Turun kirjamessuilla 2003 meillä ei vielä ollut omaa kioskia. Kultti ry:n pilttuulla kaupattiin lehtemme numeroita ja vasta aloittaneen kirjasarjamme ensimmäisiä niteitä sekä jututettiin kaikkia paikalle osuneita. Yksi heistä rupatteli kanssani vähän pidempään, osoittautui eliörakenteiden tutkijaksi ja sai tietysti oitis käteensä radikaalivalistuksen varjoklassikon tuoreen (tietenkin Tapani Kilpeläisen tekemän) suomennoksen nimeltä Ihmiskone (L’homme machine, 1747; niin & näin, Tampere 2003). Virkkoohan sen bretagnelainen tekijä Lamettrie (1709–1751), että ”hylkään tässä jokaisen, joka ei ole anatomi eikä tunne ihmisruumiin filosofiaa”.
Kuva: Turun yliopiston arkisto.
Turun yliopiston anatomian professori Risto Santti virnisti.
Tapaus johti pitkään yhteistyöhön ja ystävyyteen. Risto avusti heti ”Ihmiskone”-teemapakettia niin & näin 1/04:ssä. Hän oli lukenut Lamettrien aikoinaan kuohuntaa herättänyttä teosta tarkasti ja esitti tyynesti, mihin tiedehistorian käänteisiin se olisi hyvä asetella ja miten nykytutkijat siihen verrattuna puhuvat ihmisruumiin toiminnoista. Risto ei peitellyt sympatiseeraustaan ja tiivisti yhdistävän perusasian: ”Ihminen kuuluu biosfääriin.” (Muut osallistujat makoisassa spesiaalissa olivat Heini Hakosalo, Timo Kaitaro, Minna Koivuniemi ja Jukka Sihvonen.)
Eikä häntä ollut vaikea houkutella mukaan isompaan hankkeeseen. Sain Riston kumppanikseni suunnittelemaan yläraajaa tarkastelevaa yleistä tietokirjaa, olihan meistä kertakaikkisen välttämätöntä ryhtyä käsien ja käsittämisten yhteyksiä selvittelemään. Aihe oli hänen leipälajejaan: käden ja koko ekstremiteetin aarremaisuudesta hän oli luennoinut jo vuosikausia. Ennen kuin Risto eläköityi 2007, ehdimme pitää yhdessä parit siihen keskittyvät opetussessiot Turun lääkisläisille. Se oli lystiä se. Meillä oli paljon sanottavaa, mutta kukaan ei nukahtanut. Valittiinhan Risto jo 2000 opinahjonsa ”vuosikymmenten opettajaksi”.
Risto Seppo Sakari Santti syntyi 14. helmikuuta 1942 Akaassa. (Samalta paikkakunnalta oli tunnetusti kotoisin Helsingin yliopiston lastentautiopin professori ja Lastenlinnan ylilääkäri Arvo Ylppö (1887–1992), joka nimitettiin arkkiatriksi 1952.) Hän kuoli nopeasti edenneeseen syöpään 29. huhtikuuta 2021 Turussa. Kaipaamaan jäivät Turun yliopistossa hallintopäällikkönä työvuosinaan toiminut puoliso Liisa Santti, neljä lasta perheineen, sisarukset perheineen, muu suku ja ystävät.
Risto valmistui Turussa lääkäriksi 1967 ja väitteli jo samana vuonna maksan aminohapoista. Mikroskooppiseen anatomiaan (tai solu- ja molekyylibiologiaan) perehtyminen ei hänen tapauksessaan työntänyt loitolle makroskooppisesta anatomiasta, jonka armoitetuksi mestariksi hän sukeutui jo varhain.
Nuori lääketieteen ja kirurgian tohtori vietti vuoden Yhdysvalloissa 1969–1970. Hän toimi sitten alma materinsa anatomian apulaisprofessorina ja professorina 1975–2006. Tähän aikakauteen mahtuivat esimerkiksi toinen USA:n vuosi 1987–1988 sekä Turussa tiedekunnan varadekaanius 1996–1998 ja biolääketieteen laitoksen johtajuus 2002–2006. Risto myös syventyi pitkäjänteisesti perustutkimukseen keskittyen erityisesti estrogeenin vaikutuksiin eri nisäkäslajien koiraissa: tällä vuosituhannella 2002–2013 ilmestyi PubMedin mukaan lähes 30 tieteellistä artikkelia. Hän oli 90-luvulta alkaen myös mukana hormonologian soveltavissa hankkeissa.
Risto ei muutenkaan tyytynyt pelkkään akateemiseen työhön. Hänellä oli vahvoja yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluja ja kykyjä. Niinpä hän lähti – muiden muassa Eila Räsäsen, Vappu ja Ilkka Taipaleen sekä Jussi Huttusen ja Kirsti Valanteen kanssa – 80-luvun alussa perustettuun ”Lääkärit ydinsotaa vastaan” -yhdistykseen, josta sukeutui edelleen toimiva Lääkärin Sosiaalinen Vastuu ry. Pitkäaikaisessa kotikaupungissaan Naantalissa hän palveli SDP:n miehenä kunnallispolitiikassa. Risto oli vakaumuksellinen sosiaalidemokraatti, joka henkilökohtaisissa keskusteluissamme soimasi oikeistosuuntauksia niin maassa laajemmin kuin puolueensa sisälläkin.
”Empaattinen vasemmistolainen älykkö.” Tätä epiteettiä Ristosta käyttivät niin Turun Sanomat– kuin Helsingin Sanomat -palstoilla häntä muistelleet professorikollegat Mika Scheinin, Erno Lehtinen ja Olli Ruuskanen. Heidän tapaansa, jos kohta jälkeenpäin, hahmotin itsekin aina niin, että alle kolmikymppisenä tehty matka Atlantin taakse vaikutti merkittävästi Riston ajatuksiin oikeudenmukaisuudesta ja halusta puolustaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Demarina Risto ei liioin ollut minkään sortin teknokraatti. Naantalissa hän vaikutti ennen muuta ympäristölautakunnan puheenjohtajana ja esitti 1984, että elin saisi tuekseen kokopäivätoimisen ympäristösihteerin, joka olisi ”ekologiaan perehtynyt biologi”. Yhdessä eläintieteilijä ja luonnonsuojeluaktiivi Rauno Tenovuon (1917–2008) kanssa syntyivät yleiset tietokirjat Ympäristön haitat terveydelle. Ajankohtaisia ympäristölääketieteellisiä kysymyksiä (Otava 1985) ja Terveys ja ympäristö (WSOY 1988). Kun Tenovuo menehtyi, hänen HS-muistokirjoituksensa laati kukas muukaan kuin Risto yhdessä biologikaimansa Lemmetyisen kanssa.
Sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksistä sekä oppineena että kansalaisena kiinnostuneen Riston töihin lukeutuu myös Osmo Kontulan ja Tuire Parviaisen kanssa laadittu tietoteos Miehen terveys. Maskuliinisuuden onni ja kirous (Kirjayhtymä 1988). Estrogeenitutkijana hän paneutui myös testosteronikorvaushoidon mahdollisuuksiin Hannu Vuoren toimittamassa antologiassa Terveyden jäljillä (Aurora 2011).
Sukupuoli- ja seksikysymyksiä yhdessä käsitellessämme taisimme vain harvoin löytää yhteisen sävelen. Kuitenkin ihailin ja arvostin tapaa, jolla Risto mielellään puhui näistä usein hyssytellyistä teemoista samalla lailla kuin kertoi vaikkapa sähköpianotreeneistään. Hoksasin sentään antaa hänelle elokuvan Kinsey (2004) DVD-version.
Meistä tuli ystävät käytännössä jo ensitapaamisella tai ainakin pian sen jälkeen. Omiin silmiini Risto oli pönäkkyyden ja tärkeilyn vastakohta, vaikka hän ei varsinaisesti satsannut kevyeen seurapuheeseen tai vaalinut rentouden ihannetta. Hän oli otteeltaan hyvinkin asiallinen ja cool mutta luonteeltaan ehkä ennen kaikkea herkkä, utelias ja heittäytyväinen. Risto oli kärkäs arvostelemaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja pehmoisia puhuvia julkisuuden henkilöitä. Hänestä irtosi ajoittain jopa tuittuilevaa temperamenttia, mutta hän taisi myös esimerkillisesti itsekritiikin ja itseironian. Kaverina hän oli reilu ja avulias sekä keskusteluissamme poikkeuksellisen avosydäminen ja mielellään usein vaikka saman tien syvimpiin tai intiimeimpiin aiheisiin iskeytyvä.
Riston kiinnostuksen kohteet olivat moninaiset. Niistä ehkä tärkeimmät meitä yhdistäneet elämänalueet olivat päivänpolitiikka ja nyrkkeily, jota kävimme todistamassa Kisahallilla. Puoleensa vetivät myös kuvataide ja musiikki laidasta laitaan. Oikeastaan on helppo sanoa, mikä häntä ei erikoisemmin sytyttänyt: hän ei ollut suurimpia kaunokirjallisuuden ystäviä. Kun joskus ajattelen ihmistä, jolle olemassaolo itsessään tai sen jotkin tihentymät – Ali tai Eva Wahlström ottelemassa, urkurimestari soittamassa, kenen hyvänsä sormien nivelet missä tahansa koukistumassa – merkitsevät suurinta lumousta, jonka rinnalla kaikki sepite väkisinkin kalpenee, ajattelen Ristoa. Maalaus- ja säveltaide olivat hänestä välittömämmin osa maailmaa ja sen tapahtumista kuin sanataide.
Kymmenen vuoden ajan olimme läheisiä tovereita. Kypsyttelimme hitaasti työtä, johon 2008 liittyi kolmanneksi tekijäksi Ristolle entuudestaan tuttu Martin Panelius, emeritoitunut Turun yliopiston neurologian apulaisprofessori. Hanke oli vaikea ja hankalasti edistettävä kaiken muun ohessa, olihan se mittava ja yhteisen juonen tavoittaminen ja seuraaminen monta kertaa tuskallista ja turhauttavaakin. Siihen antautuminen ei silti ole kaduttanut. Ei varsinkaan, kun tiesin kummankin konkaripartnerini saaneen urakasta paljon: kuulin heidän puolisoiltaan miesten suorastaan nuortuneen sen vaikutuksesta, syttyneen kirjanteon kipinöistä.
Muistan ikuisesti Martinin ja Riston kanssa vietetyt pari päivää syyskuussa 2009 Kimitoönin eli Kemiönsaaren Labbnäsin lomakodissa. Siellä me keikuimme vaikuttavassa miljöössä kesäsesongin päätyttyä kuin ajanlaskusta ja arkielämästä irronneina kiivaasti väitellen kaikista mahdollisista käden rakenteeseen ja toimintaan kuuluvista seikoista ja niiden erittelytavoista. Siinä sivussa saunottiin ja poikettiin tutustumassa Dalsbrukiin eli Taalintehtaaseen. Juttu jatkui Helsingissä, Turussa, Paimiossa, Salossa, Pyhärannassa, eikä siitä meinannut loppua tullakaan.
Viimein kuitenkin ilmestyi meidän Käsikirjamme (Teos 2013). Siitä tuli kansalaisille tarkoitettu yleistajuinen tietokirja, joka pyrkii kertomaan melkein kaiken ihmisen yläraajasta. Lopputulos kelpasi arvioijille alalla kuin alalla: nähtiin peräti 60 arvostelua tai esittelyä, joissa vallitsi kovin hyväksyvä ja taajaan kiittävä ilmaisutapa. Jenni Saaren ansiosta opuksesta saatiin myös kaunis. Käsikirjan tekeminen oli kaistapäinen vuositolkulla meitä rassannut tutkimus- ja intohimohanke, johon kaikki muut tekemisemme jotenkin yhdistyivät tai palasivat. Oli suuri etuoikeus tehdä se Martinin ja Riston kanssa.
Ystäväni tunnettiin terävänä julkisena keskustelijana jo kauan ennen tapaamistamme. Valtion lääketieteellisen toimikunnan häthätää nelikymppisenä puheenjohtajana Risto esimerkiksi vastasi kansainvälistä mainetta niittäneiden Kari Kivirikon (s. 1937) ja Mårten Wikströmin (s. 1945) esittämään julkiseen arvosteluun 1984 perin tiukoin sanankääntein. Oli vähintäänkin epäsuorasti asetettu kyseenalaiseksi satsausten määrän lisäksi päättäjien toimintatavat ja ekspertiisi. Niinpä Suomen Kuvalehden kokosivun kirjoituksessa annettiin moittijoille huutia: toisen allekirjoittajan toimikunnan sihteerin Seppo Hongiston kanssa Risto esitteli Suomen esimerkiksi Ruotsiin verrattuna vaatimattomia panostuksia lääketieteelliseen tutkimukseen mutta puolusti niukan rahoituksen jakamisen läpinäkyvyyttä ja asiantuntevuutta.
Toimikunnan puheenjohtajana Risto kunnostautui 80-luvulla esimerkiksi HIV-tutkimusrahoituksen järjestämisessä niin kuin Suomen Akatemian historiassa (SKS 2005) kerrotaan. Hän myös oli, kuten Martinkin, keskeisesti mukana, kun alettiin panostaa lääketieteen teknologian tutkimukseen muun muassa nuorten ”kliinisten tutkijoiden” apurahoin ja kymmenin ”konsensuskokouksin” ongelmallisten hoitomuotokysymysten selvittelemiseksi. Näistä minua muistuttanut Seppo Hongisto korostaa lisäksi miehemme osallistumista kuvantamismenetelmien kehittämisponnistuksiin etenkin opetusministeriön aloitteesta Turun kahdessa yliopistossa toteutetussa PET-projektissa.
Laajemman yhteiskunnallisen debatin tuoksinaan Risto pääsi esimerkiksi Anne Bäcklundin ja Sari Mäkelän kanssa laaditussa opuksessa Terveysvaikutteiset elintarvikkeet. Ruokaa, lääkettä vai markkinointia? (Kirjayhtymä 1998). Yhdessä sittemmin professoriksi nimitetyn Mäkelän kanssa hän myös laati syyskuussa 1999 Helsingin Sanomat -yliön, jossa todettiin, ettei väestön altistumista kuvaavien lukujen puuttuessa ole mitään puhtaasti lääketieteellisiä perusteita sen enempää sallia kuin kieltää hormonikarjatalouden tuotteita. Tässä näkyi yksi Riston skolaarin otteen pysyvä tunnusmerkki: hän katsoi aiheesta riippumatta aina ensin, millaista tutkimusnäyttöä tuolle tai tälle kannalle voitiin tarjota.
Vastaavasti hän suosi maltillisia odotuksia tieteen edistymisestä. Kun Ilta-Sanomat intoili kesäkuussa 2000 kuusesta eristetystä lignaanista uutena ihmelääkkeenä syöpään, Risto kehotti pitämään jalat maassa. Saman vuoden toukokuussa hän oli jo kommentoinut HS:n haastattelussa uusien ”terveystuotteiden” buumia tokaisemalla, että ”nyt jaetaan markkinoita”. Oletettujen hyötyjen osoittamisesta hän totesi yleisesti: ”Tilastollinen samanaikaisuus ei välttämättä tarkoita syy- ja seuraussuhdetta. Jos julkisuudessa ryhtyy esittelemään tuotteen terveysvaikutuksia ihmisiin, pitää todisteena olla kliinisiä tutkimuksia.” Turun Sanomissa Risto taas puolsi keväällä 2003 alkanutta sairaanhoitajien muuntokoulutusta lääkäripulan helpottamiseksi.
Vanhasen oikeistohallituksen aloitettua keväällä 2007 jo eläkkeelle jäänyt Santti ja Suomen Akatemian palvelupäällikkönä vaikuttanut Hongisto iskivät taas yhdessä. He arvioivat HS-kirjoituksessaan uuden hallitusohjelman sisäisesti ristiriitaiseksi, koska väitetty panostus tutkimus- ja kehitystyöhön ei heidän mukaansa siinä näy tepsivinä keinoina perusteluineen. Kriitikot ilmaisivat huolensa yliopistoautonomian tosiasiallisen heikentymisen ja menoleikkausten haitallisista vaikutuksista niin perustutkimukseen kuin sovelluksiin ja tuotteistettuihin keksintöihin. Santin ja Hongiston mielestä ohjelman mukainen tutkimuspolitiikka suosi budjettirahoituksen asemesta veikkaustuottoihin, lahjoitusvaroihin ja verosuunnitteluun tukeutumista. Puheet ”kansallisesta innovaatiopolitiikasta” jäivätkin heistä ontoiksi.
Sama parivaljakko pääsi HS-palstoilla vauhtiin jälleen huhtikuussa 2008. Nyt Santti ja Hongisto katsoivat hallituksen paljastaneen toden karvan innovaatio- ja yrittäjyyspainotteisesta sekä ”strategisen huippuosaamisen keskittymiin” luottavasta tiede- ja teknologiapolitiikastaan, jota julkisen sektorin olisi kokonaisvaltaisesti edistettävä. Päämääränä oli ”päätöksenteossa heti hyödynnettävissä oleva tutkimustieto” muun muassa Stakesin ja Kansanterveyslaitoksen yhdistämisellä sekä VTT:n liikelaitokseksi muuttamisella. Yliopistot hallitus ohjaisi yksityisen rahoituksen keruuseen, samalla kun valta niissä siirrettäisiin ulkopuolisille. ”Hallitus ei osoita erillisiä määrärahoja yliopistojen niin sanottuun kolmanteen tehtävään, jonka mukaisesti yliopistojen piti luoda siltaa yhteiskunnallisten tarpeiden ja tieteen synnyttämien mahdollisuuksien välille”, Hongisto ja Santti huomauttivat. Bioalan kokemuksista ja rahoituskriisin syystä sen taustalla tai esimerkiksi lääkealan yritysten ulkomaalaisomistukseen päätymisistä ei ollut opittu.
Kansanterveyslaitoksen katoamista Risto piti yksityisissä sananvaihdoissammekin valitettavana. Tilalle tullut THL eli Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli hänestä jo käsitteenä pilipaliluokkaa, kun se tuntui viittaavan terveyksien ja sairauksien yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta poispäin kohti yksilöön keskittyvää hyvää oloa ja elämää. Hämärtyi näkymä kaikkia kansalaisia koskevaan työhön ja toimintaan, jossa esimerkiksi torjutaan kulkutauteja ja pyritään lientämään terveydellistä – ja siksi yleistä sosioekonomista – eriarvoisuutta.
Risto toimitti myös antologian Keskusteluja tiedepolitiikasta iltapäivällä (Aurora 2007) yhdessä gerontologi-liikuntatieteilijä Eino Heikkisen kanssa. Korkeimman tutkimuksen ohjaustyöhön tasavallan eri instituutioissa hän puuttui muutenkin kernaasti. Hän esimerkiksi vastusti Tieteessä tapahtuu 7/2007:ssä yhdessä TY:n emeritoituneen rehtorin, parodontologi Keijo Paunion kanssa Helsinkiin kaavailtua ja sittemmin Aaltona toteutunutta ”huippuyliopistohanketta”. Koulutussosiologian professorin Osmo Kivisen 60-vuotisjuhlakirjaan Tiedosta toimintaan (Turun yliopisto 2011) sisältyvässä Hongiston kanssa tehdyssä artikkelissa taas todetaan, että ”hätäinen, huonosti perusteltu ja yritysten etuja myötäilevä tiede- ja teknologiapolitiikka ei lupaa hyvää yliopistoille”. Keväällä 2010 Risto oli allekirjoittanut opetushallitukselle osoitetun ja laajan monitieteisen asiantuntijajoukon tukeman vetoomuksen lapsille ja nuorille suunnatun filosofian sisällyttämisestä perusopetukseen. Tästäkin hänet tunnisti kriittisen ajattelun suosijaksi.
Seitsemänkymmentävuotisuus tai Parkinsonin tauti ei hiljentänyt anatomiamme. Duodecimissä Risto kirjoitti alkuvuonna 2013 kriittisesti tieteellisten julkaisujen arvioinnissa käytetyistä mittareista huomauttaen muun muassa kaupallisten tiedekustantajien saamaan epäreiluun hyötyyn. Emeritus muistutti, että ”[b]ibliometriset arviot eivät tavoita huomattavaa osaa (eräiden arvioiden mukaan puolta) uudesta tiedosta, koska se on patenttisuojan takia tai muista syistä salaista. Bioalan ydin on solu- ja molekyylibiologiassa, ja se muodostaa IT-alan ohella teollistuneiden maiden nopeimmin kehittyvän liiketoiminnan alueen. Esimerkkinä voidaan mainita ihmisen genomihanke, joka maksoi Yhdysvaltojen veronmaksajille neljä miljardia dollaria. Hankkeen taloudellinen vaikutus on ollut jo tähän mennessä 800 miljardin dollarin arvoinen ja se on synnyttänyt satoja tuhansia uusia työpaikkoja.” Hän lisäsi, etteivät menneet julkaisut ennusta hyödynnettävissä olevia keksintöjä. Risto ei liioin jättänyt lohkaisematta yleisempää arvostelua:
”Bibliometristen menetelmien käyttö kytkeytyy akateemis-elitistiseen tiedekäsitykseen, jonka mukaan tieteellinen tutkimus on olemukseltaan yksilöllistä seikkailua. Se on tutkijan puhetta vertaisilleen. Tutkijan on saatava mennä sinne, minne uteliaisuus ja tieteen sisäinen logiikka häntä vetää. Lahjakkaatkin yksilöt tarvitsevat menestyäkseen tukijoita ja työlleen materiaaliset edellytykset. Uusi tieto on enemmän tai vähemmän omaperäinen yhdistelmä tai muunnelma olemassa olevasta tiedosta. Ajattelun on todettu olevan kollektiivista. Kysynkin, eivätkö bibliometriset luvut mittaa ennemmin kollektiivin kuin ansiot omikseen kirjaavan yksilön saavutuksia.”
Saman vuoden heinäkuussa Risto tyrmäsi Turun Sanomissa Suomeenkin saapuneen saksalaisen Gunther von Hagensin niin sanotuista plastinaateista eli muovistetuista ihmisruumiista rakennetun BodyWorlds-näyttelyn. Hän piti sitä tieteenvastaisena ja epäeettisenä viihteenä:
”Kaikissa anatomiseen ruumiinavaukseen liittyvissä toiminnoissa korostetaan meillä vainajan kunnioittamista ja yksityisyyden suojaa. Avaus päättyy vainajan tuhkaamiseen. Tähän traditioon sopii huonosti näytteille asettelu, jossa ihminen esineellistetään ihmisyyttä loukkaavalla tavalla.”
Tämäkin aihepiiri yhdisti meitä. Kirjoitin BodyWorldsista pitkän, niin anatomian historiaa kuin vainajan kunnioittamisen perinnettä kartoittavan niin & näin -artikkelin (4/14), josta sain Ristolta tunnustusta ja kannustusta jatkaa. Hän kuvasi alkuvuodesta 2015 omaa jaksamistaan huteraksi. Kokenut lääkäri diagnosoi itsellään ”kroonisen stressin”, kun oli joutunut vielä harjoittamaan motivoimatonta irtolanganpäidensidontaa vanhoissa tutkimus- ja tuotekehityshankkeissaan.
Riston omaksi viimeiseksi julkaisuksi jäi 14. heinäkuuta 2017 päivänvalon nähnyt vastaus HS:n ”Lasten tiedekysymykset” -palstan osallistujalle. Viisivuotias oli halunnut tietää ihmiskämmenen viivojen merkityksestä. Ja Ristohan valaisi uurteistoa, minkä verran nyt 151 sanalla voi.
En voisi keksiä kauniimpaa tapaa huipentaa anatomin pitkä ura ja suuri palvelus kansakunnalle.
Valitettavasti Risto ja minä emme olleet Käsikirjan jälkeen enää kovin tiiviisti tekemisissä asuessamme eri kaupungeissakin. Tapasimme kyllä kolmikkonakin Martinin kanssa vielä useita kertoja, mutta vähin erin elämä vei meitä kauemmaksi toisistamme. Parkinsonismi eteni ja rajoitti Riston liikkumista, mutta Martinin kanssa hän jatkoi hieman tiiviimpää yhteydenpitoa ja säilytti virkeytensä. Myös Scheinin & kumppanit tähdensivät illanistujaisten maistuneen hänelle sairauden vastuksista huolimatta. Korona-aika verotti tätä sosiaalisuutta viheliäisesti. Ja sitten iski nopea ja tuhoisa syöpä.
Minä sain käydä viimeisen täysipainoisen kasvokkaiskeskustelun Riston kanssa Turun matkallani elokuisena sunnuntaina 2017 Aurajoen rannan Vähätorilla. Silloin hän kertoi työkykynsä ja muistinsa huonontuneen roimasti. Juttelimme yhtä kaikki erittäin innostuneessa ja lämpimässä hengessä, eikä välillämme ollut mitään ristiriitoja. Tuntui hyvältä kuulla, että hän arvosti yhteistä urakkaamme ja kehotti minua jatkamaan useissa siinä auenneissa ja paljon jo penkomissani ulottuvuuksissa, kuten oman alansa – anatomian ja kudosopin – vuosisataisten käänteiden ja muuttuneen käsitteistön perkuutyössä.
Muistot vanhasta kaverista ovat valoisat. Nauratti ja lievitti niin surua kuin kaipausta, kun nyt löysin Riston tuon tapaamisen edellä lähettämän viestin, jossa hän listasi sessiomme aiheet:
”Muhammad Ali, histologian historia, BodyWorlds, seksuaalisuus ja mikä tahansa kesken jäänyt tai uusi teema.”
