© 2013. Warner Bros. Ent.
Alfonso Cuarónin avaruusspektaakkeli Gravity (2013) houkutteli elokuvateatteriin arvattavasti myös monia science fictionin ystäviä. Takanani istuva nuori mies oli uppoutunut alkumainosten ajan ”avaruusoopperoistaan” tunnetun Alastair Reynoldsin tuoreeseen kirjaan. Elokuvalla ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään tekemistä science fictionin kanssa, ja avaruusympäristöstään ja henkisyyden hapuilustaan huolimatta se on perin juurin maallinen. Se jakaa silti monia viime vuosien science fictionin teemoja ja muistuttaa lajityypissä tapahtuneista muutoksista.
Gravityn alussa katsojaa muistutetaan yllä leviävän avaruuden autiomaasta, hapen ja ilmanpaineen puutteesta: ”Elämä avaruudessa on mahdotonta.” Avaus tuo mieleen scifielokuvien klassikon Alien (1979) iskulauseen ”Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.” Kummankin elokuvan avaruudessa olemme yksin ja eristyneitä. Alienin hirmuisuus kumpusi kuitenkin nimenomaan vieraasta elämästä, kun taas Gravityn avaruus on elottomuudessaan armoton. Se on tyhjä näyttämö, jonka taustana on kuva ”Maaäidistä” tai ”Avaruusalus maasta”. Kodin ulkopuolelle astuminen on itsessään vaarallinen poikkeustila, painovoiman puutetta.
En tiennyt elokuvasta etukäteen mitään muuta kuin perusasetelman, astronauttien onnettomuuden Maata kiertävällä radalla. Mielessäni oli kaksi mahdollista elokuva: tarina kuolemasta, sen hyväksymisestä, kenties itsemurhastakin, tai kertomus sankaruudesta ja selviämisestä.
Itsemurha, uhri ja selviäminen
Muistelin elokuvaa odotellessa John Carpenterin science fiction -klassikkoa Dark Star (1974). Tuon avaruushassuttelun loppukohtauksen itsemurhateema jäi nuorena niin vahvasti mieleeni, että etsin elokuvaa vuosikaudet tuskissani (verkkohakumahdollisuutta kun ei vielä ollut). Kuolla saattoi liitäen avaruuteen tai vaikka sitten surffaten.1Filosofeille voi muistuttaa myös elokuvassa käydystä filosofisesta keskustelusta pommin ja astronautin välillä. Toinen tärkeä kuoleman hyväksymisen elokuva oli ihanan naiivi ja idealistinen Silent Running (1972). Mikäli muistan oikein, itkin pikkupoikana puutarhuri-ekologi Freeman Lowellin (Bruce Dern)2Silent Running ammensi kuvastoaan ja eetostaan yhdysvaltalaisen kansallisen ympäristönsuojelun historiasta. Kuten monissa tuon ajan elokuvissa, vastakkain ovat rapautuvat kansalaishyveet ja taloudellinen piittaamattomuus, joka nakertaa valtiota ja kansalaisuutta. Päähenkilön nimi Freeman kuvastaa tätä suloisen osoittelevasti, ja avaruusalus on nimetty itsenäisyystaistelun kunniaksi perustetun Valley Forgen kansallispuiston mukaan. Elokuvan musiikin esitti kansalaisoikeusaktiivi ja muusikko Joan Baez. Silent Runningin selkein seuraaja viime vuosina on varmasti animaatioelokuva Wall-E (2008). itsepäiseksi eleeksi jääneelle itsemurhalle.
Kuoleman hyväksyminen oli muutenkin merkittävä teema tuon ajan mielikuvastossa. Törmäsin myöhäisherännäisenä David Bowien kappaleeseen Space Oddity (1969) ja vieläpä sattumalta Toni Jerrmanin artikkelissa Tähtivaeltaja-lehdessä (1/1985). Kuten Gravity, kappale käsittelee avaruuteen yksin leijumaan jäävän astronautin kohtaloa:
Planet Earth is blue
and there’s nothing I can do
Astronautti majuri Tom hyväksyy kuolemansa ja leijuu avaruuteen. Vaikka Bowie sittemmin kirjoitti Tomin tarinaa uusiksi kappaleessa Ashes to Ashes (1980), vuonna 1969 oli mahdollista laulaa itsemurhalauluja ja tehdä itsemurhaelokuvia suurelle yleisölle.
