Dandyismi edestä ja takaa

Miesten muoti muuttuu hyvin hitaasti verrattuna naisten vaatetukseen, ja muutos ei ole sinänsä hyvä tai huono asia. Muotivaatteet ovat usein samantyyppisiä asuja, jotka muotitietoisimmat meistä ottavat omakseen. Erityisesti ne miehet, jotka eivät mielestään lainkaan seuraa muotia ovat muodin etunenässä yhtenä rintamana. Mutta on myös miehiä, jotka yrittävät horjuttaa muotivirtauksia joko muovaamalla uniformuistaan täydellisiä esimerkkejä aikalaismuodista tai uhmaamalla uusinta muotia omalla vanhanaikaisella pukeutumisellaan. Molemmista tyypeistä löytyy dandyja ja keikareita¹.

Miestenmuodista kymmeniä vuosia kirjoittanut G. Bruce Boyer kertoo kirjassaan True Style (2015), että 1950-luvulla miestenmuodissa tapahtui selkeä käänne ylä- ja keskiluokan suosimista puvuista, kauluspaidoista ja solmioista työväenluokan työvaatteisiin. James Deanin ja Marlon Brandon kaltaiset tähdet esiintyivät elokuvissa saappaissa, T-paidoissa, farkuissa ja nahkatakeissa. Nuorisokulttuuri näki tähdissään esikuvia ja pukeutui samoin. Boyer kutsuu tyyliä kieli poskessa ”köyhälistön varustukseksi”². Tätä käännettä edelsi paljon aiemmin miestenmuodin suurempi mullistus, kun 1800-luvulla miesten pukeutuminen pelkistyi ja kolmiosainen puku vakiinnutti paikkansa³. Tätä ennen kirkkaat värit, eksoottiset kankaat, korkokengät, peruukit, pitsi, puuteri ja korut olivat olleet pitkään suurinta muotia.

Muotitietoisten miesten katse kääntyi Ranskasta valistuksen ja vallankumouksen myötä Englantiin ja englantilaisen herrasmiehen pukeutumiseen. Englantilaiseen pukeutumiseen vaikutti Beau Brummellin (1778–1840) asettama esimerkki itsenäisestä herrasmiehestä, joka pukeutui moitteettomasti vähemmän muodolliseen ratsastusasuun, sisusti asuntonsa hyvällä maulla ja sitoi kravattinsa täydellisesti. Brummell ei ollut aristokraatti, mutta aristokraatitkin, prinssihallitsija ja tuleva kuningas Yrjö IV etunenässä, ottivat hänestä mallia omaan pukeutumiseensa ja käytökseensä. Hän oli aikansa täydellinen dandy ja on siitä lähtien ollut kaikkien dandyjen suojelupyhimys. Hän ajautui lopulta vararikkoon ja kuoli köyhtyneenä ja syfiliksen runtelemana maanpaossa Ranskassa. Vararikko ja maanpakolaisuus ovat olleet sen jälkeen monen dandyn kohtalo.

Pukeutuminen länsimaissa on Brummellin ajoista hitaasti luisunut kohti yhä epämuodollisempaa asua. Työväenluokan vaatetus on edelleen muodissa, ja puuvillaiset oloasut valtaavat muotitietoisten vaatekaappeja. Puvut ovat sivuuttaneet frakit ja usein jopa smokit juhlavaatteina. Frakkia tarvitaan vain kaikkein muodollisimmissa tilaisuuksissa. Kravatti on myös muuttunut verrattain muodolliseksi asusteeksi – paradoksaalisesti Helsingin kaduilla voi usein nähdä miehiä, joiden solmioton kauluspaidan nappi on auki, mutta kaulaa suojaa silti löysä kaulahuivi; he kärsivät urheasti muodin tähden! Monet miljardöörit näyttävät maailmalle, että he voivat pukeutua aivan kuten haluavat: farkkuihin ja T-paitoihin eli ”köyhälistön varustukseen” hekin. Mark Zuckerberg on pukeutunut pukuun vain, kun hän on ollut vaikeuksissa ja kongressin kuultavana⁴. Sanna Marin näyttää nahkatakissaan vahvalta johtajalta⁵. Pikkuhiljaa katumaisemaan on ilmestynyt yhä enemmän ihmisiä harmaissa college-housuissa. On vaikea ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta muodikkaat pyjamat eivät olisi huonokaan arvaus. Puvun pitkään historiaan kuuluu olennaisesti pyjamamainen asu, joten voi olla, että iso pyörä kääntyy näin taas kohti jonkinlaista puvun kaltaista.

