”Meille saarnataan, että ihmisluonto on juuriaan myöten turmeltunut, ihminen on syntynyt paholaisen lapseksi, hän on paha. Mitään tätä tyhmempää ei voisi keksiä.” – Voltaire1
Lapsuuden kokemukselle on hankalaa tehdä oikeutta ilmiön omakohtaisuudesta huolimatta – tai juuri siksi. Lapsuutta lähestytään helposti aikuisen silmin, tai sen tarkastelu valjastetaan vaikkapa tietyn ihmiskuvan ajamisen välineeksi – poikakirjojen genrestä tunnetuin esimerkki lienee William Goldingin Kärpästen herra (1954, suom. 1960). Kolme tuoretta kotimaista teosta avartaa lapsuuden kuvaamisen tapoja, pureutuu muistelun rajoitteisiin ja luotaa lapsuuden kertomisen eettisiä ulottuvuuksia. Lasten pahuuden tai hyvyyden todistelun sijaan teokset tarkastelevat lapsena olemisen kokemusta ja koettelevat keinoja sen välittämiseksi. Ne muistuttavat, miten tärkeää mutta samalla vaikeaa on tavoittaa lasten näkökulma maailmaan.2
Kuva: Antti Salminen
Matias Riikosen romaanissa Matara (2021) veljeskaksikko viettää muiden kouluikäisten kanssa kesälomaa ”opistolla”, jonne palataan vain yöpymään. Päivisiin asutetaan lähimetsän majakaupunkia, jossa senaattorit kamppailevat vallasta, auguuri tulkitsee merkkejä ja sotilaat tekevät tiedusteluretkiä kilpailevien kansakuntien asemiin. Matara on poikien pienoisvaltio lakeineen, hierarkioineen ja sodankäynteineen – tai oikeastaan perimätietoon ja vakiintuneisiin instituutioihin perustuva kokonainen kulttuuri, jolla on oma mytologiansa, taiteensa ja sosiaalinen järjestyksensä.
Rooman tasavaltaa muistuttava horjuva kaupunkivaltio ei pelkisty historialliseksi tai yhteiskunnalliseksi allegoriaksi, saati moraliteetiksi ihmisluonnosta. Poikia ei esitetä sen paremmin luonnontilaan taantuvina raakalaisina kuin yhteiskuntasopimuksen ylevöittäminä mallikansalaisinakaan. Mataralaiset pystyvät julmuuteen ja mielivaltaan, osa tottelevaisuuttaan ja osa asemansa turvin, siinä missä oikeudenmukaisuuteen ja armollisuuteenkin. Lapsuutta ei alisteta valistusfilosofisiin debatteihin ihmisen sisäsyntyisestä pahuudesta tai yhteiskuntajärjestyksen alkuperästä. ”Tää ei oo semmoinen paikka missä pärjäis kiltteydellä”, isoveli linjaa, mutta huolehtii pikkuveljestään hellästi läpi kirjan3. Ennen kaikkea teos ylistää mistä tahansa aineksista ammentavaa mielikuvitusta, yhdessä luomista ja uppoutumiskykyä. Matara on lasten oma valtakunta, jota ylläpitää yhteisymmärrys leikin vakavuudesta ja sitoutuminen sen logiikkaan.
