Pääkirjoitus 3/23

Esseessään ”Miksi kirjoitan” (1946) George Orwell (1903–1950) erittelee päämääriään, motiivejaan ja luonnettaan poliittisena kirjailijana kuvaamalla omaa taustaansa ja kehityskulkuansa. Brittikirjailija tunnustaa lapsesta saakka rakastaneensa ympäröivää maailmaa, saaneensa nautintoa esineistä ja tiedonmurusista, löytäneensä jo nuorena ilon kielen soinnista ja olevansa edelleen tarkka proosatyylistä. Orwell arvelee, että lapsuuden vaikutelmat ja esteettiset motiivit olisivat saaneet hänet kirjoittamaan koristeellisia ja kuvailevia teoksia vailla poliittista sisältöä ja päämäärää, ellei ympäröivä todellisuus olisi ”pakottanut esiin eräänlaista pamflettien kirjoittajaa”.¹

Etonin sisäoppilaitoksen käyneelle virkamiesperheen lapselle poliittinen herätys vaati tutustumista työväenluokan työskentely- ja elinolosuhteisiin nuorena aikuisena. Varhaisteos Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa (1933, suom. 1985) kuvaa hanttihommien helvetillisyyttä sekä suurkaupunkien työtätekevän köyhälistön ja kulkurien kurimusta omakohtaisesti. Ensimmäisessä romaanissaan Päivät Burmassa (1934, suom. 2021) ja lukuisissa esseissään Orwell ammentaa puolestaan palvelusajastaan brittiläisen imperiumin Intian poliisivoimissa. Nämä kokemukset havahduttivat hänet työväenluokan olemassaoloon, mutta lopullisen sysäyksen ja poliittisen orientaation niin Orwellin kirjoituksille kuin julkiselle toiminnalle antoi natsismin ja fasismin nousu. ”Kuohuva, kumouksellinen” aikakausi teki hänestä lopulta poliittisen kirjailijan.²

Kuva: Antti Salminen

Orwellin omakuva poliittiseksi kirjailijaksi tulemisesta heijastelee näkemystä kirjoittajista aikansa lapsina, ympäristönsä tuotteina ja yhteiskuntansa tulkkeina. Taustalla on vahvempi moraalinen käsitys kirjailijan ja julkisen intellektuellinkin tehtävästä: kirjoittaja ei voi välttää ottamasta kantaa, ainakaan poliittisella aikakaudella.

*

Aikalaisreportaasia lähentelevässä Espanjan sisällissodan kuvauksessa Katalonia, Katalonia! (1938, suom. 1974) Orwell muotoilee teesinsä omakohtaisesta, sitoutuneesta kirjoittamisesta seuraavasti: ”On vaikea olla varma mistään muusta kuin siitä minkä on nähnyt omin silmin, ja tietoisesti tai tiedottomasti jokainen kirjoittaa puolueellisesti.”³ Lausahdusta voi lukea tasavaltalaisten joukoissa sotineen Orwellin vaatimuksena valita avoimesti puolensa, kutsuna kamppailevaan kirjoittamiseen. Tähän numeroon suomennettu jatkopohdiskelu ”Muistoja Espanjan sodasta” (1942/1943) puhuukin neutraalina pysyttelyä vastaan: usein ratkaisu pelkistyy valinnaksi edistyksen ja taantumuksen välillä, mutta aina voi valita vähintäänkin pienemmän pahan⁴.

Orwellin katsannossa puolen ottaminen vaatii kuitenkin myös oman puolueellisuutensa tiedostamista. Kirjassa Orwell tunnustaa auliisti oman näkökulmansa rajoittuneisuuden ja selontekonsa mahdolliset vääristymät, näkihän hän Aragonian juoksuhaudoissa ja tasavaltalaisten hallitsemassa Barcelonassa vain rintamalinjojen toisen puolen. Silti juuri näkökulmasidonnaisuus osaltaan motivoi teoksen kirjoittamista. Halu välittää ensikäden tietoa huonosti tunnetusta konfliktista ja korjata virhekäsityksiä ohjasi Orwellin työtä siinä missä pyrkimys tavoittaa vallankumouksen henki, sodan likainen arki sekä sisä- ja suurvaltapoliittiset valtakamppailut.