Modernismin estetiikkaa

Nykyajan puku on yksi modernin maailman tunnusmerkkejä. Kolmiosainen puku sai alkunsa jo 1600-luvulla kuningas Kaarle II:n käskiessä miehiä pukeutumaan yksinkertaisesta kankaasta leikattuun liiviin, mutta nykyisen muotonsa puku sai vasta 1920- ja 1930-luvulla. Puvulla on siis paikkansa sekä valistuksen ajan alkuvuosissa että modernismissa, ja sen tarina on niin polveileva, ettei sitä voi esittää lyhyessä esseessä⁶. Puvun kehityksen voidaan sanoa liikkuvan uniformuista ja ratsastusasuista yhä pelkistetympään muotokieleen.

Kirjassaan Sex & Suits (1994) Anne Hollander kuvaa 1800-luvun uutta maskuliinisuuden ihannetta, joka painotti neoklassisia linjoja ja ihonmyötäistä villaa. Hollander kirjoittaa brummelliaanisesta varustuksesta:

”Barokkiajan löysästi istuvat vaatteet olivat kaikille helppoja kantaa. Täydellisesti istuvat vaatteet ja solmiot vaativat eleganttia ryhtiä ja vaivattomalta vaikuttavaa liikettä, sillä vaatteiden tarkoitus oli herättää mielikuvia luonnosta ja ehkä jopa jäljitellä sitä. […] Uusklassisessa ympäristössä vaatteiden kantaja kertoi väkevyydestään esittämällä olevansa päällisin puolin epätietoinen vaatteidensa epämukavuudesta ja näyttämällä jumalaisen välinpitämättömältä.”⁷

Rento luonnollisuus – sprezzatura – ei ollut helpoin tapa kantaa tyköistuvia vaatteitaan, ja epämuodollisempi vapaa-ajan asuna toiminut kolmiosainen puku muuttui ajan myötä hyväksytymmäksi. Hollander huomauttaa, etteivät vähemmän muodollisen asustuksen kannustajat itse ole kovin usein ryhdikkään stoalaisen maskuliinisuuden perikuvia, joten muutos oli ennakoitavissa. Mielikuva jäykkyydestä ja muodollisuudesta jäi silti elämään. Moderni puku on esikuviaan pelkistetympi, mutta se korostaa yhä hartioita, ryhtiä ja imartelee käyttäjäänsä. Kaikesta huolimatta, jos puku istuu oikein, se tuntuu melkein pyjamalta. Kauluspaita ja solmio sulkevat paketin, suojaavat viimalta ja peittelevät iän mahdollisesti näivettämää rintamusta. Puku on yksinkertaisesti modernin muotoilun mestariteos. Hollander ylistää:

”Aikansa talojen ja huonekalujen tavoin uusi miehen asu perustui sekä moderneihin käsityön periaatteisiin että antiikin ihanteisiin. Miestenmuoti käytti vanhoja pukeutumisen malleja niin joustavasti, että ne ylittivät oman aikansa rajoitukset ja ne vapautuivat jatkamaan elämäänsä kauas hamaan tulevaisuuteen.”⁸

Toisin sanoen puku on yksi modernismin ajattomista ja ehkä myös suurimmista saavutuksista. Siksi se on säilynyt lähes muuttumattomana näin pitkään. Kaikilla Savile Row’n kuuluisilla räätäleillä on tietenkin omat mallinsa ja siluettinsa, italialaisilla ja ranskalaisilla räätäleillä on omansa, mutta puvun muoto tai sen idea on sama kaikkialla⁹. Idean käytännön toteutus vaatii tarkkaa esteettistä silmää, jotta puvun tilaaja voi yhdessä räätälinsä tai vaatturinsa kanssa sopia yksityiskohdista. Hyvä vaatturi osaa loihtia mairittelevasti istuvan puvun melkein kenelle tahansa, mutta yksityiskohdissa näkyvät puvun kantajan omat valinnat, persoonallisuus ja äly. Modernismin pelkistetyssä muotokielessä on vain vähän liikkumavaraa, joten sen tehokas käyttö erottaa keikarin noviisista.

