Lehti

Juho Rantala

Johdatus Simondoniin

Ranskalainen tekniikan ja tieteenfilosofi Gilbert Simondon (1924–1989) on vasta viime vuosina noussut tunnetummaksi Ranskan ulkopuolella. Ennen 2010-lukua hänen teoksiaan ei ole ollut saatavilla englanniksi, mutta myös Ranskassa Simondonilta ilmestyi periaatteessa vain kaksi teosta vuosina 1958–1989. Sittemmin Simondon on alkanut nauttia suurta suosiota niin kotimaassaan kuin myös muualla Euroopassa, Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa.

Simondonin teoksista ja kirjoituksista

Simondonin tunnetuin teos on selvästi hänen kaksiosaisen väitöstutkimuksensa ensimmäinen osa, Du mode d’existence des objets techniques (MEOT), joka ilmestyi 1958 ja jota ohjasi tunnettu tieteenfilosofi Georges Canguilhem. Väitöksen toinen osuus, valtava L’individuation à la lumière des notions de forme et d’information (ILFI) – jota ohjasi vuorostaan hegeliläinen filosofi Jean Hyppolite – ilmestyi lopulta kahdessa osassa, ensimmäinen 1964 (L’individu et sa genèse physico-biologique) ja toinen (L’individuation psychique et collective) Simondonin kuolinvuonna 1989. Hän puolusti väitöksiään Hyppolitesta, Canguilhemista, Raymond Aronista, Paul Ricoeurista sekä Paul Fraissesta koostuvan tuomariston edessä vuonna 1958. Paikalla olivat myös Maurice Merleau-Ponty, Jean Wahl, Pierre-Maxime Schuhl sekä Mikel Dufrenne.1 Yksissä kansissa ILFI ilmestyi ensimmäisen kerran vasta 2005.2

2000-luvun puolella ranskaksi ilmestyi ILFI:n ja MEOT:in uusintapainosten lisäksi lukuisia Simondonin omia, luentoihin pohjaavia teoksia sekä kirjoituskokoelmia. Simondon oli julkaissut lukusia yksittäisiä tekstejä ranskalaisissa lehdissä elämänsä aikana. Kirjoitukset käsittelivät yleisemmän tekniikan ja tieteenfilosofian lisäksi niin tekniikan ja insinööritekniikan historiaa, psykologiaa, kybernetiikkaa, kommunikaatiota kuin ”keksimistä” (invention), mielikuvitusta, havaintoa ja estetiikkaa. Päivänvalon näkivät luentomateriaaleista ja osateksteistä koottu, keksimistä ja tekniikkaa käsittelevä L’invention dans les techniques. Lisäksi julkaistiin keksimistä ja mielikuvitusta käsittelevät luennot 1960-luvun puolivälistä, Imagination et invention. Samalta aikakaudelta julkaistiin myös luennot havainnosta (Cours sur la perception), ihmisen ja eläimen suhteesta (Deux leçons sur l’animal et l’homme) sekä kommunikaatiosta ja informaatiosta (Communication et information). 2010-luvulla julkaistiin enemmän eri vuosilta kerättyjä kirjoituskokoelmia: Sur la technique (1953–1983), Sur la psychologie, Sur la philosophie (1950–1980) sekä La résolution des problèmes.3

MEOT kääntyi englanniksi lopulta 2017 nimellä On the Mode of Existence of Technical Objects. Tätä aiemmin käännöstä oli puuhattu jo 70-luvun lopulla, ja 1980 olikin ilmestynyt epävirallinen Western Ontarion yliopiston alaisuudessa tehty käännös, joka kattoi vain muutaman luvun4. 1990-luvulla ilmestyi ensimmäinen käännös, kun ILFI:n johdanto-osuus käännettiin nimellä ”The Genesis of The Individual”5. Seuraavaa käännöstä odotettiinkin yli kymmenen vuotta, jolloin MEOT:n lyhyt luku ilmestyi englanniksi6. Kahden vuoden päästä ILFI:n johdanto-osuus käännettiin uudelleen, nyt alkuperäistä nimeä mukaillen, ”The Position of the Problem of Ontogenesis”7. Seuraavina vuosina Simondonin tekstejä käännettiinkin enemmän (”The Limits of Human Progress”, The Essence of Technicity”, ”On Techno-Aesthetics”, ”Technical Mentality” sekä ”Culture and Technics”)8, ja päivänvalon näki myös 2011 ensimmäinen kokonainen teos, kun Simondonin 1960-luvulla pitämät yleisen psykologian luennot julkaistiin nimellä Two Lessons on Animal and Man9. Viime vuonna ilmestyi Philosophy Todayn Simondon-teemanumerossa käännös Ranskan akatemiassa vuonna 1960 pidetyn esitelmän (”Forme, information, potentiels”) jälkeen käydystä keskustelusta. Itse esitelmä vuorostaan on osa vihdoin heinäkuussa 2020 ilmestyvää ILFI:n käännöstä (Individuation in Light of Notions of Form and Information)10.

Simondonin elämästä

Simondon eli oikeastaan koko elämänsä suhteellisen kuivaa akateemikon elämää ja näyttäisi keskittyneen suurelta osin opettamiseen ja luennointiin niin yliopistotasolla kuin lukiossa.11 Vaikka Simondon on toisinaan tulkittu henkilöksi, jota ei juurikaan politiikka kiinnostanut, näyttäisi kuitenkin siltä, että hän osallistui usein – aikansa maanmiesten ja -naisten tapaan – poliittiseen toimintaan. Lisäksi hän esimerkiksi pyrki parantamaan vankien oloja sekä piti näille luentoja. Hän toimi myös yhdistyksessä, joka ajoi huono-osaisten nuorten asiaa. Hänen tyttärensä mukaan myös eläinten kaltoinkohtelu mutta ilmeisesti jopa liiallinen puiden trimmaus ja rikkaruohojen kitkeminen vaivasivat häntä12.

Simondonin tutkimukselliset kiinnostuksenkohteet olivat monialaisia, hän pyrki ymmärtämään niin filosofiaa, psykologiaa, kemiaa, biologiaa, fysiikkaa, insinööritieteitä (ja niiden historiaa), tekniikkaa, antropologiaa, maataloustutkimusta sekä myös turvallisuus- ja katastrofitutkimusta. Hän myös luki ja opetti 1900-luvun kirjallisuutta sekä kreikkaa ja latinaa. Lisäksi hän pyrki itse kehittämään uusia keksintöjä, kuten esimerkiksi heijastamattomia etuvaloja, ja piti yläkouluikäisille tekniikkakerhoa, jossa rakennettiin muun muassa televisiovastaanotin.

Simondon suoritti tutkinnon filosofiasta sekä psykologiasta. Lisäksi hän suoritti ensimmäisen vuoden kliinistä psykologiaa lääketieteellisessä ja sai tutkinnon mineralogiasta. Vuosina 1950–1963 hän opetti erityisesti filosofiaa ja psykologiaa Toursissa Lycée Descartesissa, l’Institut de Touraine’ssa sekä myös Toursissa sijaitsevalla Stanfordin yliopiston haarakampuksella. Tällöin hän työskenteli myös Gaston Bachelardin sekä Nicholas Popovin kanssa. Simondon oli muutenkin kiinnostunut psykologisten ja fysiologisten piirteiden yhteyksistä ja vaikutuksista toisiinsa. Vuonna 1952 hän alkoi tutkia individuaation ongelmaa. Samoihin aikoihin (1955–1963) hän toimi ensin apulaisprofessorina ja sitten professorina Poitiersissa, jossa hän ohjasi muun muassa tutkintoja sosiaalipsykologiassa, yleisessä psykologiassa sekä vertailevassa ”fysiopsykologiassa”. Lisäksi hän opetti Lyonin yliopistossa. Vuosina 1955 ja 1962 hän perusti Poitiersin yliopistoon ja Toursiin psykologian laboratoriot. Vuonna 1962 hän järjesti kybernetiikkaan keskittyneen Le concept d’information dans la science contemporaire -konferenssin, johon saapui Norbert Wienerin kaltaisia tunnettuja puhujia13.

Vuonna 1963 Simondon nimitettiin Sorbonnen yliopiston apulaisprofessoriksi ja jo kahden vuoden päästä hän oli professori psykologiassa. Myöhemmin hän vaihtoi professuuria Paris Descartes -yliopistoon, jossa ohjasi kursseja yleisessä psykologiassa. Hän perusti myös yleisen psykologian ja teknologian laboratorion (toiminnassa 1963–1983). Näihin aikoihin hän myös opetti esimerkiksi Ecole Normale Supérieuressa kursseja sekä piti esimerkiksi sosiaalisen ja teollisen psykologian sekä tekniikan psykososiologian luentoja Lyonissa. Lisäksi hän opetti Saint-Etiennessä, Nicessä ja Lillessä. Tyttären mukaan Simondonia alkoivat elämän loppupuolella 1970-luvulla ensin vaivata ”fyysiset ongelmat”, ja myöhemmin, 1980-luvulla, ”henkiset ongelmat”. Tänä aikana hän ei enää juuri kirjoittanut. Simondon kuoli 7.2.1989.

Simondon toimi oikeastaan koko elämänsä psykologian oppiaineen piirissä joko opettaen tai toimien alan professorina. Ranskassa Simondonia on kuitenkin lainattu läpi vuosikymmenten monilla aloilla. Lisäksi hänen teknologian tutkimuksensa ja filosofiansa vaikuttivat siihen, kuinka lapsille ja nuorille alettiin Ranskassa opettaa teknologiaa ja toisaalta, kuinka tietojenkäsittely ja tietotekniikka omaksuttiin osaksi opintoja.

Simondon-tutkimuksesta ja vaikutuksesta

Simondon-tutkimus sekä hänen ajattelunsa hyödyntäminen lukuisilla aloilla on noussut Ranskan ulkopuolella oikeastaan vasta 2000-luvulla. Toisaalta vaikka filosofi oli maassaan kohtalaisen tunnettu, ei Simondon-keskeistä ranskalaista tutkimustakaan ole ilmeisesti ollut juurikaan ennen 1990-lukua. Suuri osa Simondonia hyödyntävistä tutkijoista keskittyy tekniikan ja teknologian filosofiaan, jotka olivatkin filosofille itselleenkin ensisijaisia kiinnostuksen kohteita. Omassa maassaan ensimmäisiä kokoomateoksia Simondonista on ollut todennäköisesti Gilles Châteletin vuonna 1994 toimittama kokoelma Gilbert Simondon. Une pensée de l’individuation et de la technique14. Tärkein Simondonin tunnetuksi tekijä – luultavasti niin kotimaassaan kuin ulkomailla – on tietysti ollut Gilles Deleuze, joka viittailee useissa teoksissaan suorasti ja yleisemmin epäsuorasti Simondonin käsitteisiin ja ajatteluun.15 Viime vuosikymmeninä tunnetuimpia ranskalaisia Simondon-tutkijoita ovat Jean-Hugues Barthélémy, Vincent Bontems, Pascal Chabot, Xavier Guchet sekä Gilbert Hottois.16 Ranskassa on myös Barthélémyn johtama Simondon-tutkimuksen instituutti (Paris 13), ja esimerkiksi tutkimukselle osoitettu julkaisu Cahiers Simondon17.

Englannissa käännösten lisäksi Simondon-tutkimus tai Simondonin ajattelua hyödyntävä tutkimus ovat kasvaneet räjähdysmäisesti 2000-luvun puolella. Ensimmäinen viittaus angloamerikkalaisessa maailmassa on ollut todennäköisesti Herbert Marcusen klassikkoteoksessa One-Dimensional Man vuonna 196418. Toinen tärkeä vaikutusalue on ollut jo 1970-luvulla Kanadassa, jossa osittain Simondonin tekniikan filosofiaan ja osittain tämän edeltäjän ja maanmiehen Jacques Lafitten kirjoituksiin nojaten luotiin uutta ”koneiden tiedettä” eli ”mekanologiaa”19. Yksi tärkeimmistä edustajista on ollut tietotekniikkaan keskittynyt John Hart, joka kirjoittikin johdantotekstin MEOT:in uusintapainokseen20. Vuonna 2014 David Scott julkaisi kommentaarin ILFI:n toiseen osuuteen (L’individuation psychique et collective)21. Kun huomioi, että itse teosta ei ole käännetty englanniksi, tarve Simondonin ajattelun selkeyttämiseen on ollut suuri.

