Siili ja omenapuu

Rebecca Solnit, Orwell’s Roses. Granta, London 2021. 308 s.

“Kuule istuta vielä se omenapuu

vaikka tuli jo tukkaasi nuolee

vaikka huomenna saaste jo laskeutuu

vaikka huomenna aurinko kuolee

hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa

kun maailma hautaansa nilkuttaa”

– Juice Leskinen, Myrkytyksen oireet (1981)

Juicen kappale soi mielessäni useita kertoja lukiessani Rebecca Solnitin kirjaa Orwell’s Roses (2021). Teoksen lähtökohtana ovat ruusut, joita Orwell istutti puutarhaansa vuonna 1939. Nuo ruusut lähtöpisteenään Solnit kuljettaa lukijan kohti erilaisia teemoja sosialismista sotaan, hiilikaivoksista ruusun tuotantolaitoksiin, kolonialismista Stalinin sitruunoihin ja vallankumouksellisuudesta puutarhanhoidon estetiikkaan. Kirja koostuu seitsemästä osiosta, joista jokainen yhtä lukuun ottamatta alkaa samasta hetkestä ja mielikuvasta – kirjailijasta istuttamassa ruusuja. Yhdessä poikkeuksessa valokuvaaja kuvaa ruusuja.

Täytyy tunnustaa, että en ole lukenut Orwellia, vaikka se mielestäni kuuluisikin yleissivistykseen. Osa Orwellin tuotannosta on niin meemiytynyttä, että sitä ei voi olla tuntematta toisen, kolmannen ja ties monennen käden kautta. Esimerkiksi käsitykset totalitarismista sekä kielen manipuloinnin ja vallan suhteesta ovat levinneet laajalle populaarikulttuurissa, elävät omaa elämäänsä ja pompsahtavat esiin milloin missäkin yhteydessä.

”Monestakaan kirjailijasta ei tule adjektiivia”, Solnit kirjoittaa (267). Kun tein Google-haun ”orwellilainen”, jo kolmas tulos vei minut Vauva.fi-palstalle – ei taida olla aihetta, josta siellä ei olisi keskusteltu. Palstakeskustelussa määritellään: ”Kun vallassa oleva taho estää vapauden, tyrannisoi, levittää propagandaa jne. kyseessä on orwellilainen tilanne tai yhteiskunta.” Toisena esimerkkinä mainittakoon Helsingin Sanomien otsikko: ”Kulttiteoksen varoitus on vuosi vuodelta ajankohtaisempi – nykymaailma on orwellilaisempi kuin edes George Orwell osasi kuvitella”.

Kun yksi lempikirjoittajistani on tarttunut Orwelliin, en voinut olla lukematta teosta, vaikka juuri meemiytyneen luonteensa vuoksi Orwellin ajattelu ja tuotanto eivät varsinaisesti minua houkutelleetkaan. Kuten Solnit toteaa ja yllä olevat lainaukset havainnollistavat, Orwell tunnetaan yleisesti siitä, mitä hän vastusti – autoritarismia, totalitarismia, kielen rapauttamista, valheita, yksityisyyden rajoittamista – eikä niinkään siitä, mitä hän puolusti. Orwellin puolustamat asiat – tasa-arvo, demokratia, rehellisyys, kielen kirkkaus, vapaus ja yksityisen elämän pienet ilot – voidaan toki päätellä siitä, mitä hän vastusti, mutta Solnit osoittaa, kuinka paljon Orwell itse asiassa kirjoitti positiivisina pitämistään asioista. (Ks. 47)

Solnit on erityisen taitava löytämän toivon hippusia silloin, kun tuntuu, ettei niitä ole. Kun Yhdysvallat valmistautui Irakin sotaan tai kun Trump valittiin presidentiksi, laajasti jaettu tunnelma oli, että ”kaikki meni” eikä mitään ole tehtävissä. Solnit muistutti positiivisesta kehityksestä, joka samaan aikaan oli käynnissä ihmisoikeuksien edistämisen saralla. Hän saa ainakin minut lukijana vakuutettua toivon ja ilon merkityksestä, olivat ajat kuinka raskaita tahansa. Erityisesti Hope in the Dark (2016) on kirja, johon palaan uudestaan ja uudestaan tarvitessani muistutuksen, miksi yhteiskunnallinen aktivismi kannattaa aina ja miksi pieniäkin saavutuksia on syytä juhlia kunnolla¹.

Solnit vastustaa ajatusta, että ilo ja kauneus olisivat jotenkin turhia ja pois tärkeistä asioista, kuten aktivismista ja maailman muuttamisesta. Päinvastoin ilo sekä kauneudesta nauttiminen ja sen arvostaminen ovat elinehtoja, jotka mahdollistavat vakavampina pidettyjen asioiden tekemisen.

Solnit yhdistää tuotannossaan ansiokkaasti pientä ja suurta – elämän pieniä iloja ja globaaleja ongelmia. Hän löytää saman Orwellin tuotannosta ja elämästä. Maailma on monimuotoinen, joten miksi typistää sitä liiaksi? Kirjan muoto, jossa kirjailijan istuttamista ruusuista rönsytään suuntaan jos toiseenkin, mahdollistaa monien eri teemojen käsittelyn ilman, että ne vaikuttavat liian irrallisilta toisistaan. On varsin kiinnostavaa, mihin kaikkialle yksittäisestä hetkestä vuonna 1936 voi päätyä, kun sen äärelle pysähtyy riittävän pitkäksi aikaa.

