Jätteen olemusta voi tutkia elokuvallisesti lukuisilla tavoilla. Risto Jarva -palkittu dokumentaristi Jan Ijäs (s. 1975) on tehnyt jo usean vuoden ajan Waste-nimellä kulkevaa elokuvasarjaa asioista ja ilmiöistä, joiden arvo on muuttunut aarteesta jätteeksi – ja taas toisinpäin. Teoksissa liikutaan ympäri maailmaa Kittilästä Zimbabween ja Tanskasta Etelä-Koreaan.
Kuva: Tytti Rantanen.
Kipinän sarjaan, joka ei vielä tiennyt olevansa sarja, Ijäs sai ekotasapainon häiriöitä tuotannossaan käsitelleeltä kuvataiteilija Jussi Heikkilältä. Heikkilä oli osallistunut New Yorkissa taideprojektiin, jonka kansainvälinen osanottajisto oli tutkinut, mitä Staten Islandin Fresh Kills -kaatopaikasta voisi syntyä ja mitä se edustaa. Heikkilä ja Ijäs alkoivat valmistella elokuvaa aiheesta, kun Ijäs kuuli jo melkein unohdetun legendan toisesta erikoisesta saaresta samalla seudulla: Bronxin vieressä sijaitsevan Hart Islandin joukkohaudat ovat olleet 1800-luvulta asti ”unohdettujen sielujen” eli yksinäisten ja vähävaraisten vainajien viimeinen leposija. Pitkän elokuvahankkeen rahoitus kuivahti lopulta kasaan, mutta ennakkotutkimusten materiaaleista syntyi lyhytelokuva Two Islands (2013), joka valittiin Tribecan elokuvajuhlille.
Vaikka pitkää elokuvaa ei syntynyt, Ijäksen kollega Susanna Helke huomasi ohjaajan mielen askaroivan aina samankaltaisissa teemoissa, joita kaikkia yhdistää ”jäte” siinä mielessä, että jotain on jäänyt jäljelle elämän tai tarpeen yli, haudattavaksi tai hävitettäväksi. ”Tai englanninkielinen nimi Waste on ehkä parempi, se tarkoittaa useampaa asiaa: hukattua, tuhlattua, menetettyä, kadotettua… ’Jäte’ on helposti vain jotain, mitä kannetaan roskikseen pussissa”, makustelee Ijäs. ”Jäte-sanaa pitäisi alkaa ajatella uudella tavalla, että se tarkoittaisikin jotain hukattua… vaikkapa jäteaikaa! Että on laatuaikaa ja jäteaikaa.”
Useampiosaiseen lyhyiden dokumentaaristen elokuvien sarjaan ei muutama vuosi sitten ollut yksinkertaista löytää rahoitusta. Nyttemmin suosittu sarjamuoto ei vielä ollut lyönyt läpi. ”Ei vielä ymmärretty tällaista lyhytmuotoista kerrontaa, joka voisi muodostaa yhden pidemmän kokonaisuuden, tai sitä, että mennään paikasta toiseen eikä kerrota suoraviivaista fiktiomuotoista draaman kaarta”, Ijäs hahmottelee. Ohjaaja on sittemmin koostanut sarjan kuudesta ensimmäisenä valmistuneesta osasta tunnin pituisen version Waste vol 1, joka sai ensiesityksensä Yle Teemalla ja Yle Areenassa kevättalvella 2020.
Waste no. 1 Money (2017). Kuva: Jan Ijäs & Suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkki.
Sarjan ensimmäinen osa Waste no. 1 Money (2017) käsittelee rahaa ja kuvaa jopa humoristisesti likaisten länsiseteleiden pesua Omo-pyykkipulverilla romahtaneen talouden Zimbabwessa. Vaikka elokuvassa on koominen pohjavire, ei elokuvaaminen Robert Mugaben hallitsemassa diktatuurissa ollut helppoa ja mutkatonta. Waste no. 2 Wreck (2016) dokumentoi Lampedusan saaren kuuluisia hylkyjä – jäänteitä veneistä, joilla siirtolaiset ovat ylittäneet Välimeren. Sarjan kolmas osa, Waste no. 3 Boom (2017), taltioi, miten Puolustusvoimat tuhoaa käytöstä poistettuja räjähteitä Sodankylässä. Waste no. 4 New York, New York (2020) on pidemmäksi työstetty versio New Yorkin kahdesta ”jätesaaresta”. Waste no. 5 Le Radeau de la Méduse (2017) puolestaan rinnastaa Théodore Géricault’n maalauksen Medusan lautta (1819), mainitut Lampedusan veneet sekä turvapaikanhakijoiden rajanylityksestä ylijääneet, Kittilään päätyneet Ladat. Waste no. 6 How Great (2019) on muita edeltäviä osia monipolvisempi ja jonkin verran pidempi, eikä ole ilmiselvää, mikä siinä loppujen lopuksi on ”jätettä” – tietotekniikka vai jopa tieto ja sivistys itsessään? Elokuva vierailee muun muassa Ghanassa ”Sodomaksi ja Gomorraksi” kutsutulla myrkyllisellä globaalin elektroniikkajätteen kaatopaikalla, Etelä-Koreassa älypuhelinriippuvaisten nuorten vieroitushoitoleirillä sekä toiveikkaaksi lopuksi Turkissa roskakuskien hylkykirjoista perustamassa kirjastossa.
Maailman hienoimmasta maailman huonoimpaan
Pitkä prosessi ja Ijäksen joustava tekotapa ovat johtaneet siihen, että monta alkuperäisissä suunnitelmissa siinnellyttä aihetta on jäänyt pois matkasta. Aika kului ja maailma muuttui. Waste no. 2 Wreck -elokuvan piti alun perin kertoa romuttamolle päätyneestä Suomen risteilijäylpeydestä, Finnjetistä. ”Oli ajatus, että se laiva oli aikoinaan maailman upein, nopein ja hienoin, ja sitten se päätyy kaikin puolin maailman huonoimpaan paikkaan”, ohjaaja naureskelee. Sävy ja aihe ottivat kuitenkin uuden suunnan. Turvapaikanhakijoiden keskuksesta Tampereella kertonut opiskeluaikainen ohjaus Ghosts (2009) jätti mieleen kummittelemaan lehtikuvan Italian Lampedusasta: etualalla rannalle huuhtoutunut siirtolainen, taustalla vietetään lomapäivää aurinkovarjon alla.
Ajan mittaan Lampedusastakin tuli siirtolaiskriisistä kertovien dokumenttielokuvien kuuma kohde, ja Ijäksen piti pohtia omaa kulmaansa saarella, jolle reportterien ja dokumentaristien isännöinti alkoi olla jo suoranainen elinkeino perinteisen turismin rinnalla. Keskittyminen suuresta siirtolaisliikkeestä jäljelle jääneiden hylkyjen ja lomakuvaston ristiriitaan tuntui kestävämmältä kuin ihmisten kuvaaminen. Elokuvasta tuli numeroidun lyhytelokuvasarjan toinen osa.
Waste no. 1 Money täytyi käytännön ja turvallisuussyistä kuvata digitaalisesti, mutta muut osat on kuvattu 16 mm ja 35 mm filmille. Tekotapa on väistämättä materiaalisempi ja monivaiheisempi kuin digikuvaus, mikä pakottaa myös elokuvalliseen ekonomisuuteen. Ijäs täsmentää, että filmille kuvaaminen vaikuttaa olennaisesti jo suunnitteluun:
”Filmi materiaalina on kallista ja sitä on aina rajallinen määrä käytettävissä. Se muodostaa omanlaisen tavan työskennellä ja tehdä havaintoja jo kuvausvaiheessa, jolloin pitää määrittää leikkaustakin jo aika pitkälle: Mikä on tärkeää tämän tarinan kannalta, mitä tässä ollaan mahdollisesti ajamassa takaa? Kaikkea ei ikinä voida ottaa kotiin viemiseksi. Rajoitetun materiaalimäärän kanssa joutuu miettimään ihan toisella tapaa erilaisten kulmien tärkeyttä ja merkitystä kokonaisuudelle. Materiaalia tulee hyvin niukasti, mutta se on aina valmiimpaa ja ajatellumpaa. Siten myös elokuvan tekeminen kuvausten jälkeen on aika vauhdikasta!”
Waste no. 5 Le Radeau de la Méduse (2017). Kuva: Jan Ijäs & Suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkki.
Kaikissa teoksissa on sävyiltään mahdollisimman neutraali voice-over-teksti, jonka lukee muusikko Rebecca Clamp, Finnairin englanninkielisistä kuulutuksistakin tuttu ääni. Katsoja saattaa heijastaa Clampin eleettömän sujuvaan tyyliin tunteita jos toisiakin, aiheen ja visuaalisen kuvaston sysimänä. Clampin ääni on ikään kuin aina uusi, puhdas, rullasta vedettävä pussi, johon kulloisetkin elokuvalliset sekajätteet kääritään. Jan Ijäs kertoo valitusta selostustyylistä:
”Clampin kaltaisen äänen kanssa voi tehdä hyvin monenlaisia tarinoita ilman, että se muodostuisi liian myötäeläväksi. Tämä onkin ollut jännittävä osa sarjaa, että kertojaääni ei määritä sitä tunnetta, mitä katsoja tuntee. Katsojaa ei ohjata minkään eläytymisen kautta, vaikka teoksessa olisikin traagisia, surullisia tai humoristisia piirteitä. Studioäänityksissä pyrimme vain siihen, että selostus olisi mahdollisimman skarppi, selkeä, ymmärrettävä ja suoraviivainen. En koskaan lähetä luettavia tekstejä etukäteen, joten jos lukija reagoi, reaktio on aina spontaani. Olisi hirveä ajatus, että kertoja ryhtyisi myötäelämään jotain, mitä kuvittelen katsojan tuntevan!”
Kummallisten asioiden löytämistä
Sarja saa vielä jatkoakin. Viimeiseksi osaksi Ijäs kaavailee osaa, jonka työnimi on ”Maapallo” tai ”Lähtö”. Siinä hän seuraa kööpenhaminalaismiestä, joka on valittu yksisuuntaiselle Mars-lennolle ja on nyt omistanut maanpäällisen elämänsä vieraan planeetan olosuhteisiin sopeutumiseen: vain kuivapeseytymistä, mahdollisimman ahtaasti asumista eikä missään nimessä rakastumista. Sarjan muissa tekeillä olevissa lyhytelokuvissa lähestytään kuolemaa niin kaupunkien kuin ihmisten kohtaamana ilmiönä. ”Kaupunkiyhteisöä on tarkoitus ajatella organismina, jossa ihminen vain pörrää mukana, kunnes tulee jokin, joka sen kaupungin lopulta tuhoaa, ja jää vain rauniot jäljelle”, selittää Ijäs.
Ihmisten kuolemaa puolestaan käsittelee Japaniin sijoittuva teos työnimellä ”Kaksi metsää”. Ensimmäinen metsistä on Fuji-vuorella sijaitseva, Jukai-nimelläkin tunnettu Aokigahara, joka on saavuttanut kuuluisuutta San Franciscon Golden Gate -sillan jälkeen toiseksi suosituimpana paikkana päättää päivänsä. Toinen kalmaisa metsälegenda on Ubasute, kansanperinteestä tunnettu myytti hyödyttömien vanhusten kantamisesta vuorelle tai metsään ja hylkäämisestä sinne kuolemaan. Ubasute on noussut jälleen keskusteluun talouden kriisiytyessä: vanhuksia ei ilmoitetakaan kuolleiksi, jotta omaiset voisivat yhä nostaa heidän eläkkeensä. ”Aina kun taloudessa tapahtuu muutoksia, ilmaantuu kummallisia asioita”, Ijäs summaa. Ubasute-myyttiin viitataan myös Hirokazu Kore-edan rakastetussa, ryöväriperheestä kertovassa Shoplifters-elokuvassa (2018).
Waste no. 6 How Great (2019). Kuva: Jan Ijäs & Suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkki.
Vuonna 2020 on tapahtunut kummallisia, pandeemisia asioita, ja talous on kummallistunut perässä. Jo joitakin vuosia sitten kuvattu Waste no. 4 New York, New York on noussut Rotterdamin tammikuun 2020 elokuvajuhlien ensi-iltansa jälkeen odottamattomalla tavalla ajankohtaiseksi, kun elokuvassa kuvattu joukkohautojen Hart Island on palannut koronaviruksen dominoimaan uutiskuvastoon. Myös aikeeksi jäänyt teos romuttamolle päätyvästä huippuristeilijästä resonoisi nyt jälleen aivan erityisesti. Waste-sarja ei kuvaa suoraan roskiin ja jätteeseen kietoutuvia globaaleja ongelmia, kuten mikromuovia tai meret valtaavia jätelauttoja. Sarja keskittyy anekdoottiensa myötä monimutkaisempiin ja epäsuorempiin arvonmuutoksiin.
Kun jätteen tulkinta ja elokuvallinen käsittely on luovaa, ei aihetta voi lähestyä liian suoraviivaisesti tekoprosessissakaan. Eikä Ijäs halua tai useimmiten edes voisikaan:
”En ikinä lähde mainostamaan kuvatessani, että teen jotain JÄTE-sarjaa, että kuvaan tässä elokuvaa, jonka nimi on WASTE. Ei ne kohteet tiedä, että tämä on joku hemmetin WASTE-elokuva. En olisi ikimaailmassa päässyt Etelä-Koreaan kuvaamaan lapsia vieroitushoitolaan sillä saatteella, että tulen kuvaamaan elokuvaa jätteistä. Tai moneen muuhunkaan paikkaan. Pyrin itsekin unohtamaan aina koko jäteteeman ja käsittelemään aiheita aiheina ja siten olemaan kohteessa ihmisten tasolla. Meillä on aina niin pieni kuvausryhmä, kaksi henkeä, että on aina jonkinlainen suunnitelma ja ajatus, joka ei sitten kuitenkaan toteudu. Kun suhtaudun tekemiseen tällä tavalla, tulee kaikkein vähiten yllätyksiä ja pystyn myös suhtautumaan tuoreemmin siihen eteeni tulevaan asiaan – tai mitä tahansa nyt kohtaakin. Näin pystyn myös olemaan avoin: kaikki voi muuttua ja mitään ei tarvitse suorittaa. Käsikirjoituksen voi heittää roskiin ensimmäisenä.”