Jatkomuistelossaan Orwell palaa kysymykseen historiankirjoituksen totuudenmukaisuudesta. Hän puhuu ”puolueellisesta historiasta”, joka mahdollisista epätarkkuuksistaan ja vinoumistaan sekä yksityiskohtien epäluotettavuudesta huolimatta antaisi yleisellä tasolla totuudenmukaisen kuvan tapahtuneesta. Orwellille näkökulmaan sidotun dokumentaation ja historiankirjoituksen arvo tuntuu olevan siinä, ettei puhdas propaganda jää elämään ja valheesta tule totuutta. Näin näkökulmien moninaisuus myös takaisi sen, ettei tapahtumista kirjoiteta yksisilmäistä voittajien historiaa. Yhtä kaikki Orwell pitää yhä kiinni ”objektiivisen totuuden käsitteestä” ja ”totuudenmukaisen historiankirjoituksen mahdollisuudesta”. Hänen työtään reportterina ja poliittisena kirjailijana ohjaa eetos, jonka mukaan totuuden voi saada selville ja tietyt asiat ovat objektiivisesti parempia kuin toiset⁵.

Orwellia on aiheesta moitittu ”empiristisestä ennakkoluulosta”, omakohtaisen kokemuksen pyhittämisestä – ikään kuin yhteiskunnallisista aiheista kirjoittaminen ja niihin kannan ottaminen vaatisi aina ensikäden kokemusta asiasta⁶. Mutta Orwellin ”empirismissäkin” on itsekriittinen puolensa: rajalliseen kokemukseen nojaaminen vaatii kantojen koettelua ja omien ennakkoluulojen tunnistamista. Esimerkiksi alkukeväästä suomeksi ilmestyneessä esseessään antisemitismistä Orwell linjaa, ettei ilmiötä tutkiva saa luulotella olevansa itsekään täysin immuuni tarkastelemilleen ajatustottumuksille ja mielialoille⁷. Vastaavanlaista itsekriittisyyttä peräänkuuluttaa myös kuuluisa essee ”Nationalismista” (1945). Omat nurkkakuntaisuudet ja ryhmäsidonnaisuudet niitä ruokkivine ja ylläpitävine tunteineen täytyy huomata, jotta nationalismin, antisemitismin ja fasismin kaltaisia aatteita ja toimintamalleja pystyy erittelemään tarkkanäköisesti – ja ennen kaikkea kamppailemaan niitä vastaan. Tämä ei ole vain kirjailijan velvollisuus vaan kaikilta vaadittavaa moraalista ponnistelua.⁸

*

Orwellille oman puolueellisuutensa myöntäminen ja itsekriittisyys eivät edusta pelkästään älyllistä rehellisyyttä. Ne ovat myös ilmiöiden objektiivisen tarkastelun ja lopulta tieteen tavoitteleman puolueettoman asenteen edellytys.⁹ Taustalla on lopulta varsin perinteinen käsitys jaettuihin tosiseikkoihin nojaavasta objektiivisesta totuudesta, johon pyrkiminen vaatii omien vinoumiensa tunnistamista, erehtyväisyytensä myöntämistä ja kantojen koettelua julkisella areenalla.

Orwellin aikalaisanalyysissa juuri luottamus yhteisen maailman perustaan on alkanut hapertua:

”Menneisyydessä ihmiset valehtelivat tarkoituksella, tai tiedostamattaan värittivät kirjoittamaansa, tai he kamppailivat totuuden puolesta tietäen tekevänsä lukuisia virheitä; mutta jokaisessa tapauksessa he uskoivat, että ’tosiasiat’ olivat olemassa ja enemmän tai vähemmän tavoitettavissa. Ja käytännössä oli aina merkittävä tosiasioiden joukko, jonka lähes kuka tahansa kykeni hyväksymään.”

