Royaumontin seminaari 1950-luvun lopussa on surullisenkuuluisa esimerkki vuoropuhelusta, joka ei koskaan ottanut tuulta alleen. Tuolloin joukko johtavia angloamerikkalaisia filosofeja kokoontui konferenssiin ranskalaisten kollegoidensa kanssa. Tavoitteena oli etsiä yhteistä maaperää etenkin Oxfordissa vaikuttavan (arki)kielen filosofian ja kanaalin toisella puolen vahvana elävän fenomenologisen perinteen välillä. Kanadalainen filosofi Charles Taylor on luonnehtinut tapahtuman antia tyhjentävästi idiomilla dialogue de sourds, ”kuurojen keskustelu”[1].
Ohipuhumisen asennetta ilmensi arkikielen filosofin Gilbert Rylen pollea esiintyminen. Ryle todisteli puheenvuorossaan klassikkoteoksensa The Concept of Mindin (1949) erinomaisuutta verrattuna fenomenologian perustajan Edmund Husserlin ajatuksiin. Fenomenologi Maurice Merleau-Ponty tiedusteli yleisöstä, olisivatko hänen ja Rylen edustamat tutkimusohjelmat erimielisyyksistä huolimatta samasta puusta veistettyjä. Anekdootin mukaan Rylen vastaus kuului lakonisesti: ”Toivoakseni eivät.” Mannermaisen tradition tutkija Simon Critchley pitää Rylen otaksuttua tokaisua oireellisena merkkinä ”ideologisista ennakkoluuloista”, joiden ei olettaisi kuuluvan filosofiaan[2].
Royaumont on noussut filosofian kenttää edelleen jakavan analyyttisen ja mannermaisen perinteen välirikon symboliksi. Epäonnista kohtaamista käytetään usein varoittavana esimerkkinä yhteistyön toivottomuudesta, jopa traditioiden yhteismitattomuudesta. Royaumontin asemaa nykyfilosofian koulukuntakiistassa voi (kääntäen) verrata Korpilammen konferenssin (1977) merkitykseen Suomen poliittisessa historiassa. ”Korpilammen konsensus” muistetaan poliittista kulttuuria muovanneena hetkenä, jolloin puolueet ja etujärjestöt puhalsivat ristiriidoista ja linjaeroista huolimatta yhteen hiileen. Royaumont puolestaan esitetään jälkiviisaasti tapahtumana, jossa filosofian jakolinjat lopullisesti sementoitiin ja traditioiden lähentymisyritykset todettiin turhiksi. Korpilammen henkeä herätellään edelleen rajalinjat ylittävän yhteistyön tarpeisiin[3], kun taas Royaumontia käytetään filosofisen vastakkainasettelun keppihevosena.
*
Tapaus Royaumont kuvastaa houkutusta jäsentää filosofisten koulukuntien tarinaa sarjana välienselvittelyjä. Strategiaa voi paremman nimityksen puutteessa kutsua kiistahistoriaksi. Tässä tulkinnassa yksittäisten filosofien yhteenotot esitetään koulukuntaerojen kiteytyminä. Keskustelun puutteet, väittelyn umpikujat ja kommunikaatiokatkokset yleistetään filosofiakäsitysten sovittamattomuudeksi. Ainakin mielikuvissa osapuolten poikkeuksellisetkin näkemykset ja idiosynkrasiat yleistyvät etenkin vastakkaisen leirin olemuksellisiksi piirteiksi. Lopulta asioiden ja ihmisten sijaan riitelevät kokonaiset koulukunnat.
Kiistahistoria elää Royaumontin tarinan tapaan kaskumuodossa: odottamattomissa kohtaamisissa, lentävissä lauseissa ja mieleenpainuvissa riitasoinnuissa. Nykyajan filosofian julkista (oma)kuvaa on muokannut loogisen empiristin Rudolf Carnapin tunnettu Heidegger-lyttäys, jonka mukaan puhe ’ei-mistään’ on paraatiesimerkki mielettömästä metafysiikasta[4]. Pittoreskimpaa polemiikkia edustaa A. J. Ayerin ja Georges Bataillen kuppilaväittely, jossa lauseen ”aurinko oli olemassa ennen ihmistä” mielekkyyttä puitiin tuloksetta pikkutunneille asti[5].