Matara tutkii myös leikin piirin ja samalla fiktion huokoisia rajoja, pelin sääntöjen luovaa rikkomista. Matarassa ”ulkopuolelle viittaaminen” on kiellettyä, mutta pikkuveljeä kalvaa huoli sotaretkellä vangittujen asemasta ja taisteluissa kaatuneiden kohtalosta. Palaavatko vangeiksi otetut ensi kesänä kahleissa Mataraan ja viettävätkö kuolleet seuraavan kesälomansa muualla? Pikkuveljelle henkensä menettäminen on kesäloman päättymistäkin lopullisempaa, koska panoksena on isoveljestä erkaantuminen ja lopulta kokonainen maailma. Kun veljekset ovat vaeltaneet meren rantaan, ”pidemmälle kuin yksikään mataralainen ennen heitä”, isoveli raottaa taikapiiriä ja päästää veljensä uimaan vihollisten uhasta välittämättä – ollaanhan kesälomalla vaikkei millään huviretkellä.4
*
Jani Volasen käsikirjoittama ja ohjaama Munkkivuori (2022) sijoittuu kerrostalolähiöön, jossa lasten jaettua elämänpiiriä ovat korttelipiha, ostari ja lähimetsä kallioineen. Jännitystarinan viipyilevissä suvannoissa lapset vain hengaavat: luovat alati muovautuvia suhteita pihapiirin muihin lapsiin, tutkivat ympäristöään, jakavat salaisuuksia, kokeilevat rajojaan, vetäytyvät huoneisiinsa ja kestävät kukin tavallaan kotioloja. Sarja kuvaa kullekin ikäkaudelle leimallisia kokemuksia, tunteiden kirjoa ja sosiaalista dynamiikkaa. Aikuisten maailma vuotaa lasten todellisuuteen perheen riitelynä, alkoholismina, vaikenemisen kulttuurina ja väkivallan uhkanakin, mutta pelot ja ilot asettuvat lasten mittapuulle. Yksin kotiin jäämisen kauhu ja pimeän metsän uhkaavuus ovat yhtä todellisia kuin vanhemman kaipuu.
Temaattisesti Munkkivuorikin ruotii pahuuden problematiikkaa. Sarjan lapset pystyvät pahaan ja yllyttävät toisiaan tekemään väärin. Pahuus jää kuitenkin asumaan lapsiin ja koko yhteisöön vain, koska aikuiset vaikenevat ja vievät sekä lapsilta että itseltään tekojensa käsittelyn ja sovittamisen mahdollisuuden. Katoamismysteerien rinnalla sarja kuvaa sotatrauman, eristämisen ja perheväkivallan ylisukupolvista varjoa. Niin pienten kuin suurempien vääryyksien taakasta voi vapautua vain kohtaamalla teoistaan kärsineet ihmiset ja sanallistamalla tekemänsä.
*
Sekä Matara että Munkkivuori nojaavat tekijöidensä lapsuusmuistoihin, mutta kuvaavat lapsuutta omista lähtökohdistaan ja eri keinoin. Mataraa ei paikanneta eikä kiinnitetä tiettyyn aikaan. Sen sijaan maailmassa olemisen ja ympäristön havainnoinnin tuntua luo pikkuveljen alaviistoinen näkökulma sekä rikas ja runollinenkin luontokuvaus. Lasten dialogin tyylirekisteri ulottuu nokkelasta sanailusta retoriikan taidonnäytteisiin. Kirjailijalle itselleen romaani edustaa ”spekulatiivista autofiktiota”, jossa lapsen kokemusmaailmaa tietoisesti lavennetaan ja suurennellaankin vastaliikkeenä sen kulttuuriselle vähättelylle ja ajallisen etäisyyden vinouttavalle vaikutukselle. Jos aikuisuus etäännyttää lapsuuden omakohtaisesta kokemisesta, taiteen tehtävä on kuroa kuilua umpeen.
Munkkivuori taas rakentaa 1980-luvun ajankuvaa lavastuksella, puvustuksella ja sanastolla. Nostalgian ohella sarja ammentaa voimansa kerronnan ja dialogin sitomisesta lasten näkökulmaan. Päähenkilö Mirko on tarkkailija, katsojan ikkuna niin pihapiirin porukoihin kuin katoamisiin, mutta kokijan perspektiivi vaihtuu sarjan kulussa hahmosta toiseen. Tyypiteltyinäkin lapset ovat omia persooniaan, joiden silmin tapahtumat eletään läpi. Sarja kutsuu katsojan tunnistamaan lasten kokemukset ainutlaatuisina, itsessään arvokkaina. Lapsen perspektiiviä korostaa aikuisten taka-alaistaminen niin ääniraidalla kuin kuvakerronnassakin. Munkkivuoressa lapset kokevat ja ymmärtävät enemmän kuin vanhemmat tajuavat tai välittävät kuunnella.
