Myös me filosofit – Sukupuolittunut syrjintä (yliopisto)filosofiassa

Miksi filosofeissa opiskelijoista professoreihin on niin vähän naisia? Suomen Filosofinen Yhdistys (SFY) ja Suomen Nais- ja Feministifilosofien Yhdistys (NFY) järjestivät maaliskuussa #MeToo – Filosofit äänessä -keskustelutilaisuuden, jossa tarkasteltiin kriittisesti oman alan käytäntöjä. Siinä missä yleisessä #MeToo-keskustelussa on korostunut seksuaalinen ahdistelu, keskittyivät filosofit erityisesti alansa rakenteiden ja keskustelukulttuurin epätasa-arvoon.

Sukupuolisyrjintään ja seksuaaliseen häirintään puuttuva kansainvälinen #MeToo-kampanja on herättänyt filosofitkin. Täysi salillinen oli kuuntelemassa kahta alustuspuheenvuoroa ja paneelikeskustelua. Illan aikana käsitellyt ongelmat ovat varmasti yhtä vanhoja kuin filosofian oppialakin, ja niitä on kyllä nostettu esiin viime vuosikymmeninä – mutta ratkaisut ovat jääneet vähäisiksi. Vähemmistöryhmiin kuuluvat filosofit joutuvat kohtaamaan aina vain samat ongelmat sukupolvi toisensa jälkeen.

Toki filosofiankin alalla on kehitytty, ainakin jos otetaan huomioon lähtötilanne. SFY:n entinen puheenjohtaja Ilkka Niiniluoto kertoi, kuinka 1970-luvulla SFY:n kokoukset järjestettiin Pörssiklubilla, jonne naiset eivät päässeet edes sisään. Nykyisin ongelmat ovat piiloutuneet syvemmälle rakenteisiin. Paneelikeskustelussa filosofian naiskadon syinä pidettiin ainakin aggressiivista keskustelukulttuuria, sankarifilosofien palvontaa ja oppikirjojen esittämää kaanonia, jossa ei naisia näy.

Toisin kuin julkisuudessa esillä olleessa #MeToo-keskustelussa, tässä tilaisuudessa ei menty yksittäistapauksiin, vaan puhuttiin ensisijaisesti rakenteellisista ongelmista. Kyse ei ole siitä, että miehet olisivat aina alistajia ja naiset uhreja. Kaikensukupuoliset voivat olla syyllisiä, ja kaikensukupuoliset voivat olla uhreja. Meistä monet ovat sekä uhreja että ylläpitäjiä hiljaisesti hyväksymällä huonon ja epätasa-arvoisen toimintakulttuurin. 

Keskustelua vai miekkailua?

Puheenvuorojen aikana kävi selväksi, että ongelma on kaikkein näkyvimmillään filosofiassa vallitsevassa keskustelukulttuurissa – jota kuvaillessa toistuvat usein adjektiivit ’aggressiivinen’, ’kilpailuhenkinen’ ja ’maskuliininen’. Kaikki alan tuntevat sen tietävät: filosofiassa miekkaillaan argumenteilla, puhtaan järjen puolustuksilla, joissa henkilökohtaisilla, kehollisilla, seksuaalisilla, kulttuurisilla tai etnisillä ominaisuuksilla ei ole minkäänlaista sijaa. Tai näin oletetaan olevan. Mutta entä jos kaikille ei annetakaan tasapuolista mahdollisuutta siihen, mitä pidetään puhtaana järkenä? Jos esimerkiksi pelkää, että rupeaa itkemään kesken seminaarin, ei välttämättä uskalla sanoa sitä, mitä haluaisi sanoa tai miten haluaisi sanoa.

Filosofian oppiaineiden tasa-arvoselvityksissä nousevat esiin aina samat ongelmat toiminta- ja keskustelukulttuurissa, kertoi tohtorikoulutettava Sanna Tirkkonen alustuksessaan. Hänen mukaansa pitäisikin kysyä, onko tämä ainoa oikea filosofian tekemisen tapa. Mikään ei tue sitä, että juuri väittely tai kilpailu olisivat parhaita oppimistapoja. Voisiko opetus tapahtua muullakin, ei vain yhtä ryhmää kannustavalla tavalla?

