Populistit. Oikeistopopulistit. Kansallismielinen oikeisto. Maahanmuuttovastainen oikeisto. Laitaoikeisto. Ja viimeisimpänä: osin äärioikeistolainen. Käsitteiden joukolla viitataan julkisessa keskustelussa merkittävään poliittiseen ilmiöön: liberaalia demokratiaa haastaviin oikeistovoimiin, joille maahanmuuton vastustaminen on keskeinen teema.
Kaikkiin näihin käsitteisiin liittyy kuitenkin yhteinen ongelma: ne päästävät kohteensa liian helpolla. Ne ovat varsin harmittomia liikkeelle, joka pyrkii valtavirtaistamaan vaarallista agendaansa ja muuttamaan poliittista järjestystä perustuksiaan myöten. Ainakaan julkisessa keskustelussa niillä ei päästä käsiksi liikkeen ideologiaan, strategiaan tai kehityssuuntaan. Niiden sijaan olisi puhuttava äärioikeistosta.
Populismi soveltui 2000-luvun alussa tavoittamaan diskurssin, jossa populistipuolueet soimasivat valtavirran puolueita tavallisen ”kansan” todellisuudesta irtautuneeksi eliitiksi. Tuolloin populismilta kuitenkin puuttui vielä ideologinen koherenssi. Suomessa termin selitysvoima hiipui viimeistään halla-aholaisen, pitkälti Scripta-blogin ja Suomen Sisun piirissä kehkeytyneen, maahanmuutto- ja islamvastaisen liikkeen syrjäyttäessä vuonna 2017 soinilaisen hyvinvointipopulismin rippeet perussuomalaisissa. Puolue siirtyi samalla radikaalisti oikealle. Populismi tavoittaa kommunikaatiostrategian muttei ideologista kehitystä. Entiset eliitin kriitikot ovat nykyisin kansallista eliittiä, joka purkaa hyvinvointivaltiota ministerisakset kädessä.
Ongelmallinen on myös nopeasti yleistynyt uudissana, laitaoikeisto. Sen käyttö ei haasta kohteensa poliittista agendaa oikeastaan millään tavalla. Laidasta voi kyllä aina ponnistaa salonkiin. Salonkikelpoistaminen on purrut ainakin pääministeri Petteri Orpoon, joka kevään 2023 eduskuntavaalien tuloksesta alkaen on vakuuttelut, että ”Suomessa ei ole äärioikeistoa”.
Käsitteiden löyhyys ei ole vain julkisen keskustelun tai median ongelma. Politiikantutkija Aurelien Mondon kävi hiljattain läpi erään keskeisen äärioikeiston tutkimukseen painottuneen kansainvälisen tutkimuslehden kaikki vuosina 2016–2021 julkaistujen artikkelien abstraktit (yli 2 500 kappaletta). Tuloksenaan hän toteaa, että myös akateemisessa tutkimuksessa on taipumus käyttää populismin kaltaisia eufemismeja ja välttää termejä, jotka liittävät käsiteltävän ilmiön järjestelmällisiin ja rakenteellisiin sorron muotoihin kuten rasismiin. Jos rasismi ja syrjintä eivät ole keskeisiä elementtejä äärioikeiston tutkimisen yhteydessä, tunnistetaanko niitä missään?
Miten sitten määritellä äärioikeisto? Julkisen keskustelun sekamelskasta huolimatta kelpo vastaus löytyy vakiintuneesta analyyttisestä yhteiskuntatieteellisestä termistöstä. Siinä äärioikeistolla (far right) viitataan ideologiseen kirjoon, joka pitää sisällään sekä radikaalin oikeiston (radical right) että ekstremistisen eli äärimmäisen oikeiston (extreme right). Näistä radikaalioikeisto toimii liberaalin demokratian puitteissa mutta sen keskeisiä elementtejä kuten yhtäläisiä ihmisoikeuksia, vapaata tiedonvälitystä tai oikeusvaltioperiaatetta rapauttaen. Äärimmäinen oikeisto puolestaan vastustaa (liberaalia) demokratiaa ylipäätään, hyväksyy väkivallan poliittisen vaikuttamisen muotona ja koostuu usein (uus)fasistisista tai kansallissosialistisista toimijoista.
”Radikaalioikeisto toimii liberaalin demokratian puitteissa mutta sen keskeisiä elementtejä kuten yhtäläisiä ihmisoikeuksia, vapaata tiedonvälitystä tai oikeusvaltioperiaatetta rapauttaen. Äärimmäinen oikeisto puolestaan vastustaa (liberaalia) demokratiaa ylipäätään, hyväksyy väkivallan poliittisen vaikuttamisen muotona ja koostuu usein (uus)fasistisista tai kansallissosialistisista toimijoista.”
Mitenkään saumatonta yhteiselo näiden suuntausten välillä ei toki ole. Parlamentaariset maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät riitä kansanruumiin välitöntä etnistä puhtautta tavoitteleville äärimmäisille voimille. Radikaalioikeisto puolestaan tekee julkista pesäeroa niin äärimmäisiin aineksiin kuin omaan menneisyyteensäkin.
Päällekkäisten toimijuuksien ja yhteisten keskustelufoorumien lisäksi suuntauksia yhdistävät kuitenkin jaetut ideologiset lähtökohdat, erityisesti nativismi ja autoritäärisyys. Näistä ensimmäinen tarkoittaa pyrkimystä rajata oikeus kansallisvaltion resursseihin vain etnisesti alkuperäiseksi määritellylle väestölle. Jälkimmäinen ei niinkään tarkoita vahvan johtajuuden kaipuuta, mitä sitäkin esiintyy äärioikeistossa muita poliittisia suuntauksia enemmän, vaan ennemmin yhteiskunnallisten hierarkioiden lähtökohtaista hyväksymistä, perinteisten arvojärjestysten (sukupuoli, seksuaalisuus) palauttamista sekä manikealaista jakoa meihin ja muihin.
Nämä ideologiset lähtökohdat ohjaavat äärioikeistoa eri politiikan alueilla. Näin on esimerkiksi julkisessa keskustelussa entistä tärkeämmän roolin saaneissa ympäristökysymyksissä. Radikaalioikeisto esiintyy kiihkeimpänä ilmastoimien estäjänä kaikkialla Euroopassa tavoitteenaan puolustaa korkeaan fossiilisten polttoaineiden ja luonnonvarojen kulutukseen perustuvia imperiaalisia elämäntapoja ja teollisuutta vauraassa pohjoisessa. Syylliset ympäristöongelmiin se löytää globaalin etelän kasvavasta väestöstä ja maahanmuuttajista, joiden sanotaan lisäävän päästöjä ja ympäristöpaineita kohdemaassaan. Ehdotettu ratkaisu ei ole yllätys: rajojen väitetään olevan parasta ympäristöpolitiikkaa.
Äärimmäisen oikeiston ekologia puolestaan herättelee henkiin klassista veren ja maaperän (Blut und Boden) yhteyttä. Ylisukupolvisen yhteyden paikalliseen luontoon väitetään tuottavan biologisesti erityisiä ihmisiä, jotka soveltuvat parhaiten siellä elämiseen. Poissulkeva luontosuhde perustelee ja oikeuttaa äärioikeiston ideologiassa tärkeää orgaanista kansakuntaa, josta kaikki vieraat elementit on suljettava ulos. Tarinaa tuetaan hyödyntämällä biodiversiteetin kaltaisia ympäristötieteellisiä käsitteitä: valkoista eurooppalaista rotua ja sen erilaisia kansallisia etnisyyksiä on suojeltava sekoittumiselta ja sukupuutolta aivan kuten biodiversiteettiä ja uhanalaisia lajeja muualla luonnossa.
Äärioikeiston suuntausten eroista huolimatta niiden ekologisessa ajattelussa on yhteinen pyrkimys vastustaa maahanmuuttoa ja turvata etnistä tai rodullista puhtautta. Luonnosta haetaan myös inspiraatiota yhteiskuntakäsityksiin: ajatuksia luonnollisista hierarkioista, vahvemman selviytymisestä tai perinteisistä sukupuolirooleista. Kaikkiaan äärioikeiston voimistuvat ekologiset painotukset ovat tärkeä muistutus siitä, että ympäristöajattelu ei mitenkään lähtökohtaisesti rakennu edistyksellisille ideaaleille kuten tasa-arvolle, oikeudenmukaisuudelle tai solidaarisuudelle. Se voi olla myös taantumuksellista ja ihmisten välisiä eroja vahvistavaa.
”Äärioikeiston suuntausten eroista huolimatta niiden ekologisessa ajattelussa on yhteinen pyrkimys vastustaa maahanmuuttoa ja turvata etnistä tai rodullista puhtautta. Luonnosta haetaan myös inspiraatiota yhteiskuntakäsityksiin: ajatuksia luonnollisista hierarkioista, vahvemman selviytymisestä tai perinteisistä sukupuolirooleista.”
Keskeisten ideologisten lähtökohtien hahmottamisen lisäksi äärioikeistoa tulisi lähestyä jatkuvassa liikkeessä olevana ja kontekstisidonnaisena prosessina. Äärioikeisto ei liiku eristyksissä vaan aina suhteessa muihin poliittisiin toimijoihin. Tärkeä strategia on valtavirtaistaminen: julkista puheenpartta maltillistetaan ja ulkoasua kiillotetaan, samalla kun annetaan viholliskuvien ja salaliittoteorioiden virrata vaihtoehtoisissa kanavissa. Näin tavoitellaan korkeinta päätösvaltaa ja julkisen keskustelun sallittavuuden kriteerien siirtämistä siten, että aiemmin marginaalissa olleista näkemyksistä tulee jaettua. Prosessi ei pysähdy tähän, vaan kriteerien siirtyminen on kutsuhuuto äärimmäisemmille voimille radikalisoida keskustelua entisestään.
On kuitenkin tärkeää huomata, että valtavirtaistaminen on aina kaksisuuntaista. Poliittinen keskusta ei ole mikään passiivinen äärioikeiston politiikan kohde vaan aktiivinen toimija, joka hyväksyy ja hyödyntää maahanmuuttovastaisuuden, ilmastopolitiikan viivyttelyn ja kurittavan sosiaalipolitiikan kaltaisia suunnanmuutoksia omia tarkoitusperiä varten, ovat ne sitten vallan tavoittelua, yksityisen pääoman intressien puolustamista tai työvoiman neuvotteluvoiman heikentämistä.
Historiallinen tarkastelu puolestaan painottaa, että äärioikeiston politiikka ei rakennu vain liberalismia vastaan vaan myös liberaalin maailmanjärjestyksen piilotellulle ”ylijäämälle” eli liberaalin kapitalismin kehitykseen oleellisesti kuuluneille kolonialistiselle riistolle ja rodullistetulle väkivallalle. Äärioikeisto ei myöskään joudu keksimään väestön ja vähemmistöjen hallinnan mekanismeja kuten rajakontrollia, viranomaisvalvontaa tai poliisikuria, vaan ne ovat osa liberaalin järjestyksen arkipäivää kohteenaan ennen kaikkea siirtolaiset ja etniset vähemmistöt. Äärioikeiston ei siis tarvitse ammentaa politiikkaansa utopioista, vaan se löytää eväitä liberaalin järjestyksen käytännöistä, joita se toki pyrkii radikalisoimaan tavoitellakseen omia päämääriään, viime kädessä kansanruumiin etnistä puhtautta. Ymmärtääksemme äärioikeiston kehitysprosessia on siis katsottava aina myös niin poliittiseen keskustaan kuin liberaaliin järjestykseen itseensä.