Bernard Stiegler on kunnostautunut Simondonin ajattelun hyödyntämisessä mutta myös itse Simondon-tutkimuksessa. Hänen lukuisat teoksensa ja kirjoituksensa vilisevät viitteitä Simondonin ajatteluun.22 Toinen, hieman tuoreempi ja usein Martin Heideggeria ja Simondonia yhdistävä ajattelija on Yuk Hui, joka myös on tuonut Simondonia tutuksi englanninkieliseen maailmaan. Erityisen tärkeä on hänen teoksensa On the Existence of Digital Objects, joka päivittää Simondonia digiaikaan, ja toisaalta fuusioi tämän ajattelua Heideggerin kanssa23. 2010-luvulla on ilmestynyt englanniksi tai käännetty hyviä yleisesityksiä Simondonin ajattelusta, kuten Pascal Chabotin, Muriel Combesin, Andrea Bardinin ja Simon Millsin teokset24. Combes alleviivaa hieman enemmän transindividuaalisuuden käsitettä, Chabot taas keskittyy tiiviiseen yleisesitykseen Simondonin filosofiasta ja Bardin siirtyy pikkutarkan akateemisen analyysin jälkeen miettimään, millaista politiikkaa voidaan rakentaa Simondonin ajattelusta. Mills vuorostaan kehystää Simondonia mediatutkimuksella.

Eräitä Simondonin ajattelua nykypäivänä hyödyntäviä ja toisinaan suoranaista Simondon-tutkimusta tekeviä tutkijoita ovat esimerkiksi Jennifer Gabrys, joka hyödyntää sensori- ja nanoteknologiaan keskittyvässä tutkimuksessaan MEOT:in analyyseja ”teknogeografisesta” ympäristöstä. Rob Kitchin ja Martin Dodge vuorostaan pyrkivät ymmärtämään ”koodin tilaa” Simondonin transduktion käsitteen avulla. Adrian Mackenzie hyödyntää myös transduktioon ja teknogeografiseen ympäristöön liittyviä ajatuksia, joilla pyrkii ymmärtämään simondonlaista konkretisaatiota esimerkiksi pelien ja langattomien verkkojen maailmassa. Uutta ohjelmiston filosofiaa Simondonin avulla rakentaa Coline Ferrarato ja algoritmien mekanologiaa taas Bernhard Rieder. Konkretisaation asialla on myös Frankfurtin koulukunnan ajattelusta ponnistava Andrew Feenberg. Anne Sauvagnargues ja Elizabeth Grosz ovat puhtaampia Simondon-tutkijoita, jotka tuovat mukaan feminististä näkökulmaa. N. Katherine Hayles aprikoi Simondonilla jo olevan käsittelemäänsä ”kognitiivista ei-tietoisuutta”. Paolo Virno yhdistää Simondonia italialaiseen marxismiin ja käsittelee muun muassa väen ja moneuden kokonaisuuksia. Isabel Stengers taas pysyttelee tieteenfilosofian piirissä ja keskittyy fysiikkaan tai biologiaan. Cecile Malaspina vuorostaan on piirtänyt kuvaa – Simondonin ajattelun pohjalta – uudesta informaatiokäsityksestä sekä analysoinut hälyn (noise) merkitystä sille. Mark B. N. Hansen taas on hyödyntänyt Simondonia mediatutkimuksen viitekehyksessä.25 Etienne Balibar ja Jason Read ovat puolestaan hyödyntäneet Simondonin ajatusta transindividuaalisuudesta26. Edellä mainittujen lisäksi Simondonia on hyödynnetty myös kulttuurintutkimuksessa, organisaatiotutkimuksessa, liiketalouden tutkimuksessa sekä esimerkiksi vammaistutkimuksessa27. Lisäksi esimerkiksi Laura Lotti on hyödyntänyt Simondonia algoritmisten osakekauppojen analyysissä ja lohkoketjuteknologiassa28.

Simondon on vaikuttanut ainakin jossain määrin myös Bruno Latouriin. Latour on itse kirjoittanut hyvin niukalti Simondonista, mutta esimerkiksi Simondonin analyysit teknisestä objektista erityisesti teknisen individuaalin verkostomaisena kokonaisuutena on selvästi toimijaverkkoteorian edeltäjä29. Toisaalta Simondon kuvailee tieteen tekemisen ja sen instrumenttien suhdetta teknisiin kokoonpanoihin (ensemble), kuten vaikkapa laboratorioon samaan tapaan kuin Latour ja Steve Woolgar vuoden 1979 klassikossaan Laboratory Life30. Lisäksi Simondonilla on hyvin samankaltaisia ajatuksia teknisten objektien välittävästä luonteesta sekä informaatiosta kuin Marshall McLuhanilla.31

Suomessa Simondon on ollut lähes tuntematon viime vuosiin saakka. Stiegleriä tutkinut filosofi Susanna Lindberg on kirjoittanut hieman myös Simondonista32. Eetu Viren esitteli ja hyödynsi vuonna 2018 valmistuneessa väitöskirjassaan Raha ja työvoima Simondonin ajattelua, mutta nojasi lopulta pääasiassa Deleuzen ja Guattarin käsitteistöön33. Tampereen yliopistolla toiminut, pääasiassa teknologian ja innovaatioiden historiaan keskittynyt tutkija Tuomo Särkikoski on tuonut opetuksessaan simondonlaista näkökulmaa esiin34.

Simondonin ajattelun taustasta

Simondonin filosofiaa kuvataan toisinaan fenomenologiaksi, mutta alan asiantuntijat ovat varmasti tästä eri mieltä. Tästä huolimatta Simondonin ajattelun pohja on erityisesti Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiassa pikemminkin kuin esimerkiksi Martin Heideggerin ajattelussa35. Toisaalta Simondon on selvästi prosessifilosofi36. Filosofisina taustavaikuttajina ovat myös Henri Bergson sekä ohjaajat Canguilhem ja Hyppolite37. Toisaalta myös klassisemmat ajattelijat, kuten Spinoza, Duns Scotus, Leibniz, Nietzsche, kreikkalaiset luonnonfilosofit sekä kritiikin näkökulmasta Aristoteles (ja tältä periytyvä ”hylomorfismi”) ovat vaikuttaneet häneen. Tärkeäksi vaikutteeksi voidaan historiasta nostaa myös Denis Diderot’n toimittama ja osaksi kirjoittama Encyclopédia (1751–1772), jonka tarkat kuvaukset ja havainnekuvat erilaisista tekniikoista ja laitteista kaikuvat MEOT:in sivuilla. Kolmanneksi hän on kybernetiikan perillinen, ja itse asiassa Simondonin projekti onkin ollut luoda jonkinlaista uudenlaista kybernetiikkaa individuaation teorian pohjalta. Hän on kutsunut tätä – ainakin siltä osin kuin se koskee teknisten objektien analyysiä – yleiseksi koneiden tieteeksi eli mekanologiaksi. Kuten jo edellä todettiin, termi juontuu maanmieheltä Jacques Lafitteltä, joka kirjoitti 1930-luvulla aiheesta. Toisaalla Simondon kutsuu filosofiaansa myös ”toimintojen teoriaksi” (L’allagmatique est la théorie des opérations)38. Prosessifilosofinen näkökulma korostuu, sillä, kuten Andrea Bardin toteaa, Simondon käyttää usein ”toimintaa” (opération) ja ”prosessia” synonyymeinä39. Ennen MEOT:in julkaisua hieman samankaltaista tekniikan analyysiä harjoittivat Lafitten lisäksi Lewis Mumford sekä jo 1800-luvun puolella Ernest Knapp40. Tietysti myös Heideggerilla on ollut vaikutuksensa ja Simondon viittaakin tähän MEOT:in yhdellä sivulla41. Lisäksi Jacques Ellulin analyysit teknologisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista vuodelta 1954 ovat varmasti vaikuttaneet Simondoniin, vaikka hän ei tähän viittaakaan42.

Ranskan tiedeakatemian puheessaan Simondon alleviivaa, että pyrkii luomaan ihmistieteille tai humanismille yleistä metodia, joka ei kuitenkaan ole antropologiaa, sosiologiaa eikä psykologiaa. Hän ei kuitenkaan, toisin kuin läsnä ollut Paul Ricouer esittää, pyri luomaan ”yhtenäisteoriaa”.43 Tästä huolimatta Simondonin lähestymistavassa on kaikuja juuri sellaisesta asenteesta, johon esimerkiksi Martin Heidegger suhtautui erittäin penseästi, eli metafysiikan korvaamisesta kybernetiikalla44. Kybernetiikan, eli kommunikaation, kontrollin ja informaation tutkimuksen, saralta erityisesti Norbert Wiener on luonut pohjan Simondonin käsitykselle – niin hyödyntämisen kuin kritiikin kohteena – tästä ajattelusuunnasta45. Luultavasti yhtä tärkeä on ollut ranskalainen kybernetiikasta paljon kirjoittanut filosofi Raymond Ruyer, joka vaikutti olevan suurelta osin kriittinen koko suuntausta kohtaan46. Ruyer ei kuitenkaan hylännyt kyberneetikoiden lähtökohtia täysin, vaan pyrki ymmärtämään erityisesti sitä, kuinka ja mistä informaatio saa alkunsa. Hänen mukaansa esimerkiksi Wiener ei käsitellyt tätä ulottuvuutta47. Tärkein elementti Ruyerin ajattelussa oli kuitenkin inhimillisen (tai ”orgaanisen”) tietoisuuden ja informaation (ja teknologisen järjestelmän) yhteyden alleviivaaminen. Näin ollen teknologinen järjestelmä tarvitsee aina tietoisuutta, joka on järjestelmän tuottanut: tämä tietoisuus kehystää informaation – ja tämä kehystäminen on samalla Ruyerille merkityksellistämistä. Lopulta informaatio merkitsee kokonaisuudessaan kuviota tai kaavaa, joka lähetetään tai siirretään yhdestä koneesta tai sen osasta toiseen. Merkitys kumpuaa siitä, että tämä ”kaava” on merkitysyksikkö, sillä tietoinen oleva voi tulla tietoiseksi kaavan lopputuloksesta muotona – tietoinen oleva siis ymmärtää kaavan kokonaisuutena ja luo siitä muodon.48 Nämä lähtökohdat ovat selvästi mukana Simondonin ILFI:ssä analysoimassa ja toisaalta MEOT:issa sivuamassaan informaatiokäsityksessä49.

Kaiken kaikkiaan Simondon arvostaa suuresti kybernetiikan lähtökohtia, joiden avulla hän pyrkii luomaan yleisen koneiden tieteen, joka kytkee aloja poikkitieteellisesti yhteen. Hän kuitenkin näkee erityisesti niin sanotun ensimmäisen asteen eli vanhemman kybernetiikan rajallisena ja pyrkiikin ylittämään sen heikkoudet monimutkaisella individuaation filosofiallaan. Tässä filosofiassa kaikuvat teoriaperinteen (tai näkökulman) tavat tulkita todellisuutta informaation, (servo)järjestelmien, feedbackin, rakenteiden sekä prosessien näkökulmasta.50 Kuten jo esimerkiksi ILFI:ä lukeva huomaa, Simondon imi vaikutteita laajasti myös eri tieteiden aloilta, kuten biologiasta, kemiasta, fysiikasta51, kulttuurintutkimuksesta, psykologiasta ja antropologiasta. Tähän voidaan lukea myös tekniikan historia ja se, että Simondon pyrki laaja-alaisesti ymmärtämään teknisiä laitteita ja prosesseja käytännössä – ja tämä näkyykin MEOT:in alkupuolen pikkutarkassa teknisten laitteiden kuvauksessa.

Yksi erityisen tärkeä hahmo on ollut antropologi André Leroi-Gourhan, jonka teknistä ”miljöötä” (milieu)52 sekä teknistä ”elettä” (geste) käsittelevät historialliset analyysit näkyvät myös esimerkiksi MEOT:issa53. ”Individuaatio” vuorostaan on tietysti perua pitkästä filosofian historiasta ja käsitettä on käyttänyt esimerkiksi Bergson, mutta Simondon näyttäisi nappaavan sen osittain myös Carl Jungilta, jolle se tarkoitti jotakuinkin yksilöllisen persoonan ilmenemistä hajanaisesta alitajunnasta54. Myös ”amerikkalainen pragmatismi” on vaikuttanut Simondoniin, ja tämä tuleekin esille ILFI:n osuuksissa, jossa hän käsittelee erilaisten sosiaalisten ryhmien muodostumista55.

Viimeisenä on mainittava Simondonin suhde marxismiin, josta tämä kuitenkin lopulta puhuu hyvin vähän. Hän ei näyttäisi olevan kovin innostunut analysoimaan ajatteluperinnettä kovin syvällisesti, vaan esimerkiksi toteaa, että Marxin käsitys vieraantumisesta ei ole riittävä, sillä vaikka vieraantuminen tapahtuu silloin kun työläinen ei enää hallitse tuotantovälineitään, se tapahtuu myös kaikkien tuotantovälineisiin liittyvien kollektiivisten suhteiden ulkopuolella, psykologisella ja fysiologisella tasolla. Sillä ei siis ole vain sosio-ekonomista merkitystä vaan myös fysio-psykologista. Lisäksi Simondon sitä mieltä, että niin työläisellä kuin omistajalla ei ole oikeanlaista suhdetta individuoituun tekniseen objektiin – siis tässä tapauksessa koneeseen. Työläinen toimii keskellä teknisiä elementtejä (eli objektin osia) ja omistaja taas kokoonpanojen tasolla (ensemble). Työvoima ja pääoma ovat kaksi olemassaolon tapaa (moodia), joissa molemmat ovat yhtä epätäydellisiä suhteessa tekniseen objektiin ja teollisen organisaation teknisyyteen.56 Tämä on tietysti hyvin yksioikoinen tulkinta Marxin ajatuksista, ja Simondonin ja Marxin suhdetta erityisesti vieraantumisen näkökulmasta on tulkittu jonkin verran57.

