Kansalliskokouksen asetettavaksi sen viimeisissä istunnoissa tai seuraavana lainsäädäntökautena[1]
Aluksi
Äidit, tytöt, sisaret, kansakunnan naisedustajat vaativat sijaansa kansalliskokouksessa. Koska he pitävät tietämättömyyttä naisten oikeuksista, niiden unohtamista tai niiden halveksimista ainoina syinä julkisiin ikävyyksiin ja lahjottuihin hallituksiin, he ovat päättäneet asettaa juhlallisessa julistuksessa naisen luovuttamattomat ja pyhät oikeudet, jotta tämä pysyvästi esille pantu julistus lakkaamatta muistuttaisi kaikkia tämän yhteiskunnallisen elimen jäseniä naisten oikeuksista ja velvollisuuksista, jotta naisten ja miesten vallassa tekemiä tekoja voitaisiin joka hetki verrata kaikkien poliittisten laitosten päämääriin ja niiden kunnioittamiseen, jotta naiskansalaisten tästä lähin yksinkertaisille ja kiistämättömille periaatteille pohjautuvat vaatimukset olisivat aina omiaan vaalimaan perustuslakia, hyviä tapoja ja kaikkien onnellisuutta.
Tämän perusteella ja ylimmän olennon suojeluksessa sukupuoli, joka on ylempi niin kauneudessa kuin synnytystuskineen rohkeudessakin, julistaa seuraavat naisen ja naiskansalaisen oikeudet[2].
Ensimmäinen artikla
Nainen syntyy ja säilyy miehen kanssa oikeudellisesti tasa-arvoisena. Yhteiskunnalliset erot eivät saa pohjautua muuhun kuin yhteishyötyyn.
Toinen artikla
Kaiken poliittisen yhteenliittymisen maalina on naisen ja miehen luonnollisten ja peruuttamattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet ovat vapaus, omaisuus, turvallisuus ja ennen kaikkea vastarinta sorrolle.
Kolmas artikla
Kaiken suvereenisuuden periaate juontuu olennaisesti kansakunnasta, joka on yksinkertaisesti naisen ja miehen yhdistymistä: mikään elin, kukaan yksilö ei voi käyttää mistään muusta kuin nimenomaan tästä johtuvaa määräysvaltaa.
Neljäs artikla
Vapaus ja oikeus muodostuvat kaiken toiselle kuuluvan antamisesta hänelle. Niinpä naisen oikeuksien harjoittamista rajoittaa vain sitä vastustavan miehen jatkuva tyrannia. Nämä rajat on uudistettava luonnon ja järjen laeilla.
Viides artikla
Luonnon ja järjen lait kieltävät kaikki yhteiskunnalle haitalliset teot. Mitä nämä viisaat ja jumalaiset lait eivät kiellä, sitä kaikkea ei voi estää, eikä ketään voi pakottaa tekemään mitään, mitä ne eivät säädä.
Kuudes artikla
Lain pitää olla yleistahdon ilmaus[3]. Kaikkien nais- ja mieskansalaisten pitää edistää sen muodostumista henkilökohtaisesti tai edustajiensa avulla. Lain pitää olla kaikille sama, ja koska kaikki nais- ja mieskansalaiset ovat yhdenvertaisia sen edessä, heillä pitää olla tasa-arvoinen pääsy kaikkiin julkisiin virkoihin, asemiin ja työtehtäviin kykyjensä mukaan ja muitta erinomaisuuksitta kuin hyvyyttään ja lahjakkuuttaan.
Seitsemäs artikla
Yksikään nainen ei ole poikkeustapaus: häntä syytetään, hänet pidätetään ja hänet vangitaan lain määrittämillä tavoilla: naiset niin kuin miehetkin tottelevat tätä ankaraa lakia.
Kahdeksas artikla
Lain ei pidä vakiinnuttaa kuin tiukasti ja ilmeisesti välttämättömiä rangaistuksia, eikä ketään saa rangaista kuin lailla, joka on säädetty ja julkaistu ennen väärintekoa ja laillisesti soveltuva naisiin.
Yhdeksäs artikla
Kun nainen julistetaan syylliseksi, lakia käytettäköön kaikessa ankaruudessaan.
Kymmenes artikla
Kenenkään ei pidä pelätä perustaviakaan laatua olevia käsityksiään. Naisella on oikeus nousta mestauslavalle, yhtä lailla hänellä pitää olla oikeus nousta puhujakorokkeelle, kunhan hänen julistuksensa eivät järkytä lain voimaan saattamaa yleistä järjestystä[4].