Gravity ei tietenkään voinut olla tällainen elokuva, vaikka olisinkin sitä toivonut. Nykyään suuren yleisön ja budjetin elokuva voi käsitellä kuoleman hyväksymistä ja itsemurhaakin, mutta ainoastaan uhrautumisena. Kuoleman on saatava merkitys itsensä ulkopuolelta. Rempseä käytännön mies Matt Kowalski (George Clooney) uhraa itsensä hieman avuttoman tohtori Ryan Stonen (Sandra Bullock) puolesta, jotta tämä voisi pelastua. Teema on tietysti tuttu sotaelokuvista – toista Ryania pelastetaan oikein joukolla uhrautuen elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan (1998)3Joskin Ryanin pelastaminen johtaa varsinaiseen sankarikuolemaan, elintärkeän sillan puolustamiseen. Uhriasetelma ei olisi varmasti kelvannut suurelle yleisölle ilman sitä.. Avaruuteenkin on kirjoitettu takavuosina näyttäviä uhritarinoita: elokuvissa Armageddon (1998) ja Deep Impact (1998) koko maailma pelastetaan uhrautumalla ydinräjähdyksessä4Deep Impact antaa sentään mahdollisuuden yhdelle tällaisen kalkyloinnin ulkopuoliselle kuolemalle, mutta myös uutisankkuri Jenny Lernerin (Téa Leoni) uhrilla on tarkoituksensa, ystävän ja tämän lapsen pelastamisen ohella ennen kaikkea sopia riidat isänsä kanssa ja tunnustaa rakkaus ennen kuolemaa..
Uhrautuminen on kuitenkin sivuteema Gravityssa. Se kertoo ennen kaikkea Ryan Stonen kamppailusta takaisin painovoiman piiriin, sitkeydestä ja kekseliäisyydestä avaruuden ylimaallisen pelottavan luonnon edessä. Toivottomuutta ja itsemurhan mahdollisuutta voidaan vain sivuta, mutta tällöinkin ennen kaikkea Stonen oman kehystarinan osana. Se antaa elokuvalle mahdollisuuden työstää osalle yleisöstään välttämätöntä mutta elokuvassa melko päälle liimatuksi jäävää uskonnollisuuden ja aiemmin kuolleiden kaipuun teemaa. Stone ei ole voinut hyväksyä lapsensa kuolemaa vaan pakenee tieteen tekemisen, autoajeluiden ja avaruuskävelyn yksinäisyyteen. Uhkaava kuolema antaa mahdollisuuden hyväksyä kuolema, mutta ei oma vaan aiemmin lähteneiden, ja jatkaa elämää. Elokuva onnistuukin tässä kohdin vääntämään rautalankaa oikein kunnolla.5Scifielokuva Contact (1997) kertoo oleellisesti saman tarinan läheisen kuolemasta traumatisoituneesta tohtori Eleanor Arrowaysta (Jodie Foster), joka vetäytyy tieteen maailmaan ja avaruuden kuunteluun mutta hyväksyy avaruuskohtaamisen myötä sekä isän kuoleman että oman piilevän uskonnollisuutensa. Aikalaisyhteys evoluutiokiistojen kirvoittamaan uususkonnollisuuteen ja sitä vastustavaan tieteen ja uskon yhteensovittamiseen on mitä ilmeisin – elokuva valitettavasti käsittelee sitä niin onnettomasti, että se vain onnistuu vahvistamaan stereotypioita niin uskonnosta kuin tieteistäkin.
Toivosta luopuminen itsessään olisi varmasti liian vaikea teema nykyisille suuren yleisön elokuville.
Mikä avaruus?
Avaruus, autius ja tyhjyys ovat voimallisia kulttuurisia viittauskohteita, joilla voidaan kutsua esiin lukuisia teemoja. Avaruus on loputon kylmä erämaa tai mahdollisuuksien maailma, joka odottaa valloitustaan. Se on yksinäisyyden syöveri tai tuntemattomien kansojen kotimaa. Suuruudessaan avaruus toimii vastakohtana maalliselle kodillemme, ja siihen voidaan heijastaa niin kaipuun kuin kauhun, sekä toivon että toivottomuuden tuntemuksia.
Tyhjyys ja autius ovat suhteellisia myös tieteellisesti. Tieteellisenä käsitteenä avaruus ei ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään maallisen luonnon vastakohta, tyhjyys tuolla jossain. Avaruus on tilaa, jota aine ja energia täyttävät eri tiheyksin:
Avaruus ei ole tyhjyyttä eletyn maailman vastakohtana, vaan se on matemaattisesti määritelty universaali koordinaatisto, jolle pienet aineen saarekkeemme on heitelty. Lopulta nekään eivät ole juuri mitään muuta kuin tyhjyyttä. Avaruus ei ole enää mitään meidän maailmastamme erillistä.6http://www.villelahde.fi/muuta-tuotantoa/, kirjoitus ”Horror Vacui”.
Tästä ”perustavasta” näkökulmasta kaikki elettykin maailmamme on ensi sijassa tyhjyyttä ja avaruutta. Ainetta ja energiaa se on vain illusorisesti:
…ideaalinen tyhjiö (absoluuttisen tyhjää) ja äärimmäinen tyhjiö (tosi tosi tosi tyhjää) ovat hyödyllisiä ajatusmahdollisuuksia, joihin universumi ei käytännössä koskaan pääse. Ulkoavaruuskin on niin paljon tiiviimpää. Mallit vaihtelevat, mutta ne jakavat ajatuksen siitä, että tyhjiöllä on alaraja – aina löytyy jotain. Siispä periaatteessa tyhjä avaruus ja ’täysi’ tila (joka ei lopulta ole kovin täysi) eivät eroa kauheasti.7Sama.