Individuaation filosofiasta58

Kuten edellä todettiin, Simondon alkoi kiinnostua individuaatiosta 1950-luvun alussa. Yleisesti ottaen voidaankin esittää, että hänen pääväitöksensä ILFI pyrki rakentamaan yleistä individuaation teoriaa, kun taas MEOT näyttäytyi juuri tämän teoreettisen lähestymistavan soveltamisena. Kirjeessään Hyppolitelle vuonna 1954 Simondon esitti, että on tärkeää saada ote yksilöstä ennen kuin se on analysoitavissa yksilönä tai ”miljöönä”. Yksilöä ei voi selittää miljööllä eikä miljöötä yksilöllä.59 Simondonin lähtökohtana on kritisoida Aristoteleeltä periytyvää ja myöhemmin esimerkiksi Hegelillä toistuvaa ”hylomorfismia” (muoto-materia-mallia)60, jossa yksilöolevan (individuaalin) oleminen ja syntymä pyritään selittämään jo muodostuneen yksilön avulla. Simondonin tarkoitus oli ylittää oletukset, joissa luonto nähtiin joko determistisenä koneena tai toisaalta ne ”ontoteologiset” käsitykset, jotka nojasivat järjen transsendenssiin.61

Simondon pyrkii tarjoamaan individuaation filosofiallaan käsityksen siitä, kuinka yksilöoleva muodostuu todellisuuden heterogeenisestä virrasta. Juuri tätä prosessia hän nimittää individuaatioksi. Ajatuksena on kääntää, Simondonin mukaan, esimerkiksi aristoteelisen hylomorfismin näkökulma siihen, että yksilö ymmärretään individuaation avulla, eikä toisin päin.62 Todellisuus on siis jatkuvaa tulemista, ja se voidaan jakaa kahteen alueeseen: individuoituun olevaan sekä esi-individuaaliseen olevaan63. Yksilöoleva, joka on siis järjestelmä, joka säilyy läpi tulemisen, ei ole koskaan yksinään, vaan se on jatkuvassa interaktiossa ”miljöönsä” (milieu) kanssa. Lähtökohtana Simondonilla on suhteellisen tavanomainen organismi-ympäristö-jaottelu, vaikka tietysti tämä jako olettaa jo individuaation tapahtuneen – individuaatio siis aina olettaa kaksi järjestelmää, jotka ovat suhteessa. Interaktiossa olevat järjestelmät vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa, ja tätä erilaisten järjestelmien (tai tasojen64) välillä tapahtuvaa vaikuttamista, eli sitä, että toiminta, joka on alkanut toiselta alueelta, leviää hitaasti toisen alueen sisällä, Simondon kutsuu transduktioksi65. Tämä prosessi johtaa järjestelmien jännitteiden ratkaisuun ja niiden tasapainottumiseen muokkaamalla järjestelmien sisäisiä suhteita ja rakenteita.66 Simondon on myös sitä mieltä, että jo filosofinen analyysi ja ajattelu yleensä on osa individuaatiota: individuaation ymmärtäminen vaatii siis myös ajattelun individuaatiota sekä individuaation kokemusta käytännössä (ja toisaalta ajattelu on jatketta ”perustavammille” individuaatioille67). Esimerkiksi klassisen filosofian stabiili yksilö näyttäytyy Simondonille lopulta vain ”mahdottomana rajatapauksena” täydellisestä staattisesta järjestelmästä, ja todellisuudessa se, mitä havainnoidaan on oikeastaan juuri individuaation prosessi ja näin ollen yksilö tietyssä vaiheessa tätä prosessia.68

Simondon tarjoaa usein lainatun esimerkin fysikaalisesta/fyysisestä individuaatiosta: liuoksen kiteytymisen. Tämä prosessi alkaa ylikyllästyneellä liuoksella, joka on täynnä potentiaalia ja jonka metastabiliteetti häiriytyy siemenestä (kuten esimerkiksi vaikka pölyhiukkasesta). Tämän siemenen ympärille muodostuu transduktiivinen kiteytyminen. Näin syntyy kide sekä liuos (mother liquor) joka sisältää esimerkiksi epäpuhtauksia ja joka toimii kiteen miljöönä. Tuloksena syntynyt yksilö-miljöö-pari on tulosta potentiaaleista, jotka kuuluivat niin siemenelle kuin liuokselle.69

Simondon jaottelee, fyysisen individuaation lisäksi, myös elävän olevan (elävää/biologista) sekä psyykkiskollektiivista individuaatiota70. Toisaalta oikeammin olisi todeta, että nämä individuaatiot tapahtuvat ”eri tasoilla”. Ero fyysisen ja elävän olevan välillä on se, että edeltävä voi saavuttaa individuaatiossaan stabiilin tilan (eli esimerkiksi liuos voi kiteytyä), vaikka voikin uusien vaikutusten myötä jatkaa individuaatiotaan. Olevat tietysti aina osallistuvat moniin erilaisiin individuaatioihin yhtä aikaa. Elävä oleva pyrkii jatkuvasti säilyttämään metastabiliteettinsa. Niin fyysinen kuin elävä oleva ovat kytköksissä edellä mainittuun esi-individuaaliseen, mutta vain jälkimmäinen ”uudelleen individuoi” jatkuvasti tämän ulottuvuuden avulla. Näin ollen yksilöoleva on aina vain ”vaihe” tulemisessaan. Esi-individuaalinen edeltää yksilöolevaa ja toisaalta kulkee aina sen mukana.71

Elävän yksilöolevan on mahdollista säilyttää metastabiliteettinsa, sillä esi-individuaalinen ulottuvuus sisältää loputtomasti kuluttamattomia potentiaaleja (esi-individuaalisen pohjalla on ajatus kvanttitason individuoimattomasta todellisuudesta)72. Näiden potentiaalisuuksien takia yksilöoleva kohtaa ympäristössään jännitteitä (”ongelmia”), joita sen on ylitettävä individuoidakseen lisää. Toisaalta juuri tämä ”ylittäminen” on individuaatiota itsessään. Tiivistäen: individuaatio transduktiivisena informaationvaihtoprosessina purkaa ja uudelleen rakentaa yksilöä sekä tämän ”miljöötä” ja näiden välisiä suhteita.73 Mutta yksilö kohtaa, ympäristössään tai yleisemmin fysikaalisessa todellisuudessa, ongelmia/jännitteitä, jotka vaativat enemmän kuin sen yksilöllinen sisäinen tai ulkoinen rakenne voi käsitellä. Tämä vuorostaan johtaa siihen, että yksilö ”jatkaa” fyysistä ja biologista (”elävää”) individuaatiota psyykkiskollektiivisella individuaatiolla. Tätä psyykkiskollektiivista yksilöongelmien ylittämistä yhdessä Simondon kutsuu transindividuaalisuudeksi.74

Psyykkiskollektiivinen individuaatio pitää siis sisällään tavallaan kaksi individuaation muotoa. Itse asiassa tämä ulottuvuus on jo aina tavallaan sisällä yksilössä esi-individuaalisen todellisuuden muodossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen syntyy aina johonkin yhteisöön ja kasvaa sellaisen vaikutuksessa.75 Simondonilta voidaankin erottaa individuaation eri ”vaiheita”, joista yksi on tämä psyykkiskollektiivisuus. Tällä tasolla yksilön ”miljöö” jakautuu kahteen: sisäiseen (psyykkinen) ja ulkoiseen (kollektiivinen). Näin elävä yksilöoleva on (tällä tasolla) jatkuvaa näiden kahden ”suhteeseen asettamista”76. Subjektirakenne voidaan esimerkiksi paikantaa yksilön sisäiselle alueelle, mutta se ei kuvaa koko yksilöä. Juuri tämä ”alue” yhdistää yksilöiden esi-individuaalisia potentiaaleja, jotka osallistuvat yhteisöön: se järjestää kollektiivisesti nämä potentiaalit esimerkiksi merkkien tuotannon ja vaihdon avulla, ja samalla se varmistaa suhteen itseen ja maailmaan77. Yleisesti ottaen Simondonille kollektiivi on suhteiden ja prosessien järjestelmä. Se kumpuaa toisaalta merkitysten vaihdosta individuoivien subjektien kesken (nämä individuoivat myös luomalla normeja, uskomuksia, sanoja ja käsitteitä). Toisaalta kollektiivin ilmaantuminen on transindividuaalinen toimi, joka kokoaa elävät olevat yhteen psyykkiskollektiiviseksi subjektiksi.78 Transindividuaalisuus vaatii yksilöiltä myös itsereflektiota suhteistaan toisten kanssa sekä niistä suhteista, jotka estävät esi-individuaalisuuden mahdollisuuksien tunnistamisen (esim. identiteetit, stereotypiat, talouden verkostot)79.

Vielä tiivistäen: transindividuaalisessa suhteessa subjektit kytkeytyvät transformatiiviseen suhteeseen yhdistääkseen esi-individuaaliset osuudet. Näin yksilöt voivat tuottaa uuden todellisuuden ja liikkua kohti todellista yhteisöllisyyttä. Transindividuaalisen ”siemen” on jo ensimmäisessä vaiheessa fyysis-biologisella tasolla yksilön kantamana esi-individuaalisuutena: ”jäsentämättömänä taustana”, josta uudet individuaatiot voivat kummuta.80 Transindividuaalisen toiminnan avulla yksilöt – järjestelmän elementteinä – löytävät rakenteen ja toiminnallisen organisaation, jotka ratkaisevat heidän ratkaisukapasiteettinsa ylittävät ongelmat81. Nämä ongelmat ovat esimerkiksi eroavuuksia ympäristössä tai toisissa fyysisissä yksilöissä tai havaintoon ja affekteihin liittyviä jännitteitä.

Simondonin tekniikan filosofia juontuu suurelta osin suoraan individuaation filosofiasta. Hänen mukaansa tekninen objekti: ”siinä määrin kuin se on keksitty, ajateltu ja tahdottu, ja sen on ottanut haltuunsa ihmissubjekti, siitä tulee välittäjä [le support] ja symboli […] suhteelle, joka voidaan nimetä transindividuaalisuudeksi”82. Yksi tärkeä tekninen innovaatio, joka selvästi toimii transindividuaalisuuden välittäjänä on internetverkko (globaalin kommunikaation järjestäjänä). Tästä huolimatta transindividuaalisuus ei ole koskaan ”valmista”, vaan on jatkuva prosessi, joka voi vesittyä tai parantua83.

Teknisten objektien olemassaolon tavoista

Taustalla MEOT-teoksessa on kirjoitusaikansa ranskalainen ja osittain globaalikin keskustelu, joka Simondonin mukaan on väärinymmärtänyt teknisten objektien luonteen. Niitä on joko käsitelty materiaalisina laitteina, jotka ovat alistettuina välineellisille päämäärille tai sitten niitä pelätään autonomisina toimijoina, joilla on vihamielisiä aikeita ihmistä kohtaan. Keinotekoinen jaottelu tekniikkaan ja kulttuuriin on johtanut siihen, että monipuolinen inhimillisten pyrkimysten ja luonnonvoimien todellisuus on piiloutunut: ihmisen ja luonnon välittäjänä toimivien teknisten objektien maailma. Kulttuuri on kohdellut teknistä objektia ”kuin muukalaista, jonka sisään on suljettu – väärinymmärretty, materialisoitu, orjuutettu – jotain inhimillistä”. Koneet tuottavat vieraantumista, koska niiden todellista teknisyyttä, olemassaolon moodeja, kehittymistä, mahdollisuuksia ja koko ”luonnetta” ei tunneta. Tämä näkyy juuri siinä, että ne ”uupuvat merkitysten maailmasta sekä kulttuurin rakentavien arvojen ja käsitteiden luettelosta”.84

Simondon katsoo teknisten objektien olevan pikemminkin sarjoja, jotka säilyttävät yhtenäisyyttä tulemisessa85. ”Ihmisluonto” on aina jo lähtökohtaisesti tekniikassa: ihminen on keksinyt objektin, se on ulkoistettua tai konkretisoitunutta ihmisajattelua, toimintaa ja eleitä, ja toisaalta se välittää informaatiota. Objekti on luotu ajattelun aktin, keksimisen, avulla ja se muuntaa ajatteluprosessia analogiana toisesta rakenteesta toiseen86. Ihmiset individuoivat ”etsimällä suhteita, jotka muistuttavat heidän mentaalisia toimiansa ja toteuttavat näitä luonnossa”. Näin he luovat analogioita toiminnallisesta skeemasta ja ajattelusta, joka on ratkaissut ongelman.87 Simondon kuitenkin huomauttaa, että objektit eivät koskaan ole täydellinen kuva kehittäjiensä ajattelusta ja toiminnasta. Tästä huolimatta tekniset objekti, kuten koneet, ovat fysiokemikaalisia järjestelmiä, jotka tuovat toiminnassaan luonnon ”tiedon saataville”.88 Tekniset objektit ovat myös elävän individuaation jatkeita ja toisaalta psyykkiskollektiivisen individuaation välittäjiä. Nykypäivänä digitaaliteknologiat, kuten algoritmit, muuntavat ”transduktiivisesti” rakennetta toiminnaksi ja toimintaa rakenteeksi. Näin ne rakentavat analogioita mutta siirtävät mukanaan myös stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita kehittäjillä ja koodaajilla on.

