Valion uudessa luomumaitoa markkinoivassa mainoksessa lukee: ”Lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Tekstin vieressä on kuva lehmästä, joka näyttää kieltä. Mainoskampanjan retoriikka ei pyri ainoastaan tuottamaan vaikutelmaa, että luomulehmät olisivat vapaaehtoisesti – kapinallisen omapäisesti – valinneet asemansa tuotantoeläiminä, vaan se myös suostuttelee ajattelemaan, että kyseiset eläimet jopa nauttisivat siitä. Vastakohtana mainoksen leikittelevälle sävylle sen piilotavoite on kuitenkin lehmien hyväksikäytön luonnollistaminen. Sen faktan piilottaminen, että eläinten arvo määräytyy niin teho- kuin luomutuotannossakin aina taloudellisen tehokkuuden mukaan.
Eläinten yhteiskunnallista ja kulttuurista asemaa tutkiva taideprojekti Toisten historia tarjoaa eläinten asemaan vaihtoehtoisen näkökulman. Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson pohtivat taiteellis-tieteellisessä projektissaan ihmisten suhdetta muihin eläinlajeihin. Eläinsuhteitamme tarkastelemalla se kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailmakäsityksen, joka perustuu eläinten ulossulkemiseen ja hyväksikäyttöön. Projektin ensimmäinen osa koostuu vuonna 2013 perustetusta liikkuvasta Naudan historian museosta, joka avaa uudenlaisen – naudan – näkökulman sivilisaation historiaan ja siten kyseenalaistaa ihmislajin kokemusten ainutlaatuisuuden ja ensisijaisuuden. Näyttely paljastaa, että naudan tilanne jalostettuna tuotantoeläimenä on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Lehmä on ennen kaikkea kulttuurinen ja poliittinen eläin.
Eläintuotannon biopolitiikka
Myös uusi ja nouseva monitieteinen tutkimusala, kriittinen eläintutkimus, tarkastelee eläimiä yhteiskunnallisesti. Se tutkii esimerkiksi tuotantoeläimiä Michel Foucault’n biopolitiikan käsittein. Biopoliittisen vallan kohteina ovat erilaiset väestöryhmät, joiden elämää ja kuolemaa se pyrkii hallitsemaan talous-, lisääntymis- ja terveyspoliittisilla käytännöillä ja tekniikoilla.1Michel Foucault, Society Must Be Defended. Lectures at the Collège de France 1975–1976. Picador, New York 1997, 243–247. Biopolitiikan käsitettä on yleensä käytetty vain ihmisten välisten yhteiskunnallisten valtasuhteiden tutkimisessa. Kriittisessä eläintutkimuksessa sitä on kuitenkin alettu soveltaa eläintuotantolaitosten ja tuotantoeläinten olosuhteiden analysoimiseen.
Kuten James Stanescu painottaa, eläintuotantolaitos avaa uuden näkökulman biopoliittisen hallinnan ymmärtämiseen: tuotantolaitoksissa elämän ainoana tarkoituksena on tulla kulutetuksi. Laitoseläinten elämän funktio on siis tulla tapetuksi (deading life) ja syödyksi.2James Stanescu, Beyond Biopolitics. Animal Studies, Factory Farms, and the Advent of Deading Life. PhaenEx, No. 2, 2013, 135–160. Ks. myös esim. Chloë Taylor, Foucault and Critical Animal Studies. Genealogies of Agricultural Power. Philosophy Compass, Vol. 8, No. 6, 2013, 539–551. Tätä elämänmuotoa ei siis ole vain ”jätetty kuolemaan”3Foucault 1997, 241. foucault’laisessa merkityksessä, vaan se on äärimmäisen jalostettua, läpeensä kontrolloitua ja tehdasmaisesti tuotettua aina sen tappamiseen asti. Stanescu huomauttaa, että erona kansanmurhiin, joihin eläintuotantoa usein verrataan, eläinten liukuhihnamaisen tappamisen – Suomessa teurastetaan noin 80 nautaa joka tunti – tarkoituksena ei ole kuitenkaan ruumiiden tuhoaminen vaan niiden tuottaminen kulutushyödykkeiksi. Tämän vuoksi on tärkeää pitää mielessä näiden kummankin massatappamiseen liittyvän ilmiön erityiset historialliset piirteet eikä päätyä liian nopeisiin analogioihin, jotka pahimmillaan piilottavat vallan erilaiset toimintamekanismit. Myös Stanescu painottaa tätä ja ehdottaa, että eläintuotantoa tarkastelemalla voidaan tavoittaa omanlaisensa biopoliittinen vallan muoto, joka vaatii uudenlaista teoretisointia ja käsitteellistämistä.
