Olet täällä

Maa kompostista käsin

Maa kompostista käsin

niin & näin 3/21


Kuvat: Ville Lähde.

Lapsuuteni kesät kuluivat pitkälti maatöissä äitini lapsuudenkodin tiluksilla. Opettajaperheellä oli pitkät kesälomat, mikä mahdollisti kaupunkilaisille hämmentävän laajat viljelykset. Olimmekin omavaraisia perunoissa, juureksissa, sipuleissa, pavuissa ja monissa muissa vihanneksissa, ja kosolti satoa saatiin syötettyä sukulaisille ja muille läheisille. Mutta vuosien varrella veljesten siirtyessä aikuisuuteen laajat viljelykset vähenivät, ja osa pelloista muuttui hedelmätarhaksi, osa niityksi. Äidin kuoltua puutarhan koko pieneni entisestään, kunnes isälle jäi hoidettavaksi vain pari kasvimaata.

Minä sain elämänkumppaniksi kauppapuutarhurien tyttären, ja yllätyksekseni löysin itsestäni uudelleen puutarhan hoitamisen innon. Luulin sen kuihtuneen viimeistään teini-ikäisenä kesälomien loppumattomissa kitkemistalkoissa, mutta rakkaus on ihmeellistä. Aloimme laajentaa puutarhaa, ja vuosien varrella koko homma siirtyi hiljalleen hoitoomme. Se ei kuitenkaan käynyt noin vain, sillä osa puutarhasta oli lakannut olemasta kasvimaata. Aiemmin multainen kasvimaa oli siirtynyt sille luontaiseen savisen jähmeään tilaan. Jotta tästä päästäisiin eteenpäin, minun pitäisi oppia ymmärtämään, mitä maa oikeastaan on. Komposti oli oiva opettaja.

*

Maata ei olisi ilman elämää. Elämätön planeetta olisi pintakerroksiltaan kivinen ja vetinen möhkäle, vailla nykyisenkaltaista ilmakehää, ja liejun, turpeen tai mullan sijasta olisi vain soraa sun muita eroosion tuotteita. Maaperä on pitkällisen elämän historian luomus, sekä edellytys monimuotoiselle maaelämälle että vuorostaan sen ylläpitämä. Elämä luo ja ylläpitää omia olemassaolon edellytyksiään. Yrjö Hailan ilmausta lainatakseni, kaikki nykyinen elämä on saapunut ”katettuun pöytään”1.

Maaperä on myös kehittynyt elävän ympäristönsä mukaiseksi, minkä vuoksi eloperäisen kerroksen paksuus vaihtelee roimasti ympäri maailman. Monille tuttu esimerkki tästä on Amazonin sademetsien maaperä: vehreässä ja kiivaasti elävässä ympäristössä sademetsän ravinteet kiertävät niin nopeasti, että orgaanista ainesta ei kerry paljoa maaperään. Sademetsien maa onkin ”köyhää”, hämmentävän vähäravinteista, minkä vuoksi metsien kaataminen ja siirtäminen viljelykäyttöön johtaa viljelysmaan köyhtymiseen ja nopeaan eroosioon.

Toisenlaisissa ympäristöissä päältä päin katsoen paljon karumpi elämä on tuottanut paksumman ja ”rikkaamman” maan. Yhdysvaltain preeriat ovat tästä hyvä esimerkki: uudisasukkaille oli tarjolla lupaava hedelmällinen maa viljeltäväksi. Näinkin runsaasti katetun pöydän voi kuitenkin ahmia tyhjäksi yllättävän nopeasti. Dust Bowl, pölymyrskyjen aika 1930-luvun Yhdysvalloissa, on klassinen esimerkki siitä, miten maaperän hedelmällisyys hukattiin väärillä viljelymenetelmillä ja liian intensiivisellä tuotannolla2.