Objekteilla on kuitenkin aina jonkin verran ”määrittämättömyyttä” (indétermination), joka mahdollistaa niiden siirtämisen käyttöyhteydestä toiseen ja toisaalta niiden jatkokehittelyn. Teknisemmin sanottuna tällainen objekti on ”avoin” (”herkkä”) ulkopuolen informaatiolle. Simondonille tekninen täydellisyys on juuri tämän määrittämättömyyden rajan viilaamista. Usein ajatellaan automaation kulkevan käsi kädessä teknisen täydellistymisen kanssa. Todellisuudessa automaatio on alhaisen tason täydellistymistä, sillä sen hyödyntäminen vaatii usein teknisen objektin toiminnan ja käyttöyhteyksien mahdollisuuksien rajaamista – se ei ole enää yhtä avoin ulkopuolen informaatiolle.89

Simondon kuvailee myös kolmenlaisia keksimisen tapoja. Ensin keksitään ”tekninen essenssi”, kuten vaikkapa polttomoottori, joka on historialinjan alku. Toisaalta on olemassa ”jatkuva keksiminen”, joka keskittyy pieniin parannuksiin ja joka johtaa teknisen essenssin asteittaiseen todellistumiseen. Kolmantena on ”epäjatkuva keksiminen”, joka on tulosta edeltävästä keksimisestä. Järjestelmä tulee pienten viilausten avulla ”kylläiseksi”, mikä johtaa lopulta konkretisoitumiseen (johon palaan kohta) ja lopulta eräänlaiseen paradigmaattiseen muutokseen teknisessä essenssissä. Esimerkiksi polttomoottori alkaa tulla niin sanotusti ”tiensä päähän” ja vaatii kokonaan uuden järjestelmän, kuten dieselmoottorin. Jäljellä on lopulta ”täydellistynyt” tekninen objekti, joka on tekninen individuaali, jossa jokainen rakenne on monifunktioinen ja jokainen osa (elementti) ei toimita vain tietty toimintaa vaan myös ”kokonaisuuden toimintaa”.90

Tekniset objektit kehittyvätkin abstraktista konkreettiseen, mikä tarkoittaa yksinkertaistaen, että teknisestä objektista tulee ympäristön elementtejä osaksi toimintakokonaisuuttaan omaksuva verkostomainen kokonaisuus. Tämä vaatii myös edellä mainittua avoimuutta ulkopuolen informaatiolle, ja näin objekteista tulee hienovaraisia, mutta samalla niitä on vaikeampi siirtää yhteydestä toiseen. Simondon katsoo, että tällainen objekti saa organismin kaltaisia piirteitä (mutta ei ole identtinen sen kanssa). Tätä verkostomaista kokonaisuutta, jossa yhdistyvät tekninen objekti (ja sen elementit eli osat91) sekä ympäristö ja lopulta ihminen, hän kutsuu juuri tekniseksi individuaaliksi92. Samalla Simondon esittelee käsitteen ”assosioitu miljöö”, joka tarkoittaa objektin (verkostona) sitä ulottuvuutta, joka syntyy, kun keinotekoinen ja luonto (tai sen voimat) yhdistyvät ja niistä tulee ikään kuin kolmas elementti tässä kokonaisuudessa. Esimerkiksi eräät voimaloiden turbiinit käyttävät vettä pyörittämään siipiä ja toisaalta vesi toimii myös järjestelmän jäähdyttäjänä. Lisäksi vesi saattaa luoda olosuhteet, jossa järjestelmän sisällä olevan öljyn paine tasautuu, eli turbiini räjähtäisi, jos se nostettaisiin vedestä. Näitä monifunktionaalisuuksia ja orgaanisen maailman materiaalisuuksien yhdistymisiä keinotekoiseen Simondon kutsuu assosioiduksi miljööksi, ja toisaalta ne ovat juuri teknisen individuaalin toimintaperiaatteita.93

Tekninen individuaali ei sinänsä vielä ole tekniikan korkein muoto. Simondonin mukaan teknisyyden todellinen luonne ja voima ilmenevät vasta verkostoissa, jotka ylittävät lokaalit yhteisöt ja kulttuurit. ”[T]eknisyys siirtyy objektista verkostoon, koska ympäristöstä tulee verrannollinen funktionaalisen organismin kanssa”94. Nämä verkostot vaativat niin teknisiä individuaaleja kuin myös erilaisia kokoonpanoja (ensemble), kuten laboratorioita tai nykypäivänä ohjelmointiyhteisöjä. Toisaalta ne vaativat teknistä ymmärrystä, jossa teknisten individuaalien muodostamat verkostot ymmärretään niin intuitiivisessa lähikontaktissa kuin insinöörimäisessä kokonaisuuksien ja abstraktien toimintaperiaatteiden analyysissä. Lisäksi, kuten John Hart tiivistää, teknisen individuaalin kohdalla ihmisyksilö ei alistu tälle kokonaisuudelle, sillä se on verkoston tasolla suhteessa tekniseen individuaaliin. Samalla, juuri tästä syystä, ihmisyksilö ei myöskään hallitse tätä kokonaisuutta esimerkiksi tekemällä siitä prosteettisen laitteen tai kätensä jatkeen (työkalun).95

Simondonin mukaan teknisiä objekteja ja niiden toimintaperiaatteita pitäisi ymmärtää pikemminkin eräällä tavalla koneiden psykologina tai sosiologina. MEOT-teoksen loppupuolella Simondon siirtyy antropologiseen ja filosofiseen analyysiin tekniikan luonteesta. Hän peräänkuuluttaa filosofista analyysiä, joka rakentaa uudenlaista humanismia – tai ”uutta ensyklopedismia”– ja ymmärtäisi tekniikan ja tekniset objektit omassa olemisessaan, ei alisteisina kulttuurisille, taloudellisille tai sosiaalisille päämäärille. Tämän uuden, teknisyyden luonnetta kartoittavan humanismin voi nähdä eräänä digitaalisen humanismin edelläkävijänä. Kaikesta huolimatta Simondon ei käsitellyt yhtä tekstiä96 ja hajanaisia osuuksia lukuun ottamatta lähes ollenkaan tekniikan etiikkaa, mutta loi individuaation filosofialla ja teknisyyden analyysillään eettisen ja poliittisen toiminnan mahdollistavat puitteet.

Lopuksi

Simondonia on kritisoitu tietysti monin tavoin. Toiset ovat sitä mieltä, että hän ei tarjoa eettistä, poliittista ja taloudellista analyysia. Toiset taas, että Simondon ohittaa ympäristön ja teknologian suhteen. Näissä kritiikeissä on puolensa, mutta toisaalta Simondonin kirjoituksista löytyy, kuten edellä esitettiin, joitain mainintoja tekniikan etiikasta. On hyvä huomata, että hän alleviivasi esimerkiksi MEOT:issa keskittyvänsä juuri tekniikan oman luonteen analyysiin, eikä näin ollen ollut suoranaisen kiinnostunut esimerkiksi sen taloudellisista ulottuvuuksista (vaikka niistäkin löytyy mainintoja teoksesta)97. Simondonilla on myös ympäristöä koskevia kirjoituksia ja toisaalta voidaan esittää, että hänen koko teknisten objektien analyysinsä – kuten edellä on käsitelty – olettaa tekniikan kytköksen ympäristöön.

Simondonia on myös kritisoitu liiallisesta ihmiskeskeisestä näkökulmasta, mutta tämä ei pidä paikkaansa varsinkaan ILFI:n eikä oikeastaan MEOT:in viitekehyksessä. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi jotkin hänen antropologiset ja historialliset väitteensä voivat olla heikolla empiirisellä pohjalla98. Näin saattaa olla myös joidenkin hänen psykologian alan väitteidensä kanssa. Toisaalta esimerkiksi tärkeä käsite transindividuaalisuus näyttäytyy helposti liian abstraktina99.

Kaikesta huolimatta Simondon kiinnostaa nykypäivänä. Nopea digitaaliteknologian leviäminen ihmisten elämänpiiriin on pakottanut etsimään uusia tapoja ymmärtää teknologian jokapäiväisyyttä, luonnetta ja toimintaperiaatteita filosofisesti. Simondonin pääasiassa käytännön teknisistä laitteista lähtevä ja laajoihin, jopa globaaleihin teknisiin verkostoihin sekä tekniikan filosofiseen ymmärrykseen ulottuva analyysi näiden järjestelmien ”evoluutiosta” on osoittautunut hedelmälliseksi tavaksi kohdata uuden aikakauden ongelmia. Toisaalta monet ovat nähneet Simondonin filosofiassa polkuja, joilla kritisoida monia perinteisiä filosofisia lähestymistapoja. Ennen kaikkea nämä kaksi lähestymistapaa yhdistyvät ja tuottavat uutta tutkimusta, ymmärrystä ja ajattelua, eli individuaatiota.

 

