Alasdair MacIntyre kuoli 21. toukokuuta 96-vuotiaana. Viime vuosikymmeninä MacIntyrea luonnehdittiin usein ehkäpä aikamme vaikutusvaltaisimmaksi katoliseksi filosofiksi. Muistokirjoituksia hänestä julkaisivat niin Guardianin ja New York Timesin kaltaiset valtalehdet kuin lukuisa joukko eri kielisiä katolisia lehtiä ja muita toimijoita. Joitakin tämän muistokirjoituksen lukijoita saattaa yllättää ja ilahduttaakin tieto siitä, että edesmennyttä MacIntyrea muistivat laajoissa kirjoituksissaan myös monet tahot, joita voinee sanoa marxilaisiksi: esimerkiksi aikamme tunnetuimpiin marxilaisiin intellektuelleihin lukeutuva Terry Eagleton muisteli MacIntyrea osaavasti ja lämpimästi, ja vasemmistolainen yhdysvaltalaislehti Jacobin esittää jo otsikossaan MacIntyren jättäneen perinnön, jonka kanssa kannattaa painia1Jos lukuisista muistokirjoituksista pitäisi suositella vain yhtä, nimeäisin MacIntyren oppilaan Christopher Kaczorin kattavan ja lämminhenkisen kirjoituksen ”Remembering Alasdair MacIntyre (1929–2025)”. Word on Fire 22.5.2025. Verkossa: wordonfire.org/articles/remembering-alasdair-macintyre-1929-2025. Kaczor kertoo myös professorinsa suhtautumisesta kidutukseen sekä tämän usein jakaman selvityksen siitä, miten The Beatles tuli hajonneeksi hänen lainattuaan tikapuitaan Yoko Onolle..
Vaikutusvalta millä tahansa alalla katolisten kristittyjen keskuudessa merkitsee vaikutusvaltaa myös koko ihmiskunnan mittakaavassa. MacIntyren teoksia on käännetty monille kielille, Hyveiden jäljillä ainakin viidelletoista. MacIntyren modernismin kritiikki on oleellisesti marxilaista. Saisivatko nämä huomiot tulevaisuuden näyttämään edes hieman valoisammalta?
MacIntyren ensimmäisen kirjan Marxism: An Interpretation julkaisi kristillisen opiskelijaliikkeen kustantamo. Myöhemmin kirjan ilmestymisvuonna 1953 kuoli Stalin, jonka johtamalla totalitaristisella imperiumilla ei kirjan 24-vuotiaan kirjoittajan mukaan ollut mitään varsinaista tekemistä marxilaisuuden kanssa. Kirjan uusittu versio ilmestyi 1968 nimellä Marxism and Christianity, ja se julkaistiin uudella esipuheella varustettuna 1995. Kautta matkan MacIntyre katsoi marxilaisuuden olevan eräänlainen kristinuskon harhaopillinen mukaelma, joka painottaa sellaisia kristinuskolle keskeisiä asioita, joita kristillisessä perinteessä on liian usein jätetty huomiotta: ”Ne on tarkimmin ja oleellisimmin tunnistettavissa kysymällä, millainen asenne kristityillä tulisi olla kapitalismiin ja huomioimalla sitten, mikä on tällaisen asenteen suhde marxilaiseen analyysiin kapitalismista”2Alasdair MacIntyre, Marxism and Christianity [1968]. 2. painos. Duckworth, London 1995, vii. Suom. NN.. MacIntyren vastauksen ytimessä on se, että ”yksittäisten ihmisten epäoikeudenmukaisten tekojen alkuperä ei ole niinkään tai ainoastaan yleisinhimillisessä syntisyydessä, vaan kapitalismiin sisäänrakennetussa institutionaalisessa epäoikeudenmukaisuudessa” ja siinä, että ”kapitalismi tarjoaa järjestelmällisesti virikkeitä sellaisen luonteen kehittämiseen, jolla on taipumus epäoikeudenmukaisuuteen”3Sama, xiv. Suom. NN..
***
Alasdair Chalmers MacIntyre syntyi tammikuussa 1929 Glasgow’ssa. Hän oli juuriltaan skotlantilais-irlantilainen ja oppi lapsuudessaan myös gaelia – Alasdair on kelttiläinen versio Alexander-nimestä. Hänen isänsä sukupolvi oli suvussaan ensimmäinen, joka oppi englannin ensimmäisenä kielenään. Yhdessä viimeisimmistä julkaistuista töistään, luennossa ”What We Owe to the Dead, Alas!” (2021), MacIntyre muistelee kahta luoteis-Irlannin Donegalissa (ehkä 1950-luvulla) käytyä kesken jäänyttä kapakkakeskustelua. Toinen näistä käsitteli tuttavan itsemurhaa ja toinen sitä, jäädäkö Donegaliin vai muuttaako Chicagoon. Näitä hän käyttää esimerkkeinä siitä, kuinka tavallisten ihmisten tavallisissa keskusteluissaan käsittelemät kysymykset edellyttävät riittävän rikasta kieltä tullakseen riittävän tarkasti muotoilluksi, ja kuinka tämä, saati tarve muotoilla noihin kysymyksiin vastauksia, osoittaa filosofian tarpeellisuuden ja annin.
MacIntyre varttui ja kävi koulunsa kuitenkin Lontoossa, jossa hänen vanhempansa työskentelivät lääkäreinä. MacIntyre opiskeli Lontoon yliopiston Queen Mary Collegessa antiikin kreikkaa, latinaa, historiaa, kirjallisuutta ja klassista filosofiaa (classics) sekä analyyttista filosofiaa, kuunnellen muun muassa A. J. Ayerin ja Karl Popperin luentoja. Ensimmäisen maisterintutkintonsa hän teki Manchesterin yliopistoon lopputyön aiheenaan moraaliset arvostelmat.
Jo 1950-luvun alkupuolelta lähtien MacIntyre toimi luennoitsijana yliopistoissa, ensin Manchesterissä ja sitten Leedsissä. Vuosikymmenten vaihteessa hän teki toisen tutkinnon Oxfordin yliopistoon, muttei koskaan väitellyt tohtoriksi. Etiikan ohella hänellä oli useita muitakin tutkimusaiheita, kuten tiedostamattoman käsite ja sekularisaatio, ja hän julkaisi kirjan Difficulties in Christian Belief (1959). Nuorena presbyteeripapiksi aikonut MacIntyre oli sittemmin siirtynyt anglikaanisuuteen mutta päätyi ateistiksi – joskin nimenomaan ”roomalalaiskatoliseksi ateistiksi, koska ainoastaan katolisten palvelema Jumala oli kieltämisen arvoinen”.
