Tampereen yliopiston filosofian emeritusprofessori Veikko Rantala, joka tunnettiin lempinimellä ”Vexi”, kuoli 18. helmikuuta 2026. Hän oli syntynyt Lahdessa 5. marraskuuta 1933 ja oli kuollessaan 92-vuotias.
Rantalan lapsuutta varjosti sota. Hän valmistui ylioppilaaksi Kajaanin yhteislyseosta vuonna 1952, jonka jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Rantala valmistui filosofian maisteriksi matematiikka pääaineenaan vuonna 1958. Valmistuttuaan hän työskenteli 15 vuotta matematiikan opettajana eri puolilla Suomea, erityisesti Kouvolassa ja Kajaanissa.
Rantala on kertonut innostuneensa filosofiasta valmistumisensa jälkeen 1950-luvun lopulla. Kimmokkeena toimivat kaksi hänen sattumalta ja halvalla ostamaansa kirjaa, Anders Wedbergin Johdatus nykyiseen logiikkaan sekä G. H. von Wrightin Logiikka, filosofia ja kieli: ajattelijoita ja ajatussuuntia nykyajan filosofiassa. 1960-luvun alussa Rantala alkoi opiskella filosofiaa Helsingin yliopistossa Kouvolan opetustyönsä ohessa ”etänä”, pääosin käymällä suorittamassa kirjatenttejä – teoreettisen filosofian professorina toimineen Oiva Ketosen (myöhemmin akateemikko) alkuun nuivasta suhtautumisesta huolimatta.
Vuonna 1968 Rantala muutti Helsinkiin ja alkoi suorittaa filosofian jatko-opintoja. Hän valmistui filosofian lisensiaatiksi vuonna 1970. Rantala kuitenkin jatkoi myös opettajan uraansa ja muutti Kajaaniin. Voimakkaaksi filosofiseksi vaikutteeksi nousi tässä vaiheessa Ketosen suosituksesta Jaakko Hintikka, jonka kirjoituksiin Rantala syventyi huolellisesti. Rantala on kertonut myös pitäneensä Russellista ja kokeneensa Sokrateen vaikuttavaksi hahmoksi. Opetustyön rinnalla valmistui määritelmien kysymyksiin logiikassa keskittyvä väitöskirja On the Theory of Definability in First-Order Logic, jolla Rantala väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1973. Tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin ja toimi pitkään erilaisissa Suomen Akatemian tutkijantehtävissä.
Rantala nimitettiin sekä Helsingin yliopiston että Turun yliopiston filosofian dosentiksi samana vuonna 1975. Hän toimi Tampereen yliopiston vt. filosofian professorina vuosina 1985–1988 sekä vakinaisena filosofian, erityisesti logiikan ja tietoteorian professorina vuodesta 1988 vuoteen 1998, jolloin hän jäi eläkkeelle.
Logiikasta tieteenfilosofiaan ja estetiikkaan
Filosofin uransa alkuvaiheessa Rantalan tutkimus painottui olennaisesti logiikkaan. Filosofisessa logiikassa erityisesti Hintikan kehittämää kuuluisaa tiedon logiikkaa eli episteemistä logiikkaa varjosti niin kutsuttu loogisen kaikkitietävyyden ongelma. Maineikkaassa vuoden 1975 artikkelissaan ”Urn Models: A New Kind of Non-Standard Model for First-Order Logic” Rantala esitti loogisessa semantiikassa kehittämiensä ”uurnamallien” avulla ensimmäisen aidosti toimivan tavan mallintaa loogisesti epätäydellistä tietoa. Hän tavallaan lisäsi tuttujen ”mahdollisten maailmojen” jatkeeksi ”mahdottomia maailmoja”, jollaiset ovat sittemmin olleet laajan kiinnostuksen kohteena. Näihin teemoihin ja tiedon esittämisen ongelmiin Rantala palasi usein myöhemminkin.
Matemaattisen logiikan puolella oli erityisesti 1950-luvun jälkeen tutkittu aktiivisesti erilaisia äärettömiä kieliä. Yhdessä Hintikan kanssa Rantala kehitti heidän yhteisartikkelissaan ”A New Approach to Infinitary Languages” vuodelta 1976 uudenlaisen, aiempaa vahvemmin äärettömän kieliperheen, niin kutsutut äärettömän syvät kielet. Matemaatikot ovat sittemmin syventyneet tällaisten kielten eri ominaisuuksiin. Rantala palasi määritelmien teemaan muun muassa monografiallaan Aspects of Definability (Acta Philosophica Fennica 29, 1977).