Hoivatut koirat
Eläintutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös yhteiskunnissamme elävien eläinten väliseen hierarkiaan. Eläimiä määrittävän vallan jakolinja ei havainnollistu vain ihmisen ja eläimen kahtiajaon varaan; eri eläinlajit asettuvat räikeän ristiriitaiseen asemaan verrattuna toisiinsa. Nauta pilkottuna kompaktiin muovipakkaukseen ei päädy vain ihmisten kulutettavaksi – sitä syövät myös koiramme. Siinä missä lehmien elossa pysymistä ja kuolemaa ehdollistaa taloudellinen hyötyajattelu, lemmikkimme nauttivat huomiostamme täysivaltaisina perheenjäseninä. Vaikka koirien jalostuksella on tuotettu rotuja, joiden liioitellut piirteet aiheuttavat niille loputonta kärsimystä, koirien yhteiskunnallinen asema on aivan erilainen verrattuna nautoihin. Kuten Donna Haraway on todennut, koirat ovat meille ”kumppanuuslajeja”.4Donna Haraway, Companion Species Manifesto. Dogs, People, and Significant Otherness. Prickly Paradigm Press, Chicago 2003. Ks. myös. Lea Rojola, Juokse lujaa, pure kovempaa! Donna Harawayn kumppanuuslajit ja feminismi. Teoksessa Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Toim. Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen & Susanna Paasonen. UTU-kirjat, Turku 2012, 256–277. Suomessa koirat saivat virallisen nimipäiväkalenterin vuonna 2012, ja koirabisneksen koko liikkuu vuosittain puolessa miljardissa eurossa5Heikki Haapavaara, Koirien kilpavarustelu on miljoonabisnes. Kauppalehti 5/iv/2015. (Haettu sivulta 2.6.2015). Summa sisältää ruoka- ja tavarakaupan, pentukaupan, eläinlääkäripalvelut sekä trimmaus- ja hyvinvointipalvelut.
Annamari Vänskän mukaan ihmisten ja koirien yhteiskunnallista suhdetta määrittääkin nykyisin ennen kaikkea kuluttaminen.6Annamäri Vänskä, New Kids on the Mall. Babyfied Dogs as Fashionable Co-Consumers. Young Consumers, Vol. 15, No. 3, 2014, 263–272. Koiria ei ainoastaan pueta erilaisiin asusteisiin, vaan niitä myös sukupuolitetaan värikoodatuilla vaatteilla samalla tavalla kuin lapsia. Toisin sanoen koirien rooli perheenjäseninä on vakiintunut ja vahvistunut: niiden huoliteltu ulkomuoto symboloi hoivaa ja huolenpitoa, jota ne saavat osakseen kuin ihmisvauvat. Tämä hoiva, jota Vänskä kutsuu koirien vauvauttamiseksi (babyfication of dogs), ei hänen mukaansa välttämättä tarkoita ainoastaan eläinten alistamista tai yli-inhimillistämistä. Se voi myös kertoa uusista kulttuurisista käytännöistä, joilla etsitään vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille. Myös tästä seikasta voi päätellä, että koirat ovat saavuttaneet aseman, jota harvalla muulla eläimellä on.
Kenen elämällä on väliä?
