiseen suhteen muodostamisesta niihin (materiaalisiin, energeettisiin, ekologisiin) voimiin, jotka elämisemme puitteita määrittävät.

Voimiin, joita voi myös kutsua jumaliksi.

(Ja ne voivat sivumennen sanoen olla niin ulkoisia kuin sisäisiäkin.)

*

En oikeastaan koe, että olisit näistä asioista eri mieltä. Otan kuitenkin tässä tilaisuuden kirjoittaa asiaa koskevat ajatuskulkuni auki, ehkä vain selventääkseni tätä itsellenikin.

Monissa yhteyksissä, ympäristötietoisimmissakin, sitä näet yhä törmää omituisen optimistisiin – ja nähdäkseni perustelemattomiin – näkemyksiin ihmisen tai ”ihmiskunnan” kyvystä kammeta elonkehä ”viimein” toivotulle raiteelle, ottaa ”viimein” oma kohtalonsa käsiinsä. Siis ryhtyä jumaliksi.

Tämä on kenties eräs nykyhybriksen ”ekologisimpia” muotoja: ajatus yhtenäisestä ihmiskunnasta, joka kohtapuoleen, vihdoin tilanteen vakavuuteen havahduttuaan tekee tieteellisen tiedon pohjalta ”oikeat johtopäätökset” ja sitten suorittaa ”oikeat ratkaisut”.

Olen allerginen tällaista asennetta kohtaan. Esimerkinomaisesti: ilmastonmuutoksen hurjimmista skenaarioista kirjoittanut David Wallace-Wells – jonka New Yorkerissa julkaistua artikkelia taannoisessa kirjoituksessasi käsittelit – päätyy kirjansa The Uninhabitable Earth. Life After Warming loppuluvussa suorastaan prometeaanisen tason ajatelmiin. Wallace-Wells korostaa, että ympäristökatastrofiin havahtuminen on saanut hänet tajuamaan ihmisen erityislaatuisen vallan ja voiman koko luomakunnan yli:

We have an idiomatic name for those who hold the fate of the world in their hands, as we do: gods.”

Tämä on siis se johtopäätös, joka Wallace-Wellsin mukaan ympäristökriisistä on tehtävä. Kummallinen muotoilu puolestaan palautuu tekstissä aiemmin esitettyyn päätelmään: ”If humans are responsible for the problem, they must be capable of undoing it.”

Tämä on tietty jo peruslogiikan tasolla kyseenalaista. Jos pudotan Sylvia-tädin kirjahyllystä lasiveistoksen lattialle sillä seurauksella, että se hajoaa pikku murusiksi, olen kyllä vastuussa onnettomuudesta, mutta tuskin kykenen palauttamaan taide-esinettä ennalleen. Sitä taitoa ei itse asiassa ole kellään.

Ja niinpä löydän itseni kysymästä, kerta toisensa jälkeen: mihin asioihin ”meillä” on todellisuudessa valtaa? 

Missä määrin tuleva on enää valittavissamme tai hallittavissamme?

Jotta pysyisi järjissään, on kyettävä hyväksymään, ettei se välttämättä sitä juurikaan enää ole… Ja silti on toimittava.

Sitä paitsi, kuten Isabelle Stengers kirjoittaa: nykyisyydessä eläminen edellyttää jonkinlaisen meitä korkeamman jumaluuden olemassaolon hyväksymistä – sikäli kun jumaluudella ymmärrämme elonkehän hallitsemattomien, autonomisten voimien kokonaisuutta; voimien, jotka tekevät mitä ”haluavat” omia lainalaisuuksiaan noudattaen.

Varsinainen ”tulevaisuuden” kysymys on tässä: kuinka meistä piittaamattomien, meitä mahtavampien voimien kanssa vastaisuudessa toimitaan? Voiko niitä hallita? Voiko niiden kanssa neuvotella?

Niin – kuinka jumalten kanssa eletään?

Tämä onkin kuin sattumalta eräs tragedian keskeisimmistä ongelmista…

*

Enemmän kuin hetkessä elämistä sinänsä, traaginen asenne tarkoittaakin minulle merkityksellisyyden kokemuksen irrottamista hallinnan, onnistumisen, jatkuvuuden tai minkään ”hyvin menemisen” kokemuksista. Jumalan positiosta luopumista, toisenlaisen suhteen etsimistä tulevaisuuden hallitsemattomuuteen.

Traagisessa kontekstissa ”teon merkityksellisyys” merkitsee toimimista vaikka sen epäonnistumisen on jo hyväksynyt. (Traaginen asenne ei ehkä ylimalkaan hahmota toimintaa onnistumisten ja epäonnistumisten matriisissa.)

