Matti Vanhanen siirtyi pääministeristä rivikansanedustajaksi ja saman tien Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Poliitikkona häntä pidettiin pystyvänä, uutterana ja sovittelevana mutta myös ilmeettömänä, etäisenä ja yksityisajattelussaan haihattelevaisena. Hän joutui ottamaan johtoonsa Suomen keskustan ja siinä sivussa Suomenkin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa. Hänen edeltäjänsä oli syyllistynyt oikeudellisesti ja moraalisesti moitittavaan toimintaan sinänsä sankarillisia, totuutta tavoittelevia ja kansalaisten tietoa lisääviä päämääriä ajaessaan. Tämä toimeksianto, pesti isänmaan ja puolueen pelastajaksi, sävytti Vanhasen kaikkea toimintaa. Hänestä voikin pitää eritoten sen tähden, että hänen toimiaan ei näyttänyt ohjaavan pyrkimys tulla pidetyksi.
Vanhasen toimia vaikuttivat viitoittavan velvollisuudentunto, asiallisuus ja ratkaisukeskeisyys sekä poliitikoilta monesti turhaan kaivattu vakaumuksellisuus. Paha vain, että hänen tärkeät periaatteelliset kantansa (kuten poliitikonkin yksityiselämän suoja) sotkeentuivat kohtuuttomaan vallankäyttöön (Ruusus-oikeudenkäynti). Paha vain, että hänen vähintäänkin kiinnostavat ideansa (biomassan energiakäyttö ja löyhä yhdyskuntarakenne) olivat niin räikeän puoluekantaisia (hyvin toimeen tulevien maanomistajien suosimista). Siksi mies, joka raakilemaisen ja ehkä raakalaismaisenkin työreformin jälkeen esimerkiksi kehitteli kiistattoman etevästi ’kolmannen tien’ ajatusta ja vastusti yksiselitteisen komeasti SDP:n (ja sittemmin näemmä vihreätkin) vallannutta maahanmuuttovastaisuutta, ei voinut hahmottua merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi ja sydämelliseksi moralistiksi. Vanhanen hahmottui koleaksi vallankäyttäjäksi ja puliveivauspolitiikan viimeiseksi mohikaaniksi. Hänestä tuli kulissi ja savuverho poliittisen toiminnan vääryyksille.
Keskustan vaalirahaskandaali ajoi lopulta ulos ja lokaan niin vilunkielkeillään suorastaan rehvastelleen Jarmo Korhosen kuin hänen hyveelliseksi vastavoimakseen tarjoutuneen Matti Vanhasen.
Ei mielikuvaa
Vanhasen kujanjuoksun toistetuin mutta yhä puutteellisesti ymmärretty hetki koitti kesäkuussa 2008. Eduskunnan kyselytunnilla Jukka Gustafsson (sd.) tiukkasi, oliko pääministeri tavannut keskustaa rahoittaneiden kiinteistöyhtiö Nova Groupin ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n edustajia virka-asunnollaan järjestetyssä tilaisuudessa. Vanhanen vastasi: ”Minulla ei ole mielikuvaa tällaisesta tapaamisesta, eikä ole edelleenkään sellaista mielikuvaa.”
Samassa yhteydessä Vanhanen totesi, että ”sen kyllä muistaisin”, jos olisi ollut KMS:n kanssa vaaliraha-asioista sopimassa. Hän siis antoi luvan tulkita, että ”mielikuva” on kutakuinkin sama asia kuin ”muistikuva”. Tämän vahvistaa hänen lausuntonsa samasta asiasta kysyttäessä syyskuussa 2009, jolloin hän totesi yleisesti, ettei voi kantaa vastuuta vuosikymmenien saatossa luodusta käytännöstä. Ja erityisesti: ”En ole valehdellut vaan muistanut väärin.”