Maailmanhistoriasta löytyy muitakin esimerkkejä siitä, miten laajamittainen viljely on tuhonnut omat edellytyksensä vaikkapa voimakkaan keinokastelun johtaessa maan suolaantumiseen. Tällainen lopputulos ei kuitenkaan ole mitenkään vääjäämätön, ja historiaan mahtuu myös viljalti pitkäkestoisia viljelykulttuureita, jotka eivät romuttaneet omia edellytyksiään3. Ihmisen ja maan suhde ei ole nollasummapeli, ja sukupolvia kestäneellä ihmistoiminnalla on myös ylläpidetty maaperää, jonka hedelmällisyys on moninkertaisesti ”luonnontilaa” suurempaa. Tunnettu esimerkki tästä on Amazonin alueen terra preta, ”musta maa” tai ”tumma maa”4. Kuten John Locke totesi, joskin aika erilaisessa yhteydessä, ihmiset ovat konkreettisesti ”sekoittaneet työtään maahan”.

*

Kestävä viljely tai puutarhanhoito edellyttää siis ihmisen, muun elämän ja maan yhteennivoutunutta toimeliaisuutta. Tämä minun piti oppia, kun palasin puutarhaan. Vaikka olin touhunnut kasvimailla koko lapsuuteni, en ymmärtänyt puutarhamaan luonnetta tai olin ehkä unohtanut sen. Maa oli minulle modernin intensiivisen maatalouden hengessä astia, johon ravinteita pitää kaataa, jotta siitä saadaan satoa. En tuntenut maan omaa roolia ravinteiden säilytyksessä ja kierrättämisessä.

En myöskään osannut hahmottaa maaperän laatua dynaamisena jatkumona. Savisen maan työstäminen tuntui hankalalta, etenkin kun muistin nuoruuden perunatalkoot, joissa avuksi piti välillä ottaa rautakanki, kun saapas upposi syvälle peltoon, ja perunoita hakattiin kuokalla irti isoista maapaakuista. Unelmoin intensiivisestä maanparannuksesta, suoranaisesta maanrakennuksesta, jossa kuskaamalla paikalle hiekkaa, turvetta sun muuta kasvimaittemme perusluonteen saisi muuttumaan. Vaimoni, kauppapuutarhurien tytär, sai minut kuitenkin pian ymmärtämään, miten valtavia ponnistuksia se vaatisi ja miten helposti kaikki saavutukset menetettäisiin ponnistusten lakattua. Savi ”söisi” sinne kannetun hiekan.

Maan viljavuuden ylläpidon ja maanparannuksen täytyisi siis tapahtua perityn tilanteen ehdoilla: savisen maan perusluonne ei muuttuisi, mutta jatkuvalla vuosittaisella työllä sitä saisi lempeästi tuupittua kohti uudenlaista dynaamisesti vakaata tilaa. Multaisuus ei kuitenkaan olisi kuin rahaa pankissa, sillä kuten erään laiskan vuoden jälkeen huomasin, silleen jätetyt kasvimaat nytkähtäisivät helposti takaisin kohti savista, kuivuudesta halkeilevaa tilaansa. Ympäristöpolitiikan opinnoissa sisäistetty ajatus ekosysteemien ”regiimeistä” muuttui kokemuksessa kouriintuntuvaksi5.

Tässä työssä komposti on korvaamaton kumppani. Savisen maan multaistaminen on ennen kaikkea eloperäisen aineksen lisäämistä ja maan eliöstön toiminnan ruokkimista ja edistämistä, ja vaikka käytämmekin viher- ja olkikatetta ja ajamme syksyisin pudonneita lehtiä madonruoaksi, homman ytimessä pysyy komposti. Locken ajatus ihmistyön sekoittamisesta maahan on kuitenkin vaillinainen osa koko kuvaa, sillä kompostin toiminnassa minä olen vain avittavassa roolissa. Varsinaisen työn tekevät lukemattomat muut eliöt.6 ”Katettuun pöytään” saapuvat eivät vain aterioi vaan myös kokkaavat, siivoavat jätöksiä ja tulevat itsekin syödyiksi. Niin minäkin – joskaan en kyllä varmasti maadu osaksi puutarhaa.

*

Työssäni ympäristötutkijana olen paljon tekemisissä ’ekosysteemipalvelujen’ (ecosystem services) käsitteen kanssa. Olen aina kokenut sen epämääräisen ongelmalliseksi, mutta oikeastaan vasta viime aikoina, kompostia ja puutarhaa pohtiessa, olen hahmottanut kunnolla, minkä vuoksi7.