Viitteet

  1. 1. Ks. Simondon N. (n.d.).
  2. 2. Simondon 1989; 1995; 2013; 2017.
  3. 3. Simondon 2005; 2008; 2010a; 2011a; 2013b; 2014; 2015a; 2016; 2018.
  4. 4. Ilmeisesti tästä on julkaistu vuonna 2010 päivitetty luonnos, joka näyttäisi kattavan koko teoksen ja on ladattavissa verkosta: archive.org/details/Simondon–ModeOfExistenceOfTechnicalObjectsinProgress.
  5. 5. Simondon 1992. Teksti on siis ilmestynyt myös ILFI:n toisen osuuden (Simondon 1989) johdantona, nimellä ”Position du problème de l’ontogenèse”.
  6. 6. Simondon 2007.
  7. 7. Simondon 2009; ks. edellä viite 5.
  8. 8. Simondon 2010b; 2011b; 2012a; 2012b; 2015b.
  9. 9. Simondon 2011a.
  10. 10. Simondon 2020b (Tulossa); 2020c (Tulossa). Englanninnos on jaettu kahteen osaan, mutta ei samalla tavalla kuin alkukielinen oli. Nyt ilmestyvässä laitoksessa ensimmäinen osa kattaa koko ILFI:n, mutta toinen osa tarjoaa Simondonin laajat täydentävät tekstit, joiden kautta hän pyrki hiomaan ajatuksiaan. Myös Simondonin Ranskan akatemian esitelmä lukeutuu jälkimmäisiin teksteihin. Ks. koko esitelmä ja keskustelu alkukielellä, Simondon 1960; pelkkä esitelmä Simondon 2013a, 537–558; keskustelu eng. Simondon 2019.
  11. 11. Simondonin elämästä, ks. hänen tyttärensä teksti, Simondon N. (n.d.).
  12. 12. Nämä teemat ovat selvästi esillä, tosin hieman lievemmässä muodossa, esim. tekstissä Simondon 2020a.
  13. 13. Ks. Le concept d’information dans la science contemporaire, 1965.
  14. 14. Châtelet (toim.) 1994. Myös Carl Mitcham käsitteli Simondonia jo 1994 ja Paul Dumouchelin lyhyt esittely ilmestyi 1995.
  15. 15. Esim. Deleuze 1969; 1979; 2011 sekä esim. Deleuze & Guattari 1980. Deleuze myös kirjoitti arvion ILFI:n ensimmäisestä osasta, ks. Deleuze 2002. Simondonin ja Deleuzen yhteyksistä esim. Alloa & Michalet 2017; Bowden 2012; Lucchese 2009; Sauvagnargues 2012; Toscano 2009.
  16. 16. Esim. Barthélémy 2005; 2006; 2012; 2019; Bontems (toim.) 2016; Guchet 2010; Hottois 1993; ks. myös Vaysse (toim.) 2006. Myös dokumentti Lagarde 2013. Laajemmin ranskalaisesta tekniikan filosofiasta esim. Loeve & al. (toim.) 2018; Parrochia 2009. Myös esimerkiksi tekniikan historioitsija Bertrand Gille on selvästi saanut vaikutteita myös Simondonilta, vaikka viittaakin pääasiassa Leroi-Gourhaniin (Gille 1986a; 1986b).
  17. 17. Lisäksi Appareil-julkaisu käsittelee usein Simondonia. Luettavissa: journals.openedition.org/appareil/.
  18. 18. Ks. Marcuse 2002, lainaukset sivuilla 27, 30. Julkaistu myös suomeksi nimellä Yksiulotteinen ihminen. Myös Lewis Mumfordin myöhäisteoksissa (1966; 1970) on kaikuja Simondonista.
  19. 19. Ks. Thibault & Hayward 2017; myös Hart 1980 sekä Guffroy & Bontems 2018. Lafittesta, ks. esim. Vidler 1999; myös Hart 1980, ii, vii.
  20. 20. Ks. myös Hayward & Thibault 2013.
  21. 21. Scott 2014. Kommentaarissa on erittäin hyvä johdanto-osuus, joka tiivistää näppärästi ILFI:ä.
  22. 22. Tärkein tässä suhteessa luultavasti Stiegler 1998.
  23. 23. Hui 2016; myös 2019.
  24. 24. Bardin 2015a; Chabot 2013; Combes 2013; Mills 2016. (Näistä luultavasti Bardinin teos on kokonaisvaltaisin, mutta Chabot tarjoaa onnistuneen ja tiiviin esittelyn.)
  25. 25. Esim. Gabrys 2016; Kitchin & Dodge 2011; Mackenzie 2002; 2010; Ferrarato 2019; Rieder 2020; Feenberg 2017; Sauvagnargues 2012; Hayles 2017; Grosz 2012; 2017; Virno 2004; 2009; Stengers 2002; 2004; Malaspina 2018; 2019; Hansen 2004. Simon Mills esittää (2016, 106), että Simondonilla on hyvin paljon samoja elementtejä teorioissaan kuin uudemmalla, niin sanotulla teknologian filosofian empiirisellä käänteellä ja toisaalta uudemmalla ”analyyttisellä tekniikan filosofialla” (Vries & al. 2014, 2). Ks. myös Simondonista ja digitaalisuudesta sekä datasta esim. Coté & Pybus 2016; Montoya 2019; Roberts 2017.
  26. 26. Balibar 1997; Read 2016.
  27. 27. Esim. Styhre 2008; 2010; 2015; Letiche & Moriceau 2017; Kaiser 2013. Ks. myös lääkkeistä teknisinä objekteina, Simon 2019.
  28. 28. Lotti 2018; jälkimmäisestä aiheesta, ks. myös Rantala 2019a.
  29. 29. Esim. Latour 2010; Becherki 2018; myös Romele 2020, 68.
  30. 30. Latour & Woolgar 1986.
  31. 31. Ks. esim. Banerji 2016, 276. Vaikka Simondon on vaikuttanut kanadalaiseen tekniikan filosofiaan, Mcluhan on tuskin ehtinyt lukea esimerkiksi MEOT:ia. Lisäksi Simondon ja Mcluhan ponnistavat samasta kybernetiikan sekä hahmopsykologian perinteestä.
  32. 32. Lindberg 2019.
  33. 33. Viren 2018; ks. myös Rantala 2019b.
  34. 34. Myös artikkeli Särkikoski 2020 (Tulossa).
  35. 35. Esim. Beistegui 2012. Simondonille tärkeitä Merleau-Pontylta ovat esim. Merleau-Ponty 1983 sekä vuonna 1956–1957 pidetyt luonto-luennot (Merleau-Ponty 1995).
  36. 36. Tai ”prosessiontologi”; ks. esim. Banerji 2016.
  37. 37. Erityisesti Canguilhemilta Simondon ottaa tämän vitalismikäsityksen eräänlaiseksi työkaluksi, jolla kritisoi kybernetiikan mekanistisimpia puolia. Ks. myös Lecourt 2012. Bergsonilla on ollut tietysti valtava vaikutus aikansa filosofiaan ja tapaan tulkita tiedettä, ks. tästä tiiviisti Rantala 2018b.
  38. 38. Simondon 2013a, 529.
  39. 39. Bardin 2015b, 8.
  40. 40. Mumford 1934; Knapp 2018. MEOT-teoksen nimi on myös selvä viittaus Etienne Souriaun vuoden 1943 teokseen (Souriau 2015).
  41. 41. Erit. Heidegger 2007.
  42. 42. Ellul 1964. Ks. myös esim. Mills 2016, 104–105.
  43. 43. Simondon 1960; keskustelu, ks. myös Simondon 2019.
  44. 44. Heidegger 1995.
  45. 45. Wiener 1985; 1989. Ks. myös Toscano 2009.
  46. 46. Ruyer 1954; 2020. Ks. myös Gagnon 2017.
  47. 47. Ruyerin mukaan Wienerillä oli kaksi lähtöoletusta, jotka estivät ymmärtämästä informaation lähdettä. Ensinnäkin informaatiota hyödyntävät koneet eivät voineet ”hyötyä” (tai ”saada”; gagner) informaatiosta, sillä kone vastaanotti aina enemmän informaatiota kuin syötti ulos. Toisaalta aivot tai hermojärjestelmät ovat samasta ”järjestyksestä” (”tasolta”) kuin nämä koneet, eli ne ovat siis myös informaatiokoneita. Ruyerin mukaan tämä johtaa siihen, että on mahdotonta sanoa, kuinka informaatio saa alkunsa sillä kone ei säilytä informaatiota, jonka ihminen on tuottanut. (Ruyer 1954, 13–14.)
  48. 48. Ruyer 1954, esim. 9–33; Ks. myös Hansen 2004; Gagnon 2017. Myös Hart 1980.
  49. 49. Kuten Ruyerille myös Simondonille (tiivistäen) informaatio on periaatteessa muotojen variaatiota (esim. Hui 2015, 35).
  50. 50. Ks. kybernetiikasta Wiener 1985; 1989; Heims 1991; Dupuy 2000; Pickering 2010. On hyvä huomata, että kybernetiikka ei oikeastaan ole ala eikä edes mikään yhtenäinen teoriaperinne, vaan kuvaa pikemminkin tietynlaista, eri alojen tutkijoita yhdistävää tapaa nähdä ja tulkita maailmaa. Ks. myös Rantala 2018c.
  51. 51. ILFI:ssä tärkeänä fyysikkona nousee esille ranskalainen Louis De Broglie (ks. myös Bardin 2015b, 10).
  52. 52. Olen tässä ja myöhemmissä yhteyksissä pitäytynyt hieman kömpelössä termissä ”miljöö”, sillä vaikka toisinaan milieu-termi esimerkiksi Simondonilla tarkoittaa suurin piirtein ”ympäristöä”, on se toisinaan pikemminkin jokin välissä oleva aines tai jopa ”välittäjä”. Termi periytyy erityisesti Canguilhem’lta, jolla se tarkoittaa niin organismin ympäristöä kuin sen ”ympäröivää kontekstia”. Organismi siis elää ”keskellä” ympäröivää todellisuuttaan, ja toisaalta myös se on ”miljöö”, jonka sisälle esimerkiksi kudokset ja elimet on sijoittuneet. (Esim. Elden 2019, 40; Canguilhem 2008b; myös Hayward & Thibault 2013, 32). Myös biologian klassikko Jacob von Uexküll on vaikuttanut Simondoniin ja koko milieu-käsitteeseen, jos ei muuten niin Canguilhem’n kautta (esim. Bardin 2015b, 25).
  53. 53. Leroi-Gourhan 1973; 1993.
  54. 54. Esim. Banerji 2016, 258; Bergson 2015.
  55. 55. Ks. myös esim. John Deweyn ja Simondonin yhteyksistä, Binda 2015.
  56. 56. Ks. Simondon 2017, 133–134.
  57. 57. Ks. esim. Mills 2016, 123–129; Angus 2019; Virno 2009; Chabot 2013, luku 3; myös Hui 2018; Kim 2019.
  58. 58. Tämä osio on koottu suurelta osin teoksesta ILFI (Simondon 2013a), mutta hyödynnetty myös Bardin 2015a; Combes 2013; Mills 2016. Olen ottanut osuuden monelta osin tekstistäni Rantala 2019a.
  59. 59. Simondon N. (n.d.).
  60. 60. Kannattaa kuitenkin huomata, että Simondon ei itse asiassa näyttäisi kritisoivan lopulta filosofian hylomorfismia, vaan pikemminkin ajattelevan, että (erityis- ja) luonnontieteisiin on siirtynyt jonkinlainen ortodoksinen hylomorfismi. Toisaalta hän ei myöskään sinänsä hylkää hylomorfismia, vaan esittää sen tulevan vasta individuaation ”jälkeen”, jolloin se ei oikeastaan selittäisi sitä, mitä sen (ainakin osittain) katsotaan selittävän. ILFI:n lähtöajatukset juontavat juurensa osittain myös Canguilhem’lta, joka pyrki luomaan käsitystä ei-aristoteelisesta muodosta (Bardin 2015b, 27).
  61. 61. Simondon esitti, että kvanttimekaniikan singulaarisuus ei ollut yhteensopiva kartesiolaisen Res extensan kanssa. (Ks. Bardin 2015b, 17; Simondon 2013a, 144.) Hän ei myöskään hyväksynyt idealismia ja kritisoi esimerkiksi lingvististä käännettä (jossa kieli tai merkitys ymmärrettiin transsendentaalisena horisonttina). (Ks. Bardin 2015b, 19–20; Simondon 1960; tai 2019.)
  62. 62. Esim. Combes 2013, 2; Laajemmin esim. Simondon 2013a.
  63. 63. ”…oleva subjektina ja oleva objektina tulevat samasta primitiivisestä todellisuudesta…” (Simondon 2013a, 264.)
  64. 64. Simondon ei tarkkaan ottaen puhu ”tasoista”, vaan käyttää termiä ordre de grandeur, joka tarkoittaa jotakuinkin ”suuruusluokkaa”. Lisäksi Simondonin käsitteet eivät määrittele mitään erillisiä todellisuuden alueita (esim. materia, elävät olevat, yhteiskunta), ”joita matkaavat yksilöt tai substanssit, joista yksilöt koostuvat”. Pikemminkin ne osoittavat vaiheita, prosesseja, joiden ”dynaamiset kompositiot jatkuvasti rakentavat ja muokkaavat yksilöiden kokoonpanoa” keskellä epästabiilia tilaa, jota täyttävät erilaiset voimat ja prosessit, ja joka voi muuttua ja joka voi muuttaa sitä, mistä tulee sen osa (materia, energia). (Bardin 2015b, 15.)
  65. 65. Toisaalta transduktio voidaan tiivistää lyhyesti myös prosessiksi, joka mukauttaa rakenteen sen ympäristöön (Vries & al. 2014, 3).
  66. 66. Simondon 2013a, 29–32; Combes 2013, 6; Mills 2016, 59. Tiivistys muokattu Rantala 2019a.
  67. 67. ”…individuaatio on objektin ja subjektin välisen suhteen universaali maa” ja näin ollen myös ”tieto voi olla universaalia” (Simondon 2013a, 258).
  68. 68. Bardin 2015b, 9. Simondon kutsuu individuaation periaatteiden epistemologista ymmärtämistä ”aksiomatisaatioksi” (sama, 16). Tosin itse ”ontogenesistä” ei, kuten Simondon toteaa, voida aksiomatisoida, mutta esimerkiksi filosofia perustuu juuri tämän genesiksen ymmärtämiseen todellisuuden eri tasoilla (ks. Simondon 2013a, 229).
  69. 69. Esim. Mills 2016, 40; Chabot 2013, 18. Itse asiassa Simondon erottelee myös toisen individuaation tyypin, joka siis on samaa prosessia, mutta ”eri tasolla”: kiteytymisen lisäksi on myös ”modulaatiota”. Kiteytyminen syntyy ”siemenen” (yksilön) ja miljöön (täynnä potentiaaleja) kohtaamisesta, joka synnyttää osittain individuoituneen järjestelmän. Modulaatio taas saa alkunsa siitä, kun erilaiset järjestelmät yhdistyvät (tai lähentyvät), ja joka kuvaa yksilöä itseään metastabiilina järjestelmänä, joka vuorostaan on kokoontunut erilaisista järjestelmistä ja muodostumisprosesseista. Tällainen järjestelmä on määritettävissä vain makrotasolla (ja tietysti yhtenä vaiheenaan). (Bardin 2015b, 8–9.) Bardin kuitenkin tähdentää, että transduktion käsite pyrkii kattamaan (kuvaamaan) nämä molemmat individuaation muodot (sama, 13). Transduktio on lopulta myös ”singulaarista”, eikä sen lähdettä, suuntaa ja lopputulosta voida pakottaa minkään yhden universaalin käsitteen alle. Transduktiolla ei olekaan yhtä logiikkaa, vaan se synnyttää pohjan, jonka mukaan todellisuudella on monia logiikoita, jotka vastaavat aina tiettyä individuaatiota (sama, 14; ks. myös Simondon 2013a, 36).
  70. 70. Erotteluista esim. Scott 2014, 33; Mills 2016, 73. Simondonin mukaan psyykkinen ja kollektiivinen individuaatio kulkevat aina käsi kädessä.
  71. 71. Simondon 2013, 23–36; Toscano 2006, 138–39; Combes 2013, 3–5; Bardin 2015, 36. Esi-individuaalinen ja metastabiliteetti kytkeytyvät vahvasti toisiinsa. Jälkimmäinen kuvastaa juuri tilaa, jossa esi-individuaalinen on jatkuvasti läsnä: se on tila, joka ei ole stabiili tai epästabiili, vaan jokin välimuoto, joka omaa potentiaalisuutta siirtyä uuteen metastabiiliin tilaan. (Esim. Mills 2016, 36.) Simondon sanookin, että yksilö on tällöin ”enemmän kuin ykseys ja enemmän kuin identiteetti” (Simondon 2013a, 26).
  72. 72. Ks. esim. Bardin 2015a; Bontems 2019. Kuten Bardin tiivistää, kaikkia prosesseja määrittää perustavanlaatuinen katkoksellisuus sekä kertautuminen tai toistuminen eri suuruusluokissa (2015b, 10). Tähän liittyy tietysti myös esimerkiksi Heisenbergin epätarkkuusperiaate, ja Simondon hyödyntääkin tätä ajatusta ”määrittämättömyydestä” niin ILFI:ssä kuin MEOT:issa (ks. myöhemmin). (Bardinin mukaan [2015b, 10, viite 14] Heisenbergin alkuperäinen termi oli Unbestimmtheit, joka voi tarkoittaa myös juurikin ”määrittämättömyyttä”.)
  73. 73. [1] Simondon 2013a, 27–28; Toscano 2006, 145; Bardin 2015a, 38; Chabot 2013, 90. Simondon tarjoaa myös monimutkaisen teorian informaatiosta, joka on keskeinen individuaation filosofialle, ks. tästä esim. Malaspina 2019. Lyhyesti sanoen Simondonille informaatio on negentropiaa, eikä se sinänsä ilmennä mitään organisoitumista tai rakennetta, vaan tuottaa uuden tai ennennäkemättömän elementin järjestelmään. Se on ikään kuin ”transduktiivinen” tapahtuma, joka saa aikaan muutoksia kahdessa järjestelmässä sekä näiden välillä. Näin siitä tuleekin individuaation keskeinen osa: se on eräänlaista jännitettä (tension) jatkuvassa prosessissa – ja toisaalta se on individuaation kaava, joka aloittaa individuaation. Ks. myös Rantala 2018c.
  74. 74. Esim. Simondon 2013a, 166; Barthélémy 2005, 196; Bardin 2015a, 37, 70. Ks. Transindividuaalisuudesta myös Read 2016; Read & Gilbert 2019; Heredia & Rodriguez 2019. Kuten Read tiivistää, taustalla on ajatus, ettei ”kollektiivisuus ole mitään muuta kuin yksi tapa individuoitua ja toisaalta yksilöllisyys on tietty artikulaatio kollektiivisista tavoista ja olemassaolon tavoista” (Read & Gilbert 2019, 58).
  75. 75. Simondon 2013, 29–30, 46, 167; Combes 2013, 297.
  76. 76. Combes 2013, 23.
  77. 77. Simondon 2013, 252–253; myös Combes 2013, 30. Chabot tiivistää (2013, 96–97), että tarkkaan ottaen Simondonilla psyykkinen individuaatio on ”suhde maailmaan havainnon, tunteiden ja merkitysten avulla”. Ensin ovat affektit, jotka ovat tiedostamattomia, ja ne ilmaisevat ihmisen suhdetta itseensä (esim. kipu, mielihyvä). Tunteet vuorostaan luovat tähän ”primitiiviseen materiaaliin merkityksiä”, eli ne auttavat tasapainottamaan affektit ja tuottavat niihin yhtenäisyyttä. Näin yksilö vapautuu tutkimaan tuntemustensa merkityksiä. Individuaatio (ongelmanratkaisustrategiana) ilmenee esimerkiksi havainnossa, joka tuo vuorostaan ”ratkaisun” sensaatioiden tulvaan. Samalla nämä ratkaisut luovat uusia ongelmia/jännitteitä. Yksilö kehittyy jatkuvasti ratkaistakseen ongelmia/jännitteitä järjestäen havaintoja ja tuntemuksia tasapainoisemmin. Usein havainnot ja tuntemukset voivat olla ristiriidassa. Myös yhteys toisten kanssa luo stabiliteettia jaettujen merkitysten avulla.
  78. 78. Näistä myös Bardin 2015a, 83–87. Simondon erottaa transindividuaalisuudesta myös yksilöiden väliset suhteet, jotka eivät vielä ole transindividuaalisuutta. Nämä suhteet eivät vielä tuota uusia individuaatioita, ainoastaan yksinkertaista merkkien ja informaation vaihtoa. Näin myöskään yksilöt eivät kykene ylittämään niitä yksilöllisiä ongelmia, joita varten tarvitsisivat kollektiivin. Esimerkiksi ”sementoituneet ryhmäidentiteetit” eivät vielä ole transindividuaalisuutta. Kuten Barthélémy tiivistää, transindividuaalinen individuaatio on subjekti esi-individuaalinen-individuaali-parina, joka individuoi itseään (2012, 115). Transindividuaatio on siis jotain enemmän kuin yhteen kerätyt yksilöt. Tämä ei kuitenkaan ole mitään tiettyä, vaan juuri sitä, että yksilöille avautuu enemmän potentiaalia (ylittää jännitteet/ongelmat).
  79. 79. Esim. Combes 2013, 38; Guchet 2010, 205.
  80. 80. Simondon 2013a, 295–297; Barthélémy 2012, 230–231.
  81. 81. Simondon 2013a, 273.
  82. 82. Simondon 2017, 252. Alkukielisessä Simondon käyttää termiä le support, joka viittaa ”median” lisäksi myös ”tukeen”, ”pidikkeeseen” tai ”kannattimeen”. Tässä saattaa olla myös kytkös Heideggerin erityisesti tekniikan yhteydessä käsittelemään Gestell-termiin (”puite”) (ks. Heidegger 2007).
  83. 83. Käsittelin tekstissäni Rantala 2019a, kuinka lohkoketjuteknologia on myös esimerkki tällaisesta välittäjästä, ja voi jopa toimia eräällä tavalla jatkeena internetverkolle ja sen protokollille. Barthélémy alleviivaa, että tekninen objekti ei yhtä aikaa toimi ilmauksena subjektiin kiinnittyneestä esi-individuaalisuudesta ja toimi perustana transindividuaaliselle suhteelle. Tämä vaatii subjektin aktiivisuutta, jota ei löydy luonnosta tai teknisestä objektista. (Barthélémy 2012, 115–116.)
  84. 84. Simondon 2017, 16. Yhtenä virheellisenä ajattelutapana Simondon piti robotin figuuria, joka näyttäytyi hänelle fantasiana. Tämä johtui siitä, että ihminen peilasi robottiin vääränlaisia kuvitelmia teknisten objektien kyvyistä. Ei ollut muuta kuin teknisiä objekteja, joilla oli eriasteista automaatiota.
  85. 85. Ks. Schmidgen 2005.
  86. 86. Simondon pyrkii myös rakentamaan omanlaistaan analogian käsitettä (ks. esim. Schick 2017), joka pohjaa transduktioon.
  87. 87. Schick 2017, 55; Simondon 2017, 252–253.
  88. 88. Schick 2017, 55; 2019, 121.
  89. 89. Hieman Ruyerin tapaan, Simondon katsoo, että koneet tarvitsevat aina ihmisen, vaikka vain antamaan lopulta merkityksiä näiden funktioille (ja informaatiolle).
  90. 90. Simondon 2017, 29–30, 40–43, 46–47.
  91. 91. Simondonille elementit ovat niin yksilöllisiä osia, jotka eivät toimi itsenään vaan osana objektia, konetta. Toisaalta myös työkalut ja instrumentit ovat elementteja.
  92. 92. Simondonin mukaan tekninen individuaali oli ennen teollista vallankumousta työkalua käyttävä ihminen. Mutta vallankumous toi mukanaan tehtaat ja niiden automatisoidut koneet, jolloin ihmisestä tuli entistä enemmän koneiden organisoija tai tulkitsija. (Simondon 2017, 77–81.) Tästä huolimatta koneet tarvitsevat aina, Simondonin mukaan, ihmistä, vaikka vain antamaan merkityksiä niiden funktioille. Yuk Hui tiivistää, että konkreettisella ”teknisellä individuaalilla on täydellinen joukko funktioita sekä mekanismi, joka mahdollistaa sen säilyttää sisäisen stabiliteetin ulkoisten häiriöiden edessä” (Hui 2016, 56).
  93. 93. Ks. Simondon 2017, 57; ks. tuoreempi esimerkki, Rantala 2019a.
  94. 94. Simondon 2020a, 21.
  95. 95. Hart 1980, xxi.
  96. 96. ”Trois perspectives pour une réflexion sur l’ethique et la technique” (1983) teoksessa Simondon 2014. Simondon myös alleviivasi kestävää tekniikkaa sekä demokraattista ja avointa tekniikan opetusta ja käyttöä. Nämä ajatukset ovatkin lähellä esimerkiksi hakkerietiikan ja avoimen lähdekoodin ideologiaa.
  97. 97. Ks. myös Simondon 2014.
  98. 98. Itse asiassa esimerkiksi antropologian kritiikki koskee jo Simondonin lähdettä, Leroi-Gourhania.
  99. 99. Esim. Read & Gilbert 2019, 58.