Vanhasen sanavalinnan täyttä merkitystä ei ole huomattu. ”Minulla ei ole mielikuvaa” ei ole kankea tai hapuileva hätärepliikki. Se on suomennos aivan tietystä maailmalla tunnetusta poliittisesta fraasista, englanninkielisestä I have no recollectionista. Se taas on ollut vähintään parikymmentä vuotta etenkin Yhdysvaltain poliittisessa elämässä suoranainen korruption tunnuslause. Poliitikon tai virkamiehen oletetaan sanovan niin silloin, kun nimenomaan tietää tehneensä väärin ja pyrkii jo ennalta välttämään rikkomuksensa tai rikoksensa kovimmat seuraamukset. Esimerkiksi YLEn englanninkielisillä nettisivuilla ja HS:n kansainvälisessä painoksessa Vanhasen kommentit sekä kesältä 2008 että syksyltä 2009 käännettiin juuri recollectionin avulla.
Repliikin historia on vielä kirjoittamatta. Se on oleva poliittisen ja draamallisen toiminnan historiaa. Aloittaa sopii vaikkapa eräästä syyteharkintakuulemistilaisuudesta Los Angelesissa helmikuussa 1962, kun elokuvanäyttelijöitten yhdistystä (SAG) epäiltiin mahdollisesti lainvastaisista toimista ja niillä hankituista huomattavista taloudellisista voitoista. ”En halua vaikuttaa siltä, että yrittäisin olla tieten tahtoen epämääräinen”, sanoi SAG:n nokkamies liittovaltion oikeuselimelle, joka kyseli hänen yhteyksistään erityisesti arveluttavaa sopimusetua antaneen ja saaneen televisioelokuvayhtiö MCA:n edustajiin. Tuo mies oli juuri 51 vuotta täyttänyt Ronald Reagan.
Reagan oli hyvää vauhtia päättämäisillään filmiuraansa ja aloittamaisillaan puoluepoliittisen uransa republikaanien oikeistosiiven uutena toivona. Hän kypsyi poliitikoksi Hollywoodissa ammattikuntansa keulahahmona ja antikommunistisena aktivistina. Mainitussa istunnossa grand juryn pakeilla Reagan sanoi, että häntä itseäänkin suoraan hyödyttäneet kytkyt kyseenalaisia diilejä tehneisiin rahamiehiin eivät olleet hänen tarkassa muistissaan, koska muun muassa häät ja kuherruskuukausi Nancyn kanssa olivat saaneet hänet väitettyjen neuvonpitojen tapahtuma-aikoihin hivenen ”utuiseksi”: ”Haluaisin teidän tajuavan, että minun muistini on kuin tapaamisten kaleidoskooppi, joten olen varma, että jos istuutuisin jonkun kanssa asioihin ryhtyäksemme, niin muistaisin kyllä kaiken yksityiskohtia myöten.” Reagan kiisti tavanneensa MCA:n väkeä tiettynä aikana, tietyssä paikassa, tiettyä tarkoitusta varten, ja tuli samalla arvioineeksi esteellisyyttään sanankäänteillä, jotka kaikuivat sittemmin myös Arkadianmäen graniitista ja jakarandasta ympäri Suomennientä:
”Ei, taisin jo kertoakin teille, että en muista tuota. Minä en muista [I don’t recall.] […] En rehellisesti sanottuna muista. […] on hyvin mahdollista, että oli tekeillä jotain, mihin minä en osallistunut, mutta minulla ei ole tästä nimenomaisesta asiasta mitään mielikuvaa [I have no recollection].”
