”Pelkkä kriittisyys ei ole rakentavaa” – Pekka Himasen juttusilla

 

”Kukaan lapsista ei puhunut suoraan talouskasvusta”, kerrotaan teoksessa Kukoistuksen käsikirjoitus[1]. Vekarat puhuvat siis talouskasvusta epäsuorasti? Uuden kirjansa Suomen hallituksen pyynnöstä laatinut Pekka Himanen sanoo keskustelleensa viime aikoina paljon alaikäisten kanssa. He kun osaavat keskittyä olennaiseen: arvokkuuteen. Haaveet ihmisarvoisesta elämästä pitää kuitenkin tulkita myös talouspoliittisesti: ”Vanha politiikka on tullut tiensä päähän. Nyt tarvitaan uusi yhteiskunnallinen suunta.” Teoriat kaikesta on sidottava ”reaalitalouteen ja -politiikkaan.” (17 & 23) Kysytään Himaselta tarkemmin, mihin todellisuuteen tästä oikein täytyisi lähteä.

 

Nyt 36-vuotias Himanen kertoo havahtuneensa filosofiseen pohdiskeluun jo nuorena. Murrosikäisen mieltä askarruttivat suuret kysymykset, kuten ”miten pitäisi elää” ja ”millainen on hyvä yhteiskunta”.

”Läheisen ihmisen kuolema samoihin aikoihin vaikutti syvällisten kysymysten heräämiseen.”

Erityisesti kiinnosti Sokrates: ”Oli kiinnostavaa havaita, kuinka filosofia oli integroitunut tuohon henkilöön.”

kuva: Sami Syrjämäkikuva: Sami SyrjämäkiLukiossa Himanen opiskeli pääasiassa kotona ja yksin. Yliopistosta löytyi keskustelukumppaneita – heidän joukossaan G. H. von Wright ja Ilkka Niiniluoto – turhia illuusioita särkemään. Himanen opiskeli sekä teoreettista filosofiaa että tietojenkäsittelytiedettä, sillä logiikan ja matematiikan yhtymäkohdat askarruttivat. Gradu (1993) käsitteli Russellin uskontokritiikkiä. Suppeampaa traktaattia Bertrand Russellin haaste. Russellilainen uskontokritiikki esimerkkinä aikalaiskriittisestä filosofiasta (1994) hän puolusti väitöskirjana: Himasesta tuli 20-vuotiaana kautta aikojen nuorin suomalainen tohtori. Hän lähti Britanniaan ja Kaliforniaan. Julkaistiin Himeros (1996), dialogi Sokrateen toisesta tulemisesta nyky-yliopistolle, ja Filosofian oikeudenkäynti (1998), kirja Sokrateen käyttämisestä eri aikojen ajattelumallien vahvikkeena. Kohtaamisyhteiskuntaa (1995) ja ”verkkofilosofiaa” kehitellyttä Hautomoa (1997) seurasi Himasen kuuluisin opus Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (2001), josta otettuun kansainväliseen painokseen saatiin Linus Torvaldsin alku- ja Manuel Castellsin jälkisanat. Yhdessä kalifornialaistuneen espanjalaisen sosiologin Castellsin kanssa Himanen julkaisi ”Suomen mallia” hehkuttavan teoksen Information Society and the Welfare State (2002). Julkista huutia tuli Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön kustanteesta Suomalainen unelma. Innovaatioraportti (2007), jossa Himanen harjoitti muhkealla palkkiolla puolentoistasadan sivun verran ympäripyöreäksi haukuttua visiointia.

Himasesta tuli 00-luvulla kysytty kansainvälinen puhuja. Nyt hänet huutaa hätiin milloin Kofi Annan, milloin Angela Merkel, milloin Suomen hallitus. Hän toimii Aalto-yliopiston professorina Taideteollisessa korkeakoulussa, johtavana tutkijana Tietotekniikan Tutkimuslaitoksella sekä vierailevana professorina Oxfordin yliopistossa ja Barcelonan IN3-instituutissa. Syyskuussa on luvassa luentosarja myös Helsingin yliopistossa: ”Elämä taideteoksena”.

”En ole julkisuutta erityisesti hakenut, muttei se myöskään ole minulle ongelma. Minulle tärkeitä ovat vain kysymykset, joiden vuoksi puhun, luen ja kirjoitan. Minulle ajattelu, lukeminen ja kirjoittaminen ovat oikeinta filosofiaa. Vietän puolet vuodestani lukien ja leväten. Paikalla ei ole niinkään väliä. Pystyn uppoutumaan hyvään tekstiin missä vain. Mieluiten olen kuitenkin kotona.”

Himanen korostaa usein tieteen merkitystä, omaa tutkimustaan ja akateemisia kytköksiään, mutta hän ei ole itse julkaissut niin sanotuissa vertaisarvioiduissa journaaleissa. Hän selittää epäsuhtaa omilla mieltymyksillä ja vaikutusmahdollisuuksilla:

”Mielestäni kirja on filosofialle luonnollisin formaatti. Se on filosofian klassisin muoto. Kokonainen kirja on filosofian perinteikkäin kommunikaation muoto, koska se mahdollistaa kokonaisten ajatuskaarten ja ison kuvan hahmottamisen. Siksi vaikutusvaltaisin filosofia on aina julkaistu kirjamuodossa – näin on ollut Platonista Descartesiin tai Wittgensteiniin. Filosofian ei kuulu typistyä vain tutkimuksellisiin foorumeihin.”

