Eetu Viren & Jussi Vähämäki, Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto, Helsinki, 2015. 386 s.
Eetu Viren ja Jussi Vähämäki ovat puuhailleet aikaisemminkin yhdessä: vuonna 2011 ilmestyi Marxin ajattelua ”ilman marxismia” käsittelevä Perinnöttömien perinne. Omilla tahoillaan kirjoittajat ovat kunnostautuneet käännösten, artikkeleiden ja teosten saralla. Tiiliskivi nimeltä Seutu joka ei ole paikka pyrkii kokoamaan yhteen niin ajattelijoiden yhteisiä kuin omia polkuja.
Lyhyesti sanottuna kirja on eräänlainen uusi versio sellaisista monimuotoisista ”rihmastoista” kuin Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipus (1973, suom. 2007) sekä Mille Plateaux (1980) ja Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi (2000, suom. 2005). Taustalla kummittelee myös Marxin Pääoman haamu, sekä suorina viittauksina että kokonaisuuden tasolla. Teos vetääkin yhteen laajoja linjoja, joissa hallitseviksi osoittautuvat ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset tutkijat, filosofit ja kirjailijat, mutta mukaan mahtuu myös lainauksia vaikkapa Erä-Koiralta ja Jay-Z:lta. Laajuudestaan huolimatta teoksen viitekehys on rajattu. Itse asiassa lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin Pääomassa: tarkoitus on ymmärtää (nyky-)kapitalismin luonnetta sekä mahdollisuuksia muuttaa sitä. Tätä valotetaan monista eri näkökulmista, pitäen kuitenkin jatkuvasti kiinni prekaarin työväen kokemuksesta.
Kuten Pontus Purokuru Revalvaatio.orgin arviossaan hehkuttaa, teos on kirjoitettu kauniisti, kaunokirjallisella rämäpäisyydellä, esseistiikan ja tieteellisen yhteiskuntatutkimuksen synteettisellä sulkakynällä. Teos on varmasti ainutlaatuinen suomalaisella ajattelukentällä.1Ks. Pontus Purokuru, Prekariaatin monumentti. Revalvaatio.org 25.3.2016. Seutu on lukemisen väärti niin filosofisesta yhteiskuntatutkimuksesta kuin myös eri tiedon alueita toisiinsa yhdistävästä laajasta ja tajunnanvirtamaisesta kirjoittamisesta kiinnostuneille – vaikka se välillä hieman tahmeaa ja sisäänpäin kääntynyttä onkin.
Tarve metodille ja muutokselle
Viren ja Vähämäki menevät suoraan asian ytimeen: maailma on nykypäivänä alistettu Marxin eksplikoimalle pääomankaavalle R-T-R’ (raha-tavara-lisää rahaa). Pääoman kasautumisen taustalla on työvoima, joka on ”koko ihmisruumiin, aivojen ja ajattelun, yksittäisen ihmisruumiin ja sen suhteiden kokonaisuus sekä niiden ainutkertaisissa että yleisissä ulottuvuuksissa” ja samalla tämä on ”tuotanto täysin yhteiskunnallistettuna”. Lopulta myös aivot nähdään ”seutuna, joka ei ole paikka”, ne ovat ”välissä” ja hajautuvat ulos yksilön päästä. (9)
Kirjoittajat painottavat, että on lähdettävä liikkeelle kapitalismin ongelmista, kriiseistä ja lahoamisesta. Vallan mikrofysiikan lisäksi on löydettävä pakolinjoja, koloja ja alueita joihin juosta pakoon pääoman lisäarvon tuotantoa. Tarvitaan myös teoreettista kättä pidempää, käsitteitä, joilla saadaan ote nykypäivän riistosta. Teoksessa kapitalismin tarkastelu ei jää vain taloudelliseksi, vaan kirjoittajat haluavat tarkastella sitä myös perusteiden hävittämisen näkökulmasta. Näkökulmaan sekoitetaan ajan ja tilan hallinnan analyysia, toisin sanoen ”elämän ajan ja sen tilallisen järjestyksen ja järjestämisen suhde kulminoituu käyttöliittymässä, jota nimitämme seuduksi joka ei ole paikka, tai metropoliksi” (13).
Ohimennen kirjoittajat sättivät pääasiassa vasemmistolaista kriittistä kenttää, jossa on suhtauduttu kapitalismin kriisiin kahdella tavalla. Yhtäältä on odotettu kriisiytymisen vanavedessä ”automaattista” vallankumousta, tai vaihtoehtoisesti on tuudittauduttu lähes teknologiseen determinismiin. Samalla mairitellaan ruohonjuuritason liikkeitä ja näiden historiaa: liikkeet ovat tuottaneet tärkeän siemenen ja geneettiset elementit nykyisyyden ymmärtämiselle. Näin perinteiset poliittiset liikkeet saavat tuntea piikin lihassaan: kamppailuista on, elämän ajan hallinnan kautta, tullut osa jokapäiväistä elämää ja toimintaa.
Nykyisen finanssikapitalismin ja -markkinoiden ytimessä on Virenin ja Vähämäen mukaan metropoli, joka syntyy vanhaa fordistista tuotantomuotoa vasten. Metropoli on kuitenkin abstraktin käsitteen lisäksi hyvin konkreettinen paikka: globaalin maailman metropoli, finanssimarkkinoiden maailmanlaajuisen verkoston suhdekimppu. Finanssimarkkinat ovat luotsanneet ”ylhäältäpäin tulevaa” vallankumousta erityisesti vuodesta 1971 lähtien, jolloin Richard Nixon muun muassa lopetti kultakannan. USA:n tekniikoihin ja uudistuksiin kuului myös laman pitkittäminen, jotta ay-liike saatiin tuhottua. Tätä on harjoitettu muuallakin, myös Suomessa, jossa EU-tasolta Suomen hallitukselle laskeutunut kuri- ja leikkauspolitiikka pyrkii selvästi samaan: paikalliseen sopimiseen, palkkojen leikkaamiseen ja matalapalkkatöihin.