Yhdestoista artikla
Naisen oikeuksista kallisarvoisimpia on vapaa ajatusten ja näkemysten viestiminen, sillä tämä vapaus varmistaa lapsille laillisen isän. Jokainen naiskansalainen voi siis vapaasti sanoa: ”Minä olen teille kuuluvan lapsen äiti”, eikä mikään barbaarinen ennakkoluulo pakota häntä vääristämään totuutta, ellei tämä vastaa mainitun vapauden väärinkäyttämistä lain määrittämissä tapauksissa.
Kahdestoista artikla
Naisen ja naiskansalaisen vapauksien takaaminen edellyttää huomattavaa yleishyödyllisyyttä: takuu pitää asettaa voimaan kaikkien eduksi, ei vain niiden, joiden haltuun se on uskottu.
Kolmastoista artikla
Naisen ja miehen osuus on yhtäläinen julkisen vallan ja hallinnon menojen kattamisesta. Naisella on osansa kaikista töistä, kaikista vaikeista tehtävistä, joten naisella pitää olla sama osa, kun jaetaan paikkoja, pestejä, virkoja, kunnianosoituksia ja elinkeinonharjoittamislupia.
Neljästoista artikla
Nais- ja mieskansalaisilla on oikeus vahvistaa itse tai edustajiensa välityksellä julkisen verotuksen välttämättömyys. Naiskansalaiset eivät voi osallistua tähän kuin pääsemällä osaksi samanveroiseen osuuteen, ei ainoastaan varoista vaan julkishallinnosta ja verojen määrän, jyvittämisen, perusteen, kattavuuden ja keston määrittämisestä.
Viidestoista artikla
Naisten joukolla, joka liittoutuu veroja maksaakseen miesten ryhmittymän kanssa, on oikeus vaatia kaikki julkiset toimijat tilille hallinnoimisistaan.
Kuudestoista artikla
Yhteiskunnalla, jossa ei ole varmistettu oikeuksien takaamista eikä määrättyjen mahtien erottamista, ei ole minkäänlaista perustuslakia. Jos kansakunnan muodostavien yksilöiden enemmistö ei ole tehnyt yhteistyötä sen laatimiseksi, perustuslaki on yhtä tyhjän kanssa.
Seitsemästoista artikla
Sukupuolilla on omaa omaisuutta yhdessä tai erikseen. Omaisuuteen on kummallakin oikeus, kunnes laillisesti todettu yleinen välttämättömyys vaatii sitä selvästi, oikeudenmukaisin ehdoin ja etukäteishyvityksin.
Jälkisana
Nainen, herääthän, järjen hälytyskellot kaikuvat kautta maailmankaikkeuden: tiedä oikeutesi. Luonnon mahtavaa valtakuntaa eivät enää piiritä ennakkoluulot, kiihkomielisyys, taikauskoisuus ja valheet. Totuuden liekki on hajottanut tyhmyyden ja vallananastuksen pilvet. Voimansa koonnut orjamies joutuu turvautumaan sinun voimiisi särkeäkseen kahleensa. Vapaaksi tulleena siitä on tullut epäreilu naiskumppaniaan kohtaan. Oi, naiset! Naiset, milloin pääsette sokaistuneisuudestanne? Mitä etua teille kertyi vallankumouksesta? Entistä erottuvampaa vähättelyä, entistäkin tähdellisempää ylenkatsetta. Mädännäisyyden aikakausina te hallitsitte vain miesten heikkoutta. Valtakunta on tuhottu, mitä jää siis teille? Vakuuttuneisuus miesten epäoikeudenmukaisuudesta. Luonnon viisaisiin käskyihin perustuva isänperintönne vaatimus, mitä epäiltävää teillä olisi näin hienossa hankkeessa? Lainlaatijanko kauniit sanat Kaanaan häissä?[5] Pelkäättekö te, että meidän ranskalaiset lainsäätäjämme, tämän moraalin oikaisijat, ovat niin kauan roikkuneet vanhentuneen politiikan oksilla, että he vain toistavat teille: naiset, mitä yhteistä on teillä ja meillä? Kaikki, kuuluisi teidän vastata. Jos he heikkoudessaan turvautuvat tähän omien periaatteittensa vastaiseen epäjohdonmukaisuuteen, haratkaa joutavia ylemmyysluulotelmia vastaan rohkeasti järjen voimalla: yhdistykää filosofian lipun alla, pankaa peliin luonteenne kaikki tarmo, ja pian jo näette noiden ylpeiden jakavan teidän kanssanne ylimmän olennon aarteet. Mitkä muurit teitä ovatkaan vastassa, teidän vallassanne on vapautua: teidän tarvitsee vain tahtoa. Nyt siirrymme kauhistuttavaan kuvaelmaan siitä, mitä te olette olleet yhteiskunnassa: koska tällä hetkellä puidaan kansallista kasvatusta, katsokaamme, osaavatko lainsäätäjät ajatella terveesti naisten koulutuksesta.