1960-luvulla MacIntyre toimi sosiologian professorina ja kytki sekularisoitumisen sekä moraalisuudessa että työnteossa tapahtuneisiin muutoksiin: Moraalisuuden muutos ei johtunut maallistumisesta vaan toisin päin. Maallistumisen ja passiivisen ateismin taustasyy oli moraalisen käytännön individualisoituminen ja ajattelun muuttuminen subjektivistiseksi, mutta keskeisin syy oli työn ja työhön suhtautumisen muutos yhteiskunnan muuttuessa yhä kapitalistisemmaksi ja ajattelun ja toiminnan välineellisyyden läpitunkemaksi.4Alasdair MacIntyre, Secularization and Moral Change. Oxford University Press, Oxford 1967. Ks. myös Niko Noponen, Maallistuminen, moraalin muutos ja tuotannollisten käytäntöjen marginalisoituminen: Alasdair MacIntyre työn ja hyveiden yhteydestä. Teoksessa Kristillisyys elämäntapana: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran symposiumissa marraskuussa 2013 pidetyt esitelmät. Toim. Joona Salminen. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki 2014, 152–175.
Manchesterin aikoinaan MacIntyre oli Britannian kommunistisen puolueen jäsen. Mutta trotskilaisena hän tunnisti alusta pitäen stalinismin ja niin sanottujen kommunististen valtioiden luonteen. Jo 1950-luvulla MacIntyre päätyi hyvin pessimistisiin näkemyksiin vasemmistolaisen puolue- ja muun politiikan mahdollisuuksista. Hän oli paljon mukana vasemmistoälymystön debateissa ja kirjoitti muun muassa ajankohtaiskommentaareja ja kirja-arvioita sen lehtiin kuten New Reasoner, International Socialism ja New Statesman.
Kun 1980-luvun jälkipuoliskolla MacIntyren nimi sitten liitettiin ”kommunitaristeiksi” nimettyihin liberalistista kulttuuria ja yhteiskuntafilosofiaa kritisoineisiin englanninkielisiin filosofian ja politiikan tutkijoihin, hän piti alusta pitäen tällaisen koulukunnan hahmottamista ja itsensä yhdistämistä siihen harhaanjohtavana. Liberalismin ja modernin yhteiskunnan kritiikkiin MacIntyre ammensi aineksia monelta lähteestä. Sen perusta oli kuitenkin Karl Marxin ja marxilaisen perinteen ymmärryksessä kapitalistisesta talous- ja yhteiskuntajärjestyksestä.
Jo ensimmäisessä kirjassaan Marxism: An Interpretation ja myöhemmissä 1950-luvun esseissään MacIntyre arvosteli vasemmistolaista valtapolitiikkaa oikeuttamaan pyrkivää moraalisuuden irvikuvaa, joka oikeutti keinot päämäärillä, ja epäili keskeneräisen marxilaisen teorian mahdollisuuksia ohjata vallankumoukselliseen muutokseen moraalisesti hyväksyttävillä tavoilla. MacIntyre ei kuitenkaan suostunut kritisoimaan vallankumouksen ja oikeudenmukaisuuden pettänyttä stalinismia tai ylipäätään marxilaisuuden utilitaristisia sen kummemmin kuin nietzscheläisiäkään versioita liberalistiseen individualistiseen ajatteluun nojautuen. Pätevän kritiikin tuli pohjautua kattavaan kuvaan moraalisuudesta, yhteiskunnasta ja toiminnasta. Kuvan ytimessä on oltava hegeliläis-marxilainen näkemys ihmisluonnon historiallisuudesta.
1960-luvun lopulla MacIntyre emigroitui Yhdysvaltoihin, jossa hän jatkoi akateemisena kulkurina toimien muun muassa Bostonin yliopistossa ja Duke Universityssa. Hän oli myös jättänyt taakseen poliittisen osallistumisen ja päivänpoliittisen kommentoimisen tultuaan siihen tulokseen, että kapitalistinen nyky-yhteiskunta estää tehokkaasti valtaosaa ihmisiä kehittymästä ajattelun ja toiminnan valmiuksiltaan sellaisiksi, mitä yhteiskunnan laajamittainen vallankumouksellinen muuttaminen edellyttäisi. Tämä ei tarkoita, etteikö MacIntyre olisi myöhemminkin uskonut vallankumouksellisen muutoksen mahdollisuuksiin, mutta ainoastaan rajatuissa paikallisissa yhteyksissä. Muutoksen ja toimivan yhteisöllisen elämäntavan sekä sen edellyttämien institutionaalisuuden muotojen ylläpitäminen näet vaatii jaettuja päämääriä, harkittua yhteistoimintaa sekä hyveitä, joiden kehittyminen ja ylläpitäminen ovat hänen mukaansa mahdollisia ainoastaan verrattain pienissä yhteisöissä.