Kirjallisuus

Alloa, Emmanuel & Michalet, Judith, Differences in Becoming: Gilbert Simondon and Gilles Deleuze on Individuation. Philosophy Today. Vol. 61, No. 3, 2017, 475–502.

Alombert, Anne, How Can Culture and Technics Be Reconciled in the Digital Milieu and Automatic Societies? Political Implications of the Philosophies of Technology of Simondon and Stiegler. Culture, Theory and Critique. Vol. 60, No. 3–4, 2019, 315–326.

Angus, Ian, Logic of Subsumption, Logic of Invention, and Workplace Democracy: Marx, Marcuse, and Simondon. Philosophy & Technology. Vol. 32, 2019, 613–625.

Balibar, Etienne, Spinoza: From Individuality to Transindividuality. Eburon, Delft 1997.

Banerji, Debashish, Individuation, Cosmogenesis and Technology: Sri Aurobindo and Gilbert Simondon. Teoksessa Critical Posthumanism and Planetary Futures. Toim. D. Banerji & M.R. Paranjape. Springer India 2016, 257–277.

Bardin, Andrea, Epistemology and Political Philosophy in Gilbert Simondon. Individuation, Technics, Social Systems. Springer, Dordrecht 2015a.

Bardin, Andrea, On Substances and Causes Again: Simondon’s Philosophy of Individuation and the Critique of the Metaphysical Roots of Determinism. Teoksessa Morphogenesis and Individuation. Toim. Alessandro Sarti, Federico Montanari & Francesco Galofaro. Springer International, Cham 2015b, 3–31.

Barthélémy, Jean-Hugues, Penser l’individuation. Simondon et la philosophie de la nature. L’Harmattan, Paris 2005.

Barthélémy, Jean-Hugues, De l’encyclopédisme génétique. Revue philosophique de la France et de l’étranger. Vol. 131, No. 3, 2006, 275–278.

Barthélémy, Jean-Hugues, ’Du mort qui saisit le vif’: Simondonian Ontology Today. Käänt. Justin Clemens. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 110–120.

Barthélémy, Jean-Hugues, From Genetic Encyclopedism to Human Ecology. Philosophy Today. Vol. 63, No. 3, 2019, 745–756.

Beistegui, Miguel de, Science and Ontology: From Merleau-Ponty’s ’Reduction’ to Simondon’s ’Transduction’. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 154–175.

Bencherki, Nicolas, La théorie de l’acteur-réseau entre Latour et Simondon. Symposium. Vol. 22, No. 2, 2018, 72–87.

Bencherki, Nicolas & Iliadis, Andrew, The Constitution of Organization as Informational Individuation. Communication Theory. 2019, 1–21.

Bergson, Henri, Matter and Memory (Matière et mémoire, 1896). Käänt. Nancy M. Paul & W. Scott Palmer. Dover Publications, New York 2015.

Binda, Elisa, Techno-esthétiques ou philosophies de l’interaction: les réflexions de Gilbert Simondon et John Dewey. Appareil. Vol. 16, 2015. Verkossa: journals.openedition.org/appareil/2217.

Bontems, Vincent (toim.), Gilbert Simondon ou l’invention du futur. Klincksieck, Paris 2016.

