Miksi sananvapauden rajoittamisesta edes puhutaan? Eikö jokaisen tule saada sanoa mitä haluaa? Nämä kysymykset on täysin aiheellisia. Olemme kuitenkin jo monin tavoin rajoittaneet sananvapautta sellaisin tavoilla, jotka monet, vaikka ei ehkä kaikki, internet-ajan kiihkeimmistäkin sananvapauden puolustajistakin hiljaa hyväksyvät.
Punnitaan aluksi pahnanpohjimmaista periaatteellista sananvapauden kysymystä. Voidaanko tosiasioiden kertomiselle asettaa eettisesti kestäviä rajoituksia? Yleensä ajatellaan, että ainakaan julkisesti ei sovi esittää valheellisia väitteitä toisesta henkilöstä tai edes juridisesta henkilöstä. Mutta miten on tosiasioiden kanssa? Voiko totuuden puhuminen olla ongelma sananvapauden kannalta?[1] Faktojen raportoiminen on informaation jakamista, mutta se saattaa olla paljon muutakin. Kun lapsena kerroin äidilleni sisarieni olleen pahanteossa, niin tiesin, että pelissä on muutakin kuin valistushenkinen raportti vanhemmilleni. Saatoin tarkoituksella sisareni huonoon valoon ja sain aikaan sen, että heitä myös rangaistiin. Tämä esimerkki on suhteellisen viaton, vaikka se ohjaakin pohtimaan kantelun moraalia. Siirtykäämme siis koululuokkaan, jossa koulun kovanaama kiusaa ja terrorisoi muita oppilaita. Jos menisin paljastamaan hänelle esimerkiksi jonkin sellaisen tosiseikan toisen luokkatoverini perhetaustasta, jonka uskoisin provosoivan kovista tai jopa koko luokkaa siten, että hän tai he käyvät heikomman luokkatoverini kimppuun, olisiko tämä moraalisesti kestävä ratkaisu? Politiikan maailmassa tällainen siirto on suosittu, kun halutaan ohjata huomio itselle kiusallisista asioista muualle.
Politiikassa kiusaaminen ei ole kiellettyä, mutta koulussa on. Pitäisikö koulussa siis kieltää oppilailta sellaisen tiedon levittäminen, jonka ymmärtää aiheuttavan ongelmia jollekin toiselle oppilaalle? Lapsien kohdalla voi tietenkin olla liikaa vaadittu, että heidän pitäisi osata ajatella näin pitkälle. Aikuisten maailmassa voimme kuitenkin odottaa enemmän. Ei ole mielekästä pyrkiä edes estämään poliittista sanaharakkaa, mutta ei ole vaikea kuvitella esimerkiksi tilannetta, jossa jonkun henkilön uskonnollisen tai etnisen taustan paljastamisella olisi vakavia seurauksia kyseiselle henkilölle. Totuuden puhumisen tai faktojen raportoimisen rajoittamisen mahdollinen oikeutus perustuu siihen seikkaan, että sanominen ei ole vain asioiden raportointia, vaan kyseessä on teko, jolla on useita ulottuvuuksia. Tämän vuoksi todenpuhumisen oikeutta on jo rajoitettu voimakkaastikin, vaikka välttämättä perusteluissa ei olekaan vedottu siihen, että puhe on myös teko.
Nekin, jotka vastustavat äänekkäimmin kaikenlaisia sananvapauden rajoituksia, hyväksyvät usein hiljaisesti sen, että valtion virkamiehet tai yritysten työntekijät eivät saa sananvapauden nimissä jakaa kaikkea tietoaan. Olisiko niin, että kun kyseessä on taloudellisten intressien suojelu, monet hyväksyvät sananvapauden rajoitukset helpommin kuin muissa tapauksissa? Olisi tietenkin mahdollista argumentoida esimerkiksi niin, että ottaessaan palkkaa vastaan yritykseltä, ihminen myy tai luopuu sananvapaudestaan vapaaehtoisesti. Ihmisoikeuksien luonteeseen kuitenkin kuuluu, ettei niitä voi sopimuksin mitätöidä ts. ihmisoikeuksia loukkaavat sopimukset ovat mitättömiä. Ihmisoikeuksien katsotaan olevan loukkaamattomia, ja ne on suojattava kaupankäynniltä, koska niistä luovutaan tyypillisesti epätoivoisissa tilanteissa, jolloin paremmassa asemassa oleva ihminen tai instanssi voi käyttää hyväkseen heikomman epätoivoa. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 30 artikla kieltää valtioiden, yksilöiden ja ryhmien ryhtymisen minkäänlaiseen toimintaan, joka rajoittaa tai hävittää julistuksessa julkilausuttuja oikeuksia.