Kolme vuosikymmentä myöhemmin tehdyssä suuren luokan Hollywood-elokuvassa Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1994) totuudellisuuteen ja laillisuuteen pyrkivä CIA-virkailija Jack Ryan (Harrison Ford) havahtuu inhaan juoneen. Hän tajuaa, että hänen kollegansa ovat masinoineet kokaiinikartellien vastaisen salaisen sotilasoperaation presidentin vielä salaisemmasta aloitteesta. Kongressilta juuri lisää huumevastaisen kampanjan ei-sotilaallista rahoitusta hankkineesta Ryanista on tullut tietämättään valehtelija. Kun Ryan tiukkaa paatuneelta virkaveljeltään Robert Ritterilta pimitetyn puuhailun oikeutusta, tämä neuvoo, miten vastata poliitikkojen ikäviin kysymyksiin kongressin käynnistämässä tutkinnassa:
”I have no recollection of that. Sinun pitää oppia tuo sanamuoto.”
Leffan pohjan muodostavassa Tom Clancyn samannimisessä romaanissa (1989; suom. 1990) näitä sanoja ei lausuta. Ne ovat filmikäsikirjoittajien lisäystä. Niin valkokankaalla kuin kirjankansienkin välissä Ryan pystyy lopulta päihittämään häntä partiopojaksi haukkuvan Ritterin ja muut lierot. Hän kykenee verta ja hikeä vuodattamalla uudistamaan uskon demokratian ja avoimen yhteiskunnan toimivuuteen. Romaanissa jonkinlaisen kunnianpalautuksen saa myös Ritterin hämärät puuhat siunannut presidentti, mutta kirjasta tehdyssä elokuvassa vain Ryanin edustama sankariyksilö pääsee kuiville. Kenties tarinan opetuksena on, että kaikissa poliitikoissa piilee aimo annos ryania ja ritteria: valmiutta kumpaankin suuntaan suorastaan edellytetään hyvältä poliitikolta.
Rainaa on helpompi tulkita kuin Vanhasen päätöstä ottaa vinkistä I have no recollection, Senator vaarin Suomen eduskunnan kyselytunnilla. Huomiota herättävällä ja paljon puhuvalla sanavalinnallaan hän yhtä kaikki ikään kuin epäsuorasti myönsi salaavansa ja valehtelevansa. On joutavaa yrittää selvittää, oliko Vanhanen itsebriiffauksekseen katsellut toimintaelokuvaa vai konsultoinut juristeja. Muistelmat saattavat aikanaan tarjota jonkin vastauksen. Tällä erää Vanhanen pystyy Harrison Fordin tapaiseen luottamuksen palautukseen vain panemalla oman päänsä pantiksi. Hän ei tosin enää pääse vastaamaan kansanedustajille vaan todennäköisesti valtakunnanoikeudelle.
Oli miten oli, jostain kumman syystä pääministeri antoi alluusiollaan selvän vihjeen ja tulkintaohjeen. Hän lähestulkoon sanoi: ”Niin, täällä ollaan. Tänne jouduin pyytämättä ja yllätyksenä. Sen tiedätte. Jouduin keskelle tätä likaista peliä. Pelaan sitä teidän asioittenne hoitajana. Myönnetään, ennen kaikkea vauraitten maanomistajien asioitten. Mutta teidän muittenkin. Sen myöntänette. Systeemissä on paljon mätää. Täällä ryvettyy. Minäkin ryvetyin. Olen jäänyt nalkkiin. Pitäkää seuraavia tapahtumia sirkuksena tai teatterina tai elokuvana, jos niin haluatte. Mutta politiikka on yhteisten ja erityisten etujen limittämistä vaihtuvissa tilanteissa ja muuttuvissa voimasuhteissa. Se ei ole aina siivoa puuhaa. Näette sentään, kuinka kärsin tämän kaiken keskellä. Kalseana pidätte, mutta ette voi olla näkemättä, miten velvollisuus syö miestä, valta ruhjoo elävää kudosta ja salaisuudet polttavat sisuksia. Lähtölaskenta on alkanut. Minun myötäni menee mailleen kokonainen kulttuuri.”
No, ei sanonut, ei. Vaan hänpä olikin Suomen pääministeri 2000-luvulla eikä Englannin kuningas 1600-luvulla. Shakespearen kruunupäät ovat menneet. Nyt menevät viimeiset vanhasetkin.