Bontems, Vincent & Ronde, Christine De, Simondon and Quantum Mechanics (Or, On How the ”Preindividual” Hypothesis Leads to a Realistic but Non-Substantialist Interpretation of the Orthodox Quantum Formalism). Philosophy Today. Vol. 63, No. 3, 2019, 611–624.

Boucher, Marie-Pier, Infra-Psychic Individualization: Transductive Connections and the Genesis of Living Techniques. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 92–109.

Bowden, Sean, Gilles Deleuze, a Reader of Gilbert Simondon. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 135–153.

Canguilhem, Georges, Machine and Organism (Machine et organisme, 1947). Teoksessa Knowledge of Life (La connaissance de la vie, 1965). Toim. Paola Marrati & Todd Meyers. Käänt. Stefanos Geroulanos & Daniela Ginsburg. Fordham University Press, New York 2008a, 75–97.

Canguilhem, Georges, The Living and Its Milieu (Le vivant et son milieu, 1947). Teoksessa Knowledge of Life (La connaissance de la vie, 1965). Toim. Paola Marrati & Todd Meyers. Käänt. Stefanos Geroulanos & Daniela Ginsburg. Fordham University Press, New York 2008b, 98–120.

Chabot, Pascal, The Philosophy of Simondon. Between Technology and Individuation (La philosophie de Simondon, 2003). Käänt. Aliza Krefetz & Graeme Kirkpatrick. Bloomsbury, London & New York 2013.

Châtelet, Gilles (toim.), Gilbert Simondon. Une pensée de l’individuation et de la technique. Albin Michel, Paris 1994.

Combes, Muriel, Gilbert Simondon and the Philosophy of the Transindividual (Simondon, Individu et collectivité, 1999). Käänt. Thomas LaMarre. The MIT Press, Cambridge & London 2013.

Coté, Mark & Pybus, Jennifer, Simondon on Datafication. A Techno-Cultural Method. Digital Culture and Society. Vol. 2, No. 2, 2016, 75–92.

Deleuze, Gilles, Logique du sens. Minuit, Paris 1969.

Deleuze, Gilles, Metal, Metallurgy, Music, Husserl, Simondon. Käänt. Timothy S. Murphy. Cours Vincennes, 27.2.1979. Verkossa: webdeleuze.com/textes/186.

Deleuze, Gilles, Gilbert Simondon, L’individu et sa genèse physico-biologique. Teoksessa L’île déserte. Textes et entretiens 1953–1974. Minuit, Paris 2002, 120–124.

Deleuze, Gilles, Différance et répétition (1968). PUF, Paris 2011.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix, Mille Plateaux. PUF, Paris 1980.

Drury-Melnyk, Danika, Beyond Adaptation and Anthropomorphism: Technology in Simondon. Techné: Research in Philosophy and Technology. Vol. 21, No. 2–3, 2017, 363–385.

Dumouchel, Paul, Gilbert Simondon’s Plea for a Philosophy of Technology. Teoksessa Technology and the Politics of Knowledge. Toim. Andrew Feenberg & A. Hannay. Indiana University Press, Evanston 1995, 255–271.

Dupuy, Jean-Pierre, The Mechanization of the Mind. On the Origins of Cognitive Science (Aux origines des sciences cognitives, 1994). Käänt M. B. DeBevoise. Princeton University Press, Princeton & Oxford 2000.

Elden, Stuart, Canguilhem. Polity Press, Cambridge 2019.

Ellul, Jacques, The Technological Society (La technique ou l’enjeu du siècle, 1954). Käänt. John Wilkinson. Vintage Books, New York 1964.

Feenberg, Andrew, Concretizing Simondon and Constructivism. Teoksessa Technosystem. The Social Life of Reason. Harvard University Press, Cambridge & London 2017, 66–85.

Ferrarato, Coline, Prospective Philosophy of Software. A Simondonian Study. ISTE Ltd., London 2019.

Gagnon, Philippe, Ruyer and Simondon on Technological inventiveness and Form Outlasting its Medium. Deleuze Studies. Vol. 11, No. 4, 2017, 538–554.

Gabrys, Jennifer, Program Earth. Environmental Sensing Technology and the Making of a Computational Planet. University of Minnesota Press, Minneapolis 2016.

Gille, Bertrand, The History of Techniques. Volume 1: Techniques and Civilizations (Histoire des Techniques l’Encyclopédie de la Pléiade, 1978). Käänt. P. Southgate & T. Williamson. Gordon and Breach Science Publishers, Montreaux 1986a.

Gille, Bertrand, Fel, André, Parent, Jean & Russo, Francois, The History of Techniques. Volume 2: Techniques and Sciences (Histoire des Techniques l’Encyclopédie de la Pléiade, 1978). Käänt. J. Brainch, K. Butler, A.D. R. Dawes, W. Extavour, S. Romeo, A. Smith, P. Southgate & T. Williamson. Gordon and Breach Science Publishers, Montreaux 1986b.

Grosz, Elizabeth, Identity and Individuation: Some Feminist Reflections. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 37–56.

Grosz, Elizabeth, Simondon and The Preindividual. Teoksessa The Incorporeal. Ontology, Ethics, and the Limits of Materialism. Columbia University Press, New York 2017, 169–208.

Guffroy, Yohann & Bontems, Vincent, La mécanologie: une lignée technologique francophone? Artefact – Techniques, histoire et sciences humaines. Vol. 8, 2018. Verkossa: journals.openedition.org/artefact/2218.

Guchet, Xavier, Pour un humanisme technologique. Culture, technique et société dans la philosophie de Gilbert Simondon. PUF, Paris 2010.

Hansen, Mark B. N., New Philosophy for New Media. The MIT Press, Cambridge & London 2004.

Hart, John, Preface. Teoksessa Gilbert Simondon, On the Mode of Existence of Technical Objects. Käänt. Ninian Mellamphy. University of Western Ontario, 1980, i–xxiii. [Julkaisematon käsikirjoitus.]

Hayles, N. Katherine, Unthought. The Power of the Cognitive Nonconscious. The University of Chicago Press, Chicago & London 2017.

Hayward, Mark & Geoghegan, Bernard Dionysius, Introduction: Catching Up With Simondon. SubStance. Vol. 41, No. 3, 2012, 3–15.

Hayward, Mark & Thibault, Ghislain, Machinic Milieus: Simondon, John Hart and Mechanology. Disability History Newsletter, Fall 2013, 28–33.

Heidegger, Martin, ”Enää vain Jumala voi meidät pelastaa”. Martin Heideggerin Der Spiegel -haastattelu. Suom. Tere Vadén. niin & näin 4/1995, 6–16.

Heidegger, Martin, Tekniikka ja käänne (Die Technik und die Kehre, 1962). Suom. Vesa Jaaksi. niin & näin, Tampere 2007.

Heims, Steve J., The Cybernetics Group. The MIT Press, Cambridge & London 1991.

Heredia, Juan Manuel & Rodríguez, Pablo Esteban, Through and Beyond the Transindividual. Philosophy Today. Vol. 63, No. 3, 2019, 673–686.

Hoel, Aud Sissel & Tuin, Iris van der, The Ontological Force of Technicity: Reading Cassirer and Simondon Diffractively. Philosophy & Technology. Vol. 26, 2013, 187–202.

Hottois, Gilbert, Simondon et la philosophie de la ”culture technique”. De Boeck-Wesmael, Bruxelles 1993.

Hui, Yuk, Simondon et la question de l’information. Cahiers Simondon. Vol. 6, 2015, 29–46.

Hui, Yuk, On the Existence of Digital Objects. University of Minnesota Press, Minneapolis 2016.

Hui, Yuk, On the Soul of Technical Objects: Commentary on Simondon’s ’Technics and Eschatology’ (1972). Theory, Culture & Society. Vol. 35, No. 6, 2018, 97–111.

Hui, Yuk, Recursivity and Contingency. Rowman & Littlefield, London & New York 2019.

Iliadis, Andrew, Informational Ontology: The Meaning of Gilbert Simondon’s Concept of Individuation. Communication+1. Vol. 2, No. 1, 2013, 1–19.

Kaiser, Wilson, Special Section: Simondon and Disability Studies. Disability History Newsletter, Fall 2013, 20–25.

Keating, Thomas P., Pre-Individual Affects: Gilbert Simondon and the Individuation of Relation. Cultural Geographies. Vol. 26, No. 2, 2019, 211–226.

Kim, Jae-Hee, Transindividuality and Post-Labor Based on Simondon and Stiegler. Kriterion: Revista de Filosofia. Vol. 60, No. 143, 2019, 319–338.

Kitchin, Rob & Dodge, Code/Space. Software and Everyday Life. The MIT Press, Cambridge & London 2011.

Kapp, Ernst, Elements of A Philosophy of Technology. On the Evolutionary History of Culture (Grundlinien einer Philosophie der Technik, 1877). Käänt. Lauren K. Wolfe. University of Minnesota Press, Minneapolis & London 2018.

Lagarde, François (ohjaus), Simondon du désert / Simondon of the Desert. 2013. 109 min. Verkossa: vimeo.com/156520798.

Latour, Bruno, Prendre le pli des techniques. Réseaux. Vol. 163, No. 5, 2010, 11–31.

Latour, Bruno & Woolgar, Steven, Laboratory Life. The Construction of Scientific Facts (1979). Princeton University Press, Princeton 1986.

Le concept d’information dans la science contemporaire. Gauthier-Villars/Les Éditions de Minuit, Paris 1965.

Lecourt, Dominique, The Question of the Individual in Georges Canguilhem and Gilbert Simondon. Käänt. Arne De Boever. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012, 176–184.

Leroi-Gourhan, André, Milieu et techniques (1945). Albin Michel, Paris 1973.

Leroi-Gourhan, André, Gesture and Speech (Le geste et la parole, 1964). Käänt. Anna Bostock Berger. The MIT Press, Cambridge & London 1993.

Letiche, Hugo & Moriceau, Jean-Luc, Simondon: Investigating the Pre-Organizational. Culture and Organization. Vol. 23, No. 1, 2017, 1–13.

Lindberg, Susanna, Being With Technique – Technique as Being-With: The Technological Communities of Gilbert Simondon. Continental Philosophy Review. Vol. 52, 2019, 299–310.

Loeve, Sacha, Guchet, Xavier & Vincent, Bernadette Bensaude (toim.), French Philosophy of Technology. Classical Readings and Contemporary Approaches. Springer, Cham 2018.

Lotti, Laura, Fundamentals of Algorithmic Markets: Liquidity, Contingency, and The Incomputability of Exchange. Philosophy & Technology. Vol. 31, 2018, 43–58.

Lucchese, Filippo Del, Monstrous Individuations: Deleuze, Simondon, and Relational Ontology. Differences: A Journal of Feminist Cultural Studies. Vol. 20, No. 2–3, 2009, 179–193.

Mackenzie, Adrian, Transductions. Bodies and Machines at Speed. Continuum, London & New York 2002.

Mackenzie, Adrian, Wirelessness. Radical Empiricism in Network Cultures. The MIT Press, Cambridge & London 2010.

Malaspina, Cécile, An Epistemology of Noise. Bloomsbury Academic, London 2018.

Malaspina, Cécile, Pure Information: On Infinity and Human Nature in the Technical Object. Culture, Theory and Critique. Vol. 60, No. 3–4, 2019, 205–222.

Marcuse, Herbert, One-Dimensional Man. Studies in the Ideology of Advanced Industrial Society (1964). Routledge, London & New York 2002.

Merleau-Ponty, Maurice, The Structure of Behavior (La structure du comportement, 1942). Käänt. Alden L. Fisher. Duquesne University Press, Pittsburgh 1983.

Merleau-Ponty, Maurice, La nature. Notes cours du Collège de France (1968). Seuil, Paris 1995.

Mills, Simon, Gilbert Simondon. Information, Technology and Media. Rowman & Littlefield, London & New York 2016.

Mitcham, Carl, Thinking Through Technology. The Path Between Engineering and Philosophy. The University of Chicago Press, Chicago 1994.

Montoya, Jorge William, From Analog Objects to Digital Devices: An Analysis of Technical Objects Through a Simondonian Perspective. Philosophy Today. Vol. 63, No. 3, 2019, 717–730.

Mumford, Lewis, Technics and Civilization. Harcourt Brace Jovanovich, New York 1934.

Mumford, Lewis, The Myth of the Machine. Technics and Human Development. Harcourt Brace Jovanovich, New York 1966.

Mumford, Lewis, The Myth of the Machine. The Pentagon of Power. Harcourt Brace Jovanovich, New York 1970.

Parrochia, Daniel, French Philosophy of Technology. Teoksessa French Studies in the Philosophy of Science. Toim. Anastasios Brenner & Jean Gayon. Springer 2009, 51–71.

Pickering, Andrew, The Cybernetic Brain. The University of Chicago Press, Chicago 2010.