Kapitalismin olemuksesta
Teoksen yksi tehtävistä on saada ote siitä, mitä kapitalismi oikeastaan on, etenkin nykypäivänä. Kapitalismi ei ilmene markkinoina vaan pikemminkin poliittisena ja semioottisena suhteena sekä rahataloutena, jossa pääoma vuorostaan on ”suhde abstraktin rahavirran” ja sen ”arvoa lisäävän alistetun työvoiman” välillä (21). Kapitalismiin liittyy myös abstraktin rahavirran, pääoman kyky ”ilman muita määreitä muuttua yhteiskunnalliseksi vallaksi” tai ”voimaksi, joka kykenee määrittämään uudelleen muitten yhteiskunnallisten instituutioiden ja valtasuhteiden toimintaa” (24).
Samalla esille nousee uusi kapitalismin elementti: subjektiivisuuden tuottaminen. Yhdeksi tärkeimmistä ongelmista muodostuu pakko käyttää suuri osa elämästä pääoman arvon lisäämiseen. Kapitalismi pyrkiikin tuottamaan ”oikeanlaista elämistä”: kapitalismin itsensä läpi luettua ja ymmärrettyä elämää. Kapitalismi purkaa joitain ”koodauksia”, esimerkiksi aikaisempien yhteiskuntamuodostelmien alistavia piirteitä, mutta samalla siihen on aina kuulunut alistamisen ja riiston keinot. Nämä keskittyvät usein ”periferiaan” eli ”kolmanteen maailmaan”, mutta nykyään entistä enemmän myös kapitalistisiin metropoleihin.
Kapitalismin elinvoima piilee rahassa, joka on jo lähtökohtaisesti valtasuhde, mutta se määrittyy myös ”illokutionaariseksi lausumaksi ja semioottiseksi teoksi” (25), ja se syntyy lausumien kollektiivisten sommitelmien kautta. Jähmeästä ja foucault-deleuzelaisesta kielestä huolimatta kirjoittajat taustoittavat etenemistään suhteellisen hyvin konkreettisin esimerkein. Hieman selväsanaisemmin ilmaistuna raha on arvon mitta ja varanto sekä ”maksuväline transaktioissa, joissa keskeistä on pääoman ja työvoiman vaihto” (25). Näin kapitalismi ja raha sekä pääoma nivoutuvat toisiinsa työvoiman liikuttelijoina ja määräilijöinä. Aikaisemmin pääoman ja työvoiman välillä oli selkeämpi alistussuhde, mutta nyt rahan tultua entistä virtuaalisemmaksi, rahan arvo ja työvoima ja sen tuottama arvo eivät kohtaa. Finanssikapitalismi on työntänyt sorkkansa tähänkin laskiämpäriin: mikrovallan suhteiden kimppu muuntaa työvoimaa monin tavoin pääomaksi tai tavaraksi, ja samalla finanssikapitalismi hotkii välistä joka raossa. Työläisen on hankittava pankkitili, luottokortti, asunto ja tietysti erinäisiä lainoja, ja näistä kaikista jyvitetään osa finanssikapitalismin virtoihin. Työn tuottama arvo ja lisäarvo liikkuvat suoraan finanssivirtojen kiertoon, mutta samalla myös hetkeksi käyttöön tuleva palkka palaa pakollisten maksujen kautta.
Kirjoittajat toteavat, että inflaatiota ei määrää rahan määrä vaan juuri työn ja pääoman välinen ”voimasuhde”, joka taas rakentuu yhteiskunnan mikrovallan suhteista. He esittelevät tiiviin pätkän USA:n ja erityisesti fordistisen talouden historiasta, jossa inflaatiolla luotiin voittoja ilman, että palkkoja tarvitsi nostaa. Rahan luonti pohjautui palkkatyösuhteen laajentamiseen. Keskuspankit olivat vielä valtioiden ohjauksessa, joten niillä pystyttiin toteuttamaan tietynlaista talouspolitiikkaa, tässä tapauksessa hallita luottorahan määrää suhteessa talouden kasvuun. Mielenkiintoista onkin, että kirjoittajat esittävät 70-luvulla ”työläisten koventuneiden palkkavaatimusten” johtaneen inflaation kohoamiseen ”pilviin” OECD-maissa, samalla kun pääoman tuottoaste laski alle 60-luvun tason (30). Tämä johtikin keskuspankin tehtävän tarkentamiseen, eli liian korkean (palkka)inflaation estämiseen. Inflaation estäminen oli ollut rahapolitiikan ensisijaisena tehtävänä aina vuoden 2008 kriisiin asti.
”Hyvinvointia ja vaurautta ei koskaan olekaan luonut kapitalismi vaan päinvastoin ihmisten kamppailut riistoa vastaan ja yritykset puuttua kapitalismin logiikkaan, ottaa haltuun osa itse tuottamastamme, mutta meiltä pakkoluovutetusta vauraudesta” (20).
Lopulta tärkein kamppailu on kysymys työvoiman tuottamisesta ja työvoiman arvosta. Arvoa näyttää määrittävän viime kädessä se, onko yksilöllä vapautta kieltäytyä työstä2Esimerkiksi Nordean ekonomisti Olli Kärkkäisen kaltainen finanssikapitalismin palvelija vihaa mahdollisuutta kieltäytyä työstä, ks. Kasperi Summanen, Vasemmistolainen perustulo mahdollistaisi työstä kieltäytymisen. Verkkouutiset.fi 24.8.2016.. Tämä saattaa olla yksi suurimpia peikkoja perustuloa vastustaville. Näennäisesti työmarkkinat ovat ”vapaat”, mutta käytännössä Suomenkaan työmarkkinat eivät ole vapaat: työtä on pakko olla, jotta olisi rahaa. Samalla kun Suomessa toteutetaan perustulokokeilua, työttömyyskorvauksesta pyritään tekemään ”osallistavampaa” tai ”vastikkeellista”. Kapitalismi tarvitseekin aina valtiota ja sen interventiota, tavalla tai toisella. Joko pelastamaan pankit ja ”sosialisoimaan tappiot”, kanavoimaan verotuloja yrityksille tai sitten kurittamaan työttömiä ja köyhiä.