Uudet pelaajat
Vanhasen edustama väistyvä poliitikkotyyppi on rakenteen ääntä käyttävä, aseman ja auktoriteetin merkiksi saadun haarniskan suojista puhuva, uskottavuutensa menetykseen kaatuva ja sortuessaan kokonaisen perinteen, vakanssin ja ideologian samalla tärväävä hahmo. Tämän poliitikkotyypin useimmat toivottavat kernaasti tervemenneeksi.
Mutta vaikka tilalle tulee jotain kivempaa, tilalle ei tule välttämättä mitään joka suhteessa parempaa. Uusi poliitikkotyyppi on kansalaisenkaltainen, erehtyväinen, katuvainen, pahoittelevainen, arkinen ja läheinen. Näitä poliitikkoja on etenkin kokoomuslaisissa ja vihreissä, vähiten keskustalaisissa ja demareissa.
Opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) antoi helmikuussa 2009 ymmärtää Helsingin Sanomat Kuukausiliite -palstoilla, että yhteiskuntakritiikki on katkeruutta. Kaksi päivää myöhemmin hän pyysi anteeksi sanomisiaan Aamulehti-haastattelussa. Kömmähdyksessä ei romahtanut eikä ryvettynyt mitään. Sama nuori raikas nasaali se vain joksahteli, haksahteli ja pahoitteli. Oli kuin kuka tahansa. Vähän hoopo innostuessaan, mutta perimmältään oikeamielinen. Tai ainakin oikeistomielinen, sillä anteeksi pyytänyt ja saanut Virkkunen saattoi rauhassa jatkaa koulutuspolitiikkaansa, joka on oikein hyvin linjassa kritiikin suitsimisen kanssa. Tuossa politiikassa vapaan tutkimuksen asemaa kurjistetaan yliopistoautonomian nimissä ja peruskoululaisilta evätään mahdollisuus kriittisen ajattelun oppimiseen, ilmeisesti sen katkeruutta lisäävän vaikutuksen takia. Kokoomuksen masinoimaan tuntijakouudistukseen ei ole toistaiseksi puututtu joukkotiedotusvälineissä, vaikka sen liepeillä ja tukena, alaikäisten päänmenoksi ja koko kansalaisyhteiskunnan tappioksi, mellastaa maan synkänmustin ja antikriittisin taantumus.
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) taas kommentoi viime perjantain HS:n mukaan Ranskan toimeenpanemia romanikarkotuksia sanomalla, että EU:n on moisten ilmiöiden keskellä turha saarnata ihmisoikeuksista. Tämä olisi ollut aiheellinen huomautus, ellei Stubb olisi itse hiljan toivonut, että EU ylimalkaan lopettaisi ihmisoikeuksista meuhkaamisen. Hänen romanilausuntonsa siis sanookin, että romaneja saa kohdella kaltoin, kunhan ei mene väittämään olevansa lujasti ihmisoikeuksien puolella. Tätä tulkintamahdollisuutta Stubb epäilemättä pahoittelisi, jos häneltä asiasta kysyttäisiin vaikkapa hyväntuulisen urheilutapahtuman tuoksinassa. Tuloksena ei avautuisi mukavan persoonan ja uuden euro-oikeistolaisen kylmän politiikan välinen todellinen epäsuhta vaan raikas tuulahdus uudesta poliitikkotyypistä, joka ei aina jaksa asetella sanojaan parhain päin. Sillä kukapa muukaan jaksaa. On sitä hauskempaakin tekemistä. Jätetään vanhaset kakistelemaan, kanervat tekstailemaan ja neukkuajan pöljät kommunikeoitaan väsäilemään. Ollaan me, jotka sentään elossa ollaan ja nykyaikaa asutetaan, ollaan me vanhoista taakoista vapaita. Hymyillään ja otetaan rennosti, sen mukaan kuin kullakin on siihen varaa, eivätkä katkera kritiikki tai kimurantit ihmisoikeudet sitä häiritse.
