Yleinen käsitys eläinten paikasta kristinuskossa kuuluu, että ihminen on luomakunnan herra, jolle on annettu eläimet ja muu luonto käyttöön omien mielihalujensa mukaan. Koko muuta maailmaa, eläimiä, kasveja ja elotonta luontoa pidetään helposti taustanäyttämönä Jumalan toteuttamalle pelastuskertomukselle, jonka keskiössä on ihminen ja hänen uskonnollinen kehityksensä. Kristinuskoon mahtuu kuitenkin myös vaihtoehtoisia näkemyksiä, joissa kysymys eläinetiikasta otetaan vakavasti. Nykyhetken tunnetuin kristillinen eläineetikko on brittiläinen Andrew Linzey, jonka mukaan eläinten oikeuksille on vahva raamatullinen perusta.
Kristinusko on historiansa aikana ollut vuorovaikutuksessa sitä ympäröivän yhteiskunnallisen todellisuuden ja kunakin aikana vaikuttaneiden muiden aatesuuntausten kanssa. Aatehistoriallisesti merkittävimpiä kristinuskon ihmiskeskeisyyttä vahvistaneita aatesuuntauksia ovat aristotelismi ja sen kristinuskoon sulautunut muoto tomismi, joka on nimetty Tuomas Akvinolaisen mukaan. Aristoteles ajatteli, että todellisuus on rakentunut hierarkkisesti. Toiset olennot ovat lähempänä täydellisyyttä kuin toiset. Alimmalla tasolla on eloton luonto. Sen yläpuolella on elollinen luonto, jonka jäsenillä on erilaisia sieluja. Aristotelismissa sieluja on kolmentyyppisiä: kasvisielu, eläinsielu ja järkisielu. Eläimillä on näistä kaksi ensimmäistä, ihmisellä kaikki kolme. Ihminen on siis täydellisempi kuin eläimet. Epätäydellisempi on alisteisessa asemassa täydellisempään nähden. Kasvit ovat olemassa eläimiä varten ja eläimet ihmisiä varten. Myös ihmisistä osa on luonnon järjestyksen mukaan toisten yläpuolella: jotkut ihmiset ovat luonnostaan orjia puutteellisen järkensä vuoksi, ja naiset ovat vajavaisia miehiin verrattuna. Eläimet ovat ihmisiin nähden luonnostaan orjia, sillä ihmisellä on järki, ja järjen tulee hallita niitä, joilla sitä ei ole.1Aristoteles 1991, 1252b–1253b.
Tuomas Akvinolainen omaksui aristotelismin mutta lisäsi siihen ajatuksen kristillisestä Jumalasta. Tuomaan mukaan vain olennot, joilla on järkisielu, ovat Jumalalle arvokkaita itsensä takia. Muita olentoja Jumala arvostaa korkeintaan sen vuoksi, että niistä on hyötyä itsessään arvokkaille olennoille. Ihmisen vallalla eläimiin nähden ei ole minkäänlaisia moraalisia rajoitteita, sillä on Jumalan hyvän maailmanjärjestyksen mukaista, että eläimet ovat olemassa ihmistä, eivät itseään varten.
Tuomas vetosi Aristoteleeseen siinä, että epätäydellisemmät ovat olemassa täydellisempiä varten mutta lisäsi vielä kristillisen perustelun ihmisen ylivallalle eläimiin nähden: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, joten hän on arvoasteikossa eläinten yläpuolella. Tuomaan mielestä eläinten ja ihmisten erona oli lisäksi se, että eläinten harkintakyky on tapauskohtaista, kun taas ihmisten on universaalia. Koska tapauskohtainen harkinta on alisteista universaalille arvostelmalle, myös eläimet tulee alistaa ihmisen valtaan.2Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae II, Q. 64, A. 1, Q. 65, A. 3; Tuomas Akvinolainen 1945, 220–224; Linzey 2009, 12–18.