Ekosysteemipalveluiden käsite levisi laajaan käyttöön vuosituhannen alkupuolella Millennium Ecosystem Assessment -prosessin myötä. Perusajatuksena oli yritys hahmottaa luonnonjärjestelmien tarjoamat elämän edellytykset ihmisyhteisöille – ja joissain muotoiluissa ennen kaikkea antaa niille taloudellinen arvo. Tuore Dasguptan raportti, joka nojaa vahvasti ekosysteemipalvelun käsitteeseen, nosti jälleen ”luonnon hinnoittelun” keskustelunaiheeksi – joskin nähdäkseni osin harhaanjohtavasti, sillä raportti myös kyseenalaistaa mahdollisuuden lätkiä hintalappuja luontoon8.

Ekosysteemipalvelun käsitteen ympärillä on käyty alusta asti ärhäkkää määrittelykamppailua, ja jotkut vastustavat koko termiä yrittäen korvata sen toisilla uudissanoilla, merkittävimpänä englanninkielinen nature’s contributions to people9. Kirjassani Niukkuuden maailmassa ehdotin käsitettä ’ympäristön yhteishyvä’ tavoittamaan laajemmin sitä, miten eri luonnonoliot ja -järjestelmät tuottavat omia ja toistensa olemassaolon edellytyksiä10. Usein tällaisissa kiistoissa tahtoo kuitenkin käydä niin, että huomio keskittyy sanatasolle, ja sisällölliset kysymykset jäävät sen varjoon. Ajatellaan esimerkiksi, että itsessään sana ”palvelu” johdattaa meidät ajattelemaan luontoa palvelijana tai palveluntarjoajana, jonka palveluilla on hinta. Samassa hengessä sitten oletetaan, että jokin uusi parempi sana häivyttää nuo epäilyttävät konnotaatiot – mutta onko todellakin niin, että contributions (tai ”yhteishyvä”) on sanana jotenkin immuuni moisille mielleyhtymille? Tuskinpa. Tällainen ajattelu tahtoo sortua sanamagiaan, jossa sanojen pintataso korvaa merkitykset. Ei hahmoteta, miten kautta historian samoja sanoja on käytetty radikaalisti erilaisissa ja keskenään ristiriitaisissa merkityksissä.

Olennaisempaa on, miten itse asia ymmärretään. Millä tavalla luonnonjärjestelmien toiminta ja ihmisten suhteet niihin hahmotetaan? Jos on iso halu käsittää luonnonjärjestelmät yksiulotteisen hyötynäkökulman kautta, tuo merkitys varmasti vakiintuu, on terminologia mikä tahansa. Sen sijaan jos ymmärrys on moniulotteisempaa, yhteisymmärrystä on mahdollista saavuttaa myös terminologisten erojen yli. Tämä kuitenkin edellyttää kommunikatiivista halua ja sitä, että ei jumiuduta sanatasolle. Itse olen yrittänyt hahmottaa tätä sanojen, käsitteiden ja käsitysten kolmijaolla. Sisällöllisten käsitysten mielekäs vertailu on mahdollista vasta kun hahmotetaan käsitteellinen alue suunnilleen samalla tavalla – puhutaan suunnilleen samasta asiasta – ja tätä ei voi selvittää vain sanatasoa tuijottamalla11.

Nyt en ajattele kuitenkaan ekosysteemipalvelun käsitteen ongelmallisuutta edellä mainitun terminologisen kiistan kautta vaan nimenomaan sisällöllisesti. Luonnonjärjestelmien meille ja muille olennoille tarjoamat palvelut, kontribuutiot, yhteishyvä, millä nimellä niitä kutsutaankaan, saavat nimittäin niin monenkirjavia muotoja, että yhden yleiskäsitteen erottelukyky jää väistämättä heikoksi. Ekosysteemipalveluiden joukossa tehdäänkin usein käsitteellisiä erotteluja esimerkiksi tuotantopalveluihin, ylläpitopalveluihin ja säätelypalveluihin. Näin esimerkiksi hakatusta metsästä saatavat puunrungot, kerätyt sienet, metsän rooli veden ja hiilen kierroissa, sen merkitys riista-alueena ja lukemattomat muut asiat tungetaan saman yläkäsitteen alle. On kyseenalaista, kuinka hyödyllisenä näin laaja käsite pysyy – riippumatta siitä, vaihdetaanko terminologiaa tai pyritäänkö sille määrittelemään hinta tai ei. Nature’s contributions to people ei vältä tätä ongelmaa.