Puhujien mukaan argumentatiivisuus ja kriittisyys kuuluvat olennaisena osana filosofian luonteeseen, mutta ammattitaidon heikkoudesta kertoo, jos ei kykene kriittisyyteen vastapuolta tai keskustelukumppania kunnioittaen. Tirkkonen ehdotti keskustelukulttuurin parantamiseksi henkilökunnan kouluttamista opettamalla erilaisia puheviestinnän tekniikoita ja rakentavan palautteen antamista. Kritisoidessa esimerkiksi jo verbivalinnoillakin on suuri merkitys, ja pelkän kritiikin ohella ohjaajien tulisi antaa ohjattavilleen konkreettisia ehdotuksia, millä tavoilla tekstiä voisi työstää eteenpäin. 

Yleisökeskustelussa nousi esiin, että oikeastaan ei voida puhua yhdestä filosofian keskustelukulttuurista. Floora Ruokonen huomautti, että tosiasiassa kulttuuri ei ole sama miehille ja naisille. Usein on niin, että naisille ei anneta tilaa puhua tai heidän kommentteihinsa ei kiinnitetä huomiota. Naisen esittämä kommentti tehdään naurunalaiseksi, mutta miehen esittämänä se otetaan vakavasti. Keskustelua ei tarvitse ”pehmentää” naisille – vaan kohdella kaikkia sukupuolia samalla tavalla. 

Panelisti Maj Paanalan mukaan keskustelun argumentatiivisuus ja kriittisyys eivät itsessään ole ongelmia, vaan ongelma on keskustelukulttuurin sisältämä vähättely muita kuin enemmistöön kuuluvia kohtaan. Hän pohti, että kenties vähättelyn ja syrjinnän on ollut mahdollista jatkua näin kauan sen takia, että filosofian luonteeseen kuuluu ilmiöiden nostaminen abstraktille tasolle. Muuttamalla ongelma abstraktiksi kysymykseksi, johon voidaan löytää vastaus logiikan menetelmin, tullaan etäännyttäneeksi ongelma yksilöistä ja käytännön toiminnasta.

”Kasvata paksumpi nahka”

Tirkkonen puhui siitä, kuinka akateemiseen filosofiaan kuuluu, että oma persoona täytyisi pitää ulkona ammatillisesta roolista ja argumentaatiosta. Konfliktitilanteissa käytetään samaa metodia: ongelmia yritetään ratkoa argumentaatiotasolla, eikä puututa toimintailmapiirin ja rakenteiden ongelmiin. Tirkkonen painotti, että syrjintä on äärimmäisen vakava asia, jota osa meistä kantaa jatkuvasti mukanaan työssään ja arkisessa todellisuudessaan. Usein ratkaisuksi kuulee esitettävän: ”älä ota henkilökohtaisesti, kasvata paksumpi nahka”. Tai kenties seminaaritilanteissa kehotetaan hengittämään syvään ja puhumaan hitaasti. Toki tällaisistakin ohjeista voi olla apua. Mutta entä jos niiden lisäksi ohjeistettaisiin kaikkia: ”älä vähättele, halvenna, tee naurunalaiseksi, vie muiden puheenvuoroja – vaan ole kohtelias, kunnioita muita ja yritä löytää vastakkaisistakin näkemyksistä niiden parhaat puolet”? Entä jos vähemmistöryhmien ei tulisikaan kasvattaa paksumpaa nahkaa, ja entä jos emme hyväksyisi selitykseksi, että ”tämä ala nyt vain on tällainen”?

Tirkkosen viestiä kuunnellessa en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Asia on niin päivänselvä, että luulisi, ettei sitä edes tarvitsisi sanoa ääneen. Mutta valitettavasti tarvitsee. Ohjeet hyvistä käytöstavoista tuovat mieleen #MeToo-kampanjan innoittamat lukuisat kirjoitukset, joissa on väännetty rautalangasta asioita, joiden olisi luullut olevan niin perustavantasoisia, että ne olisivat tarpeellisia pikemminkin lastentarhaikäisille. Ei tarkoittaa ei. Käyttäydy ihmisiksi.