Tällainen kuva ei kuitenkaan ole koko totuus. Kristinuskon peruskäsitteisiin kuuluu armo, ja läpi kristinuskon historian sen piirissä on esiintynyt ajattelijoita, joiden mukaan kristittyjen tulisi osoittaa armollisuutta myös muille luoduille. Moniin pyhimyksiin on liitetty perimätiedossa anekdootteja, jotka kertovat heidän erityisestä suhteestaan eläimiin. Eläinten auttaminen on ollut pyhimyksille uskonnollisesti motivoitunut teko, sillä eläimet ja ihmiset ovat molemmat saman Luojan luomia olentoja. Villieläinten kerrotaan usein suhtautuneen pyhimyksiin pelottomasti ja luottavaisesti osoituksena siitä, että pyhimyksellä on ollut erityinen suhde Jumalaan. Kuuluisin esimerkki on Fransiskus Assisilainen, jonka kerrotaan saarnanneen linnuille ja auttaneen luonnonvaraisia eläimiä hädässä, mutta hän ei ole ainoa laatuaan. Esimerkiksi Antonius Padovalaisen kerrotaan saarnanneen kaloille ja Pyhän Columban kehottaneen munkkeja huolehtimaan heikkokuntoisesta kurjesta.3Linzey 1994, 56, 66–67; Linzey & Cohn-Sherbok 1997, 72–75.
1800-luvulla eläinoikeusaatteen kehittyessä Euroopassa eläinsuojelujärjestöjen aktiivisina vaikuttajina toimi kirkon edustajia ja muita kristittyjä ajattelijoita, niin protestantteja kuin katolisiakin. 1900-luvulle tultaessa eläinten asema kuitenkin jäi vahvasti marginaaliin kristinuskon piirissä, ja vuosisataa luonnehtiikin kristillisen humanismin voittokulku, jossa muun luomakunnan ajatellaan olevan olemassa pääasiassa ihmistä varten. Vuosisadan lopulla eläinkysymys alkoi kuitenkin uudelleen nousta esiin kirkon piirissäkin, ja kirkon edustajat puhuivat aiempaa enemmän julkisesti eläimiin kohdistuvan myötätunnon puolesta.4Linzey & Regan 1990, ix–xv. Suomessa eläinetiikka ei ole noussut kirkon piirissä agendalle.
Nykypäivän kristillisen eläinetiikan eittämättä suurin nimi on Andrew Linzey. Hän on brittiläinen teologi ja anglikaanipappi, joka on kirjoittanut aiheesta aktiivisesti 1970-luvulta lähtien ja on Oxford Centre of Animal Ethicsin johtaja. Hän katsoo, että eläinten oikeuksilla on vahva raamatullinen pohja. Eläinten oikeudet eivät ole hänen mukaansa ainoastaan yhteensopivia kristinuskon kanssa vaan ovat jopa suoraan johdettavissa kristinuskon perusajatuksista: Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta, Kristuksesta kärsivänä palvelijana ja ihmisestä Jumalan kuvana. Linzeyn mielestä voidaan hyvin perustein argumentoida, että eläinten oikeuksien tulisi olla erottamaton osa kristinuskon itseymmärrystä.
Jumalan kuva armollisena hallitsijana
Myös Linzey kannattaa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on muihin lajeihin verrattuna erityinen asema maailmassa, eikä ihminen siis ole vain eläinlaji muiden joukossa. Hän kuitenkin tulkitsee tuon erityisaseman hyvin eri tavalla kuin kristinuskon valtavirta.