Ristiriitaiselle tavalle, jolla kohtelemme eri eläinlajeja, on myös nimi: spesismi eli lajisorto7Lajisorto on modernin eläinoikeusliikkeen isäksikin luonnehditun Peter Singerin käsite. Sillä voi viitata myös ihmiskeskeisyyteen ja kaikkien toislajisten eläinten ihmistä alempaan statukseen. Lajisorto on Singerin mukaan yhtä tuomittavaa kuin sukupuolisyrjintä tai rasismi. Ks. Peter Singer, Animal Liberation. A New Ethics for Our Treatment of Animals. Harper Collins, New York 1975.. Miksi kohtelemme eri eläimiä täysin eri tavoilla? Kulttuurihistoriallisten selitysten lisäksi taustalla vaikuttaa nähdäkseni filosofinen ja eettinen kysymys siitä, miten elämisen arvoinen elämä määritellään. Tähän kysymykseen on pyrkinyt vastaamaan tuotannossaan myös Judith Butler. Vaikka Butler on parhaiten tunnettu queer-teoreetikkona, hänen ajatteluunsa sisältyy avauksia myös ihmiskeskeisen ajattelun problematisoinnille. Butlerin uusimmat teokset8Ks. esim. Precarious Life (2004) ja Frames of War (2009). tarkastelevat elämän käsitteen suhdetta sosiaalisiin normeihin. Läpileikkaavana teemana on sureminen poliittisena ja eettisenä käytäntönä.
Butlerin mukaan kulttuurissamme vallitsevat suremiskäytännöt paljastavat ne normit, jotka säätelevät, keiden elämää me pidämme elämisen arvoisena. Teoksissaan hän havainnollistaa tätä pohtimalla sodissa kuolleiden suremista. Esimerkiksi ”terrorismin vastaisessa sodassa” kuolleita amerikkalaisia sotilaita muistetaan mediassa julkaistuilla muistokirjoituksilla, vastapuolen siviiliuhreja ei. Tätä ei selitä ainoastaan nationalistinen sotaretoriikka vaan ennen kaikkea kysymys siitä, kenen elämä tunnustetaan suremisen – eli käänteisesti elämisen – arvoiseksi. Tämä suremisen normatiivinen logiikka toimii myös sodan oikeuttamisessa: joidenkin elämä voidaan tuhota joidenkin toisten elämän ylläpitämiseksi ja suojelemiseksi. Problematisoidakseen niitä normeja, jotka lajittelevat elämät suojeltaviin ja tuhottaviin, Butler korostaa, että kaiken kehollisen elämän luonteeseen kuuluu haavoittuvaisuus ja kyky tuntea kärsimystä, ja vain tämän seikan tunnustaminen voi tarjota lähtökohdan väkivallan kierteen katkaisemiselle. Kehollinen haavoittuvaisuus on myös piirre, joka yhdistää hänen mukaansa ihmiset toislajisiin eläimiin. Tässä mielessä ”ihmisen ’ontologiaa’ ei voi erottaa eläimen ’ontologiasta’”, kuten Butler asian muotoilee9"[T]he 'ontology’ of the human is not separable from the 'ontology’ of the animal”. Judith Butler, Frames of War. Verso, London 2009, 76. Suom. SK..
Butlerin suremisen analyysia voi soveltaa myös eläinten välisen normatiivisen hierarkian esille tuomiseen ja kyseenalaistamiseen. Esimerkiksi lemmikkikoirien suremisen käytännöt havainnollistavat hyvin sitä eettistä tapaa, jolla suhtaudumme koirien elämän arvokkuuteen. Viime marraskuussa Facebookin virtuaalitapahtumassa ”Suden uhriksi joutuneitten koirien muistolle” muutaman kymmenen koiran kuolemaa suri yli kymmenentuhatta sosiaalisen median käyttäjää. Ongelmana ei ole koirien sureminen sinänsä vaan se, että kyseisellä eleellä pyritään luomaan normatiivinen hierarkia eläinten – tässä tapauksessa koiraeläinten – välille ja oikeuttamaan jo entisestään uhanalaisen lajin kaatolupamäärien nostaminen. Vertailun vuoksi: Suomessa on tällä hetkellä noin 650 000 koiraa, mutta vain 220–245 sutta.
Toisaalta samanlainen suremisen hierarkia ilmenee tavassa, jolla suhtaudumme tehotuotantoeläinten tappamiseen. Koiralle halutaan suoda kivuton, rauhallinen kuolema ja viimeinen leposija lemmikkien hautausmaalla, missä sitä on mahdollista käydä ikävöimässä ja muistelemassa. Samaan aikaan naudan kuolema on vain epämiellyttävä sivuseikka lautasella. Se ei herätä surua – vaan ruokahalun.