A Short History of Ethicsin MacIntyre kirjoitti tarkoituksenaan tarjota historiallista taustoitusta etiikan klassikoihin perehtyville opiskelijoille. Vuonna 1966 julkaistua esseististä, valikoivaa ja vetävällä tyylillä kirjoitettua kirjaa tultiin käyttämään laajalti oppikirjana. Mutta se oli selvästi kunnianhimoinen työ, joskin vasta yksi vaihe keskeneräisellä tutkimusmatkalla. ”Hegeliin mennessä kaikki erilaiset peruskannat ovat tulleet esille”, MacIntyre kirjoittaa:
”Hegelin jälkeen ne saavat uusia ilmenemisiä erilaisina muotoiluina ja muunnelmina, mutta juuri uudelleenilmenemiset todistavat perustavanlaatuisten innovaatioiden mahdottomuudesta. Nuori Hegel asetti itselleen kysymyksen, joka oli kyllä jo tullut esille aiemmissakin kiistoissa: miksi uuden ajan saksalaiset (tai eurooppalaiset yleisemminkin) eivät olleet antiikin kreikkalaisten kaltaisia? Hänen vastauksensa mukaan yksilö ja valtio olivat kristinuskon nousun myötä ajautuneet erilleen yksilön alkaessa katsoa poliittisen yhteisönsä käytäntöön sisältyvien mittapuiden sijaan tuonpuoleisia mittapuita. (Kristinusko erottaa ihmisen ikuisine kohtaloineen kansalaisesta: sen Jumala on maailmankaikkeuden hallitsija, ei kotilieden ja kaupunkivaltion jumaluus.) Kreikkalaisten etiikan taustaoletuksena on polis-rakenne jaettuine pyrintöineen ja päämäärineen. Modernit (1700-luvun) yhteisöt ovat yksilöiden kokoelmia. Kirjoituksissaan Hegel antaa kreikkalaisesta poliksesta usein sopuisamman kuvan kuin millainen se tosiasiassa oli, sivuuttaen usein orjien olemassaolon. Mutta niin tekivät Platon ja Aristoteleskin. Huolimatta siitä, että Hegelin näkemys kreikkalaisesta sopusoinnusta on liioiteltu, se tarjoaa hänelle kuitenkin johtolankoja individualismin diagnosoimiseen, johtolankoja, joiden luonne on historiallinen. Hegel onkin ensimmäinen, joka ymmärtää, ettei ole olemassa jotakin yhtä pysyvää moraalista kysymystä. Hänen koko filosofiansa pyrkii osoittamaan, että filosofian ytimessä on filosofian historia. Ja näin hän uskoo, koska hän uskoo, että filosofia selventää ja artikuloi samoja käsitteitä, joita tavalliseen ajatteluun ja käytäntöön piilevästi sisältyy. Koska näillä on historiansa, täytyy filosofiankin olla oppialana historiallinen.”5Alasdair MacIntyre, A Short History of Ethics: A History of Moral Philosophy from the Homeric Age to the 20th Century [1966]. 2. painos, Routledge, London 1998, 199–200. Suom. NN..
A Short History of Ethicsin lyhyt alkuluku on mitä näkemyksellisin Hegeliä ja Marxia seuraavan metodisen otteen esitys. Muun muassa poliittisen ajattelun ja käsitteistön historioitsija Quentin Skinner viittaa varhaisissa metodologisissa artikkeleissaan siihen, Wittgensteinin ja J. L. Austinin ohella. Simo Knuuttila sanoi A Short History of Ethicsin olevan puutteistaan huolimatta nimenomaan filosofinen.
***
MacIntyre on ollut 1980-luvulta lähtien yksi vaikutusvaltaisimmista aristoteelisen hyve-etiikan puolestapuhujista ja kehittäjistä. Jo A Short History of Ethicsissä MacIntyre käsittelee Aristoteleen etiikkaa oleellisesti osana laajempaa jatkumoa, jossa keskeistä ovat sekä kiistat ja erimielisyydet että muotoutunut perinne. Perenniaalisten filosofisten kysymysten sijaan filosofien ongelmanasettelut, argumentit ja käsitteelliset uudistukset on ymmärrettävä sekä vastauksina ja kehitelminä edeltäjien työhön että laajempaan kulttuuris-yhteiskunnalliseen tilanteeseen nähden.
Brittiläisessä akateemisessa filosofian tutkimuksessa kielifilosofisesti painottuneista menetelmistä ja kysymyksenasetteluista oli 1900-luvun alkupuolella tullut valtavirtaa. Tämän niin sanotun analyyttisen filosofian kehitys jatkui sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Käytännöllisen filosofian taustalla vaikutti subjektivistinen perusvire ja liberalistinen viitekehys. Elizabeth Anscomben ja Peter Geachin tavoin MacIntyre oli tullut perusteellisesti perehtyneeksi tähän vireään akateemiseen debattiin, jossa ansioiduttiin varsinkin onnistuneella vasta-argumentoinnin vasta-argumentoinnilla. Anscomben, Geachin sekä näiden ystävän G. H. von Wrightin6Georg Henrik von Wright, Hyvän muunnelmat [The Varieties of Goodness, 1963]. Suom. Vesa Oittinen. Otava, Helsinki 2001, luku VII. tavoin MacIntyre haki apua aristoteelisesta hyvenäkemyksestä sekä Wittgensteinin myöhäiskauden kysymyksenasetteluista ja huomioista. Hänen tavoitteensa oli marxilaista kritiikkiä tukeva ja sitä sisällöllisesti laajentava näkemys toiminnan perusteista, moraalisesta arvioinnista ja toiminnan perusteista.
Hegeliläis-marxilaisen käsityksen mukaan vieraantumisen yksi keskeinen aspekti on ihmisen ideologinen käsitys oman toimintansa luonteesta ja siten itsestään7Ks. Niko Noponen, Käytännöistä vieraantuminen kapitalistisessa yhteiskunnassa: Alasdair MacIntyren marxilais-aristoteelinen politiikan tiede. Tiede & edistys 1/2011, 33–63.. Against the Self-Images of the Age (1971) kokoelman ensimmäiseen osaan MacIntyre kokosi 1950- ja 1960-luvuilla kirjoittamiaan kristinuskoon, marxilaisuuteen ja psykoanalyysiin liittyviä esseitään, toiseen taas metaeettisiä, moraalipsykologisia ja toiminnanteoreettisia. Johdannossa jälkimmäisiin hän kirjoitti:
”Marxilaiset ovat usein olleet samaa mieltä hyvin konservatiivisten filosofien kanssa siitä, että kiinnostus merkitysteoriaa ja puhetekojen luonnetta kohtaan on jollakin tavalla filosofian trivialisointia, kääntymistä pois sisällöllisistä kysymyksistä. Mutta aikamme moraaliset puutteellisuudet ja kieroutumat ovat tulleet ilmi juuri selvimmin kielellisellä tasolla, [. . . eikä] ideologiaa koskevaan avainkysymykseen – onko käytettävissämme (yhä) sellaista kieltä, jolla voisimme sanoa jotakin, mitä epätoivoisesti haluamme aika ajoin kyetä sanomaan – ole mahdollista vastata, jollei saada selvitettyä merkitystä koskevia filosofisia ongelmia.