Naiset ovat tehneet enemmän pahaa kuin hyvää. Heidän osanaan on ollut pinnistellä ja teeskennellä. Minkä väkivalta on heiltä ryövännyt, sen on kataluus heille palauttanut: he ovat vedonneet viehätysvoimaansa, eikä viattominkaan ole heitä vastustanut. Myrkystä, tulesta, mistään ei ollut heille vertaa: jos hyveeseenkin, naiset määräsivät yhtä lailla rikokseen. Etenkin Ranskan hallitus on vuosisatajan ajan ollut riippuvainen naisten öisestä hallinnosta: valtioneuvostolta ei ole varjeltunut yksikään heidän naisille uskomansa salaisuus: lähettiläs, komendantti, ministeri, puheenjohtaja, saarnaaja, kardinaali: kaikki maallista ja hengellistä miesten narrimaisuutta luonnehtiva antaa periksi ahneudelle ja kunnianhimolle tässä ennen vanhaan halveksittavassa mutta kunnioitetussa ja vallankumouksen myötä kunnioitettavassa mutta halveksitussa sukupuolessa.
(alun perin: Déclaration des droits de la femme et de la citoyenne (1791). Mille et une nuits, Paris 2003)
Suomentajan jälkisanat & huomautukset
Eteläranskalaisessa Montaubanin kunnassa syntynyt Olympe de Gouges (1748–1793) saapui pienen pojan leskiäitinä Pariisiin 1770. Hän hankki nimeä kirjallisissa piireissä viimeistään 1785 esitetyllä näytelmällään Zamore et Mirza, jossa käsiteltiin mustien orjien kurjaa asemaa. Seuraavien vuosien aikana syntyi useita muita kappaleita muun muassa ”demokraattien” ja ”aristokraattien” välisestä kilpailusta. Lehtiartikkeleissa 1788 de Gouges toi ”isänmaallisuuden” nimessä esiin yhteiskunnallisia epäkohtia Ranskassa. Hän julkaisi nopeaan tahtiin lukuisia enimmäkseen lyhyitä poliittisia puheenvuoroja eri aiheista ehtien muun muassa vaatimaan naisille avioero-oikeutta.
Elokuun 26. päivänä 1789 Ranskan vallankumouksellinen kansalliskokous antoi julistuksen ihmisen ja kansalaisen oikeuksista. (Käännös julistuksesta on julkaistu niin & näin 3/13:n verkkoekstrana.) Tarkemmin lukien tämä maailman johtavan suurvallan ja sivistysmaan ylin päättävä elin olikin mennyt latelemaan pykäliä miehistä ja mieskansalaisista. Nousi kaksi kuuluisaa vastalausetta. 3. heinäkuuta 1790 filosofi, markiisi Nicolas de Condorcet (1743–1794) kirjoitti Journal de la Société de 1789:n numeroon 5 naisten oikeuksien unohtamisesta. Syyskuussa 1791 de Gouges julkaisi tässä suomennetun vastajulistuksensa naisten ja naiskansalaisten oikeuksista.
Keväällä ja kesällä 1793 de Gouges vastusti valtaan nousseen radikaalitasavaltalaisen vuoripuolueen politiikkaa, erityisesti sen tapaa asettaa syytteeseen poliittiset vastustajansa. Koko vallankumouksen alkuvaihetta johtanut maltillisempi girondistipuolue joutui oikeuden eteen 2. kesäkuuta 1793. Perustuslaillista monarkiaa ja liittovaltioajatusta tukenut de Gouges nähtiin pian yhdeksi tinkimättömän republikanismin vastavoimaksi. Hänet pidätettiin ja vangittiin 6. elokuuta. Vankeudessa de Gouges hioi vielä useita tekstejä, jotka julkaistiin salaa hänen tuomiotaan odoteltaessa. Hänet teloitettiin 3. marraskuuta.