Vaikutusvaltaa tavoittelee myös Vanhasen, Kataisen ja Wallinin tilaama Kukoistuksen käsikirjoitus. Siinä Himanen luotsaa Suomea kohti ”vihreää informaatio- ja palveluyhteiskuntaa”, jossa talouskin kasvaa, ”kunhan vain pystymme luomaan erityisvahvuuksia maailman tärkeimpien kehityskulkujen alueilla” (39 & 44). Himanen linjaa, että valtion ei kuulu puuttua markkinoihin ”pääsääntöisesti vaan ainoastaan silloin, kun siihen on erityisen vahva arvopohjainen syy” (65). Mikä moinen voisi olla?

”Julkisen vallan on puututtava peliin, kun markkinat eivät enää edistä yhteistä hyvää. Ohjaamaton maailmankauppa ei ole auttanut maailman köyhimpiä maita. Taloudellisen loiston sijaan kehityksen tärkein päämäärä on arvokas elämä.”

Kun Himanen vielä alleviivaa haastattelussa, että ”jokaisen ihmisen olisi saatava kokea elävänsä arvokasta elämää”, hänen puheensa yhteishyvästä vivahtaa joissain korvissa jo kommunismilta. Mutta ajatus ”vanhojen teitten” päättymisestä (24) yhdistyy paremminkin täsmäteknologialla ja arvopuheella lujitettuun nykymallin rukkaukseen. Himasen ’kolmas tie’ – ensimmäinen oikea ’kolmas tie’ – kulkee markkinauskoisen uusliberalismin ja markkinakammoisen uuskommunismin tuolta puolen suoraan ’ihmiseen’ (65 & 217). Valtiota kaivataan etusijassa luomaan ”pelisääntöjä” sekä jakelemaan sanktioita ja kannustimia yrityksille ja kansalaisille. Tämä kuulostaa kovastikin pääministeri Vanhaselta, joka Keskustan puoluehallituksen kokouksessa tammikuussa 2009 vaati ’kolmatta tietä’, jotta vältettäisiin suunnitelmatalouden ja täysin vapaan kapitalistisen markkinaliberalismin ongelmat. Kun Kukoistuksen käsikirjoitus julkaistiin Säätytalolla, Vanhanen toivoi sen synnyttävän laajaa kansalaiskeskustelua. ”Minua innostaa aivan älyttömästi”, totesi valtiovarainministeri Katainen ja suitsutti etenkin uskallusta ajatella taloudellista menestystä ja tervettä taloutta ”henkisen tilan kautta”. Himanen sanoo haastattelussa:

”Ympäristön tuhoamista pitäisi verottaa välittömästi. Silloin ekologinen velka ei jäisi tuleville sukupolville maksettavaksi. Toimijoiden pitäisi myös tehdä lupaukset toteutettavaksi välittömästi eikä vasta vuosien päästä.”

Sosiologian sijasta Himasen analyysi kallistuu kuitenkin psykologiaan. ”Tärkeää on eettisyys eli kyky katsoa maailmaa toisen näkökulmasta. Tämä tapahtuu tunteen, ei pelkästään järjen tasolla. Valta yhteiskunnassa on viime kädessä mielen valtaa. Jopa suljetuissa yhteiskunnissa todellinen valta on mielen sisäistä valtaa. Talousjärjestelmät ja kaikki yhteiskunnalliset rakennelmat ovat mielen kautta syntyneitä. Esimerkiksi aikamme talousjärjestelmä on Adam Smithin luomus.”

Tämä ajatus varmastikin siivittää Himasta luottamaan siihen, että ajattelijat ja mielipidevaikuttajat voisivat muokata maailman varain- ja elämänhallintaa uuteen uskoon. Ei hanke ainakaan kavereiden nimettömyyteen kaadu. Norjan prinssi Haakonin ja yhdysvaltalaisen finanssigurun John Bryantin kanssa käyntiin polkaistu ”Global Dignity” -hanke pureutuu omalla laillaan hyvinvointikuiluun ja ympäristökriisiin. Himanen torjuu tiukasti motkotukset siitä, ettei maapalloisen arvonannon projekti arvioisi kyllin terävästi eri kehitystrendejä:

”Tietenkin liike on kriittinen. Sehän pyrkii nimenomaisesti kritisoimaan yhteiskunnallisia epäkohtia. Hyvään pyrkivä toiminta ei tarkoita kriittisyydestä luopumista. Skepsis on etsimistä, ja löytäminen on ensisijaista. Kriittisyys on vain väline tuohon löydökseen pääsemiseksi. On harhaa ottaa kriittisyys itse päämääräksi. Kriittisyyden avulla voidaan rakentaa jotain, mutta pelkkä kriittisyys ei ole rakentavaa. Minua kiinnostaa nimenomaisesti etsiminen.”

