Markku Roinila
Michael Azerrad, Our Band Could Be Your Life. Scenes from the American Indie Underground 1981–91. Little, Brown & co., New York 2001.
Kun kaanonmies ajattelee 80-luvun rockia, hän muistaa ensin postpunkin ja gootit: Joy Division, Bauhaus, Siouxie & The Banshees. Sitten tuli futurismi ja uusromantiikka ja kevytromanttiset pop-bändit: Duran Duran, Erasure, Depeche Mode, The Smiths, Echo & the Bunnymen, Teardrop Explodes ja vuosikymmenen lopussa vielä Madchester: New Order, Stone Roses, Happy Mondays. Toisin sanoen kasari muistetaan voittopuolisesti britannialaisen popmusiikin valtakautena. Samaan aikaan USA:ssa valtavirran ja Phil Collinsin hittien alla pulputti eläväinen ja monitahoinen indieskene, josta tämä kirja kertoo.
Azerrad esittää suuren kertomuksen pienestä päähänpotkitusta porukasta, joka havaitsee, että ei tarvitse osata soittaa hyvin ollakseen bändissä. Kaiken voi lopulta tehdä itse: bändin, musiikin, levy-yhtiön, keikkamyynnin, bändiverkoston, lehdet. Black Flagistä ja 80-luvun alusta lähtevä ja Nirvanaan ja 90-luvun alkuun päättyvä kertomus esittelee käänteentekevät bändit kolmessatoista profiilissa, mutta kirjaan mahtuu paljon muutakin: DIY-ideologia, streittarius, yhteiskunnan arvojen hylkääminen, musiikin ja taiteen yhdistäminen eli kokonaiset elämäntavat ja maailmankatsomukset tulevat esiin jokaisessa profiilissa. Kuten kirjan otsikko kertoo, kysymys on bändeistä, joista voi tulla elämäsi. Kirjan johdanto on syytä lukea jo siksikin, etten olen missään muualla nähnyt yhtä tyhjentävää kertomusta siitä, mitä indie loppujen lopuksi on.
Sanottakoon tässä kuitenkin lyhyt versio. Kyse on tavasta tehdä. Indie USA:ssa oli 80-luvulla puhtaasti markkinataloudellinen termi, joka tarkoitti taloudellista riippumattomuutta isoista levy-yhtiöistä ja heidän jättimäisistä koneistoistaan. Suuri rooli teoksessa onkin muutamalla keskeisellä levy-yhtiöllä, erityisesti SST:llä, Touch & Go:lla ja Sub popilla. Bändit muodostivat keskinäisen verkoston, jolloin yleisöä, majapaikka ja kiertuekaverit hoidettiin oman porukan kesken. Vaikka muutama kirjan bändeistä meneekin lopulta suurien levy-yhtiöiden leipiin, indie-yhtiöiden hyveet tuodaan jatkuvasti esiin suhteessa suurten kilpailijoiden toivottomaan jälkeenjääneisyyteen. Lopulta tarina päättyy rahan voittoon ja pienten levy-yhtiöiden ahdinkoon. Tässä suhteessa vertailukohtia on tietysti olemassa joka puolella – myös Suomessa.
Azerradin valttina on kyky kirjoittaa vetävästi. Kunkin bändin tarina kerrotaan rakastavasti ja asiantuntevasti, bändien omat ominaispiirteet hyvin esiintuoden. Samalla Azerrad on kuitenkin tarpeen tullen kriittinenkin. Välillä naurettavuuksiin menevä puristisuus saa tuhdin annoksen ivaa osakseen, puhtoispopparit Beat Happening saavat korvat lämpimiksi sovinismistaan ja Sonic Youthin näennäisen huolettoman hällävälin taustalta paljastuu määrätietoinen eteenpäin puskeminen keinoja kaihtamatta. Kussakin tarinassa on runsaasti sitaatteja bändeiltä tai heidän uraansa läheltä seuranneilta, mehukkaita anekdootteja unohtamatta. Esimerkiksi The Replacementsin tapa leikitellä yleisönsä kanssa irrotti mehevät hörähdykset ja Butthole Surfersin Hollannin-seikkailu on aivan hillitöntä luettavaa. Myös musiikkia osataan kuvata osuvasti. Kaikki kielii valtavasta taustatyöstä, jota kuitenkaan ei tuoda millään tavoin esiin.