Toinen kysymysten joukko koskee inhimillisen toiminnan selittämistä. [. . .] Alusta pitäen Marx ja Engels aivan oikein pyrkivät erottamaan sen, mikä ihmisten toimia todellisuudessa ohjaa, siitä, minkä samat ihmiset itse uskovat ohjaavan toimintaansa. Tämä erottelu on marxilaiselle ideologiateorialle mitä keskeisin. Mutta Marx ja Engels myös väittivät, että modernissakin yhteiskunnassa ihmisille olisi sellaisia perusteita toiminnalle, jotka eivät ainoastaan saisi heitä toimimaan tehokkaasti, vaan joiden myötä se, minkä he uskovat ohjaavan heidän toimintaansa, myös tosiasiassa ohjaisi heidän toimintaansa. Empiiriset tutkimukset koskien näitä aiheita eivät voi edistyä kunnolla, jos niitä ei edellä ja tue tietynlainen filosofinen näkemys, sellainen, joka tarkastelee ihmiselämässä luontaisesti intentioiden, perusteiden ja tarkoitusten avulla käsiteltävän inhimillisen toiminnan suhdetta luonnontieteistä tuttuun kausaaliseen selittämiseen.”8Alasdair MacIntyre, Against the Self-Images of the Age. Duckworth, London 1971, 94. Suom. NN.
Näihin kysymyksiin oli MacIntyren mukaan haettava apua kahdesta ei-marxilaisesta tutkimussuunnasta: yhtäältä Wittgensteinin myöhäistuotannosta sekä Gilbert Rylen ja J. L. Austin tapaisilta tavallisen kielenkäytön tarkkaa analyysiä kehittäneiltä tutkijoilta, kunhan aikamme ideologioiden kielenkäyttöön ja ajatteluun vaikuttavat vaarat pidetään mielessä; toisaalta brittiläisten hegeliläisten suunnalta, erityisesti R. G. Collingwoodilta:
”Collingwoodin ilmiömäisenä aikaansaannoksena pidän hänen saavuttamaansa ymmärrystä siitä, ettei mitään filosofian sisällöllistä aihetta ole mahdollista tutkia, jos ei oteta vakavasti huomioon tuolla aiheella aina tosiasiallisesti olevaa historiallista ulottuvuutta.”9Sama, 94–95. Suom. NN.
Anscombe ja MacIntyre olivat myös keskeisiä vaikuttajia englanninkielisen akateemisen moraalifilosofiaan kehittyvässä antiteoreettisessa oppositiossa. Siihen kuuluneet omaksuivat ja kehittivät osaltaan eteenpäin analyyttisessä filosofiassa tarvittavien teoreettisten hyveiden harjoittamista. Mutta he katsoivat, että etiikan ja käytännöllisen filosofian tutkimus laajemminkin jää ohueksi ja merkityksettömäksi, jos se ei ole historiatietoista ja yhdisty siihen, mitä kaunokirjallisuudessa voidaan tunnistaa ja saavuttaa. Tähän antiteoreettiseen oppositioon kuuluivat muun muassa Iris Murdoch, Bernard Williams, Philippa Foot ja Charles Taylor. He sisällyttivät tutkimuksiinsa saksalaisen ja ranskalaisen filosofisen perinteen antia. MacIntyre itse oli eksistentialismin ja fenomenologian parhaita tuntijoita 1950- ja 1960-lukujen Britanniassa. Tämän osaamisen myöhempi ilmentymä on vuonna 2006 julkaistu Edith Stein: A Philosophical Prologue. Teologisen kiinnostuksensa ja Gadamerin Wahrheit und Methoden kautta hän sai historialliseen orientoitumiseensa aineksia saksalaisen hermeneutiikan perinteestä. Marxilaisena hän oli oleellisesti hegeliläis-marxilainen mutta monella tapaa myös brittiläisen idealismin tärkeiden hegeliläisten F. H. Bradleyn ja Collingwoodin seuraaja. Vuonna 1972 julkaistiin MacIntyren toimittama kokoelma Hegel: A Collection of Critical Essays.
Antiikin filosofiaa, kirjallisuutta ja historiaa opiskellut MacIntyre suhtautui myönteisesti aristoteeliseen etiikkaan muttei ollut varsinaisesti aristoteelikko. Pikemminkin hän oli humelainen naturalisti, joka kuitenkin argumentoi 1900-luvun alkupuolen brittiläisessä filosofiassa vaikutusvaltaiseksi tullutta Hume-näkemystä vastaan. Jo Edvard Westermarck oli aivan aiheellisesti pitänyt Humea tunteiden keskeisyyttä painottavan naturalistisen ja ei-kognitivistisen moraalisuusnäkemyksen edelläkävijänä. Mutta A. J. Ayerin emotivismin innoittamat analyyttiset metaeetikot esittivät Humen oppi-isänään tavalla, joka oli usealla tavalla virheellinen: näkemys oli historiallisesti anakronistinen, Humen laajaan ja monisyiseen näkemykseen ihmisluonnosta suhteutettuna yksipuolinen ja epäuskottava ja Humea ymmärtämätön – ja tietysti perusteetonta metafyysistä selkävoittoa juhlistavana naurettava. Niin sanottua ”Humen lakia” MacIntyre ei koskaan pitänyt muuna kuin yksinkertaisena loogisena huomiona, jota esiteltäessä ei tavallisesti huomioida, että moniin käsitteisiin ja käsityksiin sisältyy itsessään evaluatiivisia ja normatiivisia kriteereitä. Tältä pohjalta hän tuli myöhemmin kritisoimaan myös ”Humen lakiin” usein liian yksioikoisesti liitetyn tosiasiat–arvot-erottelun perusteita.10Alasdair MacIntyre, Hume on ’Is’ and ’Ought’. Philosophical Review. Vol. 68, No. 4, 1959, 451–468; A Short History of Ethics: A History of Moral Philosophy from the Homeric Age to the 20th Century [1966]. 2. painos. Routledge, London 1998, 171–174; Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus (After Virtue, 1981, 2. painos 1985). Suom. Niko Noponen. Gaudeamus, Helsinki 2004, luvut V ja VII. Ks. myös Aleksi Heinilä, Hyvästit ”Humen giljotiinille”: David Humen moraalifilosofia, oikeuden teoria ja käytäntö. Lakimies 7–8/2024, 987–1012. Verkossa: journal.fi/lakimies/article/view/147255.