*
Veikko Nuutisen sukupolvinäytelmä Pasi Was Here (2016) kuvaa lapsuutta Savonlinnassa 1980–90-lukujen vaihteessa. Muistelua kehystää ja sävyttää itsemurha näytelmän nykyhetkessä. Punavuorelaistunut Hemmo kirjoittaa muistokorttia itsensä ampuneelle lapsuudenystävälleen Pasille ja palaa muistojensa kotikaupunkiin matkaseuranaan toinen ystävä, Turnajaiskepiksi ala-asteella nimetty nainen. AdAstra-teatterin tuore näyttämöllepano liukuu sujuvasti muistelluista ja kuvitelluista kohtauksista niiden tarkkailuun ja kommentointiin.
Näytelmä käsittelee sosiaalisen paineen, kiusaamisen, perheväkivallan ja pikkukaupungissa homona kasvamisen teemoja, mutta teksti kartoittaa erityisesti muistelun rajoja ja kertomisen etiikkaa. Millä oikeudella Hemmo kertoo tarinaa lapsuudenystävästään, jota hän ei aikuisena ollut enää valmis kohtaamaan? Jos yhteistä lapsuutta muistelee elämänpiiristään etääntynyt ja kaveristaan erilleen kasvanut kolmevitonen, kuka saa lopulta äänen?
Siinä missä Matara avartaa ”mahdollisen tajuamme” kuvaamalla lapset kokonaisen yhteiskunnan luojina, Pasi Was Here suhtautuu kuvittelu- ja empatiakykyyn epäilevästi5. Hersyvät karikatyyrit heijastelevat lapsuusmuistojen valikoivuutta ja liioittelevuutta, mutta aikuisen Hemmon jälkiviisas – ja osin jälkisokeakin – katse läpäisee menneisyyden kohtaukset. Munkkivuoressa näkökulma vaihtuu lapsesta toiseen; Pasi Was Heressa kerrontaa kehystää muistelijan monologisuus. Muistin katvealueet ja puuttuvat kohtaamiset Hemmo täydentää kuplansa stereotypioilla ja omilla ennakkoluuloillaan. Hemmon sokeita pisteitä ja katsojankin ennakkokäsityksiä haastaa muistelupolun matkakumppani Turnajaiskeppi, jonka kanssa Hemmo käy itsekriittistä, kenties päänsisäistäkin dialogia. Pasi ei ole enää oikaisemassa kuvan vinoumia, vaikka kyseenalaistaakin haudan takaa muistelun motiivit.
Pasi Was Here muistuttaa, että lapsuuden muistelu on myös itsen kertomista ja sellaisena aina enemmän tai vähemmän itsekeskeistä, jopa ”narsistinen projekti”6. Kertomuskriittisimmät lausahdukset näytelmä panee edesmenneen Pasin suuhun. ”Sie halluut vain käyttää minnuu. Jottain puolta miusta”, Pasi ripittää nostalgisoimaan heittäytyvää Hemmoa7. Lapsuuden muistelu taipuu fiilistelyn rinnalla itsetutkistelun välineeksi, mutta edistääkö se toisen ymmärtämistä aidosta toisena? Pasi tivaa Hemmolta suoremmin: ”Halluutko sie muka tietää, mitä sille masentuneelle LVI-asentajalle kävi? Halluutko sie ihan oikeesti tietää?”8 Hemmo ei löydä oikeita sanoja saati tyhjentäviä selityksiä, jos niitä todella etsikään, eikä katsojakaan saa helppoja vastauksia tai huojennusta toisen ymmärtämisestä.
Omiin muistoihinsa suljetun Hemmon kamppailu Pasin tarinan kertomiseksi havainnollistaa yksilön näkökulman kapeutta, empatian rajoja sekä muistelun ja kuvittelun vinoumia. Toista, edes entistä sydänystävää, on mahdotonta läpikotaisin tuntea. Kerran elettyä lapsuutta ja sen läpikäynyttä itseä ei voi täysin uskollisesti tavoittaa, vaikka muistot olisivat kuinka eläviä.