Ihmiset voivat tietenkin elää ikään kuin he olisivat sopineet minkä tahansa ihmisoikeutensa kaupasta, mutta ihmisoikeuksien ostaja ei voi viime kädessä vedota tehtyyn sopimukseen. Todellisuudessa tässä asiassa on klappia. Kuten jo edellä huomattiin, sananvapaus on ainakin osittain kauppatavaraa. Ihmiset ovat valmiita tekemään kompromisseja sekä itselleen kuuluvien yksittäisten ihmisoikeuksien suhteen että ihmisoikeuksien periaatteellisen koskemattomuuden suhteen, ja näin on siis mm. sananvapauden kohdalla tehtykin, eikä tätä ole katsottu kaikissa tapauksissa rikkomukseksi sananvapautta kohtaan.
En pyri vihjaamaan, että sananvapaus tulisi ottaa ihmisoikeutena niin kirjaimellisesti, että kaikista salassapitovelvollisuuksista tulisi luopua. Tarkoitukseni on osoittaa, että tosiasioiden kertominen sananvapauden kysymyksenä ei ole aivan yksinkertainen asia ja toisaalta, että ihmiset jo hyväksyvät monenlaisia sananvapauden rajoituksia. On tilanteita, joissa rajaton sananvapaus aiheuttaa eettisiä ongelmia. Jos sananvapaus on rajaton, niin se ajautuu helposti ristiriitaan muiden ihmisoikeuksien kanssa. Se, että eri ihmisoikeudet tai arvokkaana pidetyt asiat ovat ristiriidassa keskenään ei ole harvinaista, ja siksi keskustelu kuohuu usein. Ristiriitaisuudesta seuraa se, että joitakin oikeuksia on rajoitettava, mikäli halutaan välttyä jatkuvalta juridiselta ja ihmiselämää koskevalta konfliktilta.
Ongelman tunnistamisessa on oltava tarkkana. Jos ongelma on se, että absoluuttinen sananvapaus merkitsisi oikeutta yllyttää rikoksiin, niin silloin on puututtava nimenomaan tähän kyseiseen ongelmaan eikä sananvapauteen yleensä. Tapaukset, joissa sananvapautta voidaan rajoittaa, on pyrittävä rajaamaan mahdollisimman tarkasti. Yleensä sananvapautta onkin rajoitettu siten, että se koskee määriteltyjä tapauksia kuten juuri rikokseen yllyttäminen, yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen tai kunnialoukkaus. Sanojaan ilman rajoja levittelevä voi syyllistyä myös maanpetokseen, yrityssalaisuuden rikkomiseen tai salassapitovelvollisuuden rikkomiseen. Internetin keskustelupalstoilla paljon huomiota saanut sananvapauden rajoittamisen muoto on kansanryhmää vastaan kiihottamisen kielto, joka on sukua ensimmäisenä mainitulle rikokseen yllyttämiselle. Kaikkia mainittuja rajoituksia koskee iso ihmisoikeuksia uhkaava ongelma: vaikka rajat pyrittäisiin asettamaan tarkasti, löytyy aina tapauksia, jotka asettuvat harmaalle raja-alueelle. Siksi syyttämiskynnyksen on oltava korkea, vaikka toisaalta syyttämiskynnyksen nostaminen saattaakin vaikuttaa vain siten, että harmaa-alue siirtyy sekin astetta korkeammalle.
Olisi erityisen absurdia laatia lakeja, jotka rajoittavat sananvapautta sinänsä, ja keskustelu lähtee usein väärille urille silloin, kun sananvapauden mahdollisesta rajoittamisesta puhutaan vain abstraktilla tasolla joko/tai –kysymyksenä. Jos olemme tarkkoja, niin sananvapautta rajoitetaan maailmassa harvoin sen vuoksi, että haluttaisiin vähentää sanomista, puhumista tai kirjoittamista. Rajoittaminen perustuu puheen tai kirjoituksen teon luonteeseen. Sananvapauden rajoituksilla pyritään estämään jokin muu teko, eikä päämäärä ole tai ainakaan sen ei tulisi olla sananvapauden rajoittaminen.
Viite
1. Hyväksyn tässä metodisesti ajatuksen, että tosiasioita tai niin sanottuja faktoja on olemassa ja ne on mahdollista raportoida. Vastaavasti jätän pohdinnan siitä miten tarjolla olevien faktojen valitseminen tai tarkoitushakuinen valitsematta jättäminen vaikuttaa väitteisiin.