***
Modernin moraalifilosofian puutteet ja väärinymmärrykset ovat keskeisesti esillä jo MacIntyren varhaistuotannossa. Mutta eksplisiittisen käsittelyn kohteina ne ovat hänen vuonna 1981 julkaistussa vaikutusvaltaisimmassa kirjassaan Hyveiden jäljillä (After Virtue, suom. 2004), jonka mukaan moderni moraalinen ajattelu ja sitä heijastava etiikka on hajanaista ja kiistoihin hukkuvaa. Pääsyy tälle on se, että ihmisluontoa ja hyvää ihmiselämää koskeva teleologinen käsitteellistäminen on jäänyt vähitellen syrjään. MacIntyren mukaan ainoa varteenotettava vaihtoehto modernin individualistisen ihmis- ja moraalikäsityksen kiteyttävälle nietzscheläisyydelle oli aristoteelisen näkemyksen elvyttäminen. Vuoteen 1985 tultaessa MacIntyre kertoo huomanneensa tulleensa tomistiseksi aristoteelikoksi. Whose Justice? Which Rationality? (1988) ja Three Rival Versions of Moral Enquiry (1990) teoksissaan MacIntyre työstää vanhan vakaumuksensa pohjalta eksplisiittistä metodologiaa: Tutkimuksen on kyettävä tietoisesti huomioimaan aina edeltäjiltä välittynyt perinne niin menetelmineen, teorioineen ja muine saavutuksineen kuin myös virheet ja vajavaisuudet. Koska filosofinen tutkimus on ensisijaisesti käsitteellistä tutkimusta ja käsitteillä on historiansa, tietoisena työnä edistyvä filosofian tutkimus on aina myös sen oman historian tutkimusta, unohtamatta sosiaali-, kulttuuri- ja poliittista historiaa. MacIntyren käsite- ja moraalifilosofian historian tutkimus nivoutuu oleellisesti yhteen sellaisen poliittisen, talous- ja sosiaalihistoriallisen tutkimuksen kanssa, jota Marxin työn ohella edustaa Karl Polanyin Suuri murros11Karl Polanyi, Suuri murros: Aikamme poliittiset ja taloudelliset juuret (The Great Transformation, 1944). Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, Tampere 2009. Ks. myös Peter McMylor, Alasdair MacIntyre: Critic of Modernity. Routledge, London 1994; sekä Noponen 2011 ja Noponen 2014..
Samalla MacIntyre myös tiedosti, ettei aristoteelisen moraalifilosofian perinnettä tarvitse elvyttää tyhjästä, koska tomistinen filosofia oli elävä osa katolisen kristinuskon perinnettä. MacIntyre kääntyi siis katoliseksi. Sitä, mistä kääntymisessä voi olla kyse sekä uskonnollisessa että muussa mielessä, hän on tarkastellut eksplisiittisesti Edith Stein -kirjansa lopussa12Alasdair MacIntyre, Edith Stein: A Philosophical Prologue, 1913–1922. Rowman and Littlefield, Lanham 2006, luvut 15 ja 16.. 1980- ja 1990-luvuilla MacIntyre toimi professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa, pitkään muun muassa Duke Universityssä. Viimeiset kymmenen vuotta aina eläköitymiseensä 2010 asti hän toimi katolisen Notre Damen yliopiston professorina.
Hyveiden jäljillä -kirjan antia ihmisluonnosta, yhteistoiminnasta, yhteisöelämän edellytyksistä ja uhista sekä hyveiden tarpeellisuudesta täydentää tärkeillä tavoilla ”delfiinikirjanakin” tunnettu Dependent Rational Animals vuodelta 1999. Tässä etiikkaa täydennetään sitoen sitä muiden alojen tutkimustuloksiin – muun muassa etologiseen delfiinitutkimukseen. Toiminnan perusteita käsittelevän luvun 6 MacIntyre lopettaa: ”Tokihan monet ihmiset ja myös jotkut ei-inhimilliset eläimet tavoittelevat omanlaisiaan hyviä asioita yhdessä ja yhteistyössä toisten kanssa. Ja sanottaessa jonkin olevan ’hyvää’, tarkoitetaan samaa, riippumatta siitä puhummeko ihmisistä vai delfiineistä vai gorilloista.”13Alasdair MacIntyre, Dependent Rational Animals. Duckworth, London 1999, 61. Hyveiden jäljillä -kirjassaan MacIntyre oli pistänyt Aristoteleen ”metafyysisen biologian” syrjään ja kehitellyt essentialistista ihmiskäsitystä polikselle analogisten sosio-kulttuuristen käytäntöjen, narratiivisuuden ja perinteiden avulla, sinänsä hyvinkin hedelmällisesti, mutta antaen myös aineksia tulkita kantaansa väärin relativismiksi. Dependent Rational Animals palauttaa mukaan sosio-kulttuurisen essentialismin kanssa yhteensopivan naturalismin, jolle haetaan tukea nykytutkimuksesta.
Vuonna 2017 ilmestyneessä viimeiseksi jääneessä kirjassaan Ethics in the Conflicts of Modernity: An Essay on Desire, Practical Reasoning, and Narrative14Alasdair MacIntyre, Ethics in the Conflicts of Modernity. Cambridge University Press, Cambridge 2017. MacIntyre täydentää aiempien vuosikymmenien metaeettista tutkimustaan suhteuttaen sitä viime vuosikymmenten huomattavan laajaan ja tekniseen metaeettis-mielenfilosofis-moraalipsykologis-toiminnanteoreettiseen debattiin, erityisesti ekspressivismiin. Hän kommentoi myös aikamme merkittävimpiin kuuluneen antiteoreettisen eetikon Bernard Williamsin kantoja. Ethics in the Conflicts of Modernity sitoo yhteen MacIntyren aiempaa ajattelua toiminnanteoriasta sosiologiaan ja marxilaisuudesta tomismiin. Se myös kytkee vähemmän historiallisesti painottuneen Dependent Rational Animalsin argumentaatiota Hyveiden jäljillä -kirjan aloittamaan trilogiaan moraalifilosofian historiasta ja metodologiasta. Ethics in the Conflicts of Modernityn lopussa on neljä 1900-luvulla eläneen henkilön suppeaa elämäkertaa. MacIntyren näkemys ihmiselämän kertomuksellisuudesta tai narratiivisuudesta15Ks. erityisesti MacIntyre 2004 [1981], luku 15. kytkeytyy aristoteeliseen antiteoreettiseen hyve-etiikkaan, joka ei muotoile normiteoriaa vaan ohjaa ottamaan mallia siitä, miten fronimoi, eli ihmiset, joita ohjaavat osaltaan luonteenhyveet ja käytännöllinen järkevyys (fronesis), menettelevät ja elävät kohdatessaan erilaisia vaikeuksia ja ristiriitoja.
