Eetu Viren, Raha ja työvoima. Tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon. Tutkijaliitto, Helsinki 2018. 362 s.
Eetu Virenin väitöskirja Raha ja työvoima ei ole ainoa Suomessa viime vuosina julkaistu tutkimus rahasta. Esimerkiksi Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun -teos (2014) kartoitti rahan merkitystä globaalissa taloudessa. Kolme vuotta myöhemmin Ville Iivarisen Raha (2017) käsitteli ”rahareformiliikkeen” rahakritiikkiä, jossa – hyvin tiivistettynä – rahanluontioikeus haluttiin palauttaa pankeilta takaisin valtiolle. Kuitenkin jo 2010 julkaistu Tero Auvisen väitöskirja On Money pyrki kokonaisvaltaiseen tulkintaan rahasta ”instituutiona”. Myös Patrizio Lainàn väitöskirja Full-Reserve Banking (2018) käsitteli rahaluonnin instituutioita ja erityisesti keskuspankkijärjestelmää tässä prosessissa.
Raha ja työvoima ei myöskään ole Virenin ensimmäinen teos. Aikaisemmat, Itä-Suomen yliopistonlehtori Jussi Vähämäen kanssa kirjoitetut Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia (2011) ja Seutu joka ei ole paikka (2015), ovat luoneet pohjaa väitökselle1. Lisäksi väitöstutkimus nojaa muutamaan julkaistuun artikkeliin. Viren on suomentanut lukuisia teoksia erityisesti Tutkijaliitolle sekä yksittäisiä tekstejä esimerkiksi Megafoni-verkkolehteen, jota hän on myös toimittanut2. Tämä monipuolinen taustatyö ja kamppailu näkyvät siellä täällä väitöskirjassa.
Nimen mukaisesti Viren tutkii kiinnostavassa ja tärkeässä teoksessaan rahan ja työvoiman suhdetta. Tämä vaatii rahan ”ontologisen luonteen” analyysia, joka Virenin mukaan on suurelta osin uupunut rahan sosiologisista ja yhteiskuntatieteellisistä tutkimuksista. Teoksessa hän osoittaa, kuinka rahan luonne, sen syntyprosessit, toimintaperiaatteet ja infrastruktuurit ovat lähtemättömästi kytkeytyneet työvoimaan ja erityisesti sen – ja oikeastaan koko elämän – hallintaan. Raha ei ole siis neutraali vaihdon väline niin kuin yleensä ajatellaan, vaan raha syntyy luotossa, jota annetaan niille, joilla on pääomaa ja jotka puolestaan hallitsevat rahalla työvoimaa.
Teoksen lähtökohtana on Karl Marxin ajattelu, joka ei kuitenkaan hallitse tutkimusta, vaan se tuodaan monien teoreetikkojen, tutkijoiden sekä tietysti itse tekijän oman panoksen avulla nykypäivään ja -yhteiskuntaan3. Viren tuo siis esille myös monia tutkimustradition sudenkuoppia ja heikkouksia. Marxin ajattelua suhteutetaan uudemmalla, erityisesti ranskalaisella ja italialaisella (operaismo) filosofialla. Esimerkiksi Giorgio Agamben, Maurizio Lazzarato, Michel Foucault ja Antonio Negri vilahtelevat sivuilla, mutta eniten käytössä ovat Gilles Deleuze ja Félix Guattari sekä Suomessa vieläkin lähes olemattomalle huomiolle jäänyt ranskalainen, erityisesti tekniikan filosofiasta kirjoittanut Gilbert Simondon. Yksi teoksen tärkeistä anneista onkin Simondonin ajattelun ja erityisesti individuaation esitteleminen (joskin tiiviisti) luultavasti ensimmäisenä maassamme. Taloustieteen näkökulmasta Viren nojaa eniten ranskalaisesta filosofiasta ja antropologiasta ponnistavaan ”regulaatiokoulukuntaan” ja erityisesti Michel Agliettan ja André Orléanin niin yhdessä kuin itsenäisesti tekemään työhön. Lisäksi teos nojaa moniin muihin tutkimuksiin ja tutkijoihin niin rahan sosiologian – näistä tärkeimpinä Viviana Zelizer sekä Ranskan ulkopuolella suhteellisen tuntematon Bernard Schmitt – kuin myös asuntopolitiikan ja sosiaaliturvan saroilla.
Viren käyttää läpi teoksen (sen alaotsikosta lähtien) käsitettä ’luokkakokoonpano’, joka periytyy italialaiselta operaismo-suuntaukselta 1960-luvulta. Operaismon mukaan työväenluokkaa ei ole ”poliittisena subjektina” ilman ”aktiivista toimintaa sen järjestämiseksi kamppailuun” (39). Muodollisemmin sanottuna, se tarkoittaa ”työvoima-potentian historiallista aktualisoitumisen tapaa, johon vaikuttaa olennaisesti sen suhde pääomaan sekä muihin yhteiskunnallisiin voimiin” (92). Käsite toimii yhtä aikaa käytännöllisen toiminnan ja toiminnan kartoituksen välineenä, mutta myös tutkimuksen välineenä. Luokkakokoonpanon käsite sisältää ajatuksen, että myös työväenluokan tutkimuksen täytyy olla aktiivista toimintaa, vastarintaa ja järjestäytymistä. Näin Virenin tutkimuksesta tulee samalla käytännöllisen toiminnan kartoitusta, filosofista analyysia maailman muuttamiseksi ja marxilaista teoriaa, jossa pyritään eroon vääristä kysymyksistä ja asetetaan uusia. Samalla valitaan rehdisti puoli ja operaismon hengessä kuljetaan yhteiskunnan läpi taistellen – vain näin siitä saadaan oikea kuva.