Valtamekanismit, korruptio ja vastuu

Toisen puheenvuoron piti käytännöllisen filosofian tieteenalavastaava Pekka Mäkelä. #MeToo-keskusteluissa on tähän mennessä pitäydytty lähinnä yksilön vastuussa, eikä keskusteluun ole noussut yhteisöjen kollektiivinen vastuu. Yksittäiset teot pitää toki myös tuomita, mutta Mäkelän mukaan kollektiivisen vastuun korostaminen tuo mukaan ennaltaehkäisyyn pyrkivän lähestymistavan. Mäkelä vertaa sukupuolisyrjintää korruptioon: häirintä on yhteiskuntaa, yhteisöjä ja instituutioita rappeuttavaa toimintaa. Lainsäädäntö ei tunnu olevan riittävä ehkäisykeino, kuten lukuisat #MeToo-kampanjan paljastamat rikokset ovat osoittaneet. Tarvitaan siis muita institutionaalisia keinoja, joilla väärinkäytöksiin voidaan puuttua.

Tirkkonen puhui valtamekanismien tunnistamisen ja käsitteellistäminen tärkeydestä. Seksuaalinen häirintä ja koskemattomuuden loukkaaminen ovat kenties jokseenkin helpommin tunnistettavissa, mutta kuinka tunnistaa valtarakenteisiin piiloutuva syrjintä ja puuttua siihen? Valtamekanismeissa epätasa-arvoiset toimintatavat uusintavat itseään – me uusinnamme niitä käytöksellämme ja puheellamme. Gradujen ja väitöskirjojen ohjaussuhteisiin kuuluu paljon valtaa, jota ei välttämättä analysoida akateemisissa yhteisöissä. Esimerkiksi rahoitushaut ja virkojen täyttö synnyttävät kiitollisuudenvelkaa, ja se tulisi tiedostaa. Monissa puheenvuoroissa tuli esiin, kuinka filosofien ansiot tulevat tulkituiksi eri tavalla sukupuolesta riippuen: esimerkiksi yhteisjulkaisua pidetään miehelle meriittinä ja etuna, joka osoittaa yhteistyökykyä – naiselle taas haittana, joka kertoo riippuvuudesta.

Tirkkonen viittasi Foucault’n näkemykseen, jonka mukaan instituutioiden vallankäytössä on tyypillistä, että ei tunnisteta henkilöä joka valtaa käyttää, vaan valta piiloutuu rakenteisiin. Tähän kuuluu myös se, että koska valta on näkymättömissä, ei huomata, että se koskettaa koko yhteisöä. Siitä seuraa syyllisyyden ja häpeän kokemuksia: tuntuu, että itse on ainoa, joka kokee tilanteen ongelmallisena. Tästäkin syystä tämä keskustelutilaisuus oli äärimmäisen tärkeä – syrjintää kohtaa suuri joukko filosofeja, kokemus on yhteinen.

Herooinen sankarikultti ja ukkogalleria

Paanala kertoi omista kokemuksistaan filosofiassa sekä mies- että naisoletettuna. Hän aloitti opinnot miehen roolissa ja palasi myöhemmin naisen roolissa oppiaineeseen eikä enää ollutkaan niin tervetullut. Hänen kokemuksessaan rooleissa oli merkittävä ero. Kyseessä oli sama ihminen, mutta eri sukupuolirooleissa häneen suhtauduttiin eri tavalla. Paanala piti kirjaa tapauksista, joihin kuului muun muassa se, että naisen roolissa ei annettukaan enää tilaa puhua tai puhuttiin päälle. Hän kokee, että häntä ei enää oteta samalla tavalla vakavasti kuin miehen roolissa. 

Harva ala on niin henkilöitynyt ja henkilökulttiin taipuvainen kuin filosofia. Yhtenä syynä filosofian naiskatoon pidetäänkin filosofian kaanonia – kuuluisien filosofimiesten kavalkadia aina antiikista alkaen. Tämä ylläpitää ”herooista sankarikulttia”, kuten panelistit ilmaisivat. Millä tavalla tätä asetelmaa voisi muuttaa? Panelistit tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että kaanoniin tulisi lisätä naisfilosofeja. Roolimallit ja esikuvat voisivat edistää naisten hakeutumista ja kiinnittymistä alalle. Yksimielisyys vallitsi myös siitä, että kaanoniin kuuluvia misogyynisiä tekstejä tulisi käsitellä sellaisina – misogyynisinä teksteinä – eikä vain ohittaa niitä filosofisesti epäolennaisina, kuten usein tehdään. 