Ihmisen erityisasemaa luomakunnassa on monesti perusteltu sillä, että kristillisen luomiskertomuksen mukaan Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, joten hän on arvokkaampi kuin muut luodut. Linzey kuitenkin korostaa, että luomiskertomusta tutkivien teologien parissa yhä enemmän jalansijaa on saanut käsitys, että Jumalan kuva ei tarkoittaisikaan mitään ihmisen olemuksellista piirrettä, vaan se olisi mielekkäämmin tulkittavissa ihmiselle annetuksi tehtäväksi: ihmisen tulisi toimia luomakunnassa kuin Jumala, heijastaa maailmaan Jumalan tahtoa luotujansa kohtaan. Jumala on luonut maailman ja sen olennot hyviksi ja iloitsee niistä, ja ihmisen tehtävä on kunnioittaa hänen luomistyötään. Linzey korostaa ihmisen erityislaatuisuuden muodostuvan siitä, että ihmisellä on ainutlaatuinen kyky palvella muita luotuja ja toimia epäitsekkäästi niiden hyväksi. Ihminen on siis Linzeyn käsityksen mukaan palvelijalaji, hallitsija, jonka tehtävänä on toteuttaa valtaansa pidättäytymällä käyttämästä sitä itsekkäästi ja auttamalla ja hoitamalla heikompia ja haavoittuvassa asemassa olevia luotuja. Ihminen on myös luomakunnan ylipappi, jonka tulisi välittää muille luoduille kuvaa siitä, millainen Jumala on ja miten hän toimii.5Linzey 1994, 45–46, 52–58; Linzey 2009, 28–29.
Linzeyn mukaan ihmisen asema Jumalan kuvana tulee ymmärtää kristillisen jumalakuvan kautta. Jumala suhtautuu luotuihinsa ylenpalttisen avokätisesti, mikä näkyy sekä hänen luomistyössään että siinä, kuinka hän inkarnaatiossa eli Kristuksen lihaksitulemisessa tuli luotujensa keskelle palvelemaan heikompiaan ja uhrautumaan näiden puolesta. Ihminen on maailmassa Jumalan edustajana, tämän asettamana sijaishallitsijana. Hyvä hallitsija ei tappaisi ja hyväksikäyttäisi alamaisiaan vaan tekisi töitä näiden hyvinvoinnin eteen. Jumala on paljastanut itsensä ihmiselle Kristuksessa, joka alensi itsensä ja uhrautui heikompiensa puolesta. Eläimet ovat ihmiseen verrattuna heikossa ja haavoittuvassa asemassa. Niinpä ihmisen Jumalan kuvana olisi osoitettava niitä kohtaan armahtavaa rakkautta ja luovuttava oman etunsa tavoittelusta niiden kustannuksella.6Linzey 1994, 48–58.
Linzeyn käsitys ihmisen erityislaatuisuudesta onkin mielenkiintoinen näkökulma eläinetiikan yleisessä kentässä. Useinhan eläinten eettistä kohtelua perustellaan nimenomaan kyseenalaistamalla ihmisen ja eläinten ero, mutta Linzeyn mielestä nimenomaan tuo ero asettaa ihmisen eettisesti erityisen velvoittavaan asemaan suhteessaan eläimiin. Hänen eettisessä ajattelussaan olennaista on nimenomaan erilaisten valta-asemien tuoma epäsymmetria luotujen välillä ja voimakkaan velvollisuus olla heikomman puolella.
Kristillisessä perinteessä Kristusta monesti pidetään ihmisten esikuvana, täydellisenä esimerkkinä siitä, millä tavoin ihmisten tulisi pyrkiä elämään. Linzey esittääkin, että kristittyjen tulisi pitää Kristuksen pyyteetöntä uhrautumista ja heikompien palvelemista esikuvanaan suhteessaan itseään heikommassa asemassa oleviin, olivat nämä sitten lapsia, vanhuksia, sairaita, köyhiä tai eläimiä. Kristilliseen maailmankatsomukseen toki kuuluu myös ajatus siitä, että tuon täydellisyyden saavuttaminen ei ole mahdollista jokaisessa ihmisessa vaikuttavan synnin vuoksi, mutta ihanteen tavoittelua pidetään siitä huolimatta arvokkaana asiana.7Sama, 30–38; Linzey 2000, 147–152.