Traaginen, siinä mielessä kun sitä itse yritän lähestyä, ottaa huomioon sen, että yritys hallinnoida tulevaisuutta oman toiminnan menestyksellisyyden takaamiseksi voi epäonnistua surkeasti. Vieläpä niin, että epäonnistumisen syynä voi olla liian tarkoitushakuinen, liian menestyksekäs toiminta sinänsä. Tämä on perustava traagisen hamartian kuvio: yritys paeta kohtaloa voi kääntyä voimaksi, joka toteuttaa sen.

Toimintamme onnistumisesta ei siis ole mitään takeita, eikä kaikki maailman tieto välttämättä auta. Kaikki voi mennä katastrofaalisesti pieleen. Todennäköisesti kaikki meneekatastrofaalisesti pieleen. Mutta siitä huolimatta on elettävä ja toimittava.

Niin: eikö tilanne, jossa vaihtoehdot ovat mennä joko päin persettä tai päin helvettiä, ole syvällisellä tavalla traaginen… Tätä se pohjimmiltaan on: pyrkimystä löytää merkitystä siitäkin tilanteesta, jossa kaikki totisesti menee joko päin persettä tai päin helvettiä.

*

Vielä pari sanaa tieteestä.

Pidän itseäni tieteellisen ajattelun ystävänä, olenhan elämäni aikana opiskellut kolmessa yliopistossa. Ainakin siis sikäli, kun tieteellisellä ajattelutavalla tarkoitetaan aidosti nöyrää, itseään korjaavaa, kriittistä, empiiriseen todentamiseen pohjautuvaa – ja ennen kaikkea, oman rajallisuutensa tunnistavaa – tiedonhankinnan mallia eikä jotakin skientististä uskoa teknologisten ”ratkaisujen” kaikkivoipaisuuteen.

Modernin tieteellisen tutkimuksen periaatteista lienee vastaisuudessakin hyvä pitää kiinni, jonkinlaisina kokemuksen ja ajattelun hyveinä.

On kuitenkin täysin epäselvää, missä määrin globaalisti verkottuneet tieteelliset instituutiot tulevat pysymään kasassa olosuhteissa, joissa niiden yhteiskunnalliset ja materiaaliset perusteet aste asteelta rapautuvat.

Korkealaatuisen tutkimuksen tekeminen edellyttää mittavia taloudellisia panostuksia, huomattavan koulutusjärjestelmän ylläpitoa, korkeateknologista laitteistoa, laajoja kansainvälisen yhteydenpidon ja matkustamisen mahdollisuuksia ja niin edelleen. Tällaisten institutionaalisten puitteiden pysyvyyttä ja vakautta voidaan vastaisuudessa tuskin pitää annettuna. Hiipumisensa käyrää alaspäin lasketteleva sivilisaatio tuskin kykenee pitämään (tai haluaa pitää) nykyisenmuotoisia tieteellisen tiedon tuottamisen järjestelmiä yllä, semminkään jos niiden tutkimustulokset eivät tue talous- tai sotilaselämän intressejä.

Ja mikä tärkeämpää: tieteellisen tiedon määrä ei tunnu toistaiseksi merkittävästi vaikuttaneen yhteiskuntamme kykyyn välttää katastrofaalista törmäystä ekologisiin rajoihinsa. Ja vaikka tuota tietoa pitäisi kuinka arvossa, onko sen aitoon vaikuttavuuteen todella enää uskomista? En tiedä. En osaa kuin kysyä.

Mikäli monet aikaisemmat yhteiskunnat ovat romahtaneet siksi, ettei niillä ole ollut työkaluja tunnistaa käynnissä olevia kehityskulkuja, mitä tulisi ajatella omasta sivilisaatiostamme, jolla on käytössään maailmanhistorian paras, täsmällisin ja tarkin tieto oman toimintansa ekologista seuraamuksista, ja joka siitä huolimatta porhaltaa täyttä häkää päin tiiliseinää? 

En vastusta tiedettä, rakastan sitä. Mutta näinä aikoina se tuntuu kovin voimattomalta.

En osaa enää ajatella, että tiedon määrän lisääminen olisi ekologisessa kriisissä mikään kynnyskysymys. ”Ongelma” on jossain muualla. Jossain sellaisessa eksistentiaalisessa epäsuhdassa, johon on äärimmäisen hankala päästä käsiksi.

Ehkä traagisuus on vain se rekisteri, jossa yritän tehdä tätä epäsuhtaa itselleni ymmärrettäväksi.

*

Olen kirjoittanut jo liian pitkään. Alan väsyä. Olo tuntuu eksyneeltä.

Kiitos kun olet jaksanut tänne saakka.

*

Tätä kirjoittaessani Etelä-Amerikasta on kantautunut hurjia uutisia. Amazonin sademetsät palavat ennennäkemättömällä laajuudella. Somevirtani (jota kylläkin mieluiten lakkaisin tuijottamasta) täyttyy erilaisista hätätilaa toitottavista ilmoituksista; vetoomuksista, tuomitsemisista, julistuksista, sen sellaisesta.