Toinen käsitteellinen probleema on, että etenkin biodiversiteettiä koskevissa keskusteluissa ekosysteemipalveluita tarkastellaan usein ”koskemattoman” tai ”häiritsemättömän” luonnon ominaisuutena. Luontoa kannattaa (myös taloudellisesti) suojella, koska se tarjoaa kaikenlaisia (myös taloudellisesti) äärimmäisen arvokkaita palveluita. Mutta kuten sanottua, ekosysteemipalveluiden sateenvarjon alle on tungettu vähän kaikenlaista aina sahatavarasta ja viljasadosta mangrovemetsien kykyyn torjua hirmumyrskyjen tai tsunamien tuhoja tai kasvillisuusvyöhykkeiden kykyyn puhdistaa maatalouden valumavesiä. On ihan selvää, että joidenkin ”palveluiden” kohdalla niin sanottu koskematon luonto on merkittävämpää, kun toisten kohdalla taas ihmistyöllä on aivan korvaamaton osuus niiden kestävässä ylläpitämisessä – kuten kompostia pöyhiessä, ruokkiessa, kastellessa ja sitä levittäessä. (Tietysti kuten edellä kuvattiin, vaihtoehtona on hyödyntää esimerkiksi metsää tai viljelysmaata siekailematta sen tuottokyvyn edellytyksistä piittaamatta, kunnes tuotto heikkenee ja lopulta romahtaa.)

Luonnon merkitystä yhteiskuntien olemassaolon edellytyksenä ei voida tarkastella kunnolla, jos tullaan ylikorostaneeksi niitä tilanteita, joissa ihmistoiminnan nivoutuminen muuhun luontoon on vähäisintä. Toisin asian ilmaisten: biodiversiteetillä ei ole merkitystä vain ”avainalueilla” tai ”polttopisteissä” (biodiversity hotspots) vaan kaikkialla, myös voimakkaan ihmistoiminnan rinnalla, kuten puutarhan maassa. Tästä syystä on erityislaatuisen älytöntä väittää, että biodiversiteetin turvaaminen ei ole tärkeää Suomessa, vaan pitäisi keskittyä sinne, missä sitä on ”enemmän”. Mutta tämä on toisen tekstin aihe.12

Kompostin ja kasvimaan ”ekosysteemipalveluissa” minä olen mukana niin palveluntuottajana kuin palveluiden nauttijana. Ja koska puutarhan kasvimaat muodostavat erityisen hyvän ympäristön monille rikkakasveille sekä esimerkiksi kastemadoille, minä tuotan elinehtoja myös niille13. Maan palvelut, kontribuutiot tai yhteishyvä ovat aina suhteessa maan laatuun, sen asujaimiin ja hyödyntäjiin – universaalia kriteeriä ei ole.

*

Kompostin käyttötavatkin ovat kiinni ympäristön laadussa, minkä olen huomannut hyvin vertaillessani kokemuksia äidin lapsuudenkodin ja anoppilan puutarhassa, jälkimmäisessä maaperä kun on savisen sijaan hyvin hiekkaista. Anoppilassa kompostin saa levitettyä kepeästi käännellen ja haraten kasvimaan pysyviin penkkeihin, aivan kuin iloisessa suomenruotsalaisessa puutarhaohjelmassa. Meidän savimaassamme kompostin sekoittaminen vaatii raakaa voimaa: sitä ajetaan kottikärrykaupalla pellolle, ja massa käännetään maahan ennen penkkien perustamista uudelleen joka vuosi osana viljelykiertoa. Vain näin kompostin saa saatettua lukemattomien eliöiden ruoaksi. Maan kääntäminen tietysti myös tappaa eliöitä, mutta se on tällaisen prosessin hinta. Vuosikausia jatkuneella työllä kasvimaat muuttuvat vuosi vuodelta multaisemmiksi ja hedelmällisemmiksi.