***
Mutta millainen on se näkemys ihmisluonnosta ja ihmiselämän onnistumisesta, jota MacIntyren Hyveiden jäljillä luonnostelee? Argumentaation avaa hämmentävä luonnehdinta modernin länsimaisen kulttuurin tilasta: moraalinen sanastomme ja kielenkäyttömme on kokoelma jäänteitä menneiden aikakausien kulttuurisista juonteista. Mitään käsitteellistä yhtenäisyyttä ei ole, eikä metodisesti puutteellinen moraalifilosofia pysty tarjoamaan apua elämässään harhaileville moderneille ihmisyksilöille ja -yhteisöille. MacIntyre seuraa ja tarkentaa Anscomben16G. E. M. Anscombe, Modern Moral Philosophy. Philosophy. Vol. 33, No. 124, 1958, 1–19. alustavaa diagnoosia: nykyisen analyyttisen moraalifilosofian peruslähestymistavat, deontologinen ja konsekventialistinen, ovat jäänteitä aiemmista historiallis-kulttuurisista perinteistä, eikä moraalifilosofisessa tutkimuksessa ole juurikaan syytä edetä ennen kuin on muotoiltu edes alustavasti psykologiselta ja toiminnanteoreettiselta käsitteistöltään kattavampi ja syvempi ihmiskäsitys.
MacIntyren mukaan ihmiskulttuureihin sisältyy aina näkemyksiä siitä, millaisia ovat ominaisuuksiltaan kunnolliset kanssaihmiset ja millaisilla tavoilla yhteiselämä ja ‑toiminta voi olla onnistunutta ja kukoistavaa, ja mistä on kysymys näihin liittyvissä epäonnistumissa ja puutteissa. Aina 1800-jälkipuoliskolle asti tämä oli filosofisessa tutkimuksessa itsestään selvää, vaikka ihmisluontoa, -elämää ja -yhteiskuntia koskevista asioista ei ollutkaan kattavaa yksimielisyyttä. Aristoteles pyrki käsitteellistämään tällaista ajattelua. Se, miten paljon aristoteelista ajattelua hyödynnettiin ja kehitettiin kulttuuriltaan, elintavoiltaan ja ihanteiltaan hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa, kertoo sen suhteellisesta toimivuudesta. Teleologis-funktionalistisen ajattelun jäädessä eri syistä syrjään järkiperäinen ajattelu, perustelu ja kiistely ihmiselämää koskevista asioista jäi vaille yhteistä pohjaa ja käsitteellistä viitekehystä. MacIntyre katsoo valistuksen hankkeessa olleen kyse juuri tämän pohjan ja käsitteistön etsimisestä järkiperäisen elämää ja toimintaa koskevan perustelemisen mahdollistamiseksi, mutta teleologis-funktionalistisen ajattelun hylkäämisen vuoksi hanke ajautui kriisiin. Toisten näkemyksiä onnistuttiin kritisoimaan, mutta yhteisesti hyväksyttyä perustaa ei saavutettu. Seurauksena oli joukko teoreettisia viritelmiä, kuten Ayerin ja Stevensonin emotivismi ja Sartren eksistentialismi, joiden yhteisenä piirteenä oli subjektivistisuus: ihmisille hyvää tai huonoa koskevat arvostelmat tulkittiin yksilöllisen arvostamisen osoitukseksi, joita käytettiin toisiin yksilöihin vaikuttamiseen. Se, mikä oli tietynlaisen yhteiskunnallisen kehityksen tulosta, tulkittiin virheellisesti yleiseksi ylihistoriallisesti totuudeksi. Kutakuinkin tällaista näkemystä MacIntyre oli kehitellyt vähitellen jo 1950-luvulta lähtien. Tarkemman ja retorisesti vetävän muotoilun sille antaa Hyveiden jäljillä.
Hyveiden jäljillä edustaa MacIntyren ajattelun kehityksessä vedenjakajaa: siinä kulminoituu vuosikymmenien kriittinen työ, mutta se tarjoaa myös sisällöllisen avauksen sille, miten käsitteellistää kokonaisvaltaisemmin moraalisen ajattelun, yhteiselämän, poliittisen harkinnan ja ihmiselämän päämäärän yhteyksiä. Modernin liberalistisen ideologian ja käytänteiden sekä filosofisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ongelmia ja puutteita MacIntyre jäljittää ”valistuksen hankkeen” epäonnistumiseen ja aristoteelisen ja yleisemminkin teleologisen ajatteluperinteen syrjäytymiseen varhaiselta uudelta ajalta lähtien. Ratkaisuksi hän tarjoaa aristoteelista eettis-poliittisen ajattelun elvyttämistä. Aristotelesta MacIntyre käsittelee kuitenkin oleellisesti osana jatkumoa, jonka tutkimustyö on ymmärrettävä edeltäjiensä ja oman yhteiskuntansa kysymyksenasetteluja ja ongelmia vasten. Hedelmällisistä käsittelytavoista ja merkittävistä tuloksista huolimatta Aristoteleen työ myös kärsi oman kulttuurinsa ja edeltäjiensä vaillinaisista ajattelutavoista (muun muassa ennakkoluulot ruumiillista työtä tekeviä, naisia ja ei-kreikkalaisia kohtaan, järkevyyden mahdollisuuksien ylikorostaminen).
MacIntyren tärkeimpänä filosofisena perintönä voi pitää hänen Hyveiden jäljillä -kirjassa esittämäänsä luonnehdintaa käytännöistä 17Ks. Noponen 2011.. Lähtökohtana on Aristoteleen praksis–poiesis-erottelu ja aristoteelinen näkemys praksiksesta. Mutta macintyrelaiseen käytäntöjen käsitteeseen sisältyy myös ainakin hegeliläis-marxilaisia ja myöhäiswittgensteinilaisia aineksia. Tämän käsitteen merkitys ja käyttökelpoisuus ei rajoitu vain etiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan, vaan sillä on annettavaa niin myös tieteenfilosofiaan, epistemologiaan, sosiaaliseen ontologiaan, taiteentutkimukseen kuin vaikkapa kasvatusteoriaankin. Sillä on yhteyksiä esimerkiksi Thomas Kuhnin ja Michael Polanyin näkemyksiin.