Pakeneva, moniulotteinen raha
Arkipäiväisesti ajateltuna raha on tavanomaista ymmärtää vain sen vaihtokyvyn eli ”valuuttaominaisuuden” näkökulmasta. Kun annat rahaa kassalla, saat vastineeksi tuotteita tai palveluja. Tämä on tietysti hyvin loogista ja käytännöllistä. Toki rahan arkiymmärrykseen kuuluu myös oletus siitä, että rahalla on jotain arvoa, joka ainakin jossain määrin säilyy yli ajan. Formaalimmin ilmaistuna rahalla ymmärretään kuitenkin olevan kolme attribuuttia: kyky toimia vaihdon välineenä (eli edellä mainittu valuuttaominaisuus), kyky toimia arvon säilyttäjänä sekä kyky olla arvon mitta4. Erityisesti niin sanotussa uusklassisessa taloustieteessä on pitäydytty lähinnä tässä rahan formaalissa määritelmässä, ja raha on lopulta näyttäytynyt sosiaalisesti tai esimerkiksi vallankäytön näkökulmasta ”neutraalina” (14–15). Tämä on usein perustunut historialliselle kertomukselle, jossa on konstruoitu primitiivinen vaihtokulttuuri, jonka on ollut ”rationaalista” siirtyä tavaroiden vaihdosta käyttämään välittäjää eli rahaa. Tällaisen historiakertomuksen – tai eräänlaisen ajatusleikin – heikkoudet on tuonut tunnetuimmin esiin David Graeber5. Hän kuvailee, kuinka (tiivistettynä) raha saa itse asiassa alkunsa veronkannosta ja velasta, jonka parempaa ja sujuvampaa hallintaa varten hallitsija tai valtio alkaa painaa ja jakaa rahaa. Tämä kytkös rahan ja velan välillä on kuitenkin jäänyt edellä mainitun vaihtotalousnarratiivin jalkoihin.6 Vasta viime vuosikymmeninä on laajemmin alettu huomioida, kuinka raha todellisuudessa syntyy yksityisten pankkien myöntäessä luottoa7.
Raha on Virenin mukaan transsendentaalinen ilmiö, jonka tutkimuksen on ylitettävä yhteiskuntatieteen menetelmät. Tutkimuksen lähtöpisteenä toimii rahan abstrakti ja filosofisteoreettinen analyysi, jonka jälkeen voidaan tutkia sen ruumiillisia vaikutuksia – sitä, miten henkilökohtaiset, yhteiskunnalliset ja biologiset ”taipumukset laitetaan työhön” (9). Pääoma hallitsee tilaa ja rahaa, jotka ovat työn ja elämän edellytyksiä. Samalla tutkimus käsittelee työvoiman kokoonpanoa suhteessa rahaan ja pääomaan (42). Raha ja raha pääomana sekä työvoima kytkeytyvät lähtökohtaisesti toisiinsa.
Lyhyesti sanottuna raha pääomana tarkoittaa rahaa, jonka kapitalisti on ottanut ostaakseen työvoimaa. Kun rahalla on valtaa ”komentaa” (eli ostaa työläisten työpanos ja ohjata työläisten elämää ja toimintaa) työvoimaa, siitä tulee pääomaa. Viren korostaa, että kapitalismi on enemmän kuin markkinatalous, se on ”resurssien tuotannon ja haltuunoton järjestelmä” (86). Kapitalismissa rahan liikkeellelaskua säätelee pääoman arvonlisäyksen logiikka. Tämä johtuu siitä, että raha syntyy luotossa ja sitä luovat yksityiset pankit taustallaan keskuspankkijärjestelmä (11).8 Tätä luottoa ei kuitenkaan anneta kenelle tahansa, vaan periaatteessa vain – marxilaisesti ilmaisten – kapitalistille tuotantovälineitä varten. Lisäksi pankit päättävät, millä kriteereillä tai korkotasolla luottoa myönnetään. Virenin mukaan näin raha myös odottaa arvoaan eli sitä, että kapitalisti komentaa työvoiman töihin. Mutta myös pankkijärjestelmä vaatii tuotannon jatkuvuutta, taetta, että velka maksetaan takaisin. Nykyisessä yhteiskunnassa finanssimarkkinoista ja -pääomasta tulee ”pääoman ensisijainen yhteiskunnallinen muoto”, ja näin ”rahasta ja rahoituksesta tulee…keskeisiä vallan välineitä” (96). Pääoma saa uusia muotoja, joiden avulla – tai joiden kautta – järjestää uudelleen yhteiskunnallisia suhteita.
Näin Virenin mukaan ”rahajärjestelmällä on keskeinen merkitys työvoiman alistamisessa pääomalle” (50). Raha näyttäytyy lopulta jatkuvien kamppailujen välineenä ja kohteena. Tästä johtuen myös erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät pyrkivät vaikuttamaan rahan arvon määrittelyyn. Samalla raha kuitenkin vaatii – määritelmällisesti –, että nämä ryhmät luottavat siihen. Kapitalistisessa yhteiskunnassa rahan määritelmä kytkeytyy aina sen ja työvoiman suhteeseen. Viren huomioi tämän moniulotteisen vyyhdin ja kytkee sen osaksi rahan luonteen analyysia, jossa raha ilmenee sosiaalisena tai yhteiskunnallisena suhteena, uskomuksina, konventioina ja toisaalta keskeisenä kapitalistisena instituutiona. Se on side, joka ”asettaa tuottajat suhteisiin toistensa kanssa” (10–12). Samalla se jakaa ja erottaa sekä luo hierarkioita eri toimijoiden välille. Sen lisäksi, että ihmisten on luotettava rahaan, on heidän tarvittava rahaa, eli juuri talouden ja valtasuhteiden olemassaoloa. Rahassa suoritettu maksu antaa hyödykkeelle arvon, koska se antaa hyödykkeen tuottajalle voiman ostaa muita hyödykkeitä tai maksaa velan (jonka on ottanut omaa tuotantoa varten). Rahan tarve syntyy myös pakosta: välttämättömiä hyödykkeitä saa vain rahalla, jolloin rahanomistajalla on kyky pakottaa, siis käskeä, toisia.
Samalla myös raha itse on ”potentiaalisen konkreettinen olemassaolon muoto” (17). Viren jakaakin analyysissaan rahan potentiaaliseen ja aktuaaliseen rahaan. Potentiaaliset dollarit tai eurot ovat luottoa, jota yleensä varakkaat saavat, ja se on jotain enemmän kuin niillä – usein köyhillä – joilla on aktuaalista, kylmää käteistä (tai numeroita pankkitilillä). Kuten edellä todettiin, rahaa ei luoda tyhjästä kaikille, vaan vain niille, jotka kykenevät muuttamaan luoton pääomaksi. Näin rahan luomisen prosessit erottelevat yhteiskunnallisia ryhmiä toisistaan (esim. kapitalistit ja palkkatyöläiset). Teoreettisemmin ilmaistuna – ja Deleuzea ja Guattaria lainaten – Viren esittää palkan olevan aktuaalista ostovoimaa, joka ilmenee alempana voimana kuin luotto. Luotto on potentiaalinen kyky, jolla työvoimaa ostetaan ja siihen voidaan vaikuttaa. Näin työläisen palkka (aktuaalinen raha) keskittyy vain uusintamaan työläisen välitöntä olemassaoloa, joka lopulta alistuu pääomalle. Voisi ehkä todeta, että työläisellä ei ole yhtä suurta potentiaa, siis valtaa, kuin kapitalistilla.