*
Kaikkia kolmea teosta hallitsee poikanäkökulma. Matarassa tytöt ovat läsnä vain heidän poissaoloaan alleviivaavina objekteina, isompien poikien vaimoikseen ottamina nukkeina. Pasi Was Heren viisto hahmogalleria peilaa kautta linjan Hemmon identiteettikipuilua ja poikana olemisen kipukohtia: naisnahmot opettajista Foucault’ta lainaavaan Hemmon naistutkija-yksinhuoltajaäitiin harjoittavat (henkistä) väkivaltaa ja mitätöintiä siinä missä Pasin juntiksi stereotypisoitu, lastaan pahoinpitelevä duunari-isäkin; Hemmoa rohkaiseva pornotähti muistuttaa käänteisesti samasta ahtaasta miehen mallista ja heteronormista kuin koulun pihassa homottelevat ”normityttö” ja ”normijätkäkin”. Tyttökuvan ohuudesta moitittu Munkkivuori tuntuu tiedostavan omaksutun poikaperspektiivin kapeuden ja havahduttavan katsojankin siihen kääntämällä sarjan puolivälissä kerrontaa aiemmin taka-alalle jääneiden pihapiirin tyttöjen näkökulmaan.
Kertomuseettisesti tarkasteltuna teokset tunnustavat näin oman rajatun näkökulmansa ja ruokkivat niin kerronnallisin ratkaisuin kuin metakommentein pohdintaa kapeista kulttuurisista malleista ja kertomusmuodon rajoituksista9. Siten ne luovat tilaa myös monisyisemmälle ja avoimemmalle ymmärrykselle poikana olemisesta. Matara on moralisoimaton sukellus sotaleikkeihin, valtapeleihin ja hierarkkisiin rooleihin ja kaunis kuvaus veljeydestä. Poikien välisen ystävyyden, yksipuolisen rakkauden ja menetyksen lopullisuuden tutkielmana Pasi Was Here on kipeä ja koskettava. Munkkivuori esittää niin keskinäisyyden kuin yksinäisyyden eri muotoja niiden sukupuolittuneisuutta unohtamatta ja tekee ylisukupolvista väkivallan ja puhumattomuuden taakkaa näkyväksi. Yleisesti nämä teokset laventavat ihmisenä olemisen näkökulmia ottamalla lasten kokemukset vakavasti. Erityisesti ne raivaavat entisille, nykyisille ja tuleville pojille tapoja olla toisin.
Viitteet & Kirjallisuus
- 1. Voltaire, Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa (Dictionnaire philosophique, ou La raison par alphabet, 1769). Suom. Erkki Salo. Vastapaino, Tampere 2013, 382.
- 2. Tietokirjallisuuden puolelta mainittakoon vastikään Vuoden tiedekirjana palkittu Antti Malisen ja Tuomo Tammisen historiateos Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa (Gaudeamus, 2022), jossa suomalaisen yhteiskunnan kehityskaaria valotetaan lasten näkökulmasta. Malinen ylläpitää myös Lapsuuden historiaa -sivustoa, joka kokoaa yhteen aineistoja ja tietoa ajankohtaisista lapsuuden tutkimushankkeista.
- 3. Matias Riikonen, Matara. Teos, Helsinki 2021, 177.
- 4. Sama, 168, ks. 182, 218.
- 5. Mahdollisen tajusta, itseymmärryksestä, toisten kokemusten ymmärtämisestä ja kyvystä tarkastella maailmaa eri näkökulmista kertomuksen eettisinä ulottuvuuksina, ks. Hanna Meretoja, Kertomusten eettinen potentiaali ja vaarat: kuusi mittapuuta. Avain 1/2018, 6–25.
- 6. Veikko Nuutinen, Pasi Was Here. Noxbook, Helsinki 2016, 89.
- 7. Sama, 12.
- 8. Sama, 101, vrt. 12.
- 9. Ks. Meretoja 2018, 16.