Käytännöt ovat sosiaalisen yhteistoiminnan muotoja, joilla on omat sisäiset päämääränsä ja kriteerinsä. Käytäntöjä ovat esimerkiksi verkkokalastus, puutarhaviljely, skeittaus, stand up, kamarimusiikki ja biokemian tutkimus. Kullakin käytännöllä, kuten shakilla, Linux-ohjelmoinnilla tai suunnistuksella, voi olla oma omintakeinen terminologiansa ja puheenpartensa, jotka auttavat sen harjoittajia käsitteellistämään yhteistä toimintaansa ja kommunikoimaan käytännön puitteissa. Käytäntöjen käsite kytkeytyy aristoteeliseen eudaimonismiin seuraavasti: MacIntyren mukaan olennainen osa kukoistavaa ihmiselämää on osallistuminen eri käytäntöihin. Hänen näkemyksensä käytännöistä on pluralistinen ja avoin, kulttuurinen ja historiallinen vaihtelevuus on suurta. Aristoteelisen filosofian keskeinen tavoite ja anti on juuri käsitteellistää ihmiselämän moninaisuutta yhtenäisellä ja jaetulla tavalla.
Käytäntöjen käsite on MacIntyren hyve-etiikan keskiössä: rohkeus, itsehillintä, oikeudenmukaisuus ja muut luonteenhyveet ovat mahdollistamassa kullekin käytännölle ominaisten sisäisesti hyvien asioiden yhteistoiminnallista saavuttamista. MacIntyren näkemystä käytännöistä ja hyveistä voi sanoa objektivistiseksi ja realistiseksi: käytäntöjä koskevat ja niiden puitteissa tehdyt arvostelmat voivat olla tosia ja epätosia, vaikka ne ovatkin ymmärrettäviä vain kyseisen käytännön harjoittajille. Hyveitä koskevat arvostelmat voivat olla tosia tai epätosia laajemminkin. Vaikkapa puolueettomuutta, sitkeyttä tai auttavaisuutta koskevat vaatimukset, kriteerit ja ihanteet eivät rajoitu vain johonkin tiettyyn käytäntöön.
Hyveet ovat tarpeellisia myös käytäntöjen ulkopuolisissa suhteissa, yhteisissä toimissa ja instituutioissa. Silloinkin kun toimitaan ja tehdään päätöksiä käytäntöjen suhteen ulkoisesti hyvistä asioista, kuten erilaisista resursseista, asemista ja rahasta, hyveet ovat mitä keskeisimpiä. MacIntyren mukaan käytännöt ja niille ominaiset sisäisesti hyvät asiat on erotettava ulkoisesti hyvistä asioista, ja niiden tavoitteluun, hallinnoimiseen ja jakamiseen keskittyvistä instituutioista.
Näiden erottelujen ja yhteyksien kautta muodostuu myös yhteys etiikasta politiikan filosofiaan. Ulkoisesti hyvät asiat ovat aina jonkun hallussa ja käytettävissä, ja silloin ne ovat pois muilta. Niitä tarvitaan elämän ja käytäntöjen ylläpitämiseen mutta niiden kasautuvuus ja käyttömahdollisuudet tuovat mukanaan valtaa ja korruptoitumisen uhan. Kysymykset hyveistä kuuluvat siis politiikan filosofiaan siinä missä etiikkaankin. Kelvin Knight kirjoittaa:
”Juuri erottelu käytäntöjen ja instituutioiden välillä tekee MacIntyren käytäntöjen sosiologiasta muihin teoreetikoihin verrattuna tarkan analyyttisen, ja samalla arvolatautuneemman ja poliittisemman. Instituutiot ovat välttämättömiä käytäntöjen organisoimisen ja ylläpitämisen kannalta. Elintärkeät instituutiot aiheuttavat kuitenkin jatkavasti uhkia käytäntöjen korruptoitumiseen ja käytäntöjen harjoittajien demoralisoitumiseen, kun ulkoisesti hyville asioille aletaan antaa etusija käytännöille sisäisesti hyvien asioiden sijaan. Tämä toteutuu käytäntöjä dominoivien, tyypillisesti modernien instituutioiden, kuten pakottavaa valtaa monopolisoimaan ja käyttämään organisoitujen byrokraattisesti hallittujen kansallisvaltioiden sekä liikevoiton tuottamiseksi organisoitujen kapitalististen yhtiöiden kohdalla. Yhteiskunnallisesti vaikuttavalle toiminnalle on välttämätöntä mukautua kyseisen yhteiskunnan eetokseen ja edellytyksiin. Modernin yhteiskunnan tehokkaimpia ihmisiä ovatkin manageriaalisten johtajien kaltaiset, jotka tyypillisesti pyrkivät vaikuttamaan toisten toimintaan manipuloimalla eivätkä järkiperäisen argumentoinnin avulla. Tämän tyyppiset henkilöt otaksuvat, että tavoitteet ovat välttämättä subjektiivisia ja annettuja sen sijaan, että ne perustuisivat järkevään ajatteluun, ja että tämä oikeuttaa käyttämään valtaa muihin nähden. MacIntyre kamppailee tätä vastaan ja argumentoi, että instituutiot tulee organisoida käytäntöjä varten ja käytännöt erinomaisuudessaan hyviä asioita varten. Siis esimerkiksi yliopisto tulee organisoida tutkimusta varten ja tutkimus totuutta varten. Valitettavasti häntä heiluttaa nykyisin koiraa.”18Kelvin Knight, Editor’s Introduction. Teoksessa The MacIntyre Reader. Toim. Kelvin Knight, University of Notre Dame Press, Notre Dame 1998, 1–27, 11. Suom. NN. Knight viittaa MacIntyren kirjansa Whose Justice? Which Rationality? (Duckworth, London 1988) luvussa tekemään erotteluun erinomaisuudessaan hyvät asiat [goods of excellence] – tehokkuudessaan hyvät asiat [goods of effectiviness], jolla tämä täydentää ja tarkentaa Hyveiden jäljillä -kirjan luvun 14 erottelua käytännöille sisäisesti hyvät [internal goods] – ulkoisesti hyvät asiat [external goods]. Knight lienee yksi parhaimpia MacIntyren ajattelua tuntevia: ks. myös mm. Kelvin Knight, Aristotelian Philosophy: Ehics and Politics from Aristotle to MacIntyre. Polity Press, Cambridge 2007 sekä Virtue and Politics: Alasdair MacIntyre’s Revolutionary Aristotelianism. Toim. Kelvin Knight ja Paul Blackledge. University of Notre Dame Press, Notre Dame 2011.