Virenin ja Vähämäen mukaan kolmasosassa OECD-maista reaalipalkat ovat laskeneet ja muissakin pysyneet ennallaan. Heidän mukaansa ”edes Suomessa… harva nuori uskoo koskaan saavuttavansa turvatun taloudellisen aseman tai vastaavan tulotason kuin vanhemmillaan” (41). Ja kuitenkin lisäarvoa pyritään nyhtämään jo elämän ajasta, kaikesta ihmisen tekemisestä ja kaikista suhteista. Ihmisen tuottaminen ja siitä lisäarvon nyhtäminen tapahtuu myös esimerkiksi kahviloissa, joissa tyylikkäät nuoret naputtavat Applen läppäriä, rakennetaan brändiä yhtä lailla kuin toimistoissa. Kasvualojen tuotanto perustuu suurelta osin ”urbaaneissa elämänmuodoissa kehittyvään yhteiseen älyyn” (46). Uuden, modernin kapitalismin ”työläishahmo” onkin sellainen, joka ”ajattelee ja puhuu, luo suhteita” (44). Keskeisiä tuottajia ovat ”suhdetyöläiset” ja päivän sana on luultavasti ”suhdelo”. Kirjoittajat ehdottavatkin, että nykykapitalismia pitäisi alkaa kutsua jobismiksi. Ironisessa termissä yhdistyvät Steve Jobsin autoritaarinen johtajuus sekä Jobin kirjan epätoivo. Deleuze ja Antonin Artaud kääntyisivät haudoissaan: ”jumalan sanasta” ja tuomitsevuudesta ei ole päästy puusta pitkälle.
Autoritaarisen parviälyn kokooman, jobismilahkoon kuuluvan ”luovan” ja ”positiivisen” johtajan ääni raikaa myös vapaa-ajalla: mobiiliteknologia takaa, että työntekijä on käytettävissä kaikkina aikoina. Jo tuotannon tasolla tuote ”räätälöidään asiakkaan tarpeisiin ja muuttuu erottamattomaksi työntekijän ruumiista ja aivoista” ja tällöin ”työntekijää on johdettava kuin asiakasta. Markkinointi ja management alkavat muistuttaa yhtä enemmän toisiaan” (47).
Yleisöjen osallistumisesta tuotantoon (crowdsourcing) on tullut jo yleistä, mutta crowd employment on nostanut päätään vasta viime vuosina. Internetistä on mahdollista ostaa pieni ja lyhyt työsuoritus kerrallaan, esimerkiksi hintaan euro per koodinpätkä. Kun tällainen äärimmäinen työsuhde – jos sitä sellaiseksi voi kutsua, tuskin – asetetaan nollatuntisopimuksen ja pakkotyön rinnalle, saadaan yhteiskunta ja talousjärjestelmä, jossa työläisen ruumis tarpeineen ja haluineen voidaan hävittää välistä. Viimeisenä niittinä ovat tietenkin robotit, jotka ovat ongelma, jos nykyinen globaali järjestys ja työn- ja varallisuuden jako säilyvät ennallaan.
Ikään kuin kapitalismissa olisi myös tarve laajentaa rationaliteettia jatkuvasti, tämä onkin varmasti yksi kapitalismin laajentumisen keinoista. Ennen edellä kuvattuja toimia täytyy kaikista tehdä ”yrittäjiä”, oman itsensä yrittäjiä, jolloin yksilö ottaa kaikki riskit kannettavakseen. Viren ja Vähämäki kuvaavatkin modernin kapitalismin kaavaa muodossa T-(R-T-R’)-T, jossa suluissa oleva kuvaa mikroyrittäjyyttä ja ensimmäinen R on mikroyrittäjän velka, joka asettaa hänet jo lähtökohtaisesti finanssimarkkinoiden alaisuuteen. Kirjoittajat lainaavat André Orléania, jonka mukaan finanssimarkkinoilla vallitsee omanlaisensa rationaalisuus, ”mimeettinen rationaalisuus” (65), jonka mottona voisi olla ”kun ei ole varmaa tietoa, seuraa muita”. Näin koko järjestelmästä tulee ”autoreferentiaalinen”, itseään toistava kehä.
Metropoli kapitalismin ytimessä
Virenin ja Vähämäen mukaan nykypäivän olemus voidaan tiivistää esimerkiksi niin, että valtioiden toimia ohjaa bondholder value, jolloin poliitikkojen ja virkamiesten on kuunneltava velkojia. Network (1976) -elokuvan toinen kuuluisa puhe on viimeistään nyt tullut todeksi: ei ole enää valtioita, on vain ylikansallisia yhtiöitä3Network (1976, ohj. Sidney Lumet). Ensimmäinen puhe viittaa Howard Beaglen (Peter Finch) hahmon klassiseen ”I’m as mad as hell..” -raivoamiseen, mutta toinen taas tv-yhtiön pomon Arthur Jensenin (Ned Beatty) pitkään ja ”jumalan tuomiota” (järjestyksen asettamista) muistuttavaan puheeseen, jonka tarkoitus on laittaa Howard Beaglen saarna oikeille urille: ”…There are no nations. There are no peoples. …There are no third worlds. There is no West. There is only one holistic system of systems, one vast and immanent, interwoven, interacting, multivariate, multinational dominion of dollars. …It is the international system of currency which determines the totality of life on this planet. That is the natural order of things today. That is the atomic and subatomic and galactic structure of things today! … There is no America. There is no democracy. There is only IBM, and ITT, and AT&T, and DuPont, Dow, Union Carbide, and Exxon. Those are the nations of the world today. …We no longer live in a world of nations and ideologies, Mr. Beale. The world is a college of corporations, inexorably determined by the immutable bylaws of business. The world is a business, Mr. Beale. It has been since man crawled out of the slime. And our children will live, Mr. Beale, to see that… perfect world… in which there's no war or famine, oppression or brutality. One vast and ecumenical holding company, for whom all men will work to serve a common profit, in which all men will hold a share of stock. All necessities provided, all anxieties tranquilized, all boredom amused.”. Tarkemmin sanottuna valtiot alistuvat ylikansallisille yrityksille. Nämä finanssialan yhtiöt tarvitsevat kuitenkin, ainakin vielä, konkreettisen maantieteellisen paikan. Tässä metropolit astuvat kuvaa: ne toimivat finanssimarkkinoiden ja rahavirtojen globaalin verkoston solmukohtina.