Rantalan tutkimusaiheet laajenivat pian myös tieteenfilosofiaan. Hän julkaisi useita artikkeleita – monia niistä yhdessä David Pearcen kanssa – joissa sovellettiin hienostuneita loogisia työkaluja tieteenfilosofian keskeisiin ongelmiin, kuten käsitteellisen muutoksen ja tieteen edistymisen jännitteiseen suhteeseen. Vuonna 2002 Rantalalta ilmestyi näistä teemoista teos Explanatory Translation: Beyond the Kuhnian Model of Conceptual Change (Kluwer). Rantala oli kiinnostunut myös kognitiotieteestä ja tekoälystä ja kirjoitti 1990-luvulla kaksi näihin aloihin liittyvää yhteisartikkelia Tere Vadénin kanssa. Häntä kiinnosti lisäksi mielen intentionaalisuus, jota hän käsitteli luennoissaan ja joissakin kirjoituksissaan.
Rantalan työssä alkoivat yhä vahvemmin nousta esiin myös varsin toisenlaatuiset filosofiset kiinnostuksen kohteet: taiteenfilosofia, estetiikka ja semiotiikka. Jonkinlaisena siltana toimi filosofisesta logiikasta tuttu ”mahdollisen maailman” käsite, jonka muunnelmia käytettiin myös taiteenfilosofiassa. Hän julkaisi näistä moninaisista teemoista 1980-luvun lopulta alkaen useita artikkeleita sekä englanniksi että suomeksi. Vuonna 2011 ilmestyi teos Aesthetic Tension: Cognitive Aspects of Interpretation (Peter Lang). Rantala toimi myös aktiivisesti Suomen Estetiikan Seurassa ja palveli sen puheenjohtajana vuosina 1988–1992. Hän oli myös mukana toimittamassa erinäisiä artikkelikokoelmia näihin aiheisiin liittyen ja järjestämässä alan konferensseja.
Kaiken kaikkiaan Rantala oli hyvin aktiivinen tutkija. Hän julkaisi noin 150 vertaisarvioitua artikkelia ja kirjoitti yhdessä Ari Virtasen kanssa opetusmonisteen Logiikan peruskurssi (Tampereen yliopisto, 2003) sekä oppikirjan Johdatus modaalilogiikkaan (Gaudeamus, 2004). Hän toimi Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan jäsenenä vuosina 1989–1991, ja hänet kutsuttiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1989. Hän osallistui myös Suomen Filosofisen Yhdistyksen toimintaan. Vuonna 1999 Rantala sai Suomen Estetiikan Seuran harvakseltaan jakaman Yrjö Hirn -palkinnon, joka myönnetään erittäin ansioituneelle estetiikan tutkijalle.
Vuonna 2017 Rantalalle myönnettiin Suomen Kulttuurirahaston palkinto merkittävästä kulttuuriteosta. Tunnustus osoitettiin ”ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle”. Perusteluissaan Kulttuurirahasto toteaa: ”Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ’Kahden kulttuurin’ rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä”.
Rantalan kunniaksi julkaistiin kaksi juhlakirjaa: Ilkka Patoluodon, Esa Saarisen ja Petri Stenmanin toimittama Vexing Questions: An Urnful of Essays in Honour of Veikko Rantala on the Occasion of His Fiftieth Birthday (Reports from the Department of Philosophy 3, Helsinki, 1983) sekä Leila Haaparannan, Ismo Koskisen, Erna Oeschin ja Tere Vadénin toimittama Malli, metodi, merkitys: Esseitä Veikko Rantalan 60-vuotispäivän kunniaksi (Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta 49, Tampere, 1993).
Persoonana Rantala oli vaatimaton, jopa hieman ujo, mutta samalla huumorintajuinen ja hyväntuulinen. Hänen entisten oppilaidensa kuvauksissa toistuvat myös maininnat kannustavuudesta sekä suvaitsevaisuudesta hyvinkin erilaisia filosofisia näkökulmia kohtaan. Professorimatrikkelissa Rantala ilmoitti harrastuksikseen lukemisen, kuntoilun ja mökkeilyn.
Kirjoittaja on filosofian professori Tampereen yliopistossa ja Rantalan entinen oppilas.
Rantalaa haastateltiin eläköitymisen jälkeen ”Emeritus äänessä” -juttusarjaan niin & näin -lehden numeroon 3/2008. (Laajempi verkkoversio.)
Rantalan jäähyväisluento ”Tiede ja monen kulttuurin ansa” julkaistiin niin & näin -lehden numerossa 1/1999.
Rantalalle vuonna 2017 myönnetyn palkinnon yhteydessä julkaistu video ”Suomen Kulttuurirahaston palkinto 2017: Veikko Rantala”.