Koska samat ihmiset pyörivät kuvioissa koko kirjan kattaman ajan, muodostuu helposti kuva yhdestä suuresta perheestä, joka taisteli valtavirran pahoja korporaatioita vastaan ja toteutti kaiken omista lähtökohdistaan, omien ihanteidensa mukaisesti. Näin toki jossain määrin onkin asianlaita. Kirja ei kuitenkaan peittele sitä, että bändien kesken oli myös kilpailua ja ne toimivat hyvinkin eri tavoin. Esimerkiksi Hüsker Dü kiersi pikku pakullaan keikalla jatkuvalla syötöllä kun taas vaikkapa Sonic Youth toteutti kiertuetoimintaansa hieman organisoidummin. Butthole Surfers toimi kuin hippikaravaani ja Replacements muistutti asenteeltaan valtavirran meininkiä, vaivautumatta roudaamaan itse kamojaan. Toistuvasti tulee esiin myös streittarikulttuurin ero hörhöihin – toiset pinnistelivät yliannoksella kahvia (Henry Rollins), toiset taas olivat sekaisin enemmän tai vähemmän koko ajan (The Replacements, Butthole Surfers).
Kaiken kaikkiaan kirja on perusteos ja suositeltava klassikko kaikille niille, joita kiinnostaa mitä USA:ssa tapahtui ennen Nirvanaa. Kuten epilogissa huomautetaan, Nevermind ei tullut tyhjästä – siinä kuuluvat sellaisten kirjassa käsiteltyjen edeltäjien kuin Black Flag, Hüsker Dü, Dinosaur Jr:n musiikista imetyt vaikutteet.
Tälläisenäkin kirja on melkoinen mammutti, mutta aina voi peistä taittaa kirjan sisältämistä bändeistä, jotka ovat Black Flag, The Minuteman, Mission of Burma, Minor Threat, Hüsker Dü, The Replacements, Sonic Youth, Butthole Surfers, Big Black, Dinosaur Jr, Fugazi, Mudhoney, Beat Happening. Missä ovat The Pixies? Dream Syndicate? Rain Parade? Green on Red? jne. Azerrad saattaisi tietysti väittää, että tuonkaltaiset bändit eivät voisi olla elämäsi, mutta ehkäpä niistä olisi silti voinut sanasen sanoa ainakin kontekstin paremmin hahmottamiseksi.
Indie-estetiikan mukaisesti suurten levy-yhtiöiden bändit ohitetaan säännöllisesti. Suurien levy-yhtiöiden bändeistä mainitaan oikeastaan vain R.E.M. ja sekin useimmiten negatiivisessa valossa. Myös kirjassa käsiteltyjen bändien suhdetta punkiin ja erityisesti New Yorkin punk-ilmiöön olisi voinut ruotia hieman tarkemmin. Nyt asia ilmenee lähinnä vain Sonic Youthin yhteydessä. Sen sijaan Azerrad kiinnostavasti kaivelee bändien taustalla olevia klassisen rockin vaikutteita onnistuen löytämään mainioita tyypittelyjä yllättävistäkin lähteistä. Azerradilla Replacements vertautuu The Facesiin, Butthole Surfers Grand Funk Railroadiin ja Dinosaur Jr Neil Youngiin.
Tämänkaltaiset moitteet ovat kuitenkin hyvin kevyitä, sillä Our Band Could Be Your Life on selvä klassikko, joka sisältää hyvinkin musiikkia suurempaa legendaa.