Tästä olisi helppo päätellä, että nykyinen luonnontiede kokonaisuudessaan yrittää redusoida eletyn maailmamme abstraktiksi avaruudeksi. Tämä pitää paikkansa kuitenkin vain sellaisissa näkemyksissä, joissa korostuu reduktiivinen näkemys tiedosta ja hierarkkinen kuva tieteiden suhteista. Käytännössä eri tieteet ovat kuitenkin tekemisissä eri tavoin organisoituneen aineellisen todellisuuden kanssa ja ottavat kohteikseen erilaisia laadullisuuksia. Biologille ja ekologille ”tyhjä” avaruus yllämme on varsin toimiva vastakohta maallisuudelle. Tohtori Stonekin on lääkäri, joka on tullut kehittämään uutta hoitoteknologiaa elonkehän vihamieliselle ulkorajalle.
Gravityn avaruus on ennen kaikkea tällainen – se ei keskity kuvaamaan pienuuttamme tyhjiössä tai avaruuden moninaisia mahdollisuuksia, vaan nimensä mukaisesti se vetää fyysisesti ja henkisesti kohti terra firmaa. Keskiössä on elämä ja sen kyky pitää yllä maanpäällisen elämän hämmentävää monimuotoisuutta oloissa, joiden ei pitäisi sitä sallia. Elämä tuottaa oman selviämisensä edellytykset ja pitää niitä yllä. Uskossa ja tiedossa Maa on elokuvan keskus.
Elokuvan varsinaiset uhkatkaan eivät kumpua avaruudesta itsestään vaan ihmisen toiminnasta. Ihmistoiminta Maan kiertoradalla käy mahdottomaksi, kun venäläisen satelliitin huolimaton räjäytys (tietysti) aiheuttaa niin sanotun Kesslerin syndrooman. Avaruusromun törmäily saa aikaan eräänlaisen dominoefektin, joka voi lopulta tehdä avaruusmatkailun kokonaan mahdottomaksi. Tätä teemaa käsittele science fictionissa muun muassa skotlantilaisen kirjailijan Ken McLeodin romaani Sky Road (1999), joka kuvailee tämän ”ablaatiokaskadin” hälvenemisen jälkeen avaruutta jälleen tavoittelevia ihmisyhteisöjä.
Hiljainen ja kolmiulotteinen avaruus
Elokuvan inhimillinen tarina on moneen kertaan kerrottu eikä sinänsä tarvitse avaruutta näyttämökseen. Gravity onkin ennen kaikkea uuden elokuvateknologian esittelyä, jälleen kerran. Huimia maisemia ja kokemuksen tilallista vääntelyä ihmetellessäni en voinut olla naureskelematta ajatukselle, että olen tavallaan katsomassa Lumièren veljesten elokuvaa Juna saapuu asemalle (1895). Sieltä se tulee, ihan silmille. On se hurja.
Valtaosa Gravitysta on samaa kokemuksellista leikittelyä, jota korostaa inhimillisen kehystarinan ohuus ja lopulta melko heikko sidos tapahtumaympäristöön. Se ei yritäkään etsiä kolmiulotteisen elokuvateknologian ja kerronnallisuuden yhteyttä, vaan se täysin avoimesti vain kutsuu ihmettelemään. Sieltä se Stone tulee ja taas se menee. Elokuvassa ärsyttävintä on oikeastaan se, että tämä ihan kiinnostava kokemus tahtoo yhä uudestaan puuroutua toistuvien tiukan paikan tilanteiden, törmäysten ja kolinan alle. Tilallisuuden ja painottomuuden kokemus onnistuu parhaimmillaan hitaissa ja hiljaisissa kohtauksissa, joissa liian tuttu tehostepröystäily ei hypi silmille, vaikka se onkin tietysti teknisesti läsnä.
Yhdessä piirteessään Gravity kuitenkin tuo uudestaan jotain vanhaa avaruuselokuviin. Sen avaruus on nimittäin parhaimmillaan hiljainen, mitä elokuvan alkuteksteissäkin korostetaan. Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi. Leikkaukset ilmattoman hiljaisuuden ja avaruuspukujen pienen ilmakehän metelin välillä ovat parhaimmillaan todella tehokkaita, vaikka elokuva ei valitettavasti onnistu pysymään tässä aivan johdonmukaisena. Täysin äänetön tuho olisi paljon vaikuttavampaa. Viime vuosina vastaavaa paluutyötä on tehnyt kulttisarja Galactican uudelleenlämmitysversio, jonka avaruudessa laserit eivät sähise vaan kaikki kuuluu kuin tyynyjen läpi vaimennettuna, pikemmin kuviteltuna kuin kuultuna. Ihmisten asuttamien alusten sisällä sen sijaan kolisee penteleesti.
Äänettömän avaruuden ja samalla hitaan ja hiljaisen liikkeen huipentuma oli tietysti Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968). Nopeaa on ainoastaan kuolema, eikä sitäkään kuvata tuskanhuudoin. Eikä viimeiselle rajalle ole mikään kiire. Ehkä meille vielä joskus kerrotaan niitäkin tarinoita.