Toisten puutarhurien mielestä tällainen maan käsittely on kauhistus. Monissa viljelyn ympäristökuorman vähentämiseen pyrkivissä suuntauksissa korostetaan vähäistä maan muokkausta tai pyritään välttämään sitä kokonaan (reduced tillage, no till) – tavoitteena on esimerkiksi ravinnevalumien välttäminen, eroosion torjuminen, maan vesitalouden parantaminen tai mainitusta maaperän eliöstöstä huolehtiminen. Äärimmillään tätä ajatusta pönkitetään esittämällä esoteerisesti, että maa suorastaan ”kärsii” tai ”kuolee”, kun se käännetään. Maan hedelmällisyys mielletään sen sisäsyntyisenä ominaisuutena, joka palvelee parhaiten, kun sitä ei häiritä – eli ekosysteemipalvelu mielletään jälleen koskemattoman luonnon piirteenä, jota kaikki inhimillinen sörkkiminen häiritsee. Hiukan hankala lähtökohta, jos viljelijällä tai puutarhurilla on käsillään vain kivikovaa savea. Tätä kirjoittaessani silmiini osui sattumalta sopiva kohta Kim Stanley Robinsonin romaanista The Ministry for the Future:

”Sen jälkeen ahersin päivästä toiseen. Maata muokkaamaton viljely on ihan kiva juttu, mutta ensin täytyy olla maata, jota ei muokkaa. Sitä varten täytyy ensin tosissaan muokata ja kääntää asioita maahan, voin kertoa. Meille se tarkoitti vuosien rankkaa raatamista, aina käteisen puutteessa, kun käytimme jokaisen sivuun siirtämäni pennosen naapurien lantaan ja sadonkorjuujätteisiin.”14

Maan muokkauksen välttäminen voi toimia erinomaisesti, jos maa on tietynlaatuista ja siinä pyrkii kasvattamaan tietynlaisia asioita – perunan kasvatuksessa kääntämättömyys on melko vaikeaa hommaa. Olennaista on, että tästä tai mistään muustakaan menetelmästä ei tee opinkappaletta. Opinkappaleet nimittäin johtavat siihen, että omaksuttuja käytäntöjä ja ajatusmalleja ei hevillä muuteta, vaikka tieteellinen tutkimus kyseenalaistaisi vanhoja oletuksia. Tämä asia on pyörinyt viime ajat mielessäni, kun olen tutustunut keskusteluun maaperätutkimuksen paradigmamuutoksesta15.

Pähkinänkuoressa: maaperätutkimuksen vanha perusoletus on, että osa maaperän eloperäisestä aineksesta muodostaa kestäviä ja pitkäikäisiä ns. humusyhdisteitä (humic substances). Näin eloperäistä ainetta varastoituu maahan – ja ilmastonmuutoksen hillinnän aikana maaperän hiilivarastojen merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan. Maaperään onkin varastoitunut vuosituhansien varrella valtava määrä hiiltä, etenkin syvempiin maakerroksiin tai ikiroutaan. Maaperätutkimuksessa on kuitenkin kyseenalaistettu edellä mainittu ajatus kestävistä ja pitkäikäisistä humusyhdisteistä – vaikuttaa siltä, että maaperän eliöstö pystyy sopivissa oloissa hajottamaan ja hyödyntämään suhteellisen nopeasti melkein mitä tahansa eloperäistä.

Tällä on merkitystä etenkin maan muokkausta koskevalle keskustelulle. Edellä mainittujen muiden ympäristöhyötyjen ohella viime vuosina on yhä enemmän korostettu maan muokkauksen välttämisen merkitystä maan hiilivarastojen kartuttamisessa. Esimerkiksi maaperän hiilensidontaa korostavassa kansainvälisessä ”4 per 1000” -kampanjassa tähän on laitettu paljon toivoa16. Maaperätutkimuksen paradigmamuutoksen myötä tämä ajatus on kuitenkin kyseenalaistunut, ja hiilen puskeminen maaperään ja sen varastoituminen pitkäaikaisesti saattaa olla arveltua paljon vaikeampaa. Kunnon menetelmät varastojen kasvun todentamiseen ovat myös vasta kehitteillä.