Esteettinen äly

Kirjassaan The Dandy at Dusk (2017) Philip Mann syväluotaa dandyn hahmoa, ja hänen mielestään dandyn tärkeimpiä ominaisuuksia on juuri esteettinen älykkyys. Eräs Mannin parhaista esimerkeistä on yksi viimeisistä aidosti brummelliaanisista dandyistä nimeltä Bunny Roger (1911–1997). Sotilasuransa jälkeen itseensä intohimolla panostanut Roger kertoi itsestään seuraavaa:

”Setäni Jeremiah antoi minulle vuonna 1942 mainion taskukellon ketjun. Niinpä tarvitsin ensiksi taskukellon. Kun olin hankkinut sellaisen, tarvitsin liivin, jotta voisin esitellä niitä oikein. Tilasin liivin räätäliltäni, mutta ketju ei näkynyt muille enkä päässyt itse kelloon helposti käsiksi, koska kaksirivinen puvuntakkini oli tiellä. Siispä tilasin yksirivisen takin ja kaiken varalta sellaisen mallin, jota suosittiin ennen rannekellon keksimistä.”¹⁰

Rogerin omaperäinen päättely johdatti häntä muovaamaan koko elämänsä taskukellon ketjun ympärille. Päättelyllä on oma sisäinen logiikkansa, ja tässä tapauksessa se riittää. Rogerista tuli näin itseään toteuttava kokonaistaideteos. Hänen puvuistaan tuli luonnollisesti Edvard VII:n (1841–1910) ajan muodin mukaisia, koska taskukellon ketju sitä vaati. Tai koska hän päätti, että ketju oli aivan yhtä hyvä ohjenuora elämälle kuin mikä tahansa elämää ohjaava periaate.

Esteettinen älykkyys ei aina tarkoita älykkyyttä muilla elämän osa-alueilla, kuten varsinkin toinen Mannin esimerkeistä, kruunustaan viisaasti luopunut Edvard VIII (1894–1972), selvästi osoittaa. Tämä Edvard onnistui räätälinsä Frederick Scholten kanssa luomaan rennomman ja modernimman leikkauksen pukujensa takeille, muttei osoittanut oppineisuuttaan muulla tavoin. Oppineemmilla dandyilla on sen sijaan yleensä enemmän älykkyyttä tai ainakin mielipiteitä hyvästä mausta. Puku on heille Mannin mukaan uniformu elämää varten eikä vain työkalu, jota se on vaikkapa liikemiehille tai kuninkaallisille. Tämä sopii dandyn hahmoon, koska he ovat ainakin periaatteessa joutilaita. Dandy voi olla ehkä sotilas tai taiteilija, mutta ihanteellisesti hänen ei tarvitsisi ajatella työtä lainkaan – joutilaisuus ammattina vaatii yleensä taloudellista riippumattomuutta¹¹. Brummellinkin alamäen sanotaan alkaneen sen jälkeen, kun hän otti vastaan ensimmäisen työpaikkansa. Dandyjen joutilaisuus on periaatteellista, koska heidän elämänsä pyörii heidän itsensä työstämän taideteoksen ympärillä: heidän itsensä.