Tutkimuksessa on purettu monia myyttejä anekdoottien ja kiistahistorian taustalla. Koulukuntien välinen kanssakäyminen on aiemmin esitettyä monisäikeisempää ja vastavuoroisempaa[6]. Royaumontissa lähinnä karikatyyreissä kunnostautunut Ryle ruoti muissa yhteyksissä perehtyneesti ja myötämielisestikin fenomenologien tuotantoa. Filosofiset erimielisyydet eivät estäneet Carnapiakaan käymästä Heideggerin luennoilla tai hakemasta suoraa keskusteluyhteyttä. Näkemysten riitaisuutta tai ”ylittämätöntä kuilua” liioitellaan muutenkin. John Searlen ja Jacques Derridan debatti 1970–80-luvuilla saa kiistahistoriassa palstatilaa, sortuivathan miehet asia-argumentaation ohessa ad hominem -nokitteluun ja älylliseen ylimielisyyteen. Mutta kumpikaan heistä ei halunnut ”edustaa” tiettyä koulukuntaa tai puhua perinteiden yhteentörmäyksestä.[7] Useimmissa tapauksissa agree to disagree onkin lähempänä totuutta kuin tarinoissa kuvattu täydellinen välirikko tai avoin koulukuntasota.
Toisaalta perinteiden sisäisissä kuppikunnissa haetaan asemia kuin koulukuntakiistoissa konsanaan, kuten dekonstruktionisti Derridan ja hermeneutikko Hans-Georg Gadamerin ”epätodennäköinen debatti” vuodelta 1981 muistuttaa. Ymmärtämistä ja (tekstin)tulkintaa koskenut väittely havainnollisti käytännössä sekä ”hyvän tahdon” että katkosten merkityksen dialogille.[8] Sitkeistä huhuista huolimatta Rylenkaan tylynynseä conversation stopper Royaumontissa ei ilmeisesti ollut kohdistettu Merleau-Pontylle. Päinvastoin Ryle teki kommentillaan pesäeroa analyyttisen filosofian voimahahmojen, Bertrand Russellin ja nuoren Wittgensteinin, atomistiseen käsitykseen kielestä ja logiikasta.[9]
*
Uusi luku julkimointellektuellien välienselvittelyjen tapaushistoriaan kirjoitettiin Noam Chomskyn ja Slavoj Žižekin tuoreessa debatissa. Tyypilliseen tapaan kiista leimahti puolihuolimattomista ja pahantahtoisista tölväisyistä. Vuoropuhelu toisintaa muutenkin aiemmista kohtauskertomuksista tuttuja asetelmia. Taas saatiin sytykettä tarinointiin ja polttopuita perinteiden väliseen vastakkainasetteluun.[10]
Chomsky avasi pelin joulukuussa antamassaan radiohaastattelussa. Hänen mielestään Žižekin tuotannosta puuttuvat sekä periaatteet, joista johtaa päätelmiä, että empiirisesti testattavat väitteet. Chomsky näkee slovenialaisen pahimman sortin teeskentelijänä, joka vertautuu psykoanalyytikko Jacques Lacanin kaltaiseen ”puoskariin” ja vastaaviin ”pariisilaisiin intellektuelleihin”. Riveiltä ja rivien välistä luettava syytösten lista on malliesimerkki mannermaisen filosofian ”olemuksellistetuista” paheista: irrationaalisuus, tekosyvällisyys, piittaamattomuus faktoista, teeskentely, teorian puute, sanoilla kikkailu.
Kuten arvata saattaa, Žižek vastasi samalla mitalla. Kiistahistoriankirjoihin päällimmäiseksi jäänee ensireaktio: ”En tunne ketään, joka olisi ollut empiirisissä kuvauksissa niin usein väärässä [kuin Chomsky]!” Vastakritiikissään slovenialainen syyttää arvostelijaansa ideologisesta sokeudesta. Tosiasioilla ja yksityiskohdilla on tietysti väliä, Žižek tähdentää, mutta ideologiakritiikissä pitää analysoida myös tiedetyn, kirjoitetun ja puhutun katvealueita, ”epäjohdonmukaisuuksia, aukkoja ja vaikenemisia”. Hänen mielestään Chomsky ei tunnista omaa eettis-poliittista sitoutuneisuuttaan ja puolueellisuuttaan faktojen painottamisessa, valikoinnissa ja esittämisessä.
Žižekin kamppailunarratiivissa kaksikon sananvaihto ei ole mikä tahansa kohtaaminen. Päinvastoin Chomskyn ”brutaali” hyökkäys käynnistää uuden osaottelun mannermaisen ja anglosaksisen empiirisen perinteen ”loppumattomattomassa gigantomakhiassa”. Konfliktista tulee näin käden käänteessä ylisukupolvinen. Žižek niputtaa Chomskyn samaan joukkoon Hegelin, Heideggerin ja Derridan kriitikoiden kanssa – ja astuu samalla mannermaisten ”jättiläisten” rintamaan.
Puhe gigantomakhiasta uusintaa tarinalinjaa, jossa traditioiden katkennut keskusteluyhteys johtuu alkuperäisestä välirikosta, ”teiden eroamisesta”. Vastaava retoriikka on tuttua myös Michael Dummettin teoksesta Origins of Analytic Philosophy (1993). Kirjassaan Dummett vertaa analyyttista ja fenomenologista perinnettä Reiniin ja Tonavaan, jotka läheisistä alkulähteistään huolimatta virtaavat omissa uomissaan eri suuntiin, laskevat eri meriin, eivätkä ikinä kohtaa[11]. Mielikuvissa koulukuntien riitaisaan rinnakkaiseloon yhdistyy näin vääjäämättömyyttä ja myyttisyyttä: nykypäivän filosofiset erimielisyydet voidaan ratkaista vain palaamalla menneitten sukupolvien ”jaettuun perustaan”.