Metropoli on suoraan globaali ja sen voi nähdä olevan valtio, tai pikemminkin valtion sydän tai jonkinlainen outo yritys–(tieto)tehdas–puisto-kokooma. Kirjoittajat kuvaavat urbaania luovan työn taloutta ”Warhol-taloudeksi”, jossa ”tilan läpi laitetaan virtaamaan joukko ihmisiä, jotka hengailevat, elävät tässä tilassa ja tekevät kaikkensa tullakseen näkyviksi” (129). Varakkuus, tietotalous ja ihmisen tuottaminen keskittyvät näille alueille, ja tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin ”globaalien virtojen organisointi vaatii monimutkaisen verkoston”, jossa esimerkiksi laki, markkinointi ja tietopalvelut sekä muoti, kulttuuri ja matkailu yhdistyvät finanssialan transaktioihin ja -palveluihin. Toisekseen finanssikapitalismi tarvitsee ”urbaaneja elämänmuotoja”. (79) Esimerkkeinä suurista omanlaisista metropoleista kirjoittajat mainitsevat New Yorkin, Lontoon, Tokion, Dubain, Shanghain, Moskovan, Pariisin sekä Soulin ja Berliinin.
Kirjan toinen luku on kattava ja kiinnostava kuvaus metropoleista, urbaanista elämästä ja alueesta sekä kamppailuista, joita nämä pitävät sisällään. Metropolien merkityksen korostuminen kiteyttää hyvin teoksen alkupuolen historiallisia väitteitä. Fordistinen talous sekä lopulta myös keynesiläinen talous ajautuivat kriisiin, koska työntekijät vaativat entistä parempia palkkoja, naiset halusivat myös palkkaa työstä, jota pidettiin tuottamattomana (”kotitöistä”) ja kolmas maailma ei suostunut enää kaikkein röyhkeimpiin imperialistisiin riistoihin. Samalla työnantajapuoli ei ole halunnut maksaa muille kuin itselleen. Joka tapauksessa aikaisempien ”yhteiskuntasopimusten” kriisiytyminen on muuttanut myös alueellista politiikkaa: enää ei pääomaa soviteta valtion muottiin vaan valtiota pääoman kasautumisen mukaan. Julkisten instituutioiden funktioksi ja niitä määrittämään nouseekin metropolin markkinakeskeisessä miljöössä ”pääomasuhde yhteiskunnallisena suhteena” ja tämä edellyttää, että ”työläiset eivät voi itsenäisesti uusintaa työvoimaansa” (85). Kyseessä ei ole vain materiaalinen uusintaminen vaan myös subjektiivisuuden tuotanto eli kasvatus, hoiva ja tiedontuotanto. Valtio ei koskaan ole muuttumaton tai homogeeninen kokonaisuus, vaan ”instituutioiden ja funktioiden heterogeeninen kimppu” (88).
Kaupungit ovat alusta saakka mahdollistaneet suvunylittävän liittouman4Toisaalta filiaatio näyttää finanssikapitalismissa pätevän entiseen tapaan, ks. esim. Pörssiyhtiöiden hallituksiin noussut vain kaksi alle 30-vuotiasta ilman suvun apua – Miten he pääsivät asemaansa?. Helsingin Sanomat 27.8.2016.. Juhlinnan ja juopumisen tuoksinassa on voinut, kuten kirjoittajat toteavat, ”säätää” miten haluaa. Kaupungissa ollaan aina jo valmiiksi epämääräinen ”sakki”. (96) Kirjoittajat marssittavat esiin myös joukon runoilijoita ja kirjailijoita, flanöörejä, joiden annetaan sanoa sanansa kaupunkitilasta ja sen viehkeydestä. Massa hajoaa Charles Baudelairen katselukokemuksen keskellä ”väkijoukoksi” (foule), joka säilyttää ihmisten yksilölliset ruumiinrakenteet ja kasvonpiirteet (110). Massana taas väkijoukko onkin sulautunut erottamattomaksi joukoksi täynnä samanlaisia naamioita, kuten James Ensorin maalauksissa. Lopulta mukaan hiipivät myös huumeet, eivätkä ne erotu itse tilan kokemisen huumasta.
Tällaisessa tilassa ollaan jatkuvasti tekemisissä uusien ja muuttuvien suhteiden, niin sosiaalisten kuin ruumiillisten kanssa, ja tämä taas vaikuttaa moniin asioihin, kuten esimerkiksi aivosolujen välisiin kytkentöihin: ”Urbaanisuus kasvattaa siis aivojen kykyä tulla vaikutetuksi” (96). Kaupunki määrittyy neljänneksi ”vapauden tai paon tilaksi”, kolme muuta ovat vuoristot, meret ja metsät (97). Vuoristot ovat vaalineet ”pakanauskontojen” ryhmiä, meret merirosvoja ja metsät kapinallisia ja lainsuojattomia. Kaupunkitilat ovat olleet oma suuri lukunsa kamppailujen historiassa: maa- ja kaupunkityöläisten kapinaa feodaalisia valtarakenteita ja nupullaan olevaa kapitalismia vastaan. Kaupungin urbaani kenttä ja sen luovan talouden tuottama kukoistus ja rikkaus keskittyvät Virenin ja Vähämäen mukaan kuitenkin harvoille. Vaakakupin toiselle reunalle syntyy suuri joukko freelance-prekaareja ja pätkätyöläisiä.
Finanssimetropolit kuten New York ja Shanghai ovat myös kytköksissä globaaliin sotateollisuuteen: ne antavat teollisuudelle luottoa toimien näin eräänlaisina virtuaalisina militarismin mahdollistajina. Militarismi pauhaa myös metropolien sisällä. Gated communityt on laajennettu pyörillä liikkuviksi alkujaan sotateollisuuteen valmistettujen katumaastureiden muodossa. Pariisissa ja Amerikassa ”poikkeustilaa” on jatkettu niin kauan, että siitä on tullut Giorgio Agamben sanoin sääntö. Poliisin uudistuminen ja otteiden tiukentuminen – eurooppalaistuminen – näkyvät myös Suomessa. Elämänlaadun pakollisesta parantamisesta esimerkkeinä toimivat myös (onneksi ainakin vielä vain retoriset) aktit ”siivota” kadulta kerjäläiset ja ”muu roskasakki”. Kaupungista tulee turvallisempi toisille, toiset hävitetään älylaseilla näkökentästä ja samalla mielestä. Turvallisuudella on myös hintansa monella tavalla, esimerkiksi Yhdysvaltain gated communityissä nämä rakentaneet yritykset antavat määräyksiä myös asukkaiden elämäntavoista. Käytännössä niillä on oikeus, erivapauslakien nojalla, jopa ohittaa perustuslain syrjinnänvastaiset pykälät. (185)
Seutu joka ei ole paikka?