Vanhasen vastuunpainama konnuus voi monissa silmissä olla sittenkin siedettävämpää kuin vaikkapa kokoomusministereissä ehkä puhtaimmillaan näkyvä kepeä uuspelurius. Toiselta puolen erehtyväiseen yksilöllisyyteen puettu oman edun esittäminen yleisenä etuna saattaa maistua raikkaalta monen vuoden järjestelmänjäykän pompöösin pönötyksen jälkeen. Tämän murroksen keskellä eletään: väistyvässä tyypissä esiin tulevat viat ovat ilmeisempiä, uuden tyypin suojissa tehdyt luvattomat siirrot vielä hankalammin hahmottuvia. Samaan aikaan kukaties puolet kansalaisista pitää, ainakin mahatuntemuksen tasolla, luontevaa esiintymistä mediassa oitis vilpillisyyden, noin puolet samaa asiaa vilpittömyyden merkkinä.
Oli miten oli, heppoinen yksilöllisyys myy jo paljon paremmin kuin kaaderijämäköinti. Sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset häviävät jähmeän kollektiivinsa vankeina joka päivä lisää vihreitten ja kokoomuslaisten marssittaessa esiin yhä uusia luonnikkaan löysäranteisia ja löyhäsuisia mukavikkoja, jotka kelluvat vapaasti ohjelmavirrassa ja järjestelevät viileästi edut kotiin kaikille 2010-luvun voittajille.
Aivan kuin Vanhanen olisi kommentoinut tätä uutta tyyppiä veistellessään viime torstaina tv-kameroiden edessä tyynesti ja hymyillen ”hoksaamattomuuksistaan”. Seisoskeltiin Suomen perheyritysten liiton toimitilojen edustalla, Urho’s Pubin kulmalla, kivenheiton päässä Ståhlbergin ja Svinhufvudin patsailta, loanheiton päässä eduskuntatalosta. Joskus Vanhanen varmaankin vielä tosissaan tavoitteli paikkaa historiallisessa suurten mittojen huippujohtajistossa. Hän peri paikan puuhastelijatason huiputtajistossa. Hän kaatui säätiösuhmurointiin, toimintaan klassisen määritelmän mukaan ”puolijulkisella” alueella. Ydinvoiman vastaisen ponsilausuman aikoinaan koonneesta idealistista tuli mies, jolle valtakunnanoikeuskaan ei ole mitään ”sen kummempaa”. Onhan prosessi helpotus vuosien pimittämisen ja vedättämisen jälkeen. Kyllä siinä pyrkii iso hymy päälle, vaikka jalka on paketissa ja pää vadilla.
Aivan kuin Vanhanen olisi sanonut toimittajille ja kaikille vastustajilleen: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun. Minä olen joka päivä teidän nähtenne opettanut temppelissä, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kirjoitusten oli käytävä toteen.” (Mark. 14:48–49.) Tai kannattajilleen: ”Antakaa tämän tapahtua” (Luuk. 22:51).
Tämä oli tyyli. Nyt vallitsevat jo uudet, vielä vähän läpinäkymättömämmät.
Kirjallisuus
Clancy, Tom, Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1989). Suom. Reima Uusitalo. WSOY, Helsinki 1990.
Kaarto, Hanna, The Law, Morals, and a Dodgy Memory. Helsingin Sanomat International Edition 22/ix/10.
Moldea, Dan E., Dark Victory. Ronald Reagan, MCA, and the Mob. Viking, New York 1986.
Noyce, Philip (ohj.), Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger). Käsikirj. Donald Stewart, Steven Zaillian & John Milius. Paramount Pictures, Hollywood 1994.
Ukkola, Sanna, Vanhasen muisti palaa pätkittäin. Ilta-Sanomat 16/vi/09.
