Olet täällä

Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa

Naisten johtama Iranin kansannousu antaa minulle toivoa

niin & näin 4/22
Kääntäjä(t): Lähde, Ville;

Rohkea kamppailu naisten oikeuksien puolesta Teheranissa ja laajemmin koko maassa antaa aihetta toiveikkuuteen. Se myös kutsuu toimintaan.


Solidaarisuusmielenosoitus Melbournessa
Kuva: Matt Hrkac. Wikimedia Commons, CC-BY 2.0.

Kuningatar Elisabeth II:n kuoleman ja hänen hautajaistensa välisinä eriskummallisina päivinä huonot uutiset Iranista murtautuivat ohi kaikkialle ulottuvien valtiollisen suruajan rituaalien. Murheen verhon läpäisivät tiedot siitä, että nuori nainen oli kuollut Iranin moraalipoliisin hoteissa. 

Mahsa Amini, 22-vuotias iranilainen kurdi, oli otettu huostaan ”huonon hijabin” vuoksi. Hän oli veljensä kanssa sukulaisvierailulla Teheranissa, kun moraalipoliisi pysäytti hänet muutamien tavanmukaisen hijabin alta pilkistävien hiussuortuvien vuoksi. Veljen kertoman mukaan Mahsa oli ollut pidätettynä vain kaksi tuntia, kun hän vajosi tajuttomaksi ja hänet vietiin sairaalaan. Siellä hän makasi koomassa ennen kuolemaansa syyskuun 16. päivänä1. Viranomaisten mukaan hän sai aiemmasta terveysongelmasta johtuneen sydänkohtauksen. Perhe kiistää tämän ja kertoo, että hänen päänsä ja vartalonsa olivat ruhjeiden ja pahoinpitelyn jälkien peitossa.

Olen kasvanut ja elänyt Iso-Britanniassa yhdeksänvuotiaasta asti, ja iranilaisena olen jo ajat sitten tottunut synnyinmaastani kantautuviin kauhutarinoihin. Niinpä kun mielenosoitukset alkoivat Mahsan kotimaassa Kurdistanissa – Iranin läntisessä provinssissa – minua puistattivat mahdollisesti tulossa olevat pidätykset ja se väkivalta, jota osallistujat saisivat osakseen, mutta en ajatellut asiaa sen enempää. Viime vuosina naisten, vähemmistöjen ja opiskelijoiden kaltoin kohtelua vastustavista mielenosoituksista on tullut yleisiä, ja vastoin tahtoani olen turtunut seuraamaan passiivisena, kun Iranin viranomaiset tukahduttavat kansalaisten rauhallisia mielenosoituksia yhä väkivaltaisemmin.

Etniset kurdit ovat kokeneet sortoa Kurdistanissa kauan. Mahsan oikea nimi – Jina2 – on kurdia, eikä sitä voitu laittaa hänen syntymätodistukseensa, koska vain persialaiset ja jotkut islamilaiset nimet ovat laillisia. Kurdin kielen opetus kouluissa on myös kielletty lailla. Sattumalta isäni suvun kotiseutu on juuri sama kaupunki, josta Jina Amini oli kotoisin, joten kun kuulin mielenosoituksista Kurdistanissa, rukoilin perheeni turvallisuuden puolesta.

Vaikka 250 ihmistä oli uutisraporttien mukaan pidätetty ja viisi surmattu kahden päivän aikana mielenosoituksissa Kurdistanissa, ne eivät loppuneet. Sen sijaan ne levisivät koko maahan, ja kurdien huudosta vapaudelle – ”Nainen, elämä, vapaus!” – tuli vallitseva iskulause laajimmissa koko maan kattavissa protesteissa, joita Iranissa on nähty sitten vuoden 1979 vallankumouksen. Kirjoittaessani tätä lokakuussa BBC on raportoinut mielenilmauksista ainakin 350 paikkakunnalla kuluneiden 20 päivän aikana. 

Kaltaisteni iranilaisen diasporan jäsenten sosiaalisessa mediassa jakamissa kuvissa näemme, että mielenosoituksia johtavat naiset ja etenkin hyvin nuoret naiset, ”Z-sukupolveen” kuuluvat3. He repivät huivit päästään ja heiluttavat niitä voitokkaasti ilmassa, polttavat niitä ja tanssivat riemukkaasti heitellessään niitä kokkojen liekkeihin.