Fasismin, nationalismin ja totalitarismin kuvauksissaan Orwell palaa toistuvasti pelkoon siitä, ettei jaetuilla tosiasioilla tai objektiivisella totuudella ole enää väliä. Hänen katsannossaan faktaperustan mureneminen yhdistyy valtaapitävien haluun hallita menneisyyttä. Dystopiaromaaniaan Vuonna 1984 (1949, suom. 1950, 1999) ennakoiden Orwell kirjoittaa painajaismaailmasta, ”missä musta voi huomenna olla valkoista ja eilisen sää voi muuttua säädöksellä”.¹⁰

Hannah Arendtin tapaan Orwell pitää jaettuja tosiasioita vapaan mielipiteenmuodostuksen ja mielekkään erimielisyyden ennakkoehtona. ”Totalitarismi tuhoaa juuri yhteisymmärryksen jaetun perustan”, Orwell kiteyttää nyt suomennetussa tekstissään. Demokratian ohella uhattuna on usko tieteeseen ja edellä mainittuun totuudenmukaiseen historiankirjoitukseen. Orwellille fasismia vastaan kamppailu olikin paitsi työväenluokan puolesta taistelemista myös liberaalin perinteen elossa pitämistä ja sen keskeisten instituutioiden puolustamista.¹¹

*

Kiistely Orwellin perinnöstä yhteiskunnallisena kirjoittajana ja poliittisena ajattelijana jatkuu. Tätä osaltaan selittänee jo aikalaisvastaanotosta tuttu piirre hänen kirjailijakuvassaan: Orwell tunnetaan paremmin allegorisista ja dystooppisista romaaneistaan kuin yhteiskunnallisena esseistinä ja aktiivisena julkisena keskustelijana. Varoitukset totalitaristisista kehityskuluista ja dystopian merkeistä on helpompi siirtää aikakaudelta toiselle ja liittää haluamaansa kohteeseen kuin aikaan ja paikkaan sidottu debatointi. Orwelliin liitetyt ideat ovat myös vähitellen erkaantuneet itse henkilöstä ja hänen kirjoituksistaan, kun hänen nimestään on tullut adjektiivi. Sikäli kuin ”orwellilainen” on käymässä tyhjäksi merkitsijäksi, myös Orwellista on tullut kaikkien omaisuutta.

”Puolueelliseksi” kirjailijaksi Orwell on yhtä kaikki liukas tapaus. Orwell kyllä kirjoittaa linjakkaasti ”totalitarismia vastaan ja demokraattisen sosialismin puolesta”¹², mutta tiukempi lokerointi on osoittautunut hankalaksi. Imperialismia vastustanut kosmopoliitti vai englantilaisuutta ihannoinut patriootti? Vannoutunut sosialisti vai puoluepolitiikkaa karsastanut liberaali? Sekä että? Piikikäs tapa käydä ankaraa polemiikkia paitsi ilmeisiä vastustajiaan myös ”omaa puolta” (kommunismit, pasifistit, intellektuellit) vastaan tekee niin ikään karsinoinnista vaikeaa.

Sari Kivistö muistuttaa teemakirjoituksessaan, että Orwell kammoksui pyhimyksiä ja täydellisyyden tavoittelua. Orwellin dystopiakäsityksessä juuri epätäydellisyys sekä peri-inhimilliset esteettiset kokemukset ja aistinautinnot ruokkivat myös vastarintaa.¹³ Tuoreessa kirjassaan Orwell’s Roses (2021) Rebecca Solnit esittääkin Orwellin paitsi ajalleen poikkeuksellisena vasemmistolaisena, joka pystyi kritisoimaan oman viiteryhmänsä luisumista autoritarismiin sortumatta konservatiiviksi, myös esteetikkona – arkisen kauneuden, kiehtovien asioiden ja puutarhanhoidon arvostajana¹⁴.

Ehkäpä juuri mahdollisten leimojen moninaisuus osoittaa, ettei Orwell lopulta pelkisty mihinkään idealisointeihin. Pettymyksistään, pessimismistään ja kuppikuntien vieroksunnastaan huolimatta Orwell ei vetäytynyt politiikasta vaan antautui sille – ja teki kantansa usein tiettäväksi.