Luvut kolme ja neljä tarkentavat metropolista ensin seudun ja alueen käsitteisiin ja lopulta ”tilan mikrofysiikkaan”. Metropolin ja seudun käsitteet muovautuvat monimutkaisiksi rihmastoiksi ja verkostoiksi, joissa myös mahdollistuvat monenlaiset kamppailut vapaudesta. Samalla tarjotaan esimerkkejä ja toisenlaisia lähestymiskulmia aikaisemmin käsitellyille aiheille, esimerkiksi itsen ja yksilöllisyyden tuottamisen tekniikoille (kuten asuntosuunnittelu, liikennesuunnittelu ja laajemmin kaupunkisuunnittelu).
Kirjan nimi on lainattu Paavo Haavikon runosta, jossa, kirjoittajien mukaan, puhutaan runoudesta ”seutuna joka ei ole paikka” (14). Vasta lähellä teoksen puoliväliä päästään siihen, mitä kirjoittajat itse oikeastaan tarkoittavat lainauksellaan. Aluksi pohditaan lyhyesti ja humoristisestikin sanojen kuten ”seutu” ja ”paikka” etymologiaa ja lisäksi tiivistetään erilaisten kansojen historiassa koettuja käsityksiä näistä termeistä. Viren ja Vähämäki luonnehtivatkin metropolia seuduksi, joka ei ole paikka missään klassisen kaupungin (politiikan paikkana) mielessä. Metropoli-seutu on kaupunki-maaseutu -alueen eron ”katoamista tai muuttumista epämääräiseksi” (158). Tämä johtaa radikaaleihinkin päätelmiin, kuten esimerkiksi sellaisten jakojen kuin kehittynyt maa–kehitysmaa lentämiseen romukoppaan. Metropoli näyttäytyy hallitsemattomana seutuna: ”seudun tuottavuus on juuri sen rajattomuutta, kykyä levittäytyä tilaan, yhdistellä erilaisia elementtejä ja toimintoja” (159). Hallinnan tekniikat eivät pakota enää tiettyyn tilaan vaan risteilevät seudulla ja ohjaavat liikettä. Metropoli onkin ”sija” (kirjoittajat alleviivaavat synonyymiä ja anglismia ”saitti” (site), joka taas viittaa verkkosivustoon), jossa kaikenlaiset ”voimat” tiivistyvät ja risteävät (160).
Seutu on myös raja, joka jakaa ja samalla yhdistää. Liikkuminen metropolissa, seudulla, on monin tavoin rajattua. Nykypäivänä on mahdollista matkustaa ja lyhentää välimatkaa teknologisesti. Tästä huolimatta niin fyysinen kuin verkossa tapahtuva liikkuminen kohtaavat entistä enemmän hallintaa ja valvontaa. Hallinnan perusteina on monia asioita, mutta ennen kaikkea vapauteen liikkua liittyy kysymys tulotasosta, tai velkataloudessa ”luottotasosta”. Lopulta metropolia kansoittaa joukko eri nopeuksia liikkuvia ihmisiä. Tästä huolimatta metropoli määrittyy samalla myös ”paon tilaksi”, johon esimerkiksi beatnikit ovat paenneet (172).
”Aivojen metropolit” ja lausumien kentät
Viren ja Vähämäki käsittelevät metropolia myös aivojen, sen tilojen sekä ruumiillisuuden kokemuksen kautta. Aivollisen ja tilallisen metropolin välillä vallitsee isomorfia ja molempien ”tasojen” ymmärtäminen kytkeytyneenä on vaatimuksena molempien sekä näiden muodostaman kokonaisuuden ymmärtämiselle. Aivo- ja tietoisuustutkimukseen (muun muassa J. W. Garson, Catherine Malabou, Bruce Wexler, António Damásio, Daniel Dennett, Francesco Varela) nojautuen kirjoittajat esittävät, että aivot eivät määrity loogiseksi koneeksi, vaan kaoottiseksi prosessiksi, joka on ”sekalainen joukko erittäin hajautuneita, ei-homogeenisia ja toisiinsa kytkeytyneitä verkostoja” ja jossa ”eri toiminnot ’sijaitsevat’ eri alueille hajautuneissa dynaamisissa verkostoissa” (209). Aivot esimerkiksi luovat ehtoja oppimiselle, mutta oppiminen kytkeytyy ympäristöön ja siten myös toisiin aivoihin, ja se voi näin muokata myös aivojen rakennetta, tuottaa uusia kytköksiä ja yhteyksiä (213, 226). Aivot ovat yhteiskunnallisesti avoin systeemi, joka muodostuu vain, kun aivot kytkeytyvät johonkin ulkoiseen tai ulkoisiin polkuihin, joiden kautta informaatio siirtyy.
Kuten aivoja ei voi ymmärtää todennäköisyyksien kautta, työvoimaa ei voi hallita fordistisella regulaatiolla: aivojen ja ruumiin ainutkertaiset ja luovat elementit menetetään. Vittorio Galleseen viitaten kirjoittajat esittävät, että keskimääräisten aivojen tutkimuksen sijaan pitäisi huomioida ”erilaiset” ja juuri yhteiskunnallisesti muovautuneet aivot. Aivokäyräkaavioiden sijaan on tartuttava muun muassa siihen, ”miten yhteiskunnalliset suhteet kirjautuvat aivoihin ja moduloivat niiden toimintaa” (225).