Hijab-pakkoa vastaan alkaneet mielenosoitukset muuttuivat pian vapauden vaatimuksiksi. ”Nainen, elämä, vapaus!” on Iranin historian ensimmäinen iskulause, jolla vaaditaan jotain positiivista eikä jonkin tai jonkun loppua tai kuolemaa. Mahsa Jina Aminin julma kohtelu ”huonon hijabin” vuoksi – sekä nyt monen muun nuoren naisen, kuten 16-vuotiaan Nika Shakaramin, surmat näinä viikkoina – olivat kipinöitä, jotka sytyttivät tämän raivoisan roihun. Liikkeen todellinen hehku kyti kuitenkin sorron vuosikymmenistä, kun kaikenlainen elinkelpoinen vastarinta kovan linjan pappisvallalle tukahdutettiin, talouden syöksykierteestä sekä hallitsevan eliitin korruptiosta ja tekopyhyydestä. He eivät suostu lieventämään hijab-pakkoa tuuman vertaa, samalla kun heidän lapsensa kuljeskelevat Los Angelesin kaduilla paljastavissa asuissa ja laittavat someen kuvia juhlista, joita vietetään maastamme ryövätyillä rikkauksilla ostetuissa komeissa kartanoissa.

Huivilla, jota iranilaiset naiset, kapinan kirkuvat kummitukset, heiluttavat lippunaan, ei ole kansan silmissä enää mitään tekemistä islamin kanssa. Siitä on tullut symboli hallinnon halulle sortaa omaa kansaansa uskonnon nimissä. Nyt ei vaadita islamin loppua vaan valtion vallan ja väärinkäytösten symbolien loppua, ja tähän kutsuhuutoon ovat myös uskonnolliset iranilaiset yhtyneet. Kuten pidättyväisesti uskossa olevat tätini minulle toteavat, tämä hallinto on ottanut heidän uskonsa symbolit ja muokannut niistä työkalun puolen väestön alistamiseen. He ja heidän kaltaisensa naiset liittyvät protesteihin niiden tyttöjen rinnalla, jotka ovat niin rohkeasti repäisseet hijabin hiuksiltaan astuakseen tukka hulmuten valtakoneiston eteen.

Iranin naiset ovat vaatineet vapautta siitä lähtien kun Ajatollah Khomeini astui valtaan vuonna 1979 – ensimmäinen mielenosoitus hijab-pakkoa vastaan järjestettiin kolme viikkoa Khomeinin saapumisen jälkeen4. Ennen vallankumousta Iranin lait olivat naisten kannalta Lähi-idän vapaamielisimpiä: naisilla oli oikeus pukeutua kuten halusivat, he saivat tehdä työtä ja saattoivat jopa päästä tuomareiksi, heillä oli tasavertaiset oikeudet avioeroon ja lasten huoltajuuteen, ja he olivat äänestäneet vuodesta 1963 lähtien.

Päästyään vallankahvaan vuonna 1979 Ajatollah Khomeini sääti ”Jumalan oman hallinnon”, ja ensi töikseen hän kumosi vuoden 1975 perhesuojelulain, joka oli koko maailmankolkan edistyksellisin. Kun muistetaan kaikki vallankumouksellisen Iranin kohtaamat vaikeudet vuonna 1979, on paljastavaa, että juuri tämä oli Khomeinin ensimmäisen lainsäädännön tähtäimessä – alentaa tyttöjen avioitumisikää 18-vuotiaasta 9-vuotiaaseen ja riistää niin monia naisten oikeuksia. 

Vasta vuonna 1983 hijabin käyttämisestä tehtiin lailla pakollista kaikille Iranin naisille – ja väittäisin, että hallinto onnistui tässä ainoastaan Irakin vuonna 1980 aloittaman tuhoisan sodan ansiosta. Iranin naisten heltymättömästä kamppailusta oikeuksiensa puolesta islamilaisessa tasavallassa todistaa se, että he voivat käydä töissä, äänestää ja kulkea julkisilla paikoilla.

Iranin 84-miljoonaisesta kansasta 97% on lukutaitoista, ja naisten osuus yliopistosta valmistuneista on 65%. Tähän pystyy sukupuoli, jonka edustajien sana oikeudessa painaa vain puolet miehen sanasta (tarvitaan kaksi naistodistajaa siihen mihin yksi mies riittää), jotka eivät saa laulaa, tanssia tai näyttää tukkaansa tai vartaloaan julkisesti ja jotka saa ottaa vaimoiksi 13-vuotiaina.

Merkittäviä naisten johtamia vastarintaliikkeitä on noussut Iranissa vuosina 1999, 2005, 2009, 2017 ja jälleen 2019. Vuodesta 2009 lähtien miehet ovat liittyneet naisten rinnalle näissä protesteissa, ja usein he ovat ottaneet hijabin ylleen ilmaistakseen tasavertaisuuttaan naisten kanssa.