Kestävien viljelymenetelmien eri päämäärät eivät välttämättä asetukaan näin nätisti yksiin täydelliseksi win-win-ratkaisuksi. Uuden maaperätutkimuksen näkemyksen mukaan pyrkimys saada orgaaninen aines varastoitumaan mahdollisimman pysyvässä muodossa maaperään kulkee vastoin sitä, että orgaaninen aines on viljelylle hyödyllisimmillään vapauttaessaan energiaa ja ravinteita. Toisin sanoen tästä näkökulmasta maaperän hedelmällisyyden ylläpidolle olennaisempaa olisi orgaanisen ainesten virtojen ylläpito ja niiden kulku, ei varastojen kartuttaminen17.

Tämä ei tarkoita sitä, että maan kääntämisen välttäminen olisi huono käytäntö, koska sillä on muita hyötyjä, mutta se tekee kysymyksen ekologisesti kestävistä viljelykäytännöistä ajateltua monimutkaisemmaksi. On edelleen mahdollista, että hiilivarastoja voidaan kartuttaa syvemmälle maaperään esimerkiksi syväjuuristen kasvien avulla, mutta tämän todentaminen vaatii tutkimusta – mitä tehdäänkin kiivaasti ympäri maailman, myös Suomessa. Asian tekee entistä kinkkisemmäksi se, että ilmastonmuutoksen myötä maaperän eliöstön toiminta muuttuu kosteus- ja lämpötilaolojen muuttuessa, mikä vaikuttaa myös orgaanisen aineksen virtoihin18. Tähän myös inhimillisten ”työn maahan sekoittajien” on sopeuduttava. Tutkimus voi toki vielä vahvistaakin joitain vanhoja käsityksiä, eikä käynnissä oleva paradigmanmuutos välttämättä johda maaperänäkemysten täyteen vallankumoukseen. On seurattava, mitä tutkimus kertoo meille maailmasta.

*

Joka tapauksessa kompostin merkityksestä on niin valtavan pitkäaikaista käytännöllistä kokemusta, että mikään paradigmanmuutos ei syrjäytä sen merkitystä puutarhassamme. Tarhurien sukupolvet ovat kääntäneet kompostia maahan, haranneet sitä kasvimaan pintaan, tehneet kompostiteetä ja hyödyntäneet muilla tavoilla tuota tarhurien ja lukemattomien öttiäisten yhteiselon tuotetta. Komposti ei ole vielä maata, mutta se on korvaamaton käytännöllinen kanava tarhurin ja maan välillä, yhdensorttinen keskustelun muoto.

Ja koska en ole ammattiviljelijä tai -puutarhuri, ekologisten viljelymenetelmien virallinen kehitys ei suoraan kosketa minua. Saan vain ohuen viipaleen elantoani tästä tutusta maasta (epäsuorasti tietysti kaiken maasta noin ylipäänsä), joten menetelmiin liittyvät säädökset, tukimuodot ja vakiintuvat perinteet eivät ohjaa tiukasti toimintaani. Sen sijaan tutkimuksen ja viljelymenetelmien kehityksen seuraaminen auttaa minua ymmärtämään paremmin, mitä maassa tapahtuu.

Voimme omaksua omaan puutarhaamme valikoiden oppeja ja menetelmiä ja kokeilla niitä rauhassa yrityksen ja erehdyksen kautta. Voi hyvin olla, että joissain asioissa vähennänkin maan kääntämistä, jos se muuttuu tarkoituksenmukaiseksi – joskin saviset muistoni ovat syvässä. Kaikkihan riippuu siitä, mitä ja ketä varten puutarhan maa kehkeytyy. Ei ole yleispätevää mittatikkua sille, millainen maa on hyvä, vaan se on kiinni paitsi tarhurin pyrkimyksistä myös maan monituisista asujaimista. Räätälöiminen paikallisiin olosuhteisiin ja pyrkimyksiin ovat kestävien viljelymenetelmien ytimessä.