Kristiina Rolin toi esiin, että syrjivä ja marginalisoiva keskustelukulttuuri marginalisoi samalla niitä aiheita, joita marginalisoidut ihmiset tutkivat. Usein esitetty huoli on, että koska fenomenologeissa on paljon naisia, oppialaa ei pidetä vakavasti otettavana. Pelkkä keskustelukulttuurin muuttaminen ei auta, jos naisten tutkimat aiheet nähdään lähtökohtaisesti ”pehmeämpinä” tai vähemmän tärkeinä. 

Miten voimme toimia paremmin?

Millä tavalla syrjiviin yhteisöllisiin ja ammatillisiin rakenteisiin sitten voisi vaikuttaa? Mäkelä korosti, että aivan ensin nämä vääristävät rakenteet tulee tunnistaa ja tehdä näkyviksi. Epätasa-arvoiseen käyttäytymiseen tulee puuttua etukäteen sovitulla tavalla. Yhteisten tavoitteiden tulee olla avoimia ja eksplisiittisiä – luottamus yhteisön jäsenten kesken on edellytys haitallisten rakenteiden purkamiselle. Eikä syrjintään pidä turtua, vaan aihetta tulee pitää jatkuvasti esillä. Mäkelä kertoi, että Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella henkilökunta ja opiskelijat ovat aloittaneet säännölliset kokoontumiset, joissa muun muassa käsitellään tasa-arvokysymyksiä. Aihetta pyritään pitämään esillä opiskelijoille alusta alkaen: ensimmäisen vuoden opiskelijat lukevat praktikumissa Elina Halttunen-Riikosen naisten asemaa filosofian alalla käsittelevän tekstin1.

Puheissa tuli esiin, että toimintaohjeiden tulee olla hyvin konkreettisia2. Seminaarien alussa tulisi sopia yhteisistä käytöstavoista ja päättää, mitä niistä luistamisesta seuraa. Panelisti Ilmari Hirvonen totesi aristoteelisesti, että etiikkaa voidaan opettaa parhaiten toimimalla eettisesti. Hirvonenkin painotti, että tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä, joita väärinkäytöksistä seuraa. Tavoitteena on luoda sellainen yhteisö, jossa jokainen pääsee yltämään parhaimpaansa.

Paneelissa todettiin myös, että yliopistolla on kyllä tahoja, joihin voi olla yhteydessä kohdatessaan häirintää tai syrjintää, mutta moni ei uskalla nostaa ongelmia esiin, koska pelkää vaikeuttavansa sillä omaa uraansa tai asemaansa laitoksella. Pitäisi siis lisätä turvallisen ilmapiirin tunnetta matalalla tasolla. 

Esiin nousi myös, että tasa-arvokysymyksiin puuttumisen ei pidä jäädä vain vähemmistöryhmän vastuulle, vaan asia on koko filosofian yhteisön yhteinen. Yleisöstä todettiin, että hiljainen hyväksyntä sukupuoliselle syrjinnälle täytyy lopettaa. Me kaikki olemme siihen enemmän tai vähemmän syyllisiä. Sekä SFY että NFY lupasivat jatkaa keskustelua – tasa-arvoisella kulttuurilla.

 

Viitteet & Kirjallisuus

  1. 1. Elina Halttunen-Riikonen, Kilpailun vai keskustelun tähden? Naisten kokemuksia filosofian opiskelusta. niin & näin 1/14, 107–110.
  2. 2. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma noudattaa tilaisuuksissaan ”turvallisen tilan” sääntöjä, jotka ovat yksityiskohtainen ohjeistus, kuinka yhteisissä tilaisuuksissa tulee toimia muita kunnioittaen ja kenen puoleen kääntyä, jos kokee tai havaitsee häirintää.