Virenin teoksen pohjalta voisi tiivistää, että rahan moniulotteisuuden ja merkityksen tunnustaminen on yksi tärkeä ja suuri askel kohti järkevämpää taloutta. Toinen askel, jos seurataan Robert Skidelskyä, on valtion merkityksen myöntäminen ja ymmärtäminen9. Kapitalistinen järjestelmä – ja sen ”aksiomatiikka” – tuottaa eriarvoisuutta ja eroja eri yhteiskunnallisten ryhmien mutta myös yksilöiden välille. Se esittää itsensä epähistoriallisena kertomuksena vedoten samalla historiaan(sa) ja sen kuviteltuihin yhteisöihin. Nykypäivänä tämä kertomus saa useita linjoja, joissa kuitenkin kaikuvat samat ajatukset markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa muuhun ihmiselämään. Markkinat eivät kuitenkaan synny ”itsestään”, eivätkä ne voi olla olemassa ilman laajaa, kokonaisvaltaista pohjatyötä: vapaita elävän työn uusintamisen prosesseja. Toisin sanoen ne tarvitsevat pohjalleen julkista infrastruktuuria, joka ei kuitenkaan alistu niille. Vain sellaiset asiat kuin ilmainen ja kaikille vapaa terveydenhuolto, koulutus, kirjastojärjestelmä, oikeuslaitos (myös vankilat) ja julkinen media luovat puitteet, joissa markkinat voivat olla ja kukoistaa. Tämä näyttäisi kuitenkin vaativan nykymuotoisesta kapitalismista luopumista, erityisesti sen työvoimaa ja uusintavaa työtä alistavan tendenssin takia.
Rahasta ja pääomasta työvoiman alistajana
Työvoiman alistaminen on suurelta osin kapitalismin ytimessä, ja samalla se tekee kapitalismista lähtökohtaisesti poliittista. Teos muistuttaa, että näitä kytköksiä on avattava. Viren ottaa lähtökohdakseen Marxin ajatuksen, että työvoima tarkoittaa ”kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja” (20). Se on siis kykyä tai potentiaa. Työvoima ei kuitenkaan ole vain yksilön kyky, vaan se viittaa aina kollektiiviseen subjektiin – työväenluokkaan –, joka on arvon luomisen perusta ja, näin ollen, sekä lisäarvon tuottaja että kasvuvoima. Toisaalta myös niin sanottu elävä työ, eli työvoiman itsensä tuottamisen prosessit (koulutus, ruoka, taloudenhoito, terveydenhuolto jne.), kytkeytyvät lisäarvoon lähtemättömästi. Näiden monimutkaisten prosessien – elävän työn alistamisen ja arvon tuotannon – muodot eivät ole ylihistoriallisia vaan kytkeytyvät vallitsevaan yhteiskuntamuotoon. Kapitalismissa työ saa abstraktin muodon, jolloin markkinatalouden aksiomatiikka näyttäytyy ehdottomalta, ikuiselta ja muuttumattomalta.10
Viren kohdistaakin tutkimuksensa juuri potentiaalisuuteen. Kapitalistilla on selvästi suurempi valta, sillä hän kykenee hallitsemaan ja aktualisoimaan – ainakin jossain määrin – omia potentiaalisuuksiaan. Työläisen potentiaalisuus kohdistuu vain hänen kykyynsä työskennellä pääoman alaisuudessa. Koska potentiaalisuus ihmisellä kytkeytyy hänen koko elämäänsä ja toimintaansa (ja toiminnan mahdollisuuksiin), kapitalismi pyrkii ulottamaan lonkeronsa kaikkialle elämään ja sen ensisijainen toimintatapa – tai sen vallan tekniikat – ovatkin juuri tämän potentiaalisuuden ohjaamista, haltuunottoa ja latistamista (23). Yksilöt voivat periaatteessa tehdä mitä vain, mutta todellisuudessa vain pääoman hyväksi työskentely on mahdollista. Toisaalta ne, joilla on rahaa voivat tehdä asioita (toisinaan eivät hekään).
Uusliberalismin aikakaudella nämä hallinnan tekniikat ovat korostuneet. Valta siis säätelee toiminnan mahdollisuuksien kenttää. Tämä tarkoittaa erityisesti sitä, että yksilöitä ei hallita suoraan, vaan heidän oletetaan tiettyjen raamien puitteissa hallitsevan itse itseään. Yksi tärkeimmistä tekniikoista on juuri rahantulon mahdollisuuksien sääntely. Viren tiivistää, että tällaiset säätelytekniikat pitävät sisällään esimerkiksi asuntopolitiikan ja sosiaaliturvan keinot (esim. aktivointisuunnitelmat, elämänhallinnan). Myös sosiaaliturvan leikkaukset ajavat työläisiä yrittelijäisyyteen, ja toisaalta taas lainavetoinen omistusasuminen sitoo yksilön entistä vankemmin palkkatyöhön. Pääoman suorittama ”komentaminen” pitääkin sisällään myös laajemman, moraalisen elementin, jossa kuitenkin moraali typistyy oikeanlaisen työvoiman koulimiseen. Näin pääoma osallistuu vahvasti myös suoraan subjektiviteetin muokkaamiseen. Myös valtiolla on, erityisesti nykyisessä uusliberaalissa markkinataloudessa, oma tehtävänsä tässä kaikessa, ei tosin markkinoiden sääntelijänä, vaan esimerkiksi sosiaalipolitiikan toimeenpanijana.