Mann kutsuu dandyja patologisesti melankolisiksi ”sovelletun estetiikan runoilijoiksi”¹². Melankolisiksi heidät tekee mahdollisen köyhyyden lisäksi se, että he ovat syntyneet keikareiksi. Turhamaisuus voi peittää alleen epävarmuutta, mutta taustalla lienee välttämättä jonkinlainen psykologinen piirre, joka ajaa heidät rakentamaan itsensä uudelleen omaksi kuvakseen ympäröivän kulttuurin estetiikan parhaiksi todetuista palasista. Mann pohtii melankolian kumpuavan siitä, että kun taideteos on hiottu täydelliseksi, aika jatkaa kulkuaan. Hän ehdottaa kahta tapaa pysäyttää aika: joko harkittu itsemurha tai jokin sairaus, jolloin ihminen voi keskittyä tekemisen sijasta olemiseen¹³. Kolmas mahdollinen ja valitettavan suosittu vaihtoehto lienee Brummellin esimerkin kaltainen perikato. Neljäs on ehkä Mannin kuvailema Quentin Crispin (1908–1999) karmea kohtalo: ikääntyminen. Joka tapauksessa täydellisen taideteoksen täytyy yrittää pysyä tavalla tai toisella arkisen elämän banaaliuden lonkeroiden saavuttamattomissa: ”Dandyismin ydin on proosallisen elämän kohottaminen runolliseksi.”¹⁴ Urakka ei ole niin helppo kuin miltä se saattaa kuulostaa.

Ajan jäädyttäminen muodin virtauksissa ei ole mahdollista, mutta joskus se on välttämätöntä. Pukeutuminen pukuun, kauluspaitaan, solmioon, taskuliinaan ja miksei taskukelloonkin on kuin kuollut kieli: harvat osaavat sitä ja vielä harvemmat osaavat hyvin. Harvat ovat valmiita panostamaan paljon aikaa moisten turhamaisuuksien opetteluun. Miksi sitten pitäisi? Kirjassaan How to Be a Man (2011) Glenn O’Brien kysyy tapansa mukaan ajatuksia stimuloivia kysymyksiä:

”Kuvittele, että pukeutuminen aamulla voisi olla filosofinen, poliittinen tai jopa vallankumouksellinen teko. Mikä kauhistuttaa valtaapitäviä? Mikään ei ärsytä vanhoja kääpiä enemmän kuin täydessä varustuksessaan kulkeva mainio dandy, joka esittelee mahtipontista yksilöllisyyttään kuin pyrstöään koko komeudessaan esittelevä ylväs riikinkukko.”¹⁵

Ajat muuttuvat ja voi olla vaikea hahmottaa, mikä nykyisin käy vallankumouksellisuudesta. T-paita ja farkut olivat 1950-luvulla nuorison kapinaa, mutta nykyisin ne ovat myös miljardöörien uniformuja. 1960-luvun androgyynisempi muoti sai myös kalkkikset heräämään, mutta ajan hammas kävi siihenkin: Quentin Crispiä pidettiin usein vanhemmalla iällä outona vanhuksena, joka yritti pukeutua kuin aikansa nuoriso – moni ei tiennyt, että Crisp oli pukeutunut samoin niin kauan, että nuorison muotivirtaukset itse asiassa toistivat Crispin luomaa estetiikkaa. Vanhoista vallankumouksellisista tavoista ilmaista itseään pukeutumisen avulla tulee valtaapitävien valeasuja ja lopulta merkityksetöntä toistoa.

Pukeutuminen vaatii siis opiskelua, mutta mikä sitten tekee keikareista niin erikoisia muodin opiskelijoita? O’Brien jatkaa tarkkanäköiseen tyyliinsä:

”Dandy ei teeskentele dandya. Dandy voi aloittaa teeskentelijänä, mutta poseeraus muuttuu hiljalleen pysyväksi ja antaa hänelle voimaa. Ja vaikka hän saattoikin aloittaa teeskentelijänä, joka tekeytyy joksikin jalommaksi, tekeytyminen muokkaa häntä ja hänestä tulee aito teeskentelijä.”¹⁶

Dandyismi ei ole O’Brienin mielestä narsismia vaan sovellettua taidetta, estetiikkaa ja filosofiaa: ”Dandyismi on transsendentin itsen filosofiaa.”¹⁷ O’Brien toteaa myös, että egon tai itsen kultivointi kuuluu olennaisesti dandyismiin. Mutta olisi ehkä tarkempaa sanoa, että itsen kultivoinnin lisäksi sen tuhoaminen kuuluu yhtä lailla hänen kuvaamaansa transsendentin itsen filosofiaan. Onko mahdollista muuttua aidoksi teeskentelijäksi menettämättä jotain olennaista itsestään? Se on tuskin mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista, jos itseä on tarkoitus muuttaa tekeytymällä joksikin toiseksi ja antaa toisen vallata oman itsensä. Dandyismin psykologiassa on selvästi jotain itsetuhoista.