Joku saattaa ajatella, että nautinto – taiteen tai viihteen tuottama – tekee ihmisestä passiivisen ja itseensä käpertyvän ja että ruusujen kasvattaminen on porvarillista hapatusta (93). Suorittamisen eetosta pursuavassa uusliberaalissa ajassa saatetaan kaivata mitattavia tuloksia myös maailmanmuuttamispyrinnöissä. Solnitille Orwellin kasvattamat ruusut ovat mahdollisuus kysyä, kuka Orwell oli, mutta myös, ”keitä me olemme ja miten nautinto, kauneus ja kulutetut tunnit ilman mitattavia tuloksia mahtuvat ihmiselämään […], joka välittää oikeudenmukaisuudesta, totuudesta, ihmisoikeuksista ja maailman muuttamisesta” (14).

Oman elämän keskeisen päämäärän toteuttamiseksi voi olla välttämätöntä tehdä asioita, jotka näyttävät päämäärän valossa humpuukilta. Ehkä epäolennaiselta, turhuudelta tai hölmöltä hemmottelulta vaikuttava tekeminen mahdollistaakin vakavana ja tärkeänä pidettyjen asioiden edistämisen. (24–25) Näin ainakin itse haluan ajatella upotessani 37 jakson ajaksi Australian Ensitreffit alttarilla -ohjelman ihmissuhdekiemuroihin tai 11 kaudeksi NYPD Bluen pariin.

Hömpästä nauttiminen ei sulje pois kykyä analysoida maailman vakavia ongelmia. Päinvastoin. Joskus on välttämätöntä vetäytyä hetkeksi maailman pahuuden ääreltä, jotta jaksaa taas ajatella ja toimia. Kuten Solnit toteaa, ”[u]sein vihjataan (tai huudetaan), että jos innostut siileistä [Orwell kirjoitti eräässä kirjeessään ihastuneeseen sävyyn siileistä], et välitä ajan pahuudesta, mutta ne ovat samanaikaisesti läsnä kokemuksessa ja mielikuvituksessa” (35).

Havaijin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Jairus Grove luennoi toukokuussa 2023  Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa sodasta kroonisena olosuhteena². Hän esitti ajatuksen ihmiskunnan saattohoidosta. Sen sijaan, että pelkäämme maailman tai nyky-yhteiskuntien lopullista romahtamista, voimme ajatella elävämme jo maailmanlopun ajassa. Tämä ajatus ei suinkaan väistämättä johda siihen, että voisi haistattaa kaikelle paskat ja alkaa elää ihan miten vaan, piittaamatta mistään. Jos hyväksymme, että maailmanloppu on tässä ja nyt, voimme miettiä, miten tehdä siitä mahdollisimman siedettävän. Miten saattohoidamme ihmiskuntaa mahdollisimman vähin kärsimyksin? Groven mukaan tärkeämpää kuin miettiä, miten maailmanloppu estetään, on miettiä, miten elää tässä ja nyt olematta kusipää.

Edellisessä kirjassaan Savage Ecology (2019) Grove kirjoittaa yrittävänsä etsiä hidasta apokalypsiä. Se tarkoittaa häviävyyden, rajallisuuden ja haavoittuvuuden kohtaamista tavoilla, jotka herättävät meissä vähintään yhtä paljon ihmetystä kuin kauhua, pikemminkin poliittista tarmokkuutta kuin vetäytymistä sekä sen ajatuksen vakavasti ottamista, että apokalypsit eivät ole loppuja vaan peruuttamattomia muutoksia. Ne ovat aina jonkin loppuja, mutta eivät kaiken loppuja.³

Hidas maailmanloppu antaa mahdollisuuden ajatella elämän perusasioita ja reunaehtoja uudelleen. Se toimii erinomaisen hyvin inspiraationa Solnitin ja Orwellin kaltaisille kirjoittajille. Usein ajatellaan, että inspiraatio kirjoittamiselle syntyy positiivisista asioista. Kirjailijan muusa nähdään tämän halun kauniina kohteena, joka herättää innoituksen tekstiin. Mutta Solnit esittää, että Orwellin tapaista poliittista kirjailijaa inspiroivat pikemminkin asiat, jotka ovat hälyyttäviä tai luotaan työntäviä: ”Vastustus on stimulantti.” (129) Hitaan maailmanlopun innoittaman kirjallisuuden ei tarvitse olla silkkaa dystopiaa, vaan kuten Solnit Orwellia tulkitsee, dystopiassakin ovat aina läsnä myös kauneus ja ilo.

Siispä, koska kaikki romahtaa ennemmin tai myöhemmin, on pakko juuri nyt alkaa elää todeksi sellaista maailmaa, jonka haluaa nähdä. Vaikka kuinka pienessä mittakaavassa. “Työ, jota Orwell teki, on nyt jokaisen tehtävä. Se on ollut sitä aina” (268). On siis viljeltävä ruusuja ja istutettava omenapuita.

Viitteet & Kirjallisuus