Yhteiskunta ja kulttuuri luovatkin todennäköisyyskaavoja, joita lapsilla ei vielä ole. Kunnon porvarillinen yksilösubjekti on tullut aikuiseksi, päässyt alaikäisyyden tilasta, kun se on oppinut, sisäistänyt ja hyväksynyt maailmankuvan, ”adekvaatin käytöskuvion” (227). Tällöin muodostuu ”velkasuhde” yksilön ja yhteiskunnan välillä: yksilöllä on vastuu yhteiskuntaa kohtaan ja yhteiskunta on juuri kokoelma tällaisia yksilöitä (242). Kirjoittajien mukaan yksilöllisyys ja identiteetit ovat tapoja käsitellä jatkuvasti muuttuvaa maailmaa ja yritys saada kiinni ”pysyvyydestä” (229). Kuten on selvää, identiteetit palvelevat myös alistavia rakenteita ja jopa fasismia, varsinkin kun yksilö ja kollektiivi saavuttavat isomorfian. Tällaista on nähtävissä myös nykypäivän poliittisissa liikkeissä. Identiteetin ja yksilön käsitteet kietoutuvat yhteen, jolloin yksilö, yhteiskunta ja kansakunta sitoutuvat kokonaisuudeksi, joka koukuillaan ja ketjuillaan hallitsee aivoja, ruumista ja haluja kuin Hellraiserin5Hellraiser (1987, ohj. Clive Barker). kenobiitit.
Ranskalaista traditiota seuraten kirjoittajat sekoittavat mukaan lausumat ja puhetavat sekä -tyylit. Lausuminen ilmeneekin kenttänä, ”jolla yhteisen” (esiyksilöllisen) ja ”yksilöllisen suhteita voidaan tarkastella” (247). Evolutiivisesti kieli perustuu mekanismiin, jonka tarkoitus on ollut toiminnan ymmärtäminen sekä ajattelun jakaminen. Kieli siis lävistää ja rakentaa yksilöitä. Lausuma määrittyy aktiksi, joka saa ”performatiivisen voimansa” lausujan aseman, joka hänellä on suhteessa sommitelmaan (yhteisöön, organisaatioon, yhteiskuntaan), kautta. Yhteiskunnan eri piireissä käytetään omia tyylilajejaan, olivat ne sitten arkisia, markkinoinnin tai politiikan tyylilajeja. Esimerkiksi finanssikapitalismissa kaikkein arvokkaimpia töitä ovat ne kielelliset työt, joilla voidaan vaikuttaa suoraan markkinoihin, erityisesti niin sanottuun markkinoiden yleiseen mielipiteeseen. Markkinoilla vallitsee lausumilla vakuuttelu, joka lopulta todellistuu pörssikurssien heilahteluna ja viimekädessä työpaikkojen menetyksinä. Markkinat toimivat käskyillä, joiden taustalla on suuri volyymi luomaan ja tuhoamaan kykeneviä rahavirtoja ja medialla on tässä oma tehtävänsä: ”lausumat saavat voimansa siitä, että niitä tuottavat globaalien metropolien finanssikeskustoissa toimivat instituutiot” (260).
Virenin ja Vähämäen mukaan näyttääkin siltä, että parhaiten palkattuja ovat ne, jotka kykenevät ”performoimaan omaa yksilöllisyyttään” (262). Huippujohtajat osaavatkin hienosti saivarrella olevansa erityinen yksilö, jotta ”hän voisi kuvitella toisten tuottaman arvon olevan hänen omaa ansiotaan” (262). Porvarilliseen subjektiuteen kuuluukin kyky puhua ”millä tavoin tahansa missä tahansa tilanteessa”, eli irrottautua sosiaalisesta tilanteesta, ja näin esittäessään itsensä yksilönä, hävittää jaettu ja ”kuvitella olevansa autonominen yksilö” (264). Nykypäivän affektoitunut positiivisuusjohtaja luo parasiittisen tunnesidoksen työläiseen (”et voi jättää meitä pulaan, ei pikku flunssa haittaa!”), mutta heti kun seuraava kvartaali huutaa miinusta, työläinen lentää pihalle. Tällainen konsultinomainen aivokirurgi tarjoaa palkankorotukseksi henkistä tsemppiä: ”hyvä homma, teet kutsumustyötä, ensi kerralla sitten vielä paremmin!”
Ihmisen vapauttamisesta
Seudun ytimessä on ihmisen vapauttaminen. Sama päämäärä esiintyi jo Spinozalla, Marxilla, Deleuzella ja Guattarilla: ihmisen on päästävä kartoittamaan sitä, mihin ruumis kykenee, ja, Vireniä ja Vähämäkeä soveltaen, mihin aivot kykenevät. Kuinka voimme tuottaa yksilöä suurempia kokoomia, jotka luovat uusia aivokytkentöjä ja purkavat porvarillisen subjektin tukkeumia? Kirjoittajat tiivistävät: ”Kyse on jonkinlaisesta yhteisestä itsen hoivasta, joka ei voi kääntyä pelkästään työkyvyn ylläpitämiseksi vaan maailman muuttamisen kyvyn yhteiseksi kehittämiseksi” (297). Vaikka kapitalismi ei ole selkeärajainen totaliteetti, ”pääomasuhteen olemassaolon takaaminen toimii eri verkostojen toiminnan logiikkoja yhdistävänä tekijänä” (299). Tällaisessa alistetussa työssä ihmiset tuodaan yhteen vain lisäarvon tuotannon takia ja yhtä nopeasti ne voidaan myös erottaa toisistaan lisäarvon tuoton vähetessä.
Virenin ja Vähämäen mukaan nykypäivänä keskeiset kamppailut kumpuavatkin marginaalista, niin siirtolaisten, työttömien kuin omaishoitajien riveistä. Monenlaiset itseorganisoituvat infrastruktuurit ovatkin olleet tärkeitä, ne ovat tarjonneet mahdollisuuksia solidaarisuuteen ja työstä kieltäytymiseen. Ennen kaikkea ne ovat tarjonneet luottamusta, niin maailmaan kuin toisiin ihmisiin. Luottamus onkin tärkeää, sillä ”kapitalistisessa yhteiskunnassa vihollinen” on ”ei-inhimillisten valtasuhteiden epämääräinen verkosto” (302).