Chomskyn ja Žižekin ylilyönnit peittävät myös alleen riitapukarien yhtymäkohdat. Retoriikastaan ja ideologiakritiikistään huolimatta Žižek myöntää auliisti ja vilpittömästi Chomskyn yhteiskunnallisen työn arvon; slovenialaisen mielestä kaksikon poliittiset erimielisyydet ovat muutenkin ”vähäpätöisiä”. Painotuseroistaan huolimatta kumpikin kannattaa ja kantaa myös filosofin vastuuta ’julkisena intellektuellina’. Penätessään Žižekiltä ”teoriaa” Chomsky tulee unohtaneeksi, ettei suurin osa hänen omista kirjoituksistaan tai julkisesta toiminnastaan läpäisisi vastaavaa seulaa. Näin rikkoutuu Chomskyn taajaan peräänkuuluttama symmetrisyyden vaade: ”[Intellektuellin] pitää arvioida itseään samoilla kriteereillä kuin muitakin, ehkä jopa tiukemmilla, ankarammilla.” Kun omaa filosofiakäsitystä typistetään vastapuolen pään menoksi, lapsi heitetään pesuveden mukana.
Ehkä perinteet velvoittavat. Mannermaisen ja analyyttisen filosofian kiistahistoriassa mikään juopa ei ole liian mitätön vahvistettavaksi.
Viitteet & Kirjallisuus
1. Charles Taylor, Review of La Philosophie Analytique. The Philosophical Review. Vol. 73, No. 1, 1964, 132–135.
2. Simon Critchley, Introduction. What is Continental Philosophy? Teoksessa A Companion to Continental Philosophy. Toim. Simon Critchley and William R. Schroeder. Blackwell, Oxford 1998, 1–17 (4).
3. Tuoreimpana esimerkkinä pääministeri Jyrki Katainen (kok) pohjusti Korpilammen mallin mukaan koolle kutsumaansa Heureka-foorumia saatesanoin: ”Yhteistä tilannekuvaa ei saavuteta puhumalla toistemme ohi. Se saavutetaan luottamuksella ja vuoropuhelulla.”
4. Rudolf Carnap, Überwindung der Metaphysik durch logische Analyse der Sprache. Erkenntnis. Vol. 2, No. 1, 1931, 219–241.
5. Myös Merleau-Ponty ja fyysikko Georges Ambrossino osallistuivat keskusteluun. Bataillen kuvaus väittelyn lopputuloksesta on kaksijakoinen. Toisaalta keskustelussa saavutettiin jonkinlainen ”kompromissi”, toisaalta ranskalaisen ja englantilaisen filosofian välinen ”kuilu” tuli hänelle yllätyksenä. Valaiseva kuvaus debatista, sen taustalla piilevistä näkemyseroista ja mahdollisista yhtymäkohdista, ks. Juha Himanka, Does the Earth Move? A Search for a Dialogue Between Two Traditions of Contemporary Philosophy. The Philosophical Forum. Vol. XXXI, No. 1, 2000, 57–83.
6. Koulukuntien vaikutushistoriasta ja erityisesti analyyttisen perinteen sisäisestä monimuotoisuudesta, ks. Panu Raatikainen, What Was Analytic Philosophy? Journal for the History of Analytical Philosophy. Vol. 2, No. 2, 2013, 11–27.
7. James Chase & Jack Reynolds, Analytic versus Continental. Arguments on the Methods and Value of Philosophy. McGill-Queen’s University Press, Montreal & Kingston 2010, 37.
8. Ks. esim. Ismo Nikander, Dialogin mahdollisuus ja mahdottomuus. ”Epätodennäköinen debatti” Derridan ja Gadamerin välillä. niin & näin 3/95, 24–31.
9. Rylen lausahduksesta ja Royaumontin seminaarista yleisemmin, ks. Søren Overgaard, Royaumont Revisited. British Journal for the History of Philosophy. Vol. 18, No. 5, 2010, 899–924. Kahden yhtenäisen perinteen kamppailun myytistä ja filosofisten näkökulmien moninaisuudesta Royaumontissa, vrt. Andreas Vrahimis, Is the Royaumont Colloquium the Locus Classicus of the Divide Between Analytic and Continental Philosophy? Reply to Overgaard. British Journal for the History of Philosophy. Vol. 21, No. 1, 2013, 177–188.
10. Väittelyn etapit ja linkit alla lainattuihin teksteihin ja puheisiin on koottu Open Culture -sivustolle.
11. Michael Dummett, Origins of Analytical Philosophy. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1993, ix.