Mieleeni palautuu taas kerran, kuinka ”merkityksellisten tekojen horisontti tulee pitää näkyvissä”. Luulen olevani yhäkin samaa mieltä. Mutta somevirran äärellä joudun jälleen kerran kysymään: mikä on merkityksellinen teko? Suhteessa mihin se on merkityksellinen?

Kun tuntemani ja arvostamani ihminen jakaa nettiadressia ja kirjoittaa hädissään, kuinka ”jokainen ele on tärkeä”, en vastusta ajatusta. En kieltäydy Siemenpuusäätiön lahjoituksesta. En pidä huolta turhana. Mutta jokin minussa joutuu kysymään: tärkeä suhteessa mihin? Tärkeä symbolisesti vaiko konkreettisesti?

En osaa vastata. 

Pohdin viime aikoina lukemaani chán-buddhalaista ja taolaista kirjallisuutta. Pohdin wu wein, ”teottoman toiminnan” tai ”pyrkimyksettömän tekemisen” käsitettä. Ajatusta egottomuudesta, hallinnasta luopumisesta. Lopputulemien puntaroinnista luopumista.

Pohdin tiibetiläisiä munkkeja; klassisia buddhalaisia harjoitteita, joissa vaivalla ja valtavalla työllä rakennetaan monimutkainen hiekkamandala – ja pyyhitään se sitten olemattomiin.

Pohdin, mitä tapahtuisi, jos luopuisi merkityksellisten tekojen horisontista?

Jos ajattelisi, ettei mikään ole lopultakaan niin kovin tärkeää?

Mitä sitten tapahtuisi? Muuttuisiko mikään?

Ajattelen tätä aikani. Sitten lakkaan ajattelemasta.

Kirjoitan ohjeiden mukaisen sähköpostin euroedustajalleni.

Lähetän sen.

Katson ulos. Taivaan yli kulkee suihkukoneiden helminauhoja.

Kuivuneiden pihlajanlehtien ruskeat kourat huojuvat tuulessa.

*

Siinä Heiner Müllerin haastattelussa, johon ”Toivottomuuden puolesta” -esseen loppupuolella viittaan, Müller kuvaa taiteen negatiivista funktiota seuraavasti:

”[M]uodon antaminen jollekin asiantilalle merkitsee jo sen voittamista. 

Utopistinen momentti on muodossa; muodon eleganssissa ja kauneudessa, ei sisällössä.”

Edelleen samassa katkelmassa Müller puhuu myös teatteritaiteen demokraattisuudesta; siitä, kuinka on pidättäydyttävä vastausten antamisesta ja kuinka teoksen tulkintaa ei tule sisällyttää teokseen itseensä.

Emme tietenkään ole nyt teatterissa. Mutta itse yritän kaiketi ainakirjoittaessani noudattaa jotakin tämänkaltaista maksiimia. Tulkinnan avoimuutta. Hyvän esseen päätös ei pisteenomaisesti tiivistä siihen asti sanotun totuutta vaan on moniselitteinen, jopa valmis vetämään maton kaiken aiemmin lausutun alta.

Tällöin tulee tunnustetuksi se, että ajattelun sisältö ja muoto, sanoma ja funktio voivat poiketa toisistaan. (Joku twitter-kommentoija mainitsi, että ”Toivottomuuden puolesta”on ”itsepetosta kauneimmillaan”.)

Kirjoittaminen on minulle potentiaalista harhaan joutumista, jonkinlaista rajojen koettelua.

Minkä hyvänsä kirjoitukseni varsinainen merkitys piirtyy esiin vasta, kun näen ja kuulen sen tulevan vastaanotetuksi, kun se asettuu dialogiin. Tällöin sen varsinainen merkitys alkaa piirtyä esiin, puheen ja vastapuheen välisessä kolmannuuden tilassa. (Kirjallisessa lopputyössäni Teatterikorkeakoululle yritin muuten hapuilla kohti jotakin tällaisia käsityksiä kirjoittamisesta.)

Minulle minkään kirjoituksen dramaturginen ydin ei ole sen sisällä, vaan sen rajalla; ei sisällössä, vaan tulkinnan ja väittelyn liikkeessä. Välisyyksissä ja vuoropuhelussa. Kuten nytkin.

Olen tulossa loppuun.

Olen ilahtunut, kiitollinen ja osin kauhistunutkin siitä, että ”antauduit kirjeenvaihtoon”, kuten asian ilmaisit.

Olen yrittänyt kirjoittaa vastausta kaikella rehellisyydellä ja rakkaudella.

Mainitsen nämä itsestäänselvyydet nyt vain tuodakseni esiin, että se, mitä tähän olen kirjannut, ei ole varsinaisesti yritystä argumentoida minkään puolesta eikä liioin mitään vastaan – vaan ajatella ja tuntea eteenpäin.

Tällä lämpenevällä ja yhä hallitsemattomammaksi muuttuvalla planeetalla.

Vastaisuutta, onnea ja rauhaa,

Ilja

[Takaisin kirjeenvaihtoon]