Jyrki Siukonen
François Rabelais, Pantagruelin kolmas kirja. Suomentanut Ville Keynäs. WSOY, Helsinki 2009. 260 s.
François Rabelais (k. 1553) on niitä eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoita, joiden kääntämistä pidetään itsestään selvästi arvokkaana. Mutta miten kipeästi kaivattu nyt suomeksi saatu Pantagruelin kolmas kirja lopultakin on? Näin töksäyttäen en halua mitätöidä vaativaa ja hyvin tehtyä käännöstä, vaan kysyä millä tavoin Rabelais’n teos toimii – vai toimiiko se lainkaan. Pantagruelin kolmas kirja on otsikkonsa mukaisesti sarjan (tai romaanin) kolmas teos. Sitä edelsivät järjestyksessä ensimmäisenä Pantagruel Dipsodien kuningas (suom. 1989) ja toisena Suuren Gargantuan hirmuinen elämä (suom. 1947). Parhaat paukkunsa Rabelais käytti jo niissä, kolmas kirja on monessa suhteessa heikompi ja nykylukijan kannalta vähemmän antelias.
Pieru ja oppineisuus
Kahdessa aiemmassa Rabelais-suomennoksessa kääntäjät esittävät lyhyen esipuheen ja puhuvat samalla työnsä motiiveista. Erkki Salo (Pantagruel) korostaa koomisen seikkailuromaanin satiirisia piirteitä ja alkutekstin hauskuutta, Erkki Ahti (Gargantua) puolestaan naurua, valoisaa ja riemukasta elämäntunnetta ja koruttoman luonnollisuuden puolustusta. Kolmannen kirjan kohdalla on toisin. Esipuheen kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Kuisma Korhonen katsoo teosta muun muassa filosofisen skeptismin oppituntina ja semiotiikan ituna, muilta osin hän viittaa Mihail Bahtinin tunnettuun tulkintaan renessanssin naurusta. Hauskaksi Korhonen ei Kolmatta kirjaa suoranaisesti väitä, vaikka sanookin Rabelais’n olevan yksi historian hauskimmista kirjailijoista. Ongelma onkin pitkälti tässä: Kolmas kirja ei ole läheskään niin hauska kuin kaksi aiempaa. Tämän lienee huomannut myös Bahtin, jonka argumentaatio pohjautuu paljon enemmän Pantagruelin ja Gargantuan teksteihin kuin myöhempiin osiin. Mitä siis tehdään klassikolla, joka on hauskan maineessa mutta osoittautuu tosi paikan tullen mainettaan vähäisemmäksi?
Sanotaan ensin se, miksi kirja ei ole minusta hauska. Yksinkertaisesti koska siinä juomista, pierua ja kakkaa on niin paljon vähemmän. Ylisuurena juhlitun ja nauretun ruumiin sijaan sivuja täyttää entistä paperinmakuisempi akateeminen huumori. Kolmas kirja ei ole samassa määrin kohtuuton ja kansanomainen kuin aiemmat, vaan sen kohdeyleisönä – pilkan kohteina sekä pilkan naurajina – ovat oman aikansa oppineet lukijat. Olen heistä etäällä. Roomalaiseen oikeuteen viittaavat sukkeluudet edellyttävät roomalaisen oikeuden tuntemusta, ja juuri sitä minulta puuttuu. Bahtin muistutti, miten tarkkaan Rabelais’n teosten geografia pohjaa todellisuuteen – monet paikat ovat edelleen nähtävissä. Vastaavalla tavalla myös Kolmannen kirjan runsaat kirjalliset viitteet ovat tutkijoiden paikannettavissa. Niistä vain ei synny herkullista ja elämänmakuista maisemaa, vaan turhan usein sarja pölyttyneitä höpötyksiä. Lukeminen itsessään muuttuu tekstin historiasta tietoiseksi, ja se syö iloa. Pantagruelin suomentanut Erkki Salo ei uskonut selityksiin ja jätti sellaiset tyystin pois. Vaikka en hänen tapaansa koe viitoitusta lukemisen haittana, kieltämättä Kolmannen kirjan 398 selventävää loppuviitettä monesti vain alleviivaavat tekstin ja spontaanin naurun väliin jäävää kuivaa tonttia.
Luetteloiden kirja
Kahden ensimmäisen osan tapaista toimintaa, hölmöä loanheittoa tai absurdia seikkailua Kolmas kirja ei tarjoa, sillä suurin osa ”juonesta” rakentuu eri ennustuskeinojen luettelolle. Nopista ennustaminen, Vergiliuksen teoksista ennustaminen, unista ennustaminen, sibyllan ennustus, mykän ihmisen ennustus, kuolevan ihmisen ennustus, astrologinen ennustus, kiromantia ja niin edelleen ovat niitä Rabelais’n aikana käytettyjä keinoja, joiden kautta kertomuksen henkilöt kulkevat kuin rastilta toiselle. Ongelma, johon he haluavat selon, on kannattaako ensimmäisessä kirjassa esitellyn polyglotti Panurgen mennä naimisiin vai ei. Kysymys ei ole pelkästään avioliiton onnellisuudesta tai onnettomuudesta (Panurge pelkää vaimon pettävän), vaan ylipäätään miehisestä suvunjatkamisesta, siemenen siirtämisestä. Aisankannattajuuden sijaan kirjan avainsanoja ovat kalukukkaro ja kives.