Eläinetiikassa on nähty keskeiseksi kysymys siitä, onko eläimillä oikeuksia.8Tom Reganin alullepanema eläinten oikeuksiin perustuva eläinetiikan teoria on vaikutusvaltainen mutta ei toki ainoa mahdollinen. Erilaisista eläinetiikoista ks. Aaltola 2004. Jos jollakulla on oikeus, se muodostaa muille perustellun vaateen kunnioittaa tuota oikeutta. Oikeus on merkittävä moraalinen raja, jota ei voida lähtökohtaisesti rikkoa ilman todella painavia perusteita. Pelkkä pyrkimys eläinten hyvinvointiin ilman oikeuksien näkökulmaa tekee eläinten edusta helposti suhteellisen asian, vain yhden hyvän asian muiden joukossa, sellaisen jonka painoarvo arvioidaan jatkuvasti uudelleen, kun sitä verrataan vaikkapa siitä koituviin taloudellisiin kustannuksiin. Oikeus on otettava vakavammin kuin pelkkä pyrkimys hyvinvoinnin edistämiseen. Voi kuitenkin tuntua vaikealta sovittaa ajatusta eläinten oikeuksista kristilliseen viitekehykseen. Kristinuskossahan ajatellaan, että kaikki valta kuuluu Jumalalle. Siten ajatus luotujen oikeuksista tuntuisi nakertavan Jumalan kaikkivaltiutta, sillä se rajaisi Jumalan oikeutta toimia luomassaan maailmassa tahtonsa mukaan. Linzeyn mukaan ristiriitaa ei kuitenkaan ole, sillä kristillinen käsitys oikeuksista pohjaa ajatukselle, että oikeudet ovat perimmältään Jumalan oikeuksia. Luoduilla ei ole oikeuksia Jumalaa kohtaan, sillä ne ovat Jumalalle kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä, mitä niillä on. Jumalalla on oikeus, että hänen luomiaan olentoja kohdellaan kunnioittavasti, ja tästä johtuen voidaan sanoa, että luoduilla olennoilla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Luotuja tulee kunnioittaa ja niiden elämää suojella, koska Jumala on katsonut tärkeäksi luoda ne. Oikeudet perustuvat siis Jumalaan, eivät ihmisen tai eläimen omaan ominaisuuteen.9Linzey 1987, 68–98; Linzey 1994, 24–27.
Eläineettinen raamatuntulkinta
Linzey on sitä mieltä, että vaikka Raamattua on pitkään luettu ihmiskeskeisesti, sieltä on löydettävissä myös hyvin vahvasti eläinten kunnioittavaa kohtelua ja eettisesti perusteltua kasvissyöntiä tukevia teemoja. Vanhan testamentin luomiskertomuksessa Jumala antaa ihmiselle tehtävän vallita muita luotuja mutta määrää hänelle samalla kasvisruokavalion. Paratiisillisessa alkutilassa vallitsee luotujen kesken harmonia: mikään luotu ei vielä syö lihaa. Syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen Raamatussa kuvataan, kuinka pahuus kasvoi maan päällä, kunnes Jumala sai tarpeekseen, katui ihmisen luomista ja nosti vedenpaisumuksen tuhoamaan elämän maan päältä. Vedenpaisumuksesta selvisivät vain Nooa, hänen perheensä ja arkkiin pelastetut eläimet.10Linzey 1994, 125–127; 1. Moos. 1:26–30; 1. Moos. 6–8.
Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala solmi liiton kaikkien elävien olentojen kanssa ja antoi ihmisille luvan syödä lihaa. Verta ihmiset eivät kuitenkaan saaneet käyttää ravinnokseen. Lihansyönnin voidaan siis katsoa kuuluvan vajavaisen ja rikkonaisen maailman lainalaisuuksiin. Se ei kuvasta Jumalan alkuperäistä luomistahtoa, jota kuvataan luomiskertomuksessa ja johon kuuluu olennaisesti rauha ja väkivallattomuus luotujen välillä. Maailma ei ole täydellinen, vaan kaikki luodut elävät niukkuuden uhan alla. Toisin kuin luomiskertomuksen harmoniassa todellisessa maailmassa luodut elävät toistensa kustannuksella: toisen elämä edellyttää toisen kuolemaa. Lihansyönnin sallimisen voidaankin katsoa olevan myönnytys todellisen maailman traagisille piirteille eli sille, että on tilanteita, joissa on välttämätöntä käyttää hyväksi muita olentoja selviytyäkseen itse.
