Hra Yrjö Sirola[1] kääntyi tuonnottain eräässä kirjoituksessa ”Mitä on tehtävä Laukon asiassa?”[2] puoleeni useilla välikysymyksillä ja kehoitti minua lausumaan mielipiteeni siitä, missä määrin eräät ”katajaiset” lastuni (Isäntä ja mökkiläinen, Niemen äijä, Matin linna[3]) soveltuvat kuvaamaan oloja ja puolustamaan tapahtumia Laukossa kuin myöskin siitä, millä tunteilla olen näitä tapahtumia katsellut, ja lopuksi, miten siitä umpiperästä, johon Laukossa on jouduttu, päästäisiin.
Olen kernas ymmärrykseni mukaan vastaamaan tehtyihin kysymyksiin sitä enemmän kuin asia painajaisen tavoin on minua samoin kuin, niin luulen, monta muutakin yhtä mittaa vaivannut. Etten ole vastausta ennen antanut, on riippunut siitä, että kesämatkat ovat estäneet minua sitä ennen tekemästä. Pyydän kuitenkin panna vastalauseeni sitä vastaan, että kysyjä on asettanut minut jonkunlaiselle auktoriteetin jalustalle, jolla en tässä asiassa enemmän kuin muissakaan tahdo seisoa. Mielipiteilleni en salli pantavan muuta arvoa kuin mitä niillä itsellään mahdollisesti voi olla. Ne ovat sitä paitsi perin porvarillisia ja jo satoja kertoja ennen lausutuita[4].
Yrjö Sirola senaatin täysiistuntosalissa talvella 1918. Wikipedia Commons.
Hra Sirola siis ensiksikin kysyy minulta, vaatii minua selittämään, ”mikä ero on kirjoissa kuvaelemieni Suomen miesten ja naisten sekä niiden, samassa asemassa olevain välillä, jotka nyt harhailevat Vesilahden ja Tottijärven metsissä”? Hänen kysymyksensä sisältää jo jonkunlaisen epäilyn, että eroa ehkä sentään on olemassa. Ja minun nähdäkseni onkin olemassa suuri ero. Puhumattakaan nyt siitä, että nuo lastuni ovat kirjoitetut aivan toisissa oloissa ja tarkoitetut aivan allegoorisesti kehoittamaan Suomen kansaa menettelemään niin ja niin sitä kohdanneen valtiollisen sorron aikana, on niissä annettu neuvo passiiviseen vastarintaan. Niissä tavattava passiivisen vastarinnan ylistys ei siis kelpaa ylistykseksi aktiiviseen vastarintaan ryhtyneitten teoille, vaikka teot näennäisesti muistuttaisivatkin toisiaan. Niemen äijä, Matti y. m. eivät ole omasta alotteestaan ryhtyneet mihinkään, joka oikeuttaisi heidän häätämisensä, vaan ovat he aina täyttäneet torpparikontrahtinsa tunnollisesti. Niemen äijä y. m. eivät ole mitään välipuhetta rikkoneet, vaan se on heidän parooninsa, joka on sen tehnyt. Suhde on siis aivan toinen kuin Laukossa ja syrjästä katsojan myötätunto ei voi suuntautua samalla tavalla näissä kahdessa tapauksessa. Sillä Laukon torpparit ovat rikkoneet sopimuksen. Heidän menettelynsä on ilmeisesti aktiivinen. He ovat julistaneet jonkunlaisen sodan ja antautuneet kaikkien sen laatuisen sodan seurausten alaisiksi. He ovat joutuneet tappiolle ja menettäneet maansa sotakulunkien korvaukseksi. He ovat kyllä näennäisesti joutuneet samallaiseen asemaan kuin nuokin, jotka ilman omaa syytään väkivaltaisesti mailtaan karkoitettiin, ja minä säälin heitä niinkuin säälin kaikkia voitetuita ja tappiostaan kärsineitä, mutta sympatiiaani siitä mitä ovat tehneet, en voi heille antaa samassa määrin kuin Niemen äijän tilassa olleille. On olemassa juuri siveellinen ero toisessa ja toisessa tapauksessa. Niin suuri, ett’ei tapauksia oikeastaan ollenkaan sovi toisiinsa verrata.