Global Dignity määrittelee kuitenkin itse itsensä ”voittoa tavoittelemattomaksi, ei-kriittiseksi ja ei-puolueelliseksi aloitteeksi” (non-profit, non-criticism, non-partisan). Himanen väitti Talouselämän aprillinumerossa, että ”Suomessa on sotkettu käsitteet kritiikki ja kyynisyys”[2]. Tämä sointuu yhteen Kukoistus-raportin tyylin kanssa: ”pelkkä syyllistäminen tai huoli ei johda ratkaisuihin” (35). Himanen pitää erimuotoista ”ruikutusta” perin ”masentavana” (41). Suomen pitää olla Martin Luther Kingin hengessä unelmaan uskomassa (35) ja rakentamassa omasta maasta ”maailmanlaajuista edelläkävijäesimerkkiä” (49). Koska Himasen nimeämiin ”energisoiviin” voimiin kuuluvat myös esimerkiksi Äiti Teresa ja Mannerheim, irtoaminen muitakin kohtaan tuhoisaksi yltyvästä ”itsehylkäyksestä ja itsevihasta” (13) lienee irtiottoa joskus luterilaiseksi, joskus perisuomalaiseksi nähdystä synkeilystä. Kritiikkiä – ja erityisesti uskontokritiikkiä – Himanen on kuitenkin gradunsa jälkeen vältellyt. Sopivasti maallis-monikultuurinen[3] dignity lähestyy Himasen mukaan filosofiselta perustaltaltaan kantilaista etiikkaa.

”Dignity on sosiaalisesti inklusiivisempi liike kuin monet kaltaisensa. Se kunnioittaa ympäristöä ja monikulttuurisuutta. Freedom as development -käsityksen sijaan dignity as development on minun näkemykseni hyvästä kehityksestä, kuten olen dialogissani Amartya Senin kanssa summannut.” (vrt. 39)

Haastattelijalle Himanen on ystävällinen, mutkaton ja arvostava. Ehkä hän on parempi kuuntelija kuin puhuja. Talouselämän mainitussa jutussakin hätkähdettiin hänen vajavaisia esiintymistaitojaan yhtä paljon kuin hänen mukavan rauhallista suhtautumistaan tungetteleviinkin kysymyksiin. Joku saattaisi veikata, että Himasen tapa puhua jatkuvasti kohtaamisistaan kuuluisuuksien kanssa vihjaa oman energisoivuuden puutteesta ja kaipuusta. Tällainen psykologisoiva tulkintatapa on Himaselle itselleen tuttu: ”Kohtuuton kritiikki kertoo aina enemmän esittäjästään kuin kohteestaan, ja sen voi lukea ensisijaisesti tämän henkilön julkisena psykologisena itsensä paljastamisena (projektiona)” (182).

Mutta tuttavien ja tuttavallisten tarinointien esille tuomisessa on myös huomattavaa lämpöä. Vastaavasti huolimatta usein kovin rutiininomaisilta ja sovinnaisilta kuulostavista kehuistaan lapsille Himanen tuo heistä esiin myös jotain yhtaikaa korutonta ja kiireellisen tärkeää:

”Kysymisen taito on avain kehitykseen. Einsteinkaan ei olisi oivaltanut suhteellisuusteoriaansa, jos olisi uskonut ’viisaita aikuisia’, jotka eivät ihmettele turhuuksia. Koulumaailman pitäisi tukea lapsen mielikuvituksellisuutta ja vapautta. Arvonanto pitäisi sisällyttää opettajakoulutukseen. Arvonannon lähtökohtana oppimismaailmassa on se, että elämällä on merkitys. Minulle ovat jääneet mieleen nimenomaan sellaiset opettajat, jotka ovat henkineet sosiaalista arvonantoa, kuten akateemikko von Wright. Hän otti keskusteluissamme minut – nuoren filosofin – huomioon vertaisenaan.”

Arvonanto on tärkeää oppimismaailmassa, työyhteisöissä ja koko elämänkaaren varrella. Ratkaisu aikalaisia riivaaviin psyykkisiin ongelmiin ja yksinäisyyteen eivät ole lääkkeet eikä terapia yksin, vaan arvonanto elämälle ja yksilölle. Näin Himanen kurottaa sittenkin psykologiasta filosofiaan.

 

Viitteet

1. Pekka Himanen, Kukoistuksen käsikirjoitus. WSOY, Helsinki 2010, 11.

2. Maria Tojkander, Mainettaan parempi Himanen. Talouselämä 12/10 (1/iv/10), 30–34; 32.

3. Monikulttuurisuudesta Himanen puhuu luontevasti ja hyvin todetessaan esimerkiksi keväisessä haastattelussa, että ”muinaisessa Ateenassa kolmannes asukkaista oli syntynyt muualla. Kuuluisimmista filosofeista vain Sokrates ja Platon olivat ateenalaisia, muut tulivat muualta,” Aleksis Toro, Pekka Himanen – Positively Controversial. Six Degrees 3/10, 8–9.