Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Toim. Olli Löytty. Teos, Helsinki 2016. 220 s.
”Lauri Viita on kova pala”, kuten Johanna Venho aloittaa teoksessa Luojan palikkaleikki oman esseensä. 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Viitaa, kovaa palaa, on kuitenkin herätty uudelleen hauduttamaan, pehmittämään ja pilkkomaan osiin.
Luojan palikkaleikki -esseekokoelman lisäksi on syytä mainita myös vastikään valmistunut Sakari Katajamäen väitöskirja Kukunor: uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa (2016) sekä Tampereella pidetty Arjen arka kettu -seminaari Lauri Viidasta, joka on vain yksi esimerkki erilaisista Viitaa käsittelevistä luennoista, iltamista ja taide-esityksistä, jotka ovat käsitelleet Viitaa vuonna 2016.
Kirjallisuudenystävä voi siis ilolla huomata, että klassikko on saanut pyöreitä täyttäessään asianmukaisen käsittelyn.
Luojan palikkaleikki koostuu saatesanoista ja 11 esseestä, jotka eroavat toisistaan aiheen, näkökulman ja tasonsa puolesta. Alaotsikkona teoksessa on ”esseitä”, mutta mukaan mahtuu myös mitat täyttäviä kirjallisuustieteellisiä artikkeleita. Erityisesti teoksen aloittava Yrjö Varpion teksti ”Lauri Viidan sata vuotta” antaa kattavan kuvan Lauri Viidasta, varsinkin mitä tulee hänen proosatuotantoonsa ja Moreeniinsa. Samalla Varpion teksti on teoksen varsinainen esipuhe: Viidan alter egon Erkin kautta selvitetään aika ja todellisuus, jossa ja josta Viita kirjoitti.
Professori emerita Leena Kirstinä ei jää professori emeritus Varpiota pahemmaksi vaan esittelee myöhemmin samalla varmuudella tasapainoisen ja lukijaystävällisen analyysin Viidan Kukunorista. Kirstinän rinnalla on mainittava myös Maria Laakson teksti Kukunorista. Yhdessä Kirstinän ja Laakson Kukunor-luennat muodostavat kokoelman paneutuneimman analyysin: esseiden näkökulma on sopivasti erilainen, eikä turhaa toistoa synny. Siinä missä Kirstinä avaa runoelman vaikeasti hahmotettavaa juonta ja tematiikkaa, Laakso pureutuu Kukunoriin lajihybridinä ja tarkastelee sen sanajonglööriyttä kielen ja kommunikaation näkökulmasta.
Merkittäviä uusia tai ravisuttelevia avauksia Viita-tutkimukseen Luojan palikkaleikki ei tee. Poikkeuksena sääntöön toimii Miikka Laihinen, joka lukee Viidan metafiktiivistä runoa ”Mitä varten kirjoitan” dekonstruktiivisella otteella posthumanistisesta näkökulmasta. Luennassaan Laihinen problematisoi runon antropomorfisen tekijyyden, puhujakonstruktion ja ylipäänsä tekstin merkitsevyyden. Pohjateksti, Viidan runo, kuvaa ainakin minun konservatiivisemmassa luennassani leikillisen metalyyrisesti ”tyhjää tilaa” inhoavaa runoilijaa, joka kadehtii paperikoneita, jotka ”syövät Suomen paperia viisikymmentä tonnia / päivässä”. Lyyrinen minä ei missään määrin kiistä tekstin merkitystä ja kykyä kommunikoida vaan pikemminkin korostaa kielen merkitystä koko kansaa ja valtiota rakentavana identiteetin pohjana: ”Älkää kysykö, minkä maan kansalaisia me nyt olisimme, / ellei Suomea olisi kirjoitettu.” (kursiivi lisätty) ”Mitä varten kirjoitan” antaa vain niukasti tukea Laihisen analyysiin, jota ohjaavat enemmän uudet posthumaanit ja tekstin materiaalisuutta korostavat teoriat ja sanojen magiikka kuin perinteinen lähiluku ja tekstianalyyttinen argumentaatio. Myös kielellinen sekavuus ja abstraktien ja metaforisten käsitteiden barokkimainen käyttö syö Laihisen argumentaatiota. Analyysi eksyy paikka paikoin vertauskuvilla ja konsepteilla leikittelyksi, jolla on lopulta enää vähän tekemistä Viidan runon kanssa:
”Viidan teksti tuntuu argumentoivan enemminkin sellaisen runouskäsityksen puolesta, jossa keskeiseksi muodostuu paperille painetun tekstiolion ja kirjaesineeseen yläraajoillaan tarrautuneen lukijaolion välinen aineellinen, aistimuksellinen ja kokemuksellinen kytkös.” (159)