Jo 1990-luvulla kuten usein myöhemminkin MacIntyre toi selvästi ilmi, ettei poliittinen osallistuminen kansallisvaltioiden puitteissa ja teoreettisista kehittelyistä niiden kehittämiseksi ole millään tavoin hedelmällistä. Englanninkielisessä yhteiskuntafilosofiassa ja politiikan teoriassa alettiin 1990-luvulla kehittää tasavaltalaisuutta kolmanneksi vaihtoehdoksi liberalismin ja kommunitarismin oheen. Uusrepublikanismin keskeisen kehittäjän Philip Pettitin kritiikkiin MacIntyre vastasi seuraavasti:
”Pettit väittää, että ’jos se, minkä tunnistamme perustavanlaatuiseksi poliittiseksi hyväksi, on itsessään luonteeltaan sosiaalista ja vuorovaikutuksellista, emme voi ajatella yksilöiden’ järkeilevän tasavaltalaisissa poliittisissa yhteyksissä ainoastaan yksilöinä. He harkitsevat myös tasavaltalaisina kansalaisina.”19Alasdair MacIntyre, A Partial Response to my Critics. Teoksessa After MacIntyre: Critical Perspectives on the Work of Alasdair MacIntyre. Toim. John Horton ja Susan Mendus. Polity Press, Cambridge 1994, 283–304, 303; MacIntyre kommentoi ja lainaa samassa teoksessa olevaa Pettitin artikkelia: Philip Pettit, Liberal/Communitarian: MacIntyre’s Mesmeric Dichotomy. Teoksessa Horton ja Mendus (toim.) 1994, 176–204, 200.
MacIntyren mukaan tällainen harkinta ei ole koskaan mahdollista kansallisvaltioiden politiikassa. Tasavaltalaista poliittista osallistumista olisi siis toteutettava aivan toisen tyyppisten instituutioiden puitteissa aivan toisen tyyppisissä yhteisöissä. MacIntyren mukaan ”aristoteelisesti ymmärrettäviä käytäntöperusteisia yhteisöjen muotoja” löytyy moderneistakin yhteiskunnista, mutta ne ovat luonteeltaan aina ”pieniä ja paikallisia”20MacIntyre 1994, 302; ks. myös mm. MacIntyre 1995, xxxvii ja Alasdair MacIntyre, How Aristotelianism Can Become Revolutionary: Ethics, Resistance, and Utopia. Teoksessa Knight ja Blackledge (toim.) 2011, 11–19..
Vaikka MacIntyren modernin kapitalistisen yhteiskunnan kritiikki on pohjimmiltaan marxilaista, hänen poliittinen ajattelunsa kallistuu oikeastaan anarkistiseen suuntaan21Ks. Matti Eskelinen, Anarchism, Virtue Ethics and the Question of Essentialism. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Turku 2019. Verkossa: urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019081924659.. Modernin maailman valtiolliset ja yksityiset korporatiiviset instituutiot ovat niin suuressa määrin keskittyneet ulkoisesti hyviin asioihin, ja niiden ruokkima käyttäytyminen on niin pitkälle välinerationaalisen, liberalistisen ja subjektivistisen ajattelun kyllästämää, että ne korruptoivat ihmisiä – jos eivät välttämättä niin ainakin todennäköisesti ja suuressa määrin. Hallitsevien instituutioiden muuttaminen ja kehittäminen ei ole mahdollista, vaikka niiden vallankumouksellinen haltuunotto jotenkin onnistuisikin. Vallankumouksellinen muutos on mahdollinen vain paikallisissa käytäntöpohjaisissa yhteisöissä, joiden jäseniä aristoteelinen käsitteellistämistapa voi auttaa järjestämään järkevästi yhteistä toimintaansa ja elämäntapaansa.
”Tässä vaiheessa on tärkeää kehittää sellaisia paikallisia yhteisömuotoja, joiden piirissä sivistystä sekä intellektuaalisia ja moraalisia hyveitä voidaan pitää yllä läpi niiden uusien pimeiden aikojen, jotka jo ovat yllämme”, MacIntyre manaa Hyveiden jäljillä -kirjansa viimeisillä riveillä: ”Mikäli hyveiden perinne näet kykeni selviytymään noiden edellisten pimeiden aikojen läpi, emme ole tyystin vailla toivon perusteita nytkään. Tällä kertaa barbaarit eivät kuitenkaan odota rajojen takana, vaan he ovat hallinneet meitä jo hyvän aikaa.” Hän on työssään vahvistanut perusteita toivolle selvittäen sitä, mistä tilanteemme johtuu, ja auttanut huomaamaan, millaiset hyvälle elämälle ensiarvoisen tärkeät asiat jäävät kulttuurissamme aivan liian vähälle huomiolle ja miten voisimme keskustella niistä tarkemmin ja järkevämmin.
Kesäkuussa 2007 London Metropolitan Universityssä järjestettiin MacIntyren filosofiseen työhön keskittynyt konferenssi ”Revolutionary Aristotelianism”. Hauskaa ja kauaskantoista voi sanoa olleen nuoremman polven yhdysvaltalaisten tomistien sekä brittiläisten ja eurooppalaisten marxilaisten kohtaaminen käytäntöjen merkeissä. Tuloksena oli International Society for MacIntyrean Enquiry, joka on järjestänyt siitä pitäen vuosittain konferenssin vuoroin Atlantin kummallakin puolella. Näiden konferenssien satoa on julkaistu muun muassa kokoelmissa Virtue and Politics (2011), Virtue and Economics (2015) sekä What Happened in and to Moral Philosophy in the Twentieth Century? (2013). Kokoelmiin sisältyy myös MacIntyren kontribuutiot, viimeiseen esitelmä ”On Having Survived the Academic Moral Philosophy of the Twentieth Century”. Heinäkuussa 2026 Edinburgh’ssa järjestettävän ISME-konferenssin teemana on ”Narratives, Education, and Flourishing Life”.
MacIntyre oli liki viisikymmentä vuotta naimisissa tieteenhistorioitsija Lynn Sumida Joyn kanssa. Hänellä oli neljä lasta, kaksi kummastakin aiemmasta avioliitosta.