Jos kirjan keskeisin rakenne on luettelo, vastaavalla tavalla itse tekstin massasta tunkee esiin monenlaisia adjektiivi- ja verbiluetteloita. Rabelais ilottelee toistuvasti rikkailla sana- ja nimilistoilla, joiden kanssa kääntäjä saa herkutella ja pinnistellä parastaan. Maineikkain näistä on lukujen XXVI ja XXVIII kahdentuva litania erilaisista kiveksistä. Bahtin luki tätä yli kolmensadan nimetyn kiveksen listaa markkinatorin kielelle ominaisena ylistyksen ja solvauksen yhteensulautumisena, mutta yhtä hyvin se avautuu pelkkänä matkantekoa lyhentävänä leikkinä, jossa kilvoitellaan kielellisellä kyvyllä. Kivespuhehan alkaa ”kun he olivat ohittaneet Huismesin kylän” ja päättyy kun he saapuvat palatsiin. Leikin luonne selvenee luvussa XXVIII, kun Panurge ja Pantagruel latelevat vuororepliikein vastaavanlaisen litanian erilaisista hulluista.
Ennustusten kysymisen jälkeen Panurgelle haetaan neuvoa vielä yliopiston kasvateilta: teologilta, lääkäriltä ja filosofilta. Keskustellaan symposiumin tapaan ruokapöydässä. Kirjailija näyttää ja käyttää laajaa oppineisuuttaan, mutta ei repäise keskustelua missään vaiheessa rehevään nauruun. Rabelais julkaisi Kolmannen kirjan omalla nimellään, ehkä sillä oli vaikutuksensa tyylin rauhoittumiseen. Ehkä hän halusi sanottavansa selkeämmin julki. Kirjan ensimmäisessä luvussa Rabelais julistaa suorasanaisesti humaania yhteiskuntapolitiikkaa, jossa hallitsija vaalii alamaisiaan hyvyydellä. Kolmannen kirjan päättää omituinen ja irralliselta tuntuva kasvitieteellinen selostus hampusta ja asbestista (!). Jos ei muuta, niin loppuluvut muistuttavat meitä siitä, ettei 1500-luvun maailma suinkaan ollut samalla tavalla taksonomisoitu kuin omamme.
Naisen paikka
Renessanssin luonnonjärjestykseen liittyköön sekin, että huomautan vielä jotakin Panurgen ongelman oletetusta aiheuttajasta eli naisesta. Niin humanistiksi kuin Rabelais luetaankin, hän kirjoittaa äänekkäästi remeltävän jätkäporukan kirjallisuutta, jossa naisella ei ole sanansijaa: ”Vai väitättekö tosissanne, että kunnon miehen maine ja kunnia ovat huoranperseestä riippuvaisia?” (104) Rabelais’n kirjojen maisemassa nainen on lähinnä jotakin, jonka sukuelimiä voi ostaa halvemmalla kuin rakennuskiviä, kuten Pantagruelissa, jossa Panurge ehdottaa Pariisin muurien rakentamista pilluista.
Kolmannessa kirjassa naisesta keskustellaan luvussa XXXII lääkäri Rondibilisin johdolla seuraavasti: ”Ja kun sanon nainen, puhun niin hauraasta, niin ailahtelevaisesta, muuttuvaisesta, epävakaasta ja epätäydellisestä sukupuolesta, että tuntuu kuin luonto – kaikella kunnioituksella ja arvostuksella – olisi naisen rakentaessaan eksynyt siitä terveestä järjestä, jota noudattaen se on luonut ja muovannut kaiken muun.” Humanistisen huumorin terä olisi nykylukijan kannalta helpompi hahmottaa, jos Rabelais’n kirjassa olisi muitakin naisia kuin ”raihnainen ja ryysyjen verhoama, nälkiintynyt, hampaaton, rähmäsilmäinen, köyryselkäinen, räkänokkainen ja riutunut” vanha sibylla (100), joka ennustuksensa lopuksi pyllistää Panurgelle.
Pantagruelin kolmas kirja elää aiempien osien valosta. Henkilöhahmot ja naurun peruseetos selviävät niistä. Tästä kirjasta Rabelais’n lukemista ei siis kannata aloittaa, jos ei tähän lopettaakaan. Ratkaisua Panurgen ongelmaan ei löydy edes hullulta mieheltä, joten tarina jatkuu ja rönsyilee vielä romaanin kahteen seuraavaan osaan. Valitettavasti nauru ei enää nouse ensimmäisten kirjojen tasolle.