Todellisuudessa iranilaisten kamppailu vapauden ja demokratian puolesta juontaa yli 100 vuoden taakse. Vuoden 1906 perustuslaillisen vallankumouksen murskasivat Venäjän ja Britannian imperiumit5. Vuonna 1953 demokraattisesti valittu pääministeri Mohammad Mossadeq, joka kansallisti Iranin öljyn, syrjäytettiin CIA:n ja MI6:n masinoimassa vallankaappauksessa. Tuohon asti Iso-Britannia oli saanut 87% Iranin öljystä, ja vallankaappauksen jälkeen Yhdysvallat nousi hallitsevaan asemaan ulkovaltana, joka vaivihkaa teki Iranista siirtomaataan. 

Nämä mielenosoitukset tuntuvat tärkeillä tavoilla erilaisilta. Iranin kansa ei luovuta huolimatta verisistä tukahduttamistoimista, joiden aikana on ammuttu niin kovilla kuin kumiluodeilla mielenosoittajien joukkoon ja yliopisto-opiskelijoita on otettu säilöön massoittain. Dystooppisissa näkymissä turvallisuusjoukot ovat piesseet koululaisia kaduilla, ja toisessa etnisen vähemmistön provinssissa, Sistanissa ja Baluchistanissa, on järjestetty verilöylyjä. Alkujaan öiset mielenilmaukset ovat nyt levinneet päivänvaloon.

Lukuisat kauppiaat pitävät ovensa kiinni, yliopisto-opiskelijat ovat maanlaajuisessa lakossa, ja hiljaisen kansalaisvastarinnan teot lisääntyvät – naiset kulkevat päivittäisissä askareissaan kuin kuka tahansa meistä, ilman pakollista hijabia. Kun lukiolaiset palasivat lomalta kouluun6, koululaiset liittyivät laumoittain mielenosoitukseen paljastaen hiuksensa koulupihalla ja ajaen hallinnon edustajat tiehensä.

Näissä mielenilmauksissa on voimaa ja energiaa. Silmiini kihoaa kyyneleitä, ja jopa minun kyyninen sydämeni leimuaa toivosta, kun näen nuorten naisten liehuvine hiuksineen raastavan alas vanhojen ukko-ajatollahien Khomeinin ja Khamenein, nykyisen ylimmän johtajan, kuvia. On kuin myyttiset raivottaret olisivat päässeet valloilleen Iranissa. Nämä nuoret naiset, jotka ovat valmiita astumaan luotien eteen saadakseen oikeuden valita, miten elää, ovat menettäneet kaiken sen pelon, joka piti aikaisemmat sukupolvet kurissa.

Kutsun sydäntäni kyyniseksi, sillä Iranin valtaisaan diasporaan kuuluvana ylpeänä brittiläis–iranilaisena olen kuluttanut valtaosan aikuisuuttani ja työelämääni yrittääkseni tutustuttaa maitani toisiinsa, eikä se ole näyttänyt johtavan mihinkään. Työni on koostunut pitkälti yrityksistä luoda inhimillistä kuvaa iranilaisista minut vastaan ottaneen maan kansalle siinä toivossa, että jos britit ymmärtäisivät Iranin kansan olevan jotain muuta kuin hallintonsa, että he ovat yhtä rauhaarakastavia, koulutettuja ja kulttuuria arvostavia kuin ihmiset lännessä, niin kenties maatani vastaan ei niin helposti lähdettäisi sotaan. 

George W. Bushin ”Pahan akseli” -puheen7 jälkeen monet meistä Iranin diasporan jäsenistä ovat kävelleet erityisen kiikkerällä nuoralla. Emme ole uskaltaneet puhua kovin intohimoisesti hallintomme hirmuteoista omaa kansaamme kohtaan, etteivät perheemme Iranissa joutuisi kärsimään seurauksia ja ettemme menettäisi mahdollisuutta matkustaa sinne turvallisesti. Emme myöskään halunneet ruokkia lännen myrkyllistä kertomusta Iranista.

Silti, parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun luetuimmat artikkelini julkaistiin – jotkut olivat jopa ehdolla Amnestyn ja the American Society of Magazine Editorsin palkinnoille – ei läntinen kertomus Iranista ole juurikaan muuttunut. Nyt kun naisemme ja lapsemme kuolevat vaatiessaan perustavia ihmisoikeuksia, on hämmentävää havaita, miten välinpitämätöntä suuri osa joukkotiedotusvälineistä ja jopa sosiaalisesta mediasta on.