Kuukautta myöhemmin annettiin pidätysmääräys de Condorcet’sta, joka pakeni ja saatiin kiinni vasta myöhemmin. Hän kuoli tyrmässään ennen tuomion julistusta. Siinä missä de Condorcet nostettiin heti revoluution verisen diktatuurivaiheen jälkeen vallankumouksen ja ihmisoikeustyön marttyyriksi, de Gouges kelpasi lähinnä kaskujen ainekseksi. Esimerkistä käy ryväksen rystykohteliaisuuksia sisältävä mutta perimmältään tärväävä, tunnustetun historioitsijan Jules Michelet’n (1798–1874), Les femmes de la révolution (1854). 2., tark. & korj. p. Delahays, Paris 1855, luku XII. Siinä de Gouges saa luvan olla ”briljantti improvisoijatar”, jolta irtosi tragedia päivässä, ”vaikkei hän osannut lukea eikä kirjoittaa”. Hänet tyypitellään ”onnettomaksi naiseksi”, ”oman liikkuvaisen herkkyytensä leikkikaluksi”, joka oli heinäkuussa 1789 vallankumouksellinen, lokakuussa kuningasmielinen, kesäkuussa 1791 tasavaltalainen ja lopuksi taas rojalisti. Michelet’n analyysi ”heikkopäisestä” mutta ”aikeiltaan puhtaasta” häikäilemättömien valtapoliitikkojen pelinappulasta ja ”heikon sukupuolen” edustajasta on itsessään parhaita todisteita naisoikeusjulistuksen tarpeellisuudesta. Ks. de Gougesin kirjoituksista tarkemmin Écrits Politiques 1788–1791. Toim. Olivier Blanc. Côté-femmes, Paris 1993. Vrt. hänen elämästään ja ajatuksistaan Sophie Mousset, Olympe de Gouges et les droits de la femme. Le Félin, Paris 2003; Olivier Blanc, Olympe de Gouges (1981). Syros & Alternatives, Paris 1989. Näin de Gouges kirjoitti jäähyväiskirjeessään hänet peloissaan kieltäneelle upseeripojalleen Pierrelle:
”Rakas poikani, minä kuolen oman isänmaan- ja kansanpalvontani uhrina. Tasavaltalaisuuden kaunistelevaan naamioon pukeutuneet isänmaan ja kansan viholliset vievät minut tunnontuskitta mestauslavalle. Viiden vankeuskuukauden jälkeen minut siirrettiin sairaalaan, josta […] olisin voinut paeta, […] mutta koska olin vakuuttanut, että mikään minulle osoitettu häijyys ei voisi saada minua ryhtymään moiseen vallankumouksen vastaiseen tekoon, minä pyysin itse oman tuomioni. Voisinko uskoa, että raivoisat tiikerit olisivat tuomareita kaikessa omassa lainvastaisuudessaan, kun he ovat myös vastaan koko kansaa, joka pian on syyttävä heitä minun murhastani?”
Tähän suomennettu julistus seuraa kohta kohdalta yllä mainitun miesjulistuksen kulkua. Yhtä monesta artiklasta rakentuen se muuntaa tekstiä lisäten naiset mukaan miesten rinnalle tai tilalle. Julistus sijoittuu 1700-lukulaisten filosofisten ja oikeudellis-poliittis-taloudellisten naiskäsitysten asiayhteyteen, jonka hahmottelee pääpiirteissään yksi feministisen filosofian nykykuuluisuus, Valladolidin yliopistossa filosofian professorina vaikuttava argentiinalaissyntyinen Alicia H. Puleo (s. 1952) toimitteessaan La ilustración olvidada. La polémica de los sexos en el siglo XVIII. Anthropos, Barcelona 1993. Siihen sisältyy de Gouges -käännöksen lisäksi espanjannoksia lukuisista muista 1700-luvun filosofisista naisia käsittelevistä teksteistä. Puleon johdannon sanoin (25) de Gouges oikaisee Ranskan vallankumousmiesten antaman ihmisoikeusjulistuksen ”valheellista universaalisuutta” ja puolustaa ”alistus- ja syrjimistilassa” eläviä naisia ”rousseaulaisin väittämin”. Tämän oikeusvaateen seurauksena tai hintana on kiinnittyminen ”luonnollisuuden paradigmaan”.