Rahaa myös halutaan. Uusliberaalit, kapitalistiset vallan tekniikat tuottavat ruumis-aivokokonaisuudesta yksilön. Subjektia muokkaava ja määräävä valta (tai deleuze-guattarilaisesti ilmaistuna halutuotanto) rakentuu niin, että työläinen itse haluaa (ja tarvitsee) rahaa, jolloin hän on valmis ”investoimaan työkykynsä kehittämällä ja kouluttamalla itseään tai lapsiaan rahanomistajan toiveiden mukaiseksi” (135). Esimerkkeinä voitaisiin kai ottaa itsensä brändääminen ja muokkaaminen työmarkkinoita varten. Näin pääoma myös luo työvoiman sisälle erotteluja (osa-aikatyölliset, kokoaikaiset, työttömät), ja ”rahan halu” saa nämä joukot kamppailemaan keskenään.11
Rahan halu ei kuitenkaan perustu täysin pelkästään mihinkään abstraktiin ahneuteen. Nykyään on entistä enemmän yksinyrittämistä ja freelanceriutta, jotka johtuvat Virenin mukaan siitä, että ihmiset haluavat saada edes jollain tavalla elämänsä ja työnsä hallintaansa – tai sitten lisää rahaa, jolla ostaa vapautta. Silti nämä yritykset ”vapautua” ajavat yksilöt muovaamaan itse itseään työnantajan oletusten ja halujen mukaisiksi. Vapaus ja yksilöllisyys ovat kapitalismissa mahdollisia vain riittävän omaisuuden avulla, joka tarkoittaa työläiselle esimerkiksi omistusasuntoa. Usein asunnon omistaminen vaatii kuitenkin asuntolainan ottamista, joka vuorostaan vaatii työläiseltä pitkäaikaista sitoutumista ja tietynlaista moraalista asennoitumista työhönsä. Maurizio Lazzarato, jota Virenkin lainaa, onkin esittänyt, että asuntovelka (kuten myös muunlainen velka) toimii hallinnan välineenä. Velka läpäisee koko yhteiskunnan aina työttömiä myöten. Tämä johtuu siitä, että julkiset rahoitukset ovat ”finanssivetoistuneet” (250)12. Kaikki maksuvälineet ovat ”pankkijärjestelmän luomaa luottoa”, joten ”kaikkien velkojen takaisin maksaminen on mahdotonta” (251). Tämä johtaisi kierrossa olevan rahan loppumiseen. Näin velan moraali on loputtomasti kiertävä ja ikuinen.
Työvoimapolitiikan kohde onkin nykyään koko elämä ja sen muovaaminen ”tulevaa työtä varten” (294). Toisaalta velassa piilee samankaltainen ”lupaus” vapautumisesta kuin yksityisyrittäjyydessä. Tämä ei tietysti ole mitään muuta kuin uusi tapa sitoa yksilö työhön ja kapitalismin narratiiviin (lupaukseen tulevasta vapautuksesta, velkojen loppumisesta, ”synninpäästöstä”). Yrittäjäyksilön toiminta perustuu markkinoiden rationaalisuuteen, jossa kaikki näyttäytyy markkinoiden aksiomatiikan läpi kaikkien kilpailuna kaikkia vastaan. Yksilö ei kuitenkaan voi muuttaa ”kilpailun kontekstia”, itse aksiomatiikkaa (258). Tämä rationaalisuus sekä monet muut, edellä mainitut tekniikat ”hajottavat työvoiman luokkatietoisuutta ja solidaarisuutta” (276). Näin yksilön on entistä helpompi hyväksyä kapitalismin tarjoama ”kaikki vastaan kaikki” -kilpailunarratiivi jonkinlaisena ”luonnollisena tilana” ihmisen olemassaolossa.
Ansioista ja ongelmista
Virenin väitöstutkimus on erittäin tärkeä kokonaisuus. Se esittelee moniulotteisesti, kuinka raha pääomana vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen elämässä, ja toisaalta juuri tästä monimutkaisesti sommitelmasta syntyy vastaus kysymykseen, mitä raha on. Viime vuosina uusklassisen taloustieteen – yleisemmin teoriana sekä sen rahakäsityksen – rinnalle on noussut hitaasti mutta varmasti heterodoksisen taloustieteen sekä modernin rahateorian (MMT; modern money theory) näkökulmia13. Vaikka nämäkin tutkimuslinjat ovat hyvin monimuotoisia ja rakentuvat näkemyksistä, jotka painottavat eri asioita, kuuluvat ne ainakin yleisessä mielessä samaan todellisuuteen Virenin teoksen kanssa. Rahan luonteen monimutkainen avaaminen ja näin myös itse taloustieteen – yleensä niin sanotun uusklassisen – aksiomatiikan kyseenalaistaminen on tärkeä ja elementaarinen tehtävä. Käytännössä tämä näkökulmahegemonian purkaminen on johtanut uusien taloudellisten suuntaviivojen etsintään, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa jatkuvan kasvun tarvetta kritisoivaan Green New Deal -politiikan nousuun.14
Kaiken kaikkiaan teos on erittäin johdonmukainen ja nojaa – käsittääkseni – ansiokkaasti käytettyyn monimuotoiseen ja -alaiseen lähdeaineistoon. Tietysti ”tarkemmilla marxilaisilla” ja muunlaisillakin taloustieteilijöillä on varmasti omat näkemyksensä kirjassa esitetyistä tulkinnoista ja niiden hyödyntämisestä. Esimerkiksi Virenin lainailemia regulaatiokoulukunnan käsityksiä on kritisoitu tavasta nähdä pankkien tehtävä ”yritysten ja kotitalouksien säästöjen” eteenpäin välittäjänä. Tämä hyvin tiiviisti esitetty Lauri Holapan kritiikki katsookin, ettei ranskalainen regulaatiokoulukunta ole huomioinut tarpeeksi rahan luonnin ulottuvuutta.15 Tosin Holappa myös esittää, että ”ranskalaiset marxilaiset” olisivat ajatelleet rahan olevan neutraalia, joka ei selvästikään pidä paikkaansa esimerkiksi Agliettan ja Orléanin uudempien teosten valossa. Joka tapauksessa, oli tämä kritiikki paikkaansa pitävää tai ei, Viren ei ainakaan itse suhtaudu rahaan näin yksiulotteisesti.