Näyttää siltä, että Mahsa Jina Aminin kuolema ei vanginnut maailman mielikuvitusta samaan tapaan kuin George Floydin kuolema, eivätkä myöhemmät Iranin kansannousua tukeneet maailmanlaajuiset solidaarisuusmielenosoitukset ole saanut kuin pikkaisen palstatilaa, vaikka ne mobilisoivat pelkästään lokakuun 1. päivänä puoli miljoonaa ihmistä ympäri maailman.

Silti, todistaessani iranilaisten yhtenäisyyttä ja kuunnellessani tämän sukupolven kutsuhuutoa, joka kantaa muassaan kaikkien edeltävien sukupolvien tukahdutetut äänet, sallin itseni unelmoida ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ehkä jonain päivänä voin saapua Iraniin ilman, että pelko jäytää sydänalaani ja kulkee vierelläni joka askeleella.

Verkkaisesti herättelen henkiin ajat sitten hautaamaani unelmaa, että voisin joskus kävellä Vali Ars -bulevardia pitkin (se on Lähi-idän pisin katu) hiukset auki Iranin auringon alla, että voisin kääntyä suutelemaan miestäni pelkäämättä pidätystä tai huutoja tai läimäytyksiä kadulla tai kaappaamista kuoliaaksi hakattavaksi moraalipoliisin pakettiauton perällä. Tätä haurasta toivoa kannan takataskussani.

Sillä välin toivon maailman havahtuvan ymmärtämään, että Iranin tapahtumat ovat feminismin etulinja, juuri nyt. Ne ovat yksinkertainen tahdonilmaus tasa-arvon, ihmisarvon ja pelottoman elämän puolesta. Siksi ne koskettavat meitä kaikkia. Sanotaan yhteen ääneen: ”Nainen, elämä, vapaus!”

 

Suomentanut Ville Lähde

Ilmestynyt alun perin Guardian-lehdessä otsikolla ”Why Iran’s female-led revolt fills me with hope” 8.10.2022. Verkossa: theguardian.com/world/2022/oct/08/iran-mahsa-amini-women-girls-revolt-hope


Viitteet

  1. 1. Mahsa/Jina pidätettiin 13. syyskuuta. Suom. huom.
  2. 2. Kirjoittaja käyttää muotoa ”Jhina”. Suom. huom.
  3. 3. Generation Z, 1990-luvun puolivälissä tai 2000-luvun alussa syntyneet. Suom. huom.
  4. 4. Ruhollah Ajatollah Khomeini (1902–1989) oli maanpaossa vuosina 1964–1979, ensin Irakissa ja sitten vuonna 1978 Pariisissa. Hän palasi maahan vallankumouksen jälkeen 1.2.1979. Suom. huom.
  5. 5. ”Perustuslaillinen vallankumous” kumpusi tuolloisessa Persiassa osin taloudellisista vaikeuksista, jotka johtuivat Venäjän ja Japanin vuonna 1905 syttyneestä sodasta ja siihen linkittyvästä Venäjän vuoden 1905 vallankumouksesta. Kauppiaiden ja opiskelijoiden mielenosoitusten sekä sotilaiden uhkaavan kapinan edessä šaahi suostui kansankokouksen koolle kutsumiseen ja uuteen perustuslakiin. Perustuslaillinen monarkia ei kuitenkaan koskaan täyttänyt lupauksiaan, ja maa jakautui käytännössä Iso-Britannian ja Venäjän imperiumien etupiireiksi. Vuonna 1908 öljyn löytyminen brittien poliittiselta vaikutusalueelta sai imperiumin sitoutumaan alueeseen entistä enemmän. Anglo-persialainen öljy-yhtiö (APOC) perustettiin 1909. Suom. huom.
  6. 6. Iranissa kouluvuosi alkaa 2.10. Suom. huom.
  7. 7. Termi ”Pahan akseli” (Axis of Evil) tuli käyttöön Yhdysvaltain hallinnossa 2002, ja sillä viitattiin alkujaan Iranin lisäksi Irakiin ja Pohjois-Koreaan, maihin, joiden hän syytti tukevan terrorismia ja havittelevan joukkotuhoaseita. Myöhemmin joukkoon lisättiin muita maita. Suom. huom.

Asiasanat: Iran, kansannousu, sorto, feminismi, Mahsa Amini
Teema/osio: Ulkomaailman kirjeenvaihtaja
Paperilehden sivut: 10–12

Jaa tämä