*
1. Nimitystä kansalliskokous (Assemblée nationale) käytettiin alkukesällä 1789 vallankumouksen ensimmäisestä kansanedustuselimestä. Heinäkuussa sitä seurasi perustuslakia säätävä kansalliskokous (Assemblée nationale constituante). Lokakuun alusta 1791 se vaihtui tässä tarkoitettavaksi lainsäädännölliseksi kansalliskokoukseksi (Assemblée législative) ja edelleen syyskuussa 1792 aloittaneeksi ja 1795 hajotetuksi kansalliskonventiksi (Convention nationale). Ranskan nykyisen, 1958 perustetun parlamentin alahuoneen nimenä on jälleen kansalliskokous. Sen virallisilla verkkosivuilla komeilee nykyään myös tässä suomennettava julistus: de Gouges sai tekstinsä julki kansalliskokouksessa reilun 200 vuoden käsittelyajan jälkeen.
2. Ks. Voltaire, Tout en Dieu. Commentaire sur Malebranche. Teoksessa Philosophie générale: métaphysique, morale et théologie. Œuvres complètes. Société littéraire-typographique, Paris 1784, 207–225; 224, ”meidän älykkyydestämme” tai ”meidän järjestämme” mahdollisesti ”ylimmästä olennosta” virtaavan ”universaalin järjen” osana. Teos on toimittajien koostama lajitelma filosofi Voltairen (1694–1778) kirjallisesta jäämistöstä tavattuja kirjoituksia. Kevääseen 1794 sijoittuu Ranskan vallankumoushistoriassa (ateistista) ”järjen kulttia” seuranneen (deistisen) ”ylimmän olennon kultin” eli rationaaliseksi luodun mutta jumalatta toimivan luonnonpalvonnan vaihe. Voltaire mainitsee ”ylimmän olennon” tai ”olevan” myös 1777 kirjoitetussa ja pian postuumisti julkaistussa teoksessaan Dialogues d’Évhémère. Londres, Lausanne 1779, Paris, II dialogi. Käsitettä käytti jo ennen häntä sveitsiläinen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) muun muassa kirjassaan Émile, ou de l’éducation. Œuvres. Néaulme, Amsterdam 1762. Deismin yhteydessä sitä sovelsi ranskaksikin tuoreeltaan käännetty englantilaisfilosofi William Wollastonin (1659–1724) The Religion of Nature Delineated (1722). de Gouges viittaa – heti Rousseau’n ja Voltairen mainittuaan – niin ”anteliaaseen ja hyväätekevään Jumalaan” kuin ”ylimpään olentoon” teoksessaan Le bonheur pimitif de l’homme, ou les rêveries patriotiques. Royer, Amsterdam 1789, 3.
3. ’Yleistahto’ (volonté générale) on Rousseau’n kuuluisimpia käsitteitä; ks. Yhteiskuntasopimuksesta, eli, valtio-oikeuden johtavat aatteet (Du contrat social, 1762). Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna 1918.
4. Ranskassa otettiin toukokuussa 1791, muutamaa kuukautta ennen naisoikeuksien julistusta, käyttöön giljotiini uutena kuolemantuomioiden toimeenpanovälineenä. Sitä ennen kuolemaan tuomittuja miehiä ja naisia oli muun muassa hirtetty ja poltettu. Ks. esim. Michel Foucault, Tarkkailla ja rangaista (Surveillir et punir, 1975). Suom. Eevi Nivanka. Otava, Helsinki 1980. Kuolemanrangaistus pysyi Ranskassa voimassa aina vuoteen 1981: viimeinen mestaus – giljotiinilla – tehtiin syyskuussa 1971. Naisiin painottuneissa noitaoikeudenkäynnissä viimeinen langetettu teloitus oli pantu toimeen vain vähän ennen Ranskan vallankumousta Sveitsissä 1782; ks. Robert W. Thurston, Witch, Wicce, Mother Goose. The Rise and Fall of the Witch Hunts in Europe and North America. Pearson, Longman & Co., London 2001, 79.
5. Ks. Uuden testamentin evankeliumikertomus, jossa Jeesus muuttaa veden viiniksi; Joh. 2:1–11. Jeesuksen suhde vanhatestamentilliseen lakiin tai juutalaisuuteen lakiuskontona on suorimmin esillä toisessa evankeliumitekstissä; Matt: 5: erit. 17–20.