Samasta syystä ei myöskään voi verrata toisiinsa Suomen suurlakkoa ja laukkolaisten lakkoa, niinkuin hra Sirola ja monet muut hänen henkiheimolaisensa ovat alinomaa tehneet. Suurlakkoamme, jota myöskin on sanottu vallankumoukseksi, oli vastaus ennen tehtyyn, oli seuraus siitä, että muuten voimassa olleita sopimuksia oli rikottu. Meidän allekirjoitettuihin papereihin vedettiin omavaltaisesti risti ja me teimme sitten samoin. Niin ei tehnyt Laukon parooni[5]. Hän ei tosin ottanut korviinsa valituksia, ei uudistusvaatimuksia, mutta se ei oikeuttanut torpparien puolelta sodanjulistusta, yhtä vähän kuin meidänkään suurlakkomme olisi ollut oikeutettu, jos olisimme tehneet sen ennen vuotta 1899 esim. jonkun olojemme parannusvaatimuksen johdosta, jota ei Pietarissa hyväksytty.
Se siitä.
Aivan toinen asia on, mitä tunteita minussa herättää lakkolaisten tila, näky sillä tappotantereella, jossa taistelu on käyty. Niistäkin muutama sana, koska on tunteihinkin vedottu.
Tunteeni Laukon tapahtumain johdosta ovat ehkä vieläkin katkerammat kuin hra Sirolan, sillä säälini synnyttämää raskasta mielialaa ei kevennä edes se mielentila, johon hra Sirola näyttää päässeen voidessaan kohottaa vihan ja koston huutojaan yhteiskuntaa, valtiota, poliiseja ja porvareita vastaan. Minä en saa asetetuksi eteeni mitään syntipukkia, johon tunteeni kohdistaisin, sillä minä en näe häädöissä lainvalvojain enkä muiden syytä. Näen ainoastaan aina uudistuvan ilmauksen traagillisesta ristiriidasta erilaisten etujen välillä, erilaisten käsitysten välillä oikeasta ja väärästä, sopivasta ja epäsopivasta menettelystä niiden ratkaisemiseksi. Minä näen kyllä, että torpparien oloissa on paljon korjattavaa ja minä valitan, ettei parooni ole tahtonut tai osannut niitä omassa aluskunnassaan korjata niin kuin olisi pitänyt. Mutta minä näen myöskin, että torpparit ovat harhaantuneina ja harhaan johdettuina lähteneet aivan väärällä tavalla, lakia polkemalla, sopimuksensa rikkomalla parannusta hakemaan. Heidän erehdystään lisää vielä se, että he tahtoivat väkisin pakoittaa itselleen yksityistä korjausta oloissa, joiden alla tuhannet muut torpparit huokaa ja joille ei olisi ollut mitään apua heidän voitostaan.
Että lakkolaiset ovat lainvastaisen tekonsa tehneet hyvässä uskossa maansa lakiin ja oikeuteen luottaen siltä toivomaansa apuun, se vaan lisää heidän asemansa traagillisuutta. Se tai heidän yllyttäjänsä ja asiamiehensä ovat kuin ovatkin osoittaneet olevansa olevia oloja ymmärtämättömiä tai ainakin niistä välittämättömiä haaveilijoita luullessaan, että yksityisen vaatimus tai teko yhtäkkiä voi käden käänteessä muuttaa maailman heidän mieleisekseen, kumota voimassa olevan lain ja järjestyksen, jonka muuttamiseksi vaaditaan kansan yhteistä harkintaa ja päätöstä ja sitä seuraavaa pitkällistä järjestämistyötä. Heidän erehdyksensä ja siitä seuranneet kärsimyksensä surettavat sitä enemmän kuin olisi ne olisi voitu välttää.
Mutta minua surettaa ja katkeroittaa vielä toinenkin, historiallisesta uusiintumisestaan huolimatta aina yhtä selvittämätön pulma: pitääkö ja miksi pitää pienimmänkin edistyksen, vähäisimmänkin parannuksen vaatia uhrejaan, marttyyrejään? Onko yksien aina kärsittävä toisten tähden, toisten vastaisen onnen hyväksi, saamatta itse nauttia hedelmiä parannuksista, jotka kerran heidän kärsimyksistään aiheutuvat? Laukon torpparit ovat menettäneet kaikkensa valmistaakseen toisille samassa asemassa oleville parempaa olotilaa. Sillä heidän paljastamiensa epäkohtien jälkeen täytyy torppariolojen yleensä parantua. – Ja sitten vielä: pitääkö ihmisten aina ja aina, historian ja kokemuksen opetuksista huolimatta, olla toisten niin lyhytnäköisiä ja kömpelöitä ja tyhmän ylpeitä, toisten niin järjettömän jäykkiä, ett’ei hiukkasellakaan järkeä ja malttia, sirpaleellakaan sydäntä ja sovittelutaitoa osata ratkaista riitaa muutaman tunnin erosta työpäivän pituudessa, muutaman makuusijan mieleiseksi saamisesta, muutaman siltapalkin siivoamisesta, ilman että siinä täytyy marssia huutamaan ulos ja alas, häpäisemään ja loukkaamaan tai – panemaan liikkeelle koko maan virallinen koneisto omia alustalaisiaan vastaan. Näkyy pitäneen Laukossa ja kai pitää vielä muuallakin, niin kauan kun yhdellä niin kuin toisellakin on pääkysymyksenä kysymys vallasta, siitä, kuka ”tässä vielä sinulle näyttää”, kuka on herra ja kuka herran herra. Miksi aina vaan uhkaa ja uhkaa, eikä koskaa sovittelua ja välittelyä molemmin puolin?