Rantala, Juho, Koodin ja ohjelmiston filosofiasta. niin & näin 1/2018a, 101–108.

Rantala, Juho, Einstein ja Bergson ajan rannalla. niin & näin 3/2018b, 65–73.

Rantala, Juho, The Notion of Information in Early Cybernetics and in Gilbert Simondon’s Philosophy. [Esitelmäpaperi]. Doctoral Congress in Philosophy, 22.–24.10.2018, University of Tampere, Tampere. 2018c. Verkossa: academia.edu/38104583/The_Notion_of_information_in_early_cybernetics_and_in_Gilbert_Simondons_philosophy.

Rantala, Juho, Blockchain as a Medium for Transindividual Collective. Culture, Theory and Critique. Vol. 60, No. 3–4, 2019a, 250–263.

Rantala, Juho, Rahasta on puhuttava. niin & näin 4/2019b. Verkkoteksti: netn.fi/node/7548.

Read, Jason, The Politics of Transindividuality. Brill, Leiden & Boston 2016.

Read, Jason & Gilbert, Jeremy, Talkin’ Transindividuation and Collectivity. Capacious: Journal for Emerging Affect Inquiry. Vol. 1, No. 4, 2019, 56–77.

Rieder, Bernhard, Engines of Order. A Mechanology of Algorithmic Techniques. Amsterdam University Press, Amsterdam 2020.

Roberts, Tom, Thinking Technology for the Anthropocene: Encountering 3D printing Through the Philosophy of Gilbert Simondon. Cultural Geographies. Vol. 24, No. 4, 2017, 539–554.

Rodriguez, Pablo & Blanco, Javier, Organization and Information in Simondon’s Theory of Individuation. Culture and Organization. Vol. 23, No. 1, 2017, 34–43.

Romele, Alberto, Digital Hermeneutics. Philosophical Investigations in New Media and Technologies. Routledge, New York & London 2020.

Ruyer, Raymond, La cybernétique et l’origine de l’information. Flammarion, Paris 1954.

Ruyer, Raymond, The Genesis of Living Forms (La genèse des formes vivantes, 1958). Käänt. Jon Roffe & Nicholas B. de Weydenthal. Rowman & Littlefield, London & New York 2020.

Sauvagnargues, Anne, Simondon, Deleuze, and the Construction of Transcendental Empiricism. Pli: The Warwick Journal of Philosophy. 2012, 1–21.

Schick, Johannes F.M., Theaters of Individuation. Gilbert Simondon and the Interrelations of Ethics, Techniques, and Ontology. Journal of Badiou Studies. Vol. 5, 2017, 53–84.

Schick, Johannes F.M., Towards an Interdisciplinary Anthropology? The Transformative Epistemologies of Bergson, Bachelard, and Simondon. Parrhesia. Vol. 31, 2019, 103–135.

Schmidgen, Henning, Thinking Technological and Biological Beings: Gilbert Simondon’s Philosophy of Machines. Revista do Departamento de Psicologia. Vol. 17, No. 2, 2005, 11–18.

Scott, David, Gilbert Simondon’s Psychic and Collective Individuation. A Critical Introduction and Guide. Edinburgh University Press, Edinburgh 2014.

Simon, Jonathan, The Medical Drug as a Technological Object. Techné: Research in Philosophy and Technology. Vol. 23, No. 1, 2019, 51–67.

Simondon, Gilbert, Forme, information, potentiels. Bulletin de la SFP 27.2.1960. Verkossa: sofrphilo.fr/forme-information-potentiels/.

Simondon, Gilbert, L’individuation psychique et collective. À la lumière des notions de Forme, Information, Potentiel et Métastabilité. Editions Aubier, Paris 1989.

Simondon, Gilbert, The Genesis of the Individual (1989/2005). Käänt. Mark Cohen & Sanford Kwinter. Teoksessa Incorporations. Toim. Jonathan Cracy & Sanford Kwinter. Zone Books, New York 1992, 297–319.

Simondon, Gilbert, L’individu et sa genèse physico-biologique (1964). Éditions Jérôme Millon, Grenoble 1995.

Simondon, Gilbert, L’invention dans les techniques. Cours et conférences. Éditions du seuil, Paris 2005.

Simondon, Gilbert, Technical Individualization (1958). Käänt. Karen Ocana. Teoksessa Interact or Die. Toim. Joke Brouwer & Arjen Mulder. NAi Publishers, Rotterdam 2007, 206–213.

Simondon, Gilbert, Imagination et invention (1965–1966). La Transparence, Chatou 2008.

Simondon, Gilbert, The Position of the Problem of Ontogenesis (Position du problème de l’ontogenèse, 1989/2005). Käänt. Gregory Flanders. Parrhesia. Vol. 7, 2009, 4–16.

Simondon, Gilbert, Communication et information. Cours et conférences. La Transparence, Chatou 2010a.

Simondon, Gilbert, The Limits of Human Progress: A Critical Study (Les limites du progrès humain, 1959). Käänt. Sean Cubitt. Cultural Politics. Vol. 6, No. 2, 2010b, 229–236.

Simondon, Gilbert, Two Lessons on Animal and Man (Deux leçons sur l’animal et l’homme, 2004). Käänt. Drew S. Burk. Univocal Publishing, Minneapolis 2011a.

Simondon, Gilbert, The Essence of Technicity (1958). Käänt. Ninian Mellamphy, Dan Mellamphy & Nandita Biswas Mellamphy. Deleuze Studies. Vol. 5, No. 3, 2011b, 406–424.

Simondon, Gilbert, On Techno-Aesthetics (Réflexions sur la techno-esthétique. Supplément 1: Sur la techno-esthétique, 1982). Käänt. Arne De Boever. Parrhesia. Vol. 14, 2012a, 1–8.

Simondon, Gilbert, Technical Mentality (La mentalité technique, 1961). Käänt. Arne De Boever. Teoksessa Gilbert Simondon. Being and Technology. Toim. Arne De Boever, Alex Murray, Jon Roffe & Ashley Woodward. Edinburgh University Press, Edinburgh 2012b, 1–18.

Simondon, Gilbert, L’individuation à la lumière des notions de forme et d’information (1958/1964 & 1989/2005). Éditions Jérôme Millon, Grenoble 2013a. [ILFI]

Simondon, Gilbert, Cours sur la perception (1964–1965). PUF, Paris 2013b.

Simondon, Gilbert, Sur la technique (1953–1983). PUF, Paris 2014.

Simondon, Gilbert, Sur la psychologie. PUF, Paris 2015a.

Simondon, Gilbert, Culture and Technics (Culture et technique, 1965). Käänt. Olivia Lucca Fraser. Radical Philosophy. Vol. 189, 2015b, 17–23.

Simondon, Gilbert, Sur la philosophie (1950–1980). PUF, Paris 2016.

Simondon, Gilbert, On the Mode of Existence of Technical Objects (Du mode d’existence des objets techniques, 1958). Käänt. Cécile Malaspina & John Rogove. University of Minnesota Press/Univocal, Minneapolis 2017. [MEOT]

Simondon, Gilbert, La résolution des problèmes. PUF, Paris 2018.

Simondon, Gilbert (& al.), Form, Information, and Potentials (Summary and Debate). Käänt. Andrew Iliadis. Philosophy Today. Vol. 63, No. 3, 2019, 571–583.

Simondon, Gilbert, Kulttuuri ja tekniikka (Culture et techniques, 1965). Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin 2/2020a, 16–23.

Simondon, Gilbert, Individuation in Light of Notions of Form and Information (L’individuation à la lumière des notions de forme et d’information, 2005). Käänt. Taylor Adkins. University of Minnesota Press, Minneapolis 2020b. [Tulossa]

Simondon, Gilbert, Individuation in Light of Notions of Form and Information, Volume II: Supplemental Texts (L’individuation à la lumière des notions de forme et d’information, 2005). Käänt. Taylor Adkins. University of Minnesota Press, Minneapolis 2020c. [Tulossa]

Simondon, Nathalie, Biography – Some reflections on the Life and Work of Gilbert Simondon. Käänt. Joe Hughes & Drew Burk. gilbert.simondon.fr N.D. Verkossa: gilbert.simondon.fr/content/biography.

Souriau, Étienne, The Different Modes of Existence (Les différents modes d’existence, 1943/2009). Käänt. Erik Beranek & Tim Howles. Univocal, Minneapolis 2015.

Stengers, Isabel, Comment hériter de Simondon? Teoksessa Gilbert Simondon. Une pensée opérative. Toim. Jacques Roux. Publications de l’Université de Saint-Etienne, Saint-Etienne 2002, 300–315.

Stengers, Isabel, Résister à Simondon? Multitudes. Vol 18, 2004, 55–63.

Stiegler, Bernard, Technics and Time, Volume 1: The Fault of Epimetheus (La technique et le temps, 1: La faute d’Epiméthée, 1994). Käänt. Richard Beardsworth & George Collins. Stanford University Press, Stanford 1998.

Styhre, Alexander, Transduction and Entrepreneurship: A Biophilosophical Image of the Entrepreneur. Scandinavian Journal of Management. Vol. 24, 2008, 103–112.

Styhre, Alexander, The Concept of Transduction and Its Use In Organization Studies. Emergence: Complexity and Organization. Vol. 12, No. 3, 2010, 115–131.

Styhre, Alexander, Sociomaterial Practices, Relational Ontologies, and Information Technology: Gilbert Simondon’s Theory of Individuation. International Journal of Knowledge and Systems Science. Vol. 6, No. 1, 2015, 21–33.

Särkikoski, Tuomo, Kaikki itsestään. Automaatin jäljillä. Teoksessa Robotin hoiviin? – Yhteiskuntatieteen ja filosofian näkökulmia palvelurobotiikkaan. Toim. Tuomo Särkikoski, Tuuli Turja & Jaana Parviainen. Vastapaino, Tampere 2020, 18–49. [Tulossa]

Thibault, Ghislain & Hayward, Mark, Understanding Machines: A History of Canadian Mechanology. Canadian Journal of Communication. Vol. 42, 2017, 449–466.

Toscano, Alberto, Gilbert Simondon. Teoksessa Deleuze’s Philosophical Lineage. Toim. Graham Jones & Jon Roffe. Edinburgh University Press, Edinburgh 2009, 380–398.

Vaysse, Jean-Marie (toim.), Technique, monde, individuation. Heidegger, Simondon, Deleuze. Georg Olms Verlag, Hildesheim 2006.

Virno, Paolo, A Grammar of the Multitude. For an Analysis of Contemporary Forms of Life (Grammatica della moltitudine. Per una analisia delle forme di vita contemporanee, 2003). Käänt. Isabella Bertoletti, James Cascaito & Andrea Casson. Semiotexte, Los Angeles 2004.

Virno, Paolo, Angels and The General Intellect: Individuation in Duns Scotus and Gilbert Simondon. Käänt. Nick Heron. Parrhesia. Vol. 7, 2009, 58–67.

Voss, Daniela, Simondon On the Notion of Problem. Angelaki. Vol. 23, No. 2, 2018a, 94–112.

Voss, Daniela, Disparate Politics: Balibar and Simondon. Australasian Philosophy Review. Vol. 2, No. 1, 2018b, 47–53.

Voss, Daniela, Invention and Capture: A Critique of Simondon. Culture, Theory and Critique. Vol. 60, No. 3–4, 2019, 279–299.

Vidler, Anthony, Technologies of Space/Spaces of Technology. Journal of the Society of Architectural Historians. Vol. 58, No. 3, 1999, 482–486.

Wiener, Norbert, Cybernetics or Control and Communication in the Animal and the Machine. The MIT Press, Cambridge 1985.

Wiener, Norbert, The Human Use of Human Beings. Cybernetics and Society. Free Association Books, London 1989.

Viren, Eetu, Raha ja työvoima. Tutkimus rahasta yhteiskunnallisena suhteena, sen voimasta ja vaikutuksista työvoiman luokkakokoonpanoon. Tutkijaliitto, Helsinki 2018.

Vries, Marc J. de, Feenberg, Andrew, De Boever, Arne & Hoel, Aud Sissel, Book Symposium on The Philosophy of Simondon: Between Technology and Individuation (by Pascal Chabot, 2013). Philosophy & Technology, 2014 (online).

Numero

niin & näin 2/20

Tilaa niin & näin -lehti

Teema/osio

Ulkomaailman kirjeenvaihtaja

Asiasanat

informaatio, informaatioteknologia, tekniikan filosofia, tekniikka

Tekijät

Juho Rantala

Henkilöviitteet

Gilbert Simondon

Lehden sivut

Verkkoteksti

Facebook Instagram
niin & näin
Kaupinkatu 19
33500 Tampere
040-721 4891

Yhteystiedot
Palaute
Tietosuojaseloste

niin & näin
Kaupinkatu 19
33500 Tampere
040-721 4891

Yhteystiedot
Palaute
Tietosuojaseloste
Avoin julkaiseminen