Linzey pitää lihansyöntiluvan antamisen yhteydessä asetettua rajoitusta jättää veri ruokavalion ulkopuolelle teologisesti merkittävänä. Veren ajateltiin sisältävän yksilön elämänvoiman. Kielto käyttää verta ravinnoksi voidaan tulkita muistutukseksi siitä, että vaikka ihmisellä on oikeus tarvittaessa tappaa eläimiä ruoakseen, hänen on muistettava, että ne eivät ole hänen omaisuuttaan. Niiden elämä, jota veri symboloi, kuuluu Jumalalle.11Linzey 1994, 127–129.
Myös Vanhassa testamentissa kuvattu eläinuhrikäytäntö toistaa samaa teemaa eläimen elämän kuulumisesta Jumalalle. Äkkiseltään eläinuhrikäytäntö tuntuisi olevan ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että eläinten elämällä olisi arvoa. Linzeyn mukaan käytännön ytimessä on kuitenkin käsitys siitä, että eläimen elämä ei kuulu ihmiselle vaan Jumalalle. Uhrissa Jumalalle annettiin nimenomaan eläimen veri eli toisin sanoen sen elämä, jonka ajateltiin kuuluvan hänelle. Eläinten elämä ei siis ollut ihmisten omaisuutta, ja vaikka ihmiset saattoivatkin syödä eläinten lihaa, veri eli eläimen elämä kuului Jumalalle.12Sama, 103–105.
Linzey pitää teologisesti merkityksellisenä sitä, että vedenpaisumuksen jälkeen Jumala teki liiton kaiken elävän kanssa, ei siis pelkästään ihmisen. Kun vedenpaisumus loppui ja Nooa, hänen perheensä ja eläimet pääsivät arkista jälleen kuivalle maalle, Jumala laittoi taivaalle sateenkaaren ja kertoi Nooalle sen olevan merkki liitosta, jonka hän tekee kaiken elävän kanssa. Liiton sisältö oli, ettei vedenpaisumus enää ikinä tuhoaisi elämää maan päältä. Ihmisen ja eläinten välillä on tietty kohtalonyhteys: se mitä tapahtuu maailmalle, jossa ne elävät, koskettaa niitä kaikkia.13Sama, 34; Linzey 1987, 80; Linzey & Cohn-Sherbok 1997, 22–23, 76.
Jesajan kirjassa on kuuluisa ennustus tulevasta rauhan ajasta, jolloin ”[l]ehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä.”14Jes 11:7 (ennustus laajemmin Jes 11:1–10.) Petoeläimistä on tullut kasvissyöjiä, ja eläimet ja ihmiset elävät rauhassa keskenään kenenkään vahingoittamatta toista. Ennustus kuvaa samankaltaista harmoniaa luotujen välillä kuin luomiskertomuksen kuvaus ihmisen ja eläinten ihanteellisesta suhteesta. Linzeyn mielestä Jesajan kirjan kohta osoittaa, että luotujen välinen harmonia on paitsi Jumalan alkuperäinen luomistahto myös sellainen ihanne, johon Jumala ohjaa koko luomakuntaa. Kristillinen pelastuskäsitys ei siis välttämättä ole vain yksilöllisiä ihmissieluja koskeva teologinen kysymys, vaan Jumalan pelastustahdon voidaan tulkita koskevan myös muita luotuja. Luotujen väliset ristiriidat, resurssien niukkuus ja väkivalta aiheuttavat kärsimystä myös eläimille, joten niidenkin voidaan katsoa tarvitsevan vapautusta syntiinlankeemuksen maailman lainalaisuuksista.15Linzey 1994, 128–129.
Myös Uudessa testamentissa on kohtia, jotka viittaavat siihen, että Jumalan tuoma pelastus koskee koko luomakuntaa, ei pelkästään ihmistä. Esimerkiksi Kirjeessä roomalaisille Paavali kirjoittaa, että koko luomakunta odottaa pääsyä katoavaisuuden orjuudesta16Room 8:19–21.. Linzeyn mielestä kristittyjen tulisikin toimia siten, että he olisivat muille luoduille merkkejä siitä vapautuksen toivosta, jota kristinusko julistaa. Heidän tulisi toimia muita luotuja kohtaan niin, että heissä näkyisi Jumalan pyrkimys vapauttaa kaikki kärsivät luodut.17Sama, 122–124; Linzey 2000, 54–55, 147–152.