Dandyjen dekadentti käytös on saanut monen romaanikirjailijan mielikuvituksen laukkaamaan, mutta fiktion verhon raottaminen edellyttäisi tässä tapauksessa oletusta siitä, että verhon takaa löytyisi jotain aitoa. On viisaampi raottaa verhoa omaelämäkerran kautta ja katsoa, millainen fiktiivinen hahmo lavalla poseeraa.

Dandy takaapäin

Kaikkien dekadenttien dandyjen paha äitipuoli Sebastian Horsley esiintyi irlantilaisessa The Panel -puheohjelmassa mainostamassa juuri ilmestynyttä omaelämäkertaansa Dandy in the Underworld (2007). Hän vastasi panelistien syytöksiin narsismista toteamalla, että hänen tapauksessaan itsekeskeinen suurieleisyys on tarkoituksellista:

”Suurieleisyys on reaktio olemassaolon merkityksettömyyttä vastaan. Elämä on aivan täysin merkityksetöntä – pahoittelen, jos ette sitä tienneet. Voimme aivan yhtä hyvin olla satumaisia, koska millään ei ole paljon mitään merkitystä ja harvalla asialla on merkitystä lainkaan”.

Horsley oli valinnut keskustelua varten asukseen Richard Andersonin¹⁸ kimaltelevasta punaisesta paljettikankaasta leikkaaman puvun, Turnbull & Asserin valmistaman Horsley-paidaksikin kutsutun kauluspaidan ja tyypillisen valtavan kravattinsa. Jalassaan hänellä oli luultavasti John Lobbin valmistamat kengät. Kun Horsley kuoli yliannostukseen 2010, hänen jäämistönsä puvut olivat hyvin elettyjä ja tahriintuneita omistajansa villin elämäntyylin ansiosta. Osa Savile Row’lla valmistetuista puvuista oli päätynyt taidemaalarinakin tunnetun Horsleyn työhaalareiksi. Joissain puvuissa oli tarun mukaan omat taskunsa huumeruiskuille.

Brummellin kerrotaan sanoneen, että ”jos mattimeikäläinen kääntyy katsomaan sinua kadulla, et ole hyvin pukeutunut”. Horsley oli aivan toista maata eikä pelännyt lytätä Brummellin viisauksia. Kun hän muutti Skotlannista Lontooseen, häntä järkytti huomata, ettei kukaan kiinnittänyt enää huomiota hänen vaaleanpunaiseen pukuunsa. Huuruisessa omaelämänkerrassaan Horsley valottaa omaa näkemystään dandyismistä:

”Dandyismi ei ole vain pintasilausta ja koristeellisuutta. Se on tapa riisua itsensä paljaaksi ja aidoksi itsekseen. On mahdollista arvioida tyyliä sisällön perusteella ja sisältöön pääsee käsiksi vain tyylin kautta. Dandyna oleminen on lähempänä sairautta kuin ammattia. Se on puolustuskeino kärsimystä vastaan ja ylistys elämälle. Se ei ole muotia, se ei ole varallisuutta, se ei ole oppineisuutta, se ei ole kauneutta. Se on kilpi, miekka ja kruunu, jotka on kaivettu mielikuvituksen ullakon vaatekomerosta. Dandyismi on vale, joka paljastaa totuuden ja totuus on, että olemme kaikki mitä teeskentelemme olevamme.”¹⁹