Yleisesti ottaen teos on rakennettu ja etenee oivallisesti, mutta samalla se sisältää väitöskirjalle tavanomaista (ja sen viitekehyksessä tietysti ymmärrettävää) toistoa. Tätä olisi kuitenkin voinut editoida hieman pois julkaistusta teoksesta. Samalla teos on joissain (ei tosin monissa) yhteyksissä vajavainen. Laajempana esimerkkinä voidaan ottaa alussa muuten tärkeä Simondonin ajattelun ja erityisesti individuaation käsitteen esittely, joka jää tematisoimatta loppuosuuksissa, jotka vuorostaan keskittyvät filosofiselta puoleltaan suurelta osin Deleuzen ja Guattarin ajatteluun16. Toki simondonilainen individuaation ”prosessiontologia” asetetaan klassista, erityisesti Aristoteleen edustamaa17, ”hylemorfismia” vastaan. Hylemorfismi, eli muoto-aine-malli, näyttäytyy pääoman todellisuutena. Näin simondonlainen ontogeneettinen analyysi tarjoaa käsitteistön, jolla analysoida rahan ja työvoiman kietoutumisen ja muodostumisen prosesseja. Näitä teoreettisia elementtejä ei kuitenkaan enää myöhemmin tuoda esille. Vaikka Simondoniin tutustuneelle näyttääkin siltä, että samoissa vesissä liikutaan, olisi ollut hyvä, jos teorian ja käytännön yhteyttä olisi myös myöhemmissä osuuksissa esitelty eksplisiittisesti – eikö tämäkin olisi ollut väitöskirjan operaismo-asenteen mukaista? Lisäksi, Viren kuitenkin keskittyy suurelta osin Deleuzen ja Guattarin käsitteisiin, joten tässä mielessä jälkimmäisen esittely näyttäytyy jokseenkin tarpeettomalta.
Teoksessa olisi voinut ehkä hieman seikkaperäisemmin ja analyyttisemmin käsitellä itse työn käsitettä ja sen historiaa, päätyen vaikkapa hieman laajempaan nykypäivän työn (ja sen muotojen) esittelyyn. Näitä asioita tulee toki esille tekstissä, mutta lähinnä muiden asioiden käsittelyn yhteydessä. Myös esimerkiksi niin sanottu ”pääoman käskyvalta” vaatisi laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa analyysia. Toisaalta olisi voinut avata laajemmin myös markkinoiden ja kapitalismin suhdetta – eli jos kapitalismista luovutaan, mitä tämä tarkoittaisi markkinoille (voiko silloin olla markkinoita ja markkinataloutta)?18 Millainen olisi yhteiskunta ilman rahaa – tai ainakin sen nykyisessä mielessä? (Vai olisiko tämä liian utopistinen ajatusleikki?) Vaikuttaisi lopulta, että Viren tarjoaa yhdeksi – ja lähes ainoaksi – konkreettiseksi ehdotukseksi perustuloa, jota ei teoksessa käsitellä kovinkaan laajasti. Ongelmana onkin – hieman tiivistäen –, että teoksen lähtökohdaksi otetaan raha ja ajatus, että sitä ei pitäisi radikaalisti muokata, vain ymmärtää sen luonnetta ja sen jälkeen ”hienosäätää” sen toimintaa ja vaikutuksia. Silti raha itsessään esitetään nykyisen kapitalismin eräänlaisena ytimenä, ja ratkaisuksi tarjotaan (tavallaan), sitä että ihmisillä olisi enemmän rahaa. Näin myöskään perustulo ei välttämättä tarjoaisi todella uutta, vaan olisi luultavasti lopulta kapitalismin alainen kompromissi (kuten velan ottaminen tai yrittäjyyteen ryhtyminen).19
Tällainen kritiikki on ehkä hieman epäreiluakin, sillä se osittain ylittää Virenin tutkimuksen rajat. Kriittiset huomiot eivät myöskään vesitä teoksen pääajatuksia, ja lukija voi ne helposti siirtää pääkopassaan loitommaksi. Yhteen asiaan haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota. Viren käsittelee lopulta hyvin vähän teknologiaa sekä vaihtoehtovaluuttoja. Seuraava kommenttini pyrkii esittämään, miksi teknologioita olisi voinut käsitellä hieman enemmän.
Vaihtoehtovaluutat
Vaikka vaihtoehtovaluutoilla on pitkä monisata- ellei tuhat vuotinen historia, on 1990-luvulla ja erityisesti 2010-luvulla syntynyt tärkeitä teknologian ja vaihtoehtovaluuttojen yhteenkietoutumisia: digitaali- tai kryptovaluuttoja20. Yleisemmin vaihtoehtovaluutat Viren mainitsee teoksessaan muutamaan otteeseen, mutta esimerkiksi kryptovaluutat – tai tarkkaan ottaen Bitcoinin – vain kerran (116). Vaikka tässä yhteydessä ei ole mahdollista mennä digitaali- tai kryptovaluuttojen toimintaperiaatteisiin tarkemmin, on niillä suurempi merkitys kuin miltä alkujaan, tai esimerkiksi juuri Bitcoinin tapauksessa, näyttää21. Tämä johtuu Bitcoininkin pohjalla olevasta lohkoketjuteknologiasta ja sen mahdollisuuksista, jotka tietysti ovat vielä käytännön sovellusten tasolla lapsenkengissä, mutta jotka kaikesta huolimatta kehittyvät jatkuvasti. Ennen kaikkea nämä sovellukset antavat suuntaa sille, mihin teknologia on kehittymässä, vaikka nykyiset lohkoketjumallit – jotka tässä jaan yksinkertaisuuden vuoksi Bitcoin-pohjaisiin ja kehittyneempiin Ethereum-pohjaisiin – eivät olisikaan lopullisia teknologisia sovellusmalleja. Toisaalta lohkoketjuteknologia onkin synnyttänyt paljon – hyvää ja huonoa – analyysia talouden ja valtion instituutioista, mutta myös rahan luonteesta ja sen suhteesta yhteiskuntaan22.
Lyhyesti sanottuna esimerkiksi Bitcoinissa lohkoketju on tämän kryptovaluutan pohjana oleva automaattisesti toimiva desentralisoitu tietokanta, jota ei hallitse mikään ”yksittäinen taho” (esimerkiksi instituutio kuten pankki). Bitcoinin lohkoketju on siis tavalla itse Bitcoin. Tällainen lohkoketjusovellus on kuitenkin suhteellisen rajallinen, sillä se mahdollistaa ”vain” kryptovaluutan transaktiot, ei oikeastaan muuta. Uudemmat, Ethereum-pohjaiset järjestelmät ovat tutustuttaneet maailmaan ”älysopimukset”, joilla on mahdollista nimensä mukaisesti luoda automatisoituja käyttäjältä-käyttäjälle-sopimuksia, mutta ennen kaikkea nämä järjestelmät mahdollistavat koodin ajamisen lohkoketjussa. Näin järjestelmän käyttömahdollisuudet laajenevat. Kryptovaluutta voi olla itse lohkoketju tai se voi olla laajemman järjestelmät token (rahake), jota käytetään järjestelmän sisäisessä toiminnassa. Joka tapauksessa lohkoketjuteknologia esimerkkinä nykypäivän järjestelmistä muovaa perustaa – tai on ”työkalu” – työvoiman omille organisoitumismahdollisuuksille.
Samalla tällaiset järjestelmät, erityisesti jos ne on pakotettu jonkin tahon alaisuuteen (ns. yksityinen lohkoketju), voivat toimia entistä tarkemman ja totaalisemman hallinnan välineenä. Lohkoketjulla voidaan toteuttaa yksinkertaisia taloudellisia toimia ja luoda mahdollisuuksia – tosin rajatusti – markkinoille (jos siis halutaan pitäytyä nykyisen kapitalistisen markkinatalouden aksiomatiikassa). Kryptovaluutat voivat vapauttaa perinteisen oikeus- ja finanssijärjestelmän säännöstelyn alaisuudesta, niin hyvässä kuin pahassa (esim. Silkkitie). Tämä johtuu erityisesti järjestelmän desentralisoidusta luonteesta sekä salauksen tasosta.23 Tällaisilla järjestelmillä on tietysti ongelmansa ja esimerkiksi monet kryptovaluutat on selvästi kehitetty sillä idealla, että ne vahvistaisivat perinteisen talouden malleja tai toisivat vain suoraan rahaa sijoittajille. Kryptovaluutat saattavat esimerkiksi toistaa samoja ongelmia, kuin osuuskuntarahat kapitalistisessa taloudessa: ne ovat rajattua ostovoimaa (tietyn joukon tiettyihin palveluihin), eivätkä näin ollen juurikaan tarjoa valtaa (vrt. Virenin huomiot sivulla 341). Tästä huolimatta Bitcoinin kaltaisia digitaalisia rahoja on todennäköisesti helpompi ottaa käyttöön laajemmin.
On myös selvää, että lohkoketjun kaltaiset teknologiat muuttavat juuri ihmisten toiminnan mahdollisuuksia, tarjoavat uusia laajennuksia potentiaalisuuksien aktualisoitumisille. Lohkoketjut voisivat esimerkiksi välittää uudenlaisia organisoitumisen muotoja (puoli- tai täysin automatisoituja desentralisoituja organisaatioita). Monet desentralisointiin keskittyvät analyysit näyttävät määrittelevän käsitteen ikään kuin keskushallinnan hajauttamisena, jossa siis sentristinen keskus säilyttää määräysvallan24. Tämä näyttää juontuvan osittain käytännöstä: esimerkiksi poliittisen toiminnan desentralisointi on välttämättä vaatinut aina jonkinasteisen lopullisen keskuksen. Lohkoketjuteknologia näyttäisi olevan työkalu, joka tarjoaa käytännössä rakenteen, jolla ”todellinen desentralisointi” on mahdollista. Yksilöt voivat olla kommunikaatiossa yhdessä ja toteuttaa kollektiivisia asioita, mutta ilman, että tätä organisoitumista hallitsee mikään yksittäinen taho.
Itse asiassa Vireninkin lainaama Simondon on kuvannut, että tekniset objektit (koneet, laitteet) ovat ihmisen kollektiivisen organisoitumisen ilmauksia ja toisaalta välittäjiä tälle organisoitumiselle. Simondon kutsuu (tiivistettynä) tätä organisoitumista transindividuaatioksi, millä hän viittaa kollektiivis-psykologiseen olemiseen. Tarkkaan ottaen (ja käytännössä) transindividuaatio on yksilön maailmassa kohtaamien ongelmien, jotka kuitenkin ovat yksilölle yksilönä liikaa, ratkaisemista kollektiivisesti, kuitenkaan yksilöllisyyttä hukkaamatta. Samalla nämä ongelmat ovat kollektiivisia ongelmia ja transindividuaatio on siis myös niiden ratkaisemista.25 Tämä on kytköksissä Virenin esittämään vaatimukseen, että raha – tässä tapauksessa kryptovaluutta ja sen lohkoketju – toimisi potentiaalisuuden haltuunottamisen välineenä eli se vapauttaisi ”kaikista erityisistä paikallisista yhteisöistä” ja ”antaisi mahdollisuuden liikkua ja paeta sietämättömästä elämänpiiristä” (343). Monimutkaisempien järjestelmien soveltaminen voisi tuoda apua myös Virenin toisaalla (346) alleviivaamaan ajatukseen siitä, että rahajärjestelmän muuttaminen on vain osa koko tuotannon järjestämisen tavan muuttamista – lohkoketju ei ole vain kryptovaluutta, paitsi jos niin halutaan.26
Vuoden 2006 Behavioral and Brain Sciences -julkaisun ”Money as tool, money as drug…” -teeman johdannossa Stephen Lea ja Paul Webley kirjoittavat, että on hyvin mahdollista, ettei ”rahan halulle” ole biologista perustaa, vaan se on puhdas kulttuurituote, jolla ei ole oikeastaan ollenkaan kytköstä (biologiseen) ”ihmisluontoon”. Koko teemanumero käsittelee tätä kysymystä erilaisista näkökulmista. Myös Viren sivuaa tätä, siis rahan ja sen halun sekä vaikutusten kytkeytymistä biologiaan (erityisesti aivoihin). Mutta raha paljastuu lopulta potentiaalisuuden laajentamisena ja toisaalta sen hallintana. Näin Viren näyttäisi tarjoavan kolmannen vaihtoehdon biologia–kulttuuri-dualismille. Hän ei kuitenkaan vie analyysia täysin loppuun. Itse asiassa kokonaisvaltaisen Simondonin individuaation analyysin avulla olisi voinut tutkia tätä näkökulmaa laajemmin. Individuaatio ”siirtyy” tasolta toiselle, ja – hieman tiivistäen – transindividuaatio (psyykkinen ja kollektiivinen individuaatio) on jatketta fysikaalis-biologisille individuaatioille. Näin eri ”tasot” (tai todellisuuden alueet) kytkeytyvät toisiinsa, jolloin myös potentiaalisuus kytkeytyy biologiaan mutta myös kulttuuriin. Lisäksi Simondonin transindividuaation käsitteen (jonka olen edellä lyhyesti ja puutteellisesti esittänyt) avulla olisi voinut sitoa Simondonin individuaation ja potentiaalisuuden käsitteitä paremmin myös yhteiskunnalliseen todellisuuteen.27
Luultavasti suurin este tarttua Virenin teokseen voi olla tutkimuksen kytkeytyminen osiltaan – vaikka ei kokonaisuudessaan – tietynlaiseen filosofiseen ja taloustieteelliseen perinteeseen, joka varmasti luo ennakkokäsityksiä teoksesta ja sen lähtökohdista. Rahan vaikutuksista työhön, asuntopolitiikkaan ja sosiaaliturvaan, eli jokapäiväiseen elämäämme, ei voi kuitenkaan koskaan lukea liikaa.
Viitteet
- 1. Perinnöttömien perinne -kirjan arvio ilmestyi niin & näinin numerossa 3/2011 (https://netn.fi/artikkeli/sumeiden-vesien-profeetta) ja allekirjoittaneen arvio Seutu joka ei ole paikka -teoksesta vuorostaan numerossa 3/2016 (https://netn.fi/artikkeli/seudullinen-kasitteita-ja-esseistiikkaa).
- 2. Ks. http://megafoni.kulma.net/; Viren toimittaa myös kumu.info-sivustoa (http://kumu.info/) ja on osallistunut Työstäkieltäytyjäliiton toimintaan (liitosta, ks. esim. niin & näin 4/2018, verkkoteksti: https://netn.fi/node/7378).
- 3. Viren lukee Marxia ”perinnöttömien perinteen näkökulmasta”, eli esimerkiksi Deleuzen, Foucaultin ja feminististen teorioiden uurtaman polun mukaisesti, ilman ”historianfilosofian ja tieteellisen marxismin painolastia” (104).
- 4. Esim. Ahokas & Holappa 2014, 137–138.
- 5. Graeber 2011.
- 6. Yleisesti rahasta esim. Ingham 2004; Aglietta 2018; myös Graeber 2011. (”Vaihtotalousfaabelista” lyhyesti, esim. Aglietta 2018, 76–77.)
- 7. Esim. McLeay & al. 2014. Kerrattakoon vielä, että esimerkiksi vuonna 2014 Euroopassa kiertävästä rahasta noin 97 prosenttia ”oli velkaa”, eli se oli syntynyt velanmyönnön kautta.
- 8. Käytännössä arvon määräytyminen tapahtuu, esimerkiksi 1900-luvulla, kun pääoman ja työvoiman välinen ”antagonismi” pyritään ylittämään sopimuksella. Viren lainaa tässä Toni Negrin analyysia, jossa nämä kaksi vastapuolta realisoivat ”yhteiskunnallisesti välttämättömän” homogeenisen työajan, joka toimii arvon mittana. Tämän ”mitan” pohjalta käsitetyn tuottavuuden kehityksen siemenistä jaetaan ”tiettyjä hyötyjä suurten tehtaiden ydintyövoimalle” (99).
- 9. Skidelsky 2018, esim. ”Part Four: A New Macroeconomics”.
- 10. Kun kapitalismi tekee kaikesta omaa ansiotaan pyyhkimällä pois historian, saa ”markkinanäkökulma” laajempia mittasuhteita yhteiskunnassa (tästä äärimmäisenä esimerkkinä voi ottaa parisuhteen ajattelemisen ”markkina- tai vaihtosuhteena”). Tämän kehityksen taustalla on erityisesti Graeberin (2011) osuvasti kritisoima vaihtotalousnarratiivi suurelta osin kuvitteellisena historiallisena lähtöpisteenä. Rahaa on myös itsessään käsitelty ”kertomuksena” (lyhyesti Pasanek 2015, 52), ja erityisesti uudet digitaaliteknologiat (esim. kryptovaluutat) ja niiden (usein peruuttamattomat) desentralisoidut ja kaiken tallentavat tietokannat alleviivaavat tätä kertomuksellisuutta ja arkistomaisuutta (erit. Reijers & Coeckelbergh 2018). Näin ollen moralistisen diskurssin meritokraattisuus saa vahvempia viittauspisteitä, kun tällaisia tietokantoja voidaan käyttää yleisen ”luottamuksellisuuden” mittana.
- 11. Virenin mukaan fordismissa enemmistö – erityisesti teollisuustyöläistö – ilmeni luokkakokoonpanon ytimenä, mutta samalla tämä erotteli työvoiman sisälle ”enemmistön ja vähemmistön” (136–137, myös 164). Taustalla oli kapitalismin tapa käsitellä asioita laskettavissa olevina: tämä enemmistö oli joukko, jolle voitiin antaa kompromissina lisää rahaa (kuten edellä on todettu). Näin työvoiman enemmistö asettui osaksi kapitalismin aksiomatiikkaa.
- 12. Lazzaraton ajatus ei tarkoita, että julkinen velka pitäisi jakaa jokaista kansalaista kohden (kuten asia usein virheellisesti esitetään). Hänen mukaansa julkisen velan ongelma on juuri siinä, että finanssilaitokset ja luottoluokittajat saavat valtiot tanssimaan pillinsä mukaan (ks. Rantala 2016). Taustalla on myös vuosien 2007–2008 finanssikriisi, jossa suuri osa yksityistä velkaa muutettiin julkiseksi velaksi. Ks. julkisesta velasta esim. keskustelu Robert Skidelskyn kanssa (Institute for Government: https://www.youtube.com/watch?v=ccmWsmV8FtI).
- 13. MMT:stä hyvä tiivistelmä löytyy esimerkiksi Timo Harjuniemen ja Lauri Holapan pitämän Poliittinen talous podcastin jaksosta 13: Modern Money Theory, jossa haastatellaan yhtä tämän teoriaperinteen kehittäjistä, Bill Mitchelliä. (Verkossa: https://soundcloud.com/poliittinentalous/episode-13-modern-monetary-theory-feat-bill-mitchell#t=0:00. Ks. MMT:stä lyhyesti myös Patomäki 2019.