Kristillinen kasvissyönti
Linzey katsoo lihansyönnin olleen pitkään valitettava välttämättömyys, jonka tarve on noussut resurssien niukkuudesta erilaisissa elinympäristöissä. Hän pitää sitä langenneen maailman piirteenä, johon on taivuttava silloin, kun olosuhteet ovat sellaiset, että muuta keinoa hengissä selviämiseen ei ole. Hän kuitenkin näkee maailman nykytilanteen sellaisena, että moni ihminen on vapaa lihansyönnin välttämättömyydestä ja pystyisi halutessaan elämään terveellisesti myös ilman tarvetta tappaa eläimiä ruoakseen.18Linzey 1994, 134–137.
Linzeyn mielestä siirtyminen kasvissyöntiin on Jumalan rakkauden välittämistä eläimille. Se on väkivallasta pidättäytymistä ja pyrkimystä elää rauhassa muiden luotujen kanssa niiden elämää arvostaen. Ihminen on Linzeyn mukaan ainoa laji, joka voi vapaaehtoisesti valita toisten eläinten syömisestä pidättäytymisen. Hän pitää sitä teologisesti hyvin merkittävänä tekona, sillä siirtymällä kasvisruokavalioon ihminen asettuu vastustamaan syntiinlankeemuksen jälkeistä maailmantilaa ja on kaikille luoduille merkkinä Jumalan pelastavasta tahdosta koko luomakuntaa kohtaan.19Sama, 134–137; Linzey 1987, 48–51.
Linzey kuitenkin korostaa myös sitä, että käytännössä ihmisten on mahdotonta irrottautua täysin eläinten hyväksikäytöstä. Yhteiskuntamme nojaa niin vahvasti eläinten hyödyntämiseen, että myös kasvissyöjät osallistuvat tahtomattaan välillisesti kärsimyksen tuottamiseen eläimille. Tämä on Linzeyn mielestä tärkeä tiedostaa, jotta eläimiä puolustavat ihmiset pysyisivät tietoisina siitä, että moraalisten muutosten aikaansaaminen on hidas ja vähittäinen prosessi, jossa ihanteellinen tavoitetila voi ainakin tällä hetkellä olla saavuttamattomissa. Vaikkei täydellisyyttä voi saavuttaa, on silti tärkeää, että ihanteen tavoitteleminen tuo pieniä mutta merkittäviä muutoksia eläimille. Yksittäisten ihmisten valinnoilla on konkreettinen merkitys eläinten kannalta. Samalla ymmärrys jokaisen ihmisen vajavaisuudesta moraalisten ihanteiden tavoittelussa voi auttaa ihmisiä löytämään sellaista solidaarisuutta, joka tukee heitä todellisten yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamisessa ilman keskinäistä syyttelyä.20Linzey 2000, 89–91.
Andrew Linzeyn ajattelu on provokatiivista suhteutettuna siihen yleiseen kuvaan, joka kristinuskon ihmiskäsityksestä vallitsee. Toisaalta hän myös onnistuu esittämään kristinuskon peruskäsitteet, armon ja rakkauden, haasteena nykyihmiselle. Mitä ne merkitsevät ihmisen suhteessa eläimiin? Onko ihmisellä oikeus alistaa muiden olentojen elämä oman etunsa tavoittelulle, vai tulisiko kristityn suhtautua muunlajisiin olentoihin kanssaluotuina, itsessään arvokkaina osoituksina Jumalan luomistyön monimuotoisuudesta? Nykyisellä eläinten tehotuotannon aikakaudella Linzeyn kanta toteuttaa kristillisen etiikan ihanteita siinä, että se asettuu puolustamaan niitä, jotka ovat yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa.