Viita jos kuka on malliesimerkki runoilijasta, joka peräänkuulutti besserwissermäiseen rasittavuuteen asti runon merkitystä, sanomaa, äärimmilleen hiottua muotoa ja ilmaisua ja runoilijuutta, kuten Luojan palikkaleikin muissa esseissä hyvin tuodaan esille. Laihisen esseessä asia nähdään kuitenkin toisin ja Viidan runoa luetaan anti-antropomorfisena, tekijyyttä horjuttavana tekstimassana, joka pelkistää kirjaimet musteen muodostamiksi esineiksi valkoisella paperilla:
”Valheellisesta autonomiastaan hurmioitunut kielikuva ja runon merkitysrihmastoa näennäisesti yhtenäiseksi kudokseksi nivova minämaailma jäävät Viidan tekstissä auttamatta kirjallisuuden aineellisten ominaisuuksien jalkoihin. Kielen materiaalinen toiminta ylikellottaa runossa näin myös itsenäisyytensä rippeitä epätoivoisesti kasaan haalivan lyyrisen minän auktoriteettia.” (164)
Toisen tuoreen muttei yhtä radikaalin luennan Luojan palikkaleikissä tarjoaa Siru Kainulainen (lopun kirjoittajalistassa myös ”Sainulainen”), joka porautuu Viidan runojen metrisessä analyysissaan mitan ja poljennon tapaan luoda runoihin maskuliinista tunneilmaisua. Rytmi ja soinnullisuus samaistettiin sodanjälkeisessä modernismissa ”naisten kirjoittaman tai lastenrunojen […] lyriikan kevyeksi helskyttelyksi”, kuten Kainulainen kirjoittaa. Tämä on luonnollisesti vahvasti ristiriidassa kritiikeissä ja tutkimuksessa usein esitettyyn näkemykseen Viidasta juuri mitan taitajana, mutta miehistä kirjoittavana ja voimaa ja maskuliinisuutta ihannoivana runoilijana.
Mielenkiintoisesta näkökulmasta Viitaa käsittelevä teksti ei kuitenkaan onnistu selväsanaisesti ratkaisemaan jo otsikossa esitettyä ongelmaa, vaan essee palaa loppulauseessaan ikään kuin alkuunsa: ”Betonimylläri repäisee auki tunteita ja tuntoja, jotka edelleen saavat kyselemään runon, miehen ja tunteiden suhdetta.” Vika on toki enemmän aiheen vaikeudessa kuin kirjoittajassa: miten erotella miehistä tunteenilmaisua naisen tunteenilmaisusta, ovatko ne edes erotettavissa toisistaan ja onko runon rytmin avulla mahdollista eksplikoida tällaista eroa, jos sellaista edes on olemassa?
Lisäksi tekstiä varjostaa se, että tarkemman metrisen analyysin sijaan Kainulainen on valinnut turhankin esseistisen tyylin. Rytmien ja soinnullisuuden tulkinta karkaa ajoittain hyvinkin kauas objektiivisesti seurattavista kehyksistä, eikä miehisen tunne-elämän artikulaation analyysi etene ratkaisevasti oivallista kysymyksenasetteluaan pidemmälle: ”Toisaalta kehämäisyys ja pyöriminen eivät suoraan kuvaa sitä, että teoksen rytmiikka tuntuu tikittävältä, kuten trokeeta lukiessa saattaa käydä, ja toisaalta jopa tökkivältä, kuin ajaisi hiekkatietä tiheänään nimismiehenkiharaa.”
Runoilija Johanna Venho vie runoudesta runoilun omassa esseessään vielä huomattavasti pidemmälle. Hänen tekstinsä on kuitenkin selvemmin vapaa ja puhtaasti esseistinen kirjoitus, jossa Venho kuvaa tunteita, ilahtumista ja assosiaatiota Viidan tekstien äärellä ennen jähmettävää ja analyyttisempaa uudelleenluentaa ja -tulkintaa.
Alussa kehuin Luojan palikkaleikissä esitettyjä Kukonor-runoelman analyyseja. Myös Moreenia käsitellään onnistuneesti. Teoksen aloittava Varpion essee johdattelee lukijan hyvin Viidan maailmaan ja Jussi Ojajärvi puolestaan käsittelee omassa tekstissään vakuuttavalla tavalla erityisesti Moreenin ekspositiota eli romaanin alkujaksoa. Moreenin alkusivujen analyysi purkaa romaanin kehyksiä, tuo esille Viidan proosan peruselementtejä ja näyttää kuinka onnistunut lähiluku ja tekstianalyysi onnistuvat parhaimmillaan paljastamaan pienestäkin proosakatkelmasta laajoja näkymiä niin Suomen modernisaation kehityksestä 1900-luvulla kuin kirjallisen maailman luomisesta.
Ojajärven teksti toimii muutenkin luotettavana johdantona Viidan romaanin – joskin analyysin loppupuolella esitetyt tulkinnat Viidasta eksistentiaalisten ongelmien kirjailijana tai Josefiinasta feministinä ovat turhan maailmojasyleileviä. Viita ja Moreeni ovat vielä hyvin kaukana Camus’ta tai Sartresta, samoin kuin Joosefiina vaikkapa Canthin tai Jotunin henkilöhahmoista.
Jos Kukunorin luennat olivat monipuolisia, keskittyvät Moreenia käsittelevät esseet teemojen ja lajin tarkasteluun, joita Viidan kohdalla on jo ennenkin pohdittu. Sen sijaan moni Moreenin omaleimainen piirre jää edelleen käsittelemättä, vaikka uusi kirjallisuudentutkimus tarjoaisi käsitteistön esimerkiksi tuoreeseen kerronnalliseen analyysiin. Erityisesti romaanin historiografisuus, huomionhaluinen kertoja ja moneen eri päähenkilöön jaettu kerrontaratkaisu olisivat herkullisia analyysin kohteita: miten suhteuttaa kertojan harrastama jatkuva antikliimaksinen ennakointi teoksen juonivetoiseen tarinamaailmaan, jossa on vireillä yhtä aikaa useita erilaisia ja dramaattisia tarinalinjoja? Tai miten käsitellä Viidan kertojan puolikoomisia aforismeja tai jatkuvaa ironiaa suhteessa raakaan aikaan, jota romaani kuvaa? Ja miksi Viita vaihtaa päähenkilöä moneen otteeseen: onko päähenkilö Iisakki, Joosefiina, Erkki vai kenties Pispala?
Kukunor- ja Moreeni-analyysien lisäksi Luojan palikkaleikki käsittelee hienolla tavalla Viidan elämää biografisesta näkökulmasta. Essee toisensa jälkeen pudottelee lukijalle herkullisia yksityiskohtia ja muistoja Viidan elämästä ja sanomisista. Muodostuu monipuolinen kuva, niin raivostuttavuuteen asti didaktisesta luennoijasta ja kirjallisesta saarnaajasta ja aforistikosta, mutta myös arvaamattomasta ja arjesta etääntyneestä perheen isästä, jonka elämässä hyvät ja huonot jaksot seuraavat toisiaan. Kuin sivulauseessa teos luo persoonallisen kuvan Viidan elämästä ylä- ja alamäkineen ilman, että yksikään kirjoittajista keskittyisi yksinomaan biografisiin seikkoihin. Rivien välissä esitellään myös ajan kirjallista kulttuuria.
Lisäksi kokoelma tarkastelee Viitaa työväen kirjallisuuden vastahankaisena uudistajana (Milla Peltonen), rakkausrunoilijana (Sakari Katajamäki) ja Aila Meriluodon elämäkerran aiheena (Kukku Melkas). Kokoelma päättyy teoksen toimittaneen Olli Löytyn esseeseen, jossa hän tarkastelee Pispalaa niin konkreettisena kuin kirjallisenakin lenkkipolkuna ja elävänä kulttuurisena muistomerkkinä.
Yleistäen voidaan todeta, että Lauri Viidan monipuolisuus näkyy myös käsillä olevan kokoelman monipuolisuutena. Lauri Viita on vielä 100-vuotisjuhlavuonnaankin outolintu, joka ei ole sopinut kunnolla muualle kuin metriikan oppikirjoihin ja erilliseksi ja irralliseksi luvuksi Suomen kirjallisuushistorioissa. Paikka kaanonissa on selvä ja kiistaton, mutta lokeroita, joihin Viita voidaan sijoittaa, on useita, muttei ainoatakaan kunnolla sopivaa. Viitaan ei sovi realistin eikä modernistinkaan leima – ja ehkä siksi jotkut ovat erehtyneen määrittelemään hänet traditionalistiksi.
Kaiken kaikkiaan Luojan palikkaleikki täyttää tehtävänsä juhlakirjana. Se esittelee ammattimaisesti ja asiallisesti Viidan poetiikan peruspalikoita ja lähtökohtia sekä elävöittää onnistuneesti kuvaa 100-vuotisjuhlapäiväsankarista. Mullistavat, kaanonia ravisuttelevat tai rekonstruoivat uudelleenluennat ja -arviot Viidan runoista ja proosasta jäävät kuitenkin puuttumaan.