Viitteet & Kirjallisuus

  1. 1. Yrjö Haila, Jätteet ja nielut, niin & näin 4/2020, 67–74. Tieteellinen kiista siitä, missä elämä on saanut alkunsa, jatkuu edelleen: osa tutkijoista puolustaa hypoteesia, että synty on tapahtunut maan päällä eikä merten syvyyksissä. Joka tapauksessa elämän kukoistuksen alkuvaiheet tapahtuivat merissä, eikä mahdollisesti maalla syntyneellä (ja sittemmin meriin siirtyneellä) elämällä ollut tukenaan vielä maaperää. Ks. esim. Michael Marshall, How the first life on Earth survived its biggest threat – water. Nature. 588, 2020, 210–213. Verkossa: https://www.nature.com/articles/d41586-020-03461-4.
  2. 2. Ken Burnsin ohjaama PBS-dokumenttisarja The Dust Bowl on erinomainen populaari esitys aiheesta.
  3. 3. Ympäristöhistoria on evidenssin sirpaleisuuden vuoksi myös aina sen verran spekulatiivista, että monia tuttuja kertomuksia historiallisista ympäristökatastrofeista on kyseenalaistettu todistusaineiston karttuessa. Esimerkiksi paikallisen ilmaston tai muiden olosuhteiden muutos on voinut tehdä sinänsä erittäin toimivista ja nerokkaista viljelymenetelmistä hauraita, jolloin vanha ”ihminen tuhosi elinympäristönsä” -selitysmalli ei toimikaan. Tai yhteiskunta on voinut haurastua muista syistä, mikä on vienyt mahdollisuudet ylläpitää noita käytäntöjä. Erinomainen populaari tietolähde aiheeseen on The Fall of Civilizations Podcast: https://fallofcivilizationspodcast.com/
  4. 4. Terra pretaa on yleisesti pidetty voimakkaan ihmistoiminnan tuotteena, mutta ainakin yksi tuore tutkimus on monimutkaistanut kuvaa, ks. Lucas Silva ym., A new hypothesis for the origin of Amazonian Dark Earths. Nature Communications. 12, 2021. Verkossa: https://www.nature.com/articles/s41467-020-20184-2
  5. 5. Ks. Esim. Yrjö Haila & Chuck Dyke (toim.), How Nature Speaks. Duke University Press, Durham 2006.
  6. 6. Kirjoitin aiheesta käytännönläheisemmin esseessä Ville Lähde, Näin kompostini opetti minua. Suomen Luonto 4/2021.
  7. 7. Oivalluksen avittamisesta suuri kiitos Yrjö Hailalle.
  8. 8. Kirjoitin raportista BIOS-tutkimusyksikön blogiin 5.3.2021: https://bios.fi/dasguptan-raportti/
  9. 9. Tuomas Aivelo kävi hyvin läpi käsitteen historiaa ja siihen liittyviä terminologisia kiistoja Tiede-lehden sivuilla 13.8.2021: https://www.tiede.fi/blogit/kaiken-takana-loinen/ekosysteemipalveluista-eteenpain
  10. 10. Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. niin & näin, Tampere 2013.
  11. 11. Ville Lähde, Rousseau’s Rhetoric of ”Nature”, Tampere University Press, Tampere 2008; Ville Lähde, Paljon liikkuvia osia, Savukeidas, Turku 2015.
  12. 12. Tästä problematiikasta ks. esim. Carina Wyborn & Megan C. Evans, Conservation needs to break free from global priority mapping. Nature Ecology & Evolution. 2021. https://doi.org/10.1038/s41559-021-01540-x
  13. 13. Hyvä lukuopas tässä on Michael Pollan, Toinen luonto. Puutarhurin oppivuodet. niin & näin, Tampere 2018.
  14. 14. Kim Stanley Robinson, The Ministry for the Future.Orbit, London 2020, 400.
  15. 15. Populaariesitys aiheesta: Gabriel Popkin, A Soil-Science Revolution Upends Plans to Fight Climate Change. Quanta Magazine 27.7.2021. Verkossa: https://www.quantamagazine.org/a-soil-science-revolution-upends-plans-to-fight-climate-change-20210727/. Tarkemmin ks. esim. Johannes Lehmann & Markus Kleber, The contentious nature of soil organic matter. Nature. 528, 2015, 60–68. https://doi.org/10.1038/nature16069
  16. 16. Verkossa: https://www.4p1000.org/
  17. 17. Ks. Lehmann & Kleber 2015.
  18. 18. Ks. esim. https://yle.fi/uutiset/3-8953789

Jaa tämä