On vaikea sanoa, mitä Horsley oli paitsi dandy. Hän oli varakkaasta ja rikkonaisesta perheestä, pörssimeklari, toimittaja, kuvataiteilija, performanssitaiteilija, nisti, irstailija ja kirjailija. Hän päätti jossain vaiheessa muuttaa Sohoon ja alkaa dandyksi. Kirjassaan hän kertoo vaatekaapistaan yksityiskohtaiseksi ja kauhistelee itsekin Huntsmanin ja John Lobbin hintoja. Tyylikkäät hansikkaat, joilla hän näytti pitkää nenää Lontoon seurapiireille, olivat hänen mielestään ”sartoriaalista terrorismia.”²⁰ Vaatteet olivat hänelle tapa luoda ja löytää itsensä ja osoittaa muille, etteivät he ole syystä tai toisesta uskaltaneet tehdä samoin. Horsleyn mielestä kaikki ihmiset vetävät jotain roolia: lääkärit eivät ole oikeasti lääkäreitä tai asianajajat asianajajia. Kaikki se on pintaa ja Horsley kertoi raivostuttavansa ihmisiä, koska hän paljasti muut teeskentelijöiksi. Vain aito teeskentelijä kykenee siihen, hän sanoi. Horsleyn uhmakkaassa provokaatiossa on jotain ironista, vähän noloa ja naurettavaa, mutta sekin vaikuttaa kieltämättä aidolta teeskentelyltä²¹.

Horsleyn suurin saavutus performanssitaiteen saralla oli tulla ristiinnaulituksi Filippiineillä perinteisessä rituaalissa. Hän selvisi koettelemuksestaan ja onnistui pohdiskeluissaan rinnastamaan oman dandyisminsä Jeesuksen tyylitajuun: ”Kaikki suuret tyyliniekat lainaavat paljon Kristuksen vaatekaapista – oikeastaan kaikkea paitsi niitä kamalia vaatteita.”²² Vaikuttaa siltä, että hän halusi tulla Jeesuksen ja pyhimysten tavoin palvotuksi. Ja vastoin kaikkia odotuksia (jälleen kerran) hän onnistui jollain tavalla siinäkin. Horsleyn elämäntarina kirjoitettiin näytelmäksi ja sitä esitettiin West Endissä, kun Horsley kuoli 47-vuotiaana. Hänen hautajaisissaan oli läsnä poptähtiä, taiteilijoita, Stephen Fry ja paljon Sohon katujen omaperäisiä asukkeja. Hänen sekalainen seurakuntansa ja sekavat opetuslapsensa.

Horsley vaikutti tuntevan ihmisiä sekä yhteiskunnan huipulta että Sohon pahamaineisilta kujilta, kermaa ja kuonaa. Brummell vaikutti eläneen samoin. Oscar Wilde myös. Kaikkien heidän dekadenttiutensa vaikuttaa yllättävän laskelmoidulta, mutta se ei liene enää tässä vaiheessa yllätys. Dandy aitona teeskentelijänä näyttää vetävän puoleensa ihmisiä eri yhteiskuntaluokista ihmisinä eikä yhteiskunnallisina roolisuorituksina. Hänellä on outo demokratisoiva vaikutus ympäristöönsä, koska hän on julkeasti asettanut itsensä yhteiskunnan yläpuolelle tuomitsemaan kaikkia, jotka joutuvat noloja ja alistavia roolileikkejä leikkimään. Hän on hovinarri tai kylähullu, jolla on lupa laukoa totuuksia tavalla, joka johtaisi jonkun muun tapauksessa yhteiskunnallisen aseman tai kasvojen menetykseen. Dandylla on itse määrittelemänsä asema yhteiskunnan ulkopuolella. Hänellä ei ole kasvoja naamionsa alla. Samalla hän on kieltämättä myös oudosti esikuvallinen ja kadehdittava hahmo.

Horsley muuttui kuollessaan marttyyriksi, jollaisia hän myös käytöksellään usein pilkkasi. Hänen kuolemansa ei ollut itsemurha, mutta tuli harvalle yllätyksenä. Näin hän siirtyi ajasta iäisyyteen Brummellin tavoin. Sitä voisi kutsua kohtaloksi, mutta se olisi rienausta.