Kun valtio palvelee pääasiassa kapitalismia ja toimii erityisesti uusliberaalien toimien kanavoijana, työväki ja prekariaatti tarvitsevat ei-valtiollisia instituutioita. Yksi tällainen voisi olla, kirjoittajien mukaan, perustulo, jota ei kuitenkaan pidä ymmärtää sosiaaliturvan muotona, vaan juuri tulona. Tämä tulon tarkoitus onkin toimia mahdollisuutena ottaa ”elämä haltuun ja kollektiivisesti vapauttaa pakon ja pelon vallasta” ja ”lisätä luottamusta yhteisen toiminnan mahdollisuuksiin” (303). Ennalta oletetut ideat, identiteetit ja subjektirakenteet hälventyvät, kokevat inflaation ja väistyvät, vaikka vain hetkeksi. Pakkotyöllistetty voimistuu ja näkee pakotien ulos, toisten kanssa.
Kirjoittajat toteavat, että esimerkiksi ”pelkästään tietoverkoissa luoduilla digitaalisilla yhteisresursseilla ei sinänsä ole mitään poliittista merkitystä, koska ne eivät tee mahdolliseksi elämän itsenäistä uusintamista” (344). ”Yhteinen”, commonsit, syntyykin elävän työn alueelta, sieltä, missä vallitsee laadullisesti erilainen logiikka suhteessa pääoman ja kapitalismin logiikkaan. Toisaalta Viren ja Vähämäki myös painottavat, että kaikki commonsit eivät ole samanlaisia. Luottamus- ja sosiaalinen pääoma -puhe ovat vallanneet nurkkia myös kapitalismin kentillä – tai kapitalismi on niellyt nämäkin retoriikan ja käytännön alueet. (345) Facebookin kaltaisten sosiaalisen median palveluiden ansaintalogiikka perustuu lisäarvon imemiseen kaikista sen palvelun sisällä tehdyistä ”akteista”. Tässä logiikassa onkin osittain mahdollisuus uudelle ja yhteiselle: lisäarvo voitaisiin jakaa käyttäjien kesken, mutta nyt sen omii yritys, joka kuitenkin nojaa koko rakentumisessaan laajaan aivo-ruumiiden verkostoon. Tarvitaan lisää uusia urbaanin yhteiselämän muotoja, joissa korostuvat erilaisten kohtaaminen, erojen vahvistaminen sekä anonyymius.
Kapitalismin hallitessa lähes kaikkea, ongelmana onkin rahoitus. Viren ja Vähämäki tarjoavat ratkaisuksi Euroopan ja metropolien tasolla toimivien rahoitusinstituutioiden luomista. Nämä voisivat myöntää ”luotto-rahaa yhteisrakentamisen projekteille sillä perusteella, että ne tuottavat ’yhteistä arvoa’” eli edullisia asuntoja ja kasvattavat kaupungin vetovoimaa. Vakuudeksi voitaisiin kerätä veroa metropolin maan hinnan ”ansiottomasta arvonnoususta”. (347) Raha on myös vallan lähde ja edellä mainittu perustulo kasvattaisikin niiden valtaa, joilla sitä ei nyky-yhteiskunnassa ole. Täytyy olla mahdollista kieltäytyä työstä ja kun niin ei nyt ole käytännössä, koko elämä alistuu pääomalle, jolloin myös subjektiivisuudet yksilöllistetään. Näin myös kokonaisia verkostoja riistetään, kun vain muutamia verkostoituneita yksilöitä työllistetään.
Seudullinen käsitteitä, ideoita ja kompastelevia rihmastoja
Teoksessa on niin rutkasti linjoja, pakenevia, yhdistyviä kuin leikkaavia, että on vaikea kritisoida moniakaan yksityiskohtia. Kun sattuu tarttumaan yhteen väitteeseen kapitalismin olemuksesta tai finanssialan prosesseista, ovat kirjoittajat jo hetkikohta väittämässä toista tai kumoamassa koko homman. Samalla teos on kuitenkin hyvin koottu ja antaa kokonaisvaltaisen kuvan nykypäivän talouden liikkeistä ja virroista. Suomesta kirjoittajat tarjoavat kuitenkin yllättävän vähän esimerkkejä. Toisaalta tällainen kritiikki voi näyttäytyä globaalin finanssikapitalismin maailmassa saivartelulta: suuri osa seikoista pätee myös nykypäivän Suomessa, tavalla tai toisella.
Syventyessään ”seudun” eri puoliin, Viren ja Vähämäki sirottelevat viitteitä kohtalaisesti, mutta usein jättävät viitteen pois esimerkiksi ilmeisesti yleisesti hyväksytyistä historiallisista väittämistä. Hieman parempi viitteistö olisi ollut paikallaan esimerkiksi ”aivojen metropoleja” käsittelevässä luvussa. Viitteitä olisivat kaivanneet myös esimerkiksi osiot ”seudun” ja ”paikan” etymologioista. Toisaalta tällainen ”yhteisestä tietovarannosta” ammentaminen ilman suoria viittauksia on perinteistä ranskalaisessa filosofisessa traditiossa.
Hieman ongelmallinen osuus on kriittinen tieteen porvarillisuutta käsittelevä, kirjan mittapuulla kuitenkin lyhyehkö osio. Kirjoittajat esittävät aluksi oikein ja osuvasti feministisen kritiikin tieteen historiasta maskuliinisena sekä porvarilliseen maailmankuvaan liittyvänä. Tästä he siirtyvät kuvaamaan ”itseään korjaavaa tiedeyhteisöä” Jumalan paikan ottaneena. Tässäkään ei ole juurikaan ongelmia, tiede tai tieteilijät toimivat usein ”epätieteellisesti” suhtautuen fundamentalistisesti tuloksiinsa, ja samalla tiede on myös vallankäyttöä. Viren ja Vähämäki päätyvät kuitenkin asettamaan ”prekaarien työläisten jaetun kokemuksen” tiedeyhteisön tuloksia vastaan. Tässä he vetoavat eräisiin ortodoksimarxilaisiin tai sosiaalidemokraattisiin näkökulmiin, joissa vallankumous on vaatinut teoreettisen analyysin avulla absoluuttisia ja ikuisia totuuksia. He jatkavat, että ”kaikkialle levinnyt faktojen ja objektiivisen tieteellisen tiedon vaatiminen” kertoo ettei luoteta maailmaan ja samalla mahdollisuuksiin toimia siinä. (313)
Tiede näyttäytyykin heille puolueen kaltaisena vanhana instituutiona ja osana porvarillista julkisuutta. Tieteen voi kai kuitenkin nähdä moniäänisenä joukkona, joka pyrkii jatkuvasti uudistumaan ja ”itseorganisoitumaankin” – juuri tämähän on tieteen määritelmä. Vaikka esimerkiksi yliopistollisen akateemisen tieteen haluaisi lukea yhdeksi ”yliopistodiskurssiksi”, on yliopistojen huoneissa ja käytävillä suuri joukko erilaisia diskursseja. Eikö kuitenkin esimerkiksi juuri feminismi ja feministinen tutkimus ole tieteen kentän tapoja uudistaa itse tiedettä? Toinen asia on se, kuinka yliopiston hallinnon ja rahoituksen leikkaukset kuristavat tieteen tekijöitä ja pakottavat nämä ”kaikkien sota kaikkia vastaan” -areenalle. Tietysti yhteiskuntatieteiden kohdalla kohteena olevien subjektien omaehtoinen tiedontuotanto ja kertomukset ovat syytä ottaa huomioon, ja näin on tietysti tehtykin, tosin vasta 1990- ja 2000-luvuilla.
Toisaalta edellä kuvattu liittyy vahvasti kirjan taustalla olevaan näkökulmaan ja asenteeseen, jonka kirjoittajat suorasti myöntävät: ”tämä analyysi nykyisestä kapitalismista ei kuitenkaan ole mikään objektiivinen tieteellinen analyysi vaan se perustuu nimenomaan finanssikapitalismin alistamien ihmisten jaettuun kokemukseen ja tämän kokemuksen työstämiseen yhteisten käsitteiden avulla” (337). Kyseessä onkin eräänlainen filosofinen, Howard Zinninkin perinnettä jatkava ”kansan – tai tässä tapauksessa erityisesti prekariaatin – kapitalismin historia” ja ”synnyn analyysi”.
Esimerkiksi Slavoj Žižek on kritisoinut ranskalaista filosofista perinnettä (vaikka tietysti myös itse ponnistaa näiltä main): hänen mukaansa monet filosofit, kuten Jacques Rancière, vaativat lähes täydellistä ”poliisin” (eli käytännössä hallinnon) vastustamista. Žižek kuitenkin toteaa, että ”poliisia” tarvitaan aina jossain määrin uudistamaan ”sosiaalinen järjestys”, ja ennen kaikkea, esimerkiksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa, monet sosiaaliset oikeudet, joista toki on jo nyt tehty velvollisuuksia ja yksityisiä sopimuksia.6Ks. Slavoj Žižek, The Ticklish Subject. The Absent Center of Political Ontology. Verso, New York & London 1999, 237–238. Tämän kritiikin voisikin jossain määrin osoittaa myös teoksen näkemyksiä kohtaan.
Olisikin ollut kiinnostavaa nähdä laajempaa analyysia demokratian ja kapitalismin yhteydestä, ja erityisesti molempien tarvitsemasta ”keskivertoäänestäjästä” ja ”-kuluttajasta”. Tämä sitoutuu myös Virenin ja Vähämäen tarjoamaan kritiikkiin todennäköisyyksien tieteistä, joissa kaikesta on tuotettu ”keskiarvo”, jonkinlainen yleistetty ja stereotyyppinen figuuri. Demokratia ei olekaan, ironista kyllä, yksilöllistä vaan juuri niin massatuotettua kuin itse kapitalismi. Samalla, Jodi Deanin mukaan, demokratia on myös fantasiaa: politiikkaa ilman politiikkaa. Demokratia toimii eräänlaisena peruslähtökohtana, normaalitilana, joka ei enää edes vaikuta politiikalta.7Jodi Dean, Politics without Politics. Parallax. Vol. 15, No. 3, 20–36.
Viren ja Vähämäki lopettavat teoksen kuvaukseen, jossa uudet taistelevat työläiset, omanlaisensa Benjaminin uudet barbaarit, rinnastetaan slaavilaisten kansantarujen Baba Jagaan. Tämä ”noita” elää luonnon ja kulttuurin rajalla, hän on luonto-historian kannatin, joka edustaa ”taistelua ruumiiden ja aivojen todellisen vapauden ja hyvinvoinnin puolesta”. Ihmisten ”pahuus” tai ”vääryys” kytee toiminnassa, heidän harjoittamassaan välinpitämättömässä riistossa, tai ilkeydessä piilottaessaan epätasa-arvonsa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” kaltaisiin käsitteisiin. Baba Jaga on ”leppymätön kuin kuolema niille, jotka ryöstävät yhteistä maailmaamme” (370). Kun pääoman lisäarvon aksioomat ovat ensin purkaneet ja sitten taas nielleet koko sosiaalisen alueen, se tukkeutuu ja lopulta seurauksena on kuolema, finanssikapitalismin gigantin tallatessa itseorganisoituvat urbaanit lähiöt ja näissä vapautta hamuavat ”uudet barbaarit” ja heidän dynaamiset aivokytkennät. Paljon vaalittujen innovaatioiden syntymisen mahdollisuudet on todellakin työnnetty sinne mihin aurinko ei paista.
Tai ehkäpä voisimme tehdä niin kuin kirjoittajat äkkiarvaamatta teoksen puolivälissä toteavat:
”Finanssimarkkinoiden ylivaltaa ei voida kukistaa vaatimalla paluuta palkkatyöhön vaan ainoastaan luomalla sellaisia yhteisen äkkirikastumisen muotoja, jotka kykenevät ylittämään finanssimarkkinoilla tapahtuvan ’oman itsensä yrittäjien’ toisistaan eristämisen ja kumoamaan pääomasuhteen sisällämme. Parempia bileitä kuin finanssipankkiireilla, yhteisiä matkoja ulos niin fordistisen kuin postfordistisen työn helvetistä. Vähemmän poliiseja, parempia huumeita, jotka eivät katalysoi maskuliinista uhoa ja yksilöllisyyden houreita vaan saavat havaitsemaan maailman ja toiset uudella tavalla. Vähemmän työtä, enemmän seksiä. Enemmän ilmaista rahaa, velkaa tuhannen vuoden maksuajalla, kaikille.” (208)