- 14. Tämä aksiomatiikan purkaminen on osa laajaa kamppailua tasa-arvosta uusliberalismin ja ”postmodernin konservatismin” maailmassa, jossa rikkaudet kasautuvat keskellä globaalia ekologista katastrofia. (Ks. McManus 2020; Slobodian 2018; Zevin 2018.) Jos kehityssuunta jatkuu, on tällä vakavia seurauksia, kuten Edward Luttwak kirjoitti jo 1994 (tai esim. Lanchester 2019).
- 15. Holappa 2012.
- 16. Viren kyllä viittaa myöhemmissä luvuissa kerran Simondoniin, mutta muuten kytkös näyttäisi olevan potentiaalisuus-käsitteen yleisemmässä käytössä. Tietysti Deleuze ja Guattari hyödyntävät Simondonin ajattelua (implisiittisesti ja eksplisiittisesti), mutta tätäkään kytköstä ei tuoda esille erikseen.
- 17. On hyvä huomata, että (omasta mielestäni) Simondon ei itse asiassa hyökkää suoranaisesti ”filosofista” hylemorfismia vastaan, vaan pikemminkin näyttäisi käsittelevän tätä ontologista näkemystä aikansa (1950–1960-lukujen) tieteessä näyttäytyvänä filosofisena käsityksenä.
- 18. Yksi avaus markkinoista ilman kapitalismia, esim. Chartier & Johnson (toim.) 2011.
- 19. Viren tiivistää toisaalla (2016, II): ”Raha on nykyisin yhteiskunnallisen vallan ja voiman yleinen ilmaus, koska kaikki on hankittavissa rahalla (tosiasiassa money can buy me love, koska rakkaudessakin on kyse ennen kaikkea elämän mahdollisuuksista). Raha on virtuaalisuuksien yleinen muoto. Se voi antaa näkyvän mittapuun erilaisille kamppailuille ja toimia rahataloudessa erilaisten yhteiskunnallisten voimien ilmi tulemisen muotona. Esimerkiksi 1970-luvun feministit korostivat vaatiessaan palkkaa kotityöstä, että itse vaatimus on keskeinen keino tuoda näkyväksi naisten ilmaisen kotityön tuottama taloudellinen arvo ja palkkatyön ulkopuolella olevat naiset yhteiskunnallisena subjektina. Jos kaikki elämän kannalta välttämättömät hyödykkeet täytyy ostaa rahalla, se miten rahaa saa – raatamalla paskaduunissa kapitalistin palveluksessa, itse ’haslaamalla’ vai vastikkeettomasti yhteiskunnallisena investointina tuottavaan elämään – on kaikkein keskeisin yhteiskunnallinen kysymys. Tämä on jäänyt ymmärtämättä suurelta osalta taloustiedettä, sosiologiaa ja vasemmistolaista poliittista ajattelua. Sen sijaan klassiset itärannikon rap-artistit ovat tajunneet asian hyvin. Jos aika on rahaa, raha on aikaa. Siksi se on valtaa suhteessa ympäristöön ja omaan elämään.” Vaikka tämä osuus ei ole kirjasta, tiivistää se myös teoksen sisällön ja samalla sen kaksijakoisuuden: Viren ei vaikuta lopulta haastavan kapitalismia tai markkinataloutta, vaan hyväksyy rahan ja sen moniulotteisen luonteen. Ratkaisuna on, että niiden, joilla ei ole rahaa, täytyy vain saada sitä enemmän (ja lisäksi uudistetaan vähän asuntopolitiikkaa ja sosiaaliturvaa).
- 20. Ks. historiasta esim. Brunton 2019; Popper 2015. Yleisemmin taloudesta digitaalisella aikakaudella ja sen tulevaisuudesta, esim. Homi ym. 2019; myös esim. Wladawsky-Berger 2014.
- 21. Kryptovaluutoista ja lohkoketjuteknologiasta, ks. esim. Rantala 2018a; 2018b; sekä 2019. Rahaa yleisestikin voidaan pitää teknologiana tai työkaluna (ks. esim. Coeckelbergh 2015).
- 22. Esimerkiksi Primavera De Filippi & Aaron Wright (2018), Nigel Dodd (2018), Adam Hayes (2019) ja Robert Herian (2019) ovat kirjoittaneet näistä aiheista.
- 23. Kryptovaluutat ja erityisesti Bitcoin on saavuttanut jo eräänlaista institutionalismia. Tästä voi ottaa esimerkkinä järjestelmän ylläpitotoiminnan, ”louhinnan”, jossa toteutuu ns. seigneurage-oikeus: louhijat saavat kerättyä maksuja ylläpidosta ja samalla saavat uutta valuuttaa. Toisaalta monet louhijat kuuluvat nykyään louhintapooleihin, jotta toiminta olisi tehokasta. (Ks. lisää Rantala 2018a; 2018b.)
- 24. Esim. Common & al. 1993; Kochen & Deutsch 1980; Oxhorn 2004.
- 25. Ks. laajemmin Rantala 2019. Yksi yksilöllis-kollektiviinen ongelma on esimerkiksi globaalin kommunikoinnin järjestäminen, josta ratkaisuna on internet (ja sen protokollat ym.). On kuitenkin alleviivattava, että transindividuaatio on jatkuva prosessi, jolla ei sinänsä ole mitään tiettyä päätepistettä (paitsi ehkä hyvin yleisessä mielessä). Transindividuaatiosta laajemmin (myös Marxilla), ks. Read 2016. Joka tapauksessa lohkoketjujärjestelmän tarjoaman työkalun avulla voisimme, ainakin teoreettisesti, luoda myös ei-atomisoituneita verkostoja, joissa yksilöiden väliset suhteet olisivat jotain muuta kuin pelkkiä vaihtosuhteita (vrt. Virenin kuvaus itseorganisoiduista yksiköistä ym., jotka irrallaan toisistaan, 345).
- 26. Nämä ovat tietysti hyvin teoreettisia ajatuksia, eikä niissä käsitellä teknologian käytännöllisiä ongelmia (ks. Rantala 2018a; 2018b; myös esim. Golumbia 2016).
- 27. Lea & Webley 2006. Viren viittaa transindividuaatio-termiin epäsuorasti sivulla 221. Ks. Simondonin ajattelusta laajemmin erityisesti 2013; 2017; sekä loistavat tutkielmat Bardin 2015; Combes 2013 ja Mills 2016.