Juhani Aho kalastamassa Viitasaaren Huopanankoskella 1912. Rudolf Ahonius. Keski-Suomen museo / Finnica.
Vastaukset näihin kysymyksiin olisivat sekä Laukon paroonin että Laukon torpparien annettavat, mutta ennen kaikkia sosialistien johtomiesten. Mutta minä tiedän, ett’ei vastauksia taholta yhtä vähän kuin toiseltakaan voida antaa, sillä kaikissa jäytää ja kuohuu, kaikkia sokaisee viha ja kosto – koettaahan hra Sirola kehoittaa minuakin näiden tunteiden, tämän mielentilan tulkiksi ja saada minun kauttani (!) koko kansakin niitä omaksumaan. Tarpeeton kehoitus muuten, sillä eihän meillä yleensäkään puolue-elämässä enää näytä tiedettävän muusta liikevoimasta parannustenkaan perille ajamiseksi kuin siitä, jolla on sähkösentraalinsa sapessa – sen sijaan että sydämessä.
Mutta maailmaa ei totta totisesti paranneta, epäkohtia ei ikinä, ei niitä pienimpiäkään, pysyväisesti korjata intohimoilla eikä niistä aiheutuvalla väkivallalla. Toisen laillista oikeutta ja etua polkemalla, olkoot ne kuinka vanhanaikaisia ja epäoikeutettuja tahansa, ei saada itselle oikeutta eikä pysyväisiä etuja. Oli suurimpia erehdyksiä – taktillisiakin – sosialisteilta, ruveta ajamaan Laukon ja muiden torpparien asiaa siitä päästä kuin sitä alotettiin. Jos Suomessa mitään lakia ollenkaan ajatellaan sovellutettavaksi, niin olisi pitänyt olla selvää, että lain täytäntöön panijain, kun heihin kerran vedottiin, täytyi se sovelluttaa etenkin tässä tapauksessa, joka uhkasi laillisen yhteiskunnan arinta kantapäätä, keskinäisen, vapaaehtoisen sopimuksen kantapäätä. Keskinäistä lain suojasta tehtyä välipuhetta, johon perustuu kaikki yksityinen ja yhteinen toiminta, ei saada rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmassakaan yhteiskunnassa, ja sosialistien ihannevaltiokin tulee sen pykälän säilyttämään, tekemättä sen sovelluttamisessa poikkeusta edes paroonienkaan suhteen. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus, joihin hra Sirola vetoo, asettamalla ne kaikkia muita oikeuksia ylemmä. Jos pelto lakia loukanneelta jää kedoksi, niin ei sitä mikään virallinen mahti maailmassa voi eikä saa auttaa. Yleisen turvallisuuden tieltä täytyy yksityisen edun kuinka kalliin tahansa väistyä. Ell’ei kunnioiteta sitä oikeutta, joka perustuu pykälään ”sanasta miestä”, niin saadaan sijaan pykälä ”sarvesta härkää”, mutta silloin ollaan väkevämmän oikeuden yhteiskunnassa. Lieneekö se sitten se ihanneyhteiskunta, johon pyritään?
Vastatakseni kysymykseen, miten Laukon umpiperästä on päästävä, en siis näe mitään keinoa sikäläisten torpparien kärsimysten lieventämiseksi muuten kuin yksityistä tietä. Lakiin, jota he ovat loukanneet, eivät he voi vedota eikä lakia voi taapäin vaikuttavalla voimalla heidän hyväkseen uudesta laatia. Ell’eivät parooni ja torpparit voi parantaa särkyneitä välejään itse, niin ei sitä muutkaan voi. Ainoa keino joka on jälellä on erehdyksensä uhreja sääliväin sydänten keino: yksityinen avustus niiden puolelta, jotka antavat tunteittensakin puhua. Ja niiden pitäisi nyt jo antaa puhua. Laukkolaiset ovat jo tarpeeksi kärsineet. On aika estää heitä tulemasta aatteidensa suuremmiksi marttyyreiksi kuin jo ovat. Niiden tulevain parannusten vuoksi, joille varmaan on antanut uutta vauhtia heidän propagandansa torppariolojen ja sen seurauksena koko maan olojen parantumisen hyväksi, ei ole liika vaatimus, ett’ei yhteiskunta jätä puutteen alaisia yhden kunnan tai yhden kansalaisryhmän rasitukseksi, vaan on kaikkien kansalaisten annettava apunsa hädän lieventämiseksi siellä missä sitä on todella olemassa. Tämä kiusallinen kysymys on saatava pois päiväjärjestyksestä mitä pikimmin. Kun se on tapahtunut, ryhdyttäköön järjestämään torppari- ja maanomistusoloja niin, ett’eivät Laukon ilmiöt uudistu.
(alun perin: Helsingin Sanomat 24.8.1907. Näköispainos lehden numerosta on selailtavissa ja ladattavissa Kansalliskirjaston historiallisessa sanomalehtiarkistossa.)
Toimittajan (Jaakko Belt) huomautukset & Kirjallisuus
Aho viittaa ”Laukon asialla” Tottijärven ja Vesilahden alueilla Tampereelta lounaaseen toukokuussa 1906 puhjenneeseen torpparilakkoon ja sen seurauksena toimeenpantuihin häätöihin. Yhteensä 80 perhettä määrättiin oikeuden päätöksellä jättämään kotinsa vuodenvaihteessa 1906–1907. Tapaus sai kansallista näkyvyyttä erityisesti keväällä 1907 käytyjen Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien takia. Alustalaisten kohtaloa puitiin julkisuudessa vilkkaasti vielä seuraavana syksynäkin. Keskusteluun osallistunut kirjailija Arvid Järnefelt siteeraa monia kohtia Ahon tekstistä pamfletissaan Maa kuuluu kaikille! Matkoiltani Laukon lakkomailla. Vihtori Kosonen, Helsinki 1907. Lyhennetty versio pamfletista on julkaistu niin & näin -lehden numerossa 1/13, 37–49. Lakon, häätöjen ja Järnefeltin kiistakirjoituksen taustoista ja vaikutuksista ks. myös Jaakko Belt & Tere Vadén, Johdatus pamflettiin. niin & näin 1/13, 32–34.
1. Yrjö Elias Sirola (1876–1936) oli kansanedustaja, sosialisti ja lehtimies, joka ajoi aktiivisesti alustalaisten asemaa torpparien keskustoimikunnassa. Sirola toimi Ahon kirjoituksen julkaisemisen aikaan SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana.
2. Ks. Mitä on tehtävä Laukon asiassa? Avoin kysymys hra Juhani Aholle. Työmies 31.7.1907. Sirola vetoaa Ahon asemaan maan johtavana kirjailijana ja kansalaisten äänitorvena: ”Tulkitkaa kansamme tunteita, kuvastelkaa sen oikeuskäsitystä! […] Te, kuulu kirjailija, teidän kansanne odottaa jotain. Miksette puhu sille? Miksette julista oikeutta ja totuutta? – Lakkolaisten puolesta, lakkolaisia vastaan, kumpaa tahansa, teidän ei sovi vaieta!”
3. Ahon mainitsemat ”lastut” eli lyhyet kertomukset sisältyvät teokseen Katajainen kansani ja muita uusia ja vanhoja lastuja vuosilta 1891 ja 1899. WSOY, Porvoo 1899.
4. Monet sosialistit pitivät Ahoa ”porvarillisena” kirjailijana, jonka kannanotoilta Laukon tilanteeseen ei pidä odottaa ihmeitä. Vrt. esim. nimimerkki ”Danton”, Ei kukko käskien laula. Sosialisti 2.8.1907: ”Mitähän sekin merinteeraisi sanoipa tai kirjoittipa joku porvarillinen kirjailija mitä tahansa. Ei suinkaan se mitään asiaan vaikuttaisi. Ja luuleeko Sirola ketään perustuslaillisuuden ritaria ja nykyisen hallituksen kannattajaa niin typerän rohkeaksi, että uskaltaisi kohottaa äänensä köyhien puolesta rikasten ’yleistä mielipidettä’ vastaan. Eihän Juhani Aho ole mikään Maxim Gorkij, eikähän meidän kirjailijain joukostamme ole ketään Maxim Gorkijta, jonka sydän lämpimästi sykkisi köyhälistön vapaustaistelulle. Turhaa niin ollen on Sirolan kehotus porvarilliselle kirjailijamestarillemme.”
5. Paroni Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstam (1854–1934) oli vapaaherra, joka omisti Laukon kartanon vuosina